tarkoitti ilmojen valtiasta, kotkaa. Niitä ei ensimmäisenä
matkapäivänä vielä lainkaan ollut meidän näkyvissämme, sitä vähemmin
pyssyn kantomatkalla; sen sijaan kävimme vanhastaan kuuluisassa
Adonyn haikarasaaressa, ja siinä meillä oli kyllin tilaisuutta
tarkastella niiden hautomista. Kaksi miespolven aikaa on tämän saaren
pitkissä puissa majaillut paljon kauemmin siellä asuskelleiden
peltovaristen joukossa haikaroita ja merimetsoja, ja vaikka
viimemainitut ovat kuusikymmenluvulta lähtein melkoisesti vähenneet,
eivät ne sentään vielä ole kokonaan hävinneet. Neljä-, viisikymmentä
vuotta sitte pesi täällä, Landbeckin arvion mukaan, noin tuhat paria
yöhaikaroita, kaksisataa viisikymmentä paria harmaita haikaroita,
viisikymmentä paria silkkihaikaroita ja sata paria merimetsoja.
Nykyään ovat peltovarikset kerrassaan voitolla, viisisataa tai
ehkä kaksituhattakin paria. Harmaita haikaroita lienee noin
puolitoista sataa ja yöhaikaroita kolme- tai neljäkymmentä paria,
silkkihaikaroita ei yhtään; ainoastaan merimetsot ovat säilyneet
jotenkin yhtälukuisina kuin ennen. Kuitenkin helisi vielä vähintään
kaikua entisestä elämästä, kuin nousimme saarelle, ja siellä täällä
lienee elämä metsässä jotenkin yhtä vilkas kuin ennenkin.
Näköään paraimmassa sovussa elävät sellaisilla haikarasaarilla eri
linnut yhdessä, vaan ei niiden kesken sittekään ole rauhaa eikä
ystävyyttä. Toinen ahdistaa ja auttaa, verottaa ja elättää toista.
Peltovaristen asuinpaikkoihin saapuvat haikarat, päästäkseen
itse rakentamasta pesiä; varikset niitä rakentelevat ja antavat
muuttolintujen tulla; ne tulevat ja varsinkin haikarat karkoittavat
rakentajat pois pesistä, anastavat ne tai ainakin niiden
rakennusaineet. Merimetsot vuorostaan kiistelevät haikaroilta tuota
varastettua saalista ja rupeavat väkivaltaisiksi hallitsijoiksi tähän
sekalaiseen hautomavaltioon. Mutta näiltäkin varkailta ja ryöväreiltä
toiset taas varastavat ja ryöstävät; sillä varikset ja haukat, joita
harvoin puuttuu sellaisista asuinpaikoista, elävät itse ja elättävät
poikasiaan suurimmaksi osaksi niillä kaloilla, joita haikarat ja
merimetsot tuovat naarastensa ja poikasiensa ravinnoksi. Erilajisten
hautomalintujen ensi yhtyminen on vihamielinen. Ankarasti ja kauan
siinä taistellaan, ja kymmenesti voitettu ryhtyy vielä yhdennentoista
kerran taisteluun ennen, kuin taipuu välttämättömään kohtaloonsa.
Aikaa myöten parantuvat olot sikäli, kuin tällaisen lintuvaltion eri
lajit vähitellen huomaavat, että yhdessä olosta sentään on etuakin ja
että tilaa on kyllä elää rauhallisina naapureina. Taistelut ja riidat
eivät kuitenkaan koskaan lopu kokonaan, mutta varsinainen sota eri
lajien kesken muuttuu vähitellen laimeammaksi, ainakin siedettäväksi.
Totutaan toisiinsa ja käytetään vastustajan työkykyä hyväkseen niin
paljon kuin mahdollista. Tapahtuupa niinkin, että ryöstöä kärsinyt
seuraa ryöstäjää, jos se syystä tai toisesta valitsee toisen
hautomapaikan.
Sekalaisen haikarajoukon näkö on erittäin puoleensa vetävä. "Tuskin
on", kuten sitä Baldamus kuvailee, "vaihtelevampaa, viehättävämpää,
kauniimpaa kuin nämä Unkarin suot lintumaailmoineen, katsottakoonpa
sitte lintujen lukua tai niiden muodon ja värien ominaisuutta.
Ken vain on nähnyt huomattavimmat näistä suon asujamista koolla
astumassa, marssimassa, juoksemassa, kiipeämässä, lentämässä eli
yhteensä elämässä, hänen totisesti täytyy myöntää, että sellainen
lintujen elämä on ihmeellisen viehättävä." Tämä kuvaus on oikea
silloinkin, kuin sillä tarkoitetaan köyhtynyttä Adony-saarta. Vaikka
ennen muinoin hyvin rikas lintumaailma onkin paljon vähennyt, niin
yhä siellä vielä sentään on tuhansia. Isoilla metsän aloilla on
jokaisessa suuressa puussa pesä, monessa pari- kolmekymmentäkin, ja
sellaisissa puissa sekä niiden ympärillä on monenlaisten asujanten
elämää ja vilinää. Pesissä istuvat hautomassa peltovaristen,
harmaiden ja yöhaikarain ja merimetsojen naarakset, katsellen
tummilla rikkikeltaisilla, veripunaisilla ja vihreillä silmillään
häiritsijää, joka lähestyy heidän pyhyyttänsä. Jättiläispuiden
korkeimmilla oksilla istuu ja kiipeilee ja päällä ilmassa räpyttelee,
lentää ja liitelee mustia, ruskeita, yksivärisiä ja kirjavia,
loistottomia ja loistavia lintuja; ylempänä kiertelevät haukat;
runkoja nakuttelevat tikat; päärynäpuun kukista etsivät jokapäiväistä
leipäänsä siloiset, notkeat kertut, lehtiverhoon jo pukeutuneen
kirsikkapuun latvoista peipot ja uunilinnut. Muutamissa paikoissa
niin ihmeen ihana lehmänkieloverho on laajalti likautunut lintujen
jätteistä, rikkoutuneista munista tai munankuorista sekä mätänevistä
kaloista, joita on putoellut pesistä.
Ensimmäinen pamaus korkean isäntämme pyssystä saa aikaan sanomattoman
hälinän. Kirkuen nousevat peljästyneet haikarat, korvia ja mieltä
huumaavasti raakkuen varikset; tyytymättömästi naristen lähtevät
myöskin merimetsot pesistään. Metsän päälle syntyy lintupilvi,
liitelee sinne tänne, ylös alas, tiheten pimittää puiden latvoja,
hajoaa eri osiin, jotka hitaasti laskeutuvat pesien luo, joista juuri
läksivät pakoon, vähän aikaa pimittävät niitä ja sitte taas yhtyvät
pääjoukkoon. Joka lintu parkuu, raakkuu, narskuttaa ja kirskuttaa
niin, että korvat lumpeutuvat; joka lintu lentää pois ja jokaista
taas pesän ja munain huoli vetää takaisin. Koko metsä joutuu ikään
kuin kapinaan; mutta siitä hurjasta hälinästä huolimatta virittelee
peippo aamuvirttänsä, riemuitsee tikka, laulaa satakieli ihanoita
säveliään, ja siten tulevat runohenget ilmi varasten ja ryövärien
joukosta.
Neli- viisituntisen metsästyksen jälkeen kannamme runsaan saaliin
mukavaan laivaan, iloisaan kotoomme, tutkiaksemme sen edelleen
lipuessa saamiamme aarteita tieteellisestikin. Tuntikausia kynnellään
joen pintaa saman kaltaisten metsien välitse, kuin edellä kerroin,
silloin tällöin myöskin suurempien tai pienempäin kaupunkien ja
kylien ohitse, kunnes enenevä hämärä pakottaa pysähtymään. Hämärissä
seuraavana aamuna saavuimme Apatiniin. Tykin laukaukset, soitto ja
iloiset huudot tervehtivät rakasta perintöruhtinasta. Kaikenlaista
kansaa tunkeutuu höyrylaivan ympärille; sikäläisiä apumetsästäjiä,
kotkan pesäin etsijöitä, kiipeäjiä, linnun nylkijöitä tulee laivaan;
toista kymmentä pikku venettä n.s. czikeliä tuodaan kannelle, sitte
laiva kääntyy kyntämään takaisin vastavirtaan ja viemään meitä
lähelle erään leveän haarakkeen suuta. Sitä myöten me nyt ensi kertaa
tunkeudumme syvemmälle märkiin rantametsiin, suurempi vene, jossa
me istumme, edeltä ja kaikki pienet Apatinista otetut jäljestä kuin
sorsan poikaset emänsä jäljissä. Tänään pyynti tarkoittaa merikotkaa,
joita näissä metsissä pesii niin runsaasti, että neliöpeninkulman
alalta oli löydetty koko viisi pesää. Pyssymiesten ominaisella
ilomielellä hajaudumme eri suunnille eri pesiä kohti.
Minä tunsin jo ennestään varsin hyvin tämän rohkean, ryöstämään
kykenevän petolinnun, sillä olinpa sitä monesti nähnyt Norjassa ja
Lapinmaassa, Siperiassa ja Egyptissä, vaan en ollut vielä koskaan
tarkastellut sen pesää: sen tähden oli tämä tutkimustilaisuus minulle
hyvin tervetullut. Nimensä mukaan asuu tämä petolintu mieluisimmin
meren rannoilla sekä myöskin suurten, kalaisten järvien ja jokien
rannoilla. Jos talvi karkoittaa sen pois asuinpaikoiltaan, niin
siirtyy se ainoastaan sen verran etelämmäksi, kuin välttämättä
täytyy, voidakseen tulla toimeen kylminäkin kuukausina. Unkarissa
sitä on runsaimmin kaikista suurista petolinnuista, ja siellä se
pysyy talvetkin; ainoastaan nuorempana eli ennen vaurastumistaan
täyteen voimaansa tekee se pitempiä retkiä, ikään kuin tutkien
vieraita seutuja. Sen tähden näkyy keväällä niillä seuduin, jossa nyt
metsästelimme, ainoastaan vanhoja, väriltään vaalenneita eli siis
täys'kasvuisia, siitoskuntoisia merikotkia, jota vastoin syksyllä
ja talvella Tonavan rantametsissä vilisee, paitsi poikasia, jotka
ovat muutama kuukausi sitte lähteneet pesistä, myöskin muualta tänne
kokoutuneita merikotkia. Niin kauan, kuin joki on auki, niiden ei
ole vaikea tulla toimeen, sillä ne pyytelevät yhtä taitavasti,
ehkäpä taitavamminkin vedessä kuin maalla, liitelevät joen päällä,
kunnes huomaavat kalan, syöksyvät kuin ukon nuoli alas ja välistä
sukeltavat saaliinsa jäljestä veden allekin, mutta nousevat mahtavien
siipiensä avulla pian jälleen ylös, kantavat saaliin, johon iskivät
voimakkaat kyntensä suomusverhon läpi, johonkin rauhalliseen paikkaan
ja syövät sen siellä kaikessa mukavuudessa. Kun Unkarissa ei näiden
kotkain ryöstelemisiä niin ankarasti tuomita, kuin muualla eikä
siis heitä juuri ahdistella, niin ne usein oleksivatkin lähellä
kalastajani majoja, istuskelevat ihan lähimmissä puissa vaanimassa,
kunnes kalastaja heittää heille säiliössä kuolleita kaloja tai mitä
muuta syötävää sattuu heille jäämään. Samoin kuin kalastaja, elättää
merikotkia myöskin unkarilainen, servialainen ja slavonilainen
talonpoika, he kun eivät hautaa kuolleita eläimiä, vaan jättävät
kotkain, koirien ja susien huoleksi raadon pois toimittamisen. Jos
joen jäätyminen riistää merikotkalta tavallisen saaliinsa eikä
sattumalta löydy mitään raatoakaan, niin ei hän siitä kärsi mitään
puutetta, sillä jalomman ja rohkeamman vuorikotkan tavalla pyytää
merikotkakin mitä hyvänsä riistaa, jota vain luulee jaksavansa
voittaa. Se iskee kettua ja jänistä, siiliä ja rottaa, vesilintuja
ja harmaita hanhia, ryöstää partahylkeiltä imevän pojan ja menee
innossaan niinkin pitkälle, että iskee mahtavat kyntensä myöskin
jonkun nokkavalaan tai sammen selkään, jotka molemmat vetävät
sen veden alle ja hukuttavat ennen, kuin se ehtii saada kynsiään
irti; hyökkääpä se välistä ihmisenkin kimppuun. Näin merikotkalla
tuskin koskaan on puutetta, vaan hän päin vastoin saa viettää ihan
huoletonta elämää, jos häntä ei varsin rajusti ahdistella.
Hautoma-aikaan asti elää merikotka rauhassa vertaistensa kanssa,
vaan sen lähestyessä herää hänenkin sydämmessään taistelun kiihko,
useimmiten kaiketi kateudesta. Naaraksen ja pesän tähden taistelevat
merikotkat ankarasti. Kotkaparin liitto kestää kyllä niin kauan,
kuin puoliso elää, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että kotka
jaksaa suojella naarastansa toisten kosinnalta ja pitää omaa pesää.
Vaurastunut, voimansa tunteva nuori kotka katselee himokkaasti
toisen naarasta ja pesää ja molemmat ne ovat hänen, jos hänen
onnistuu voittaa tuo toinen. Sen tähden oikea puoliso taisteleekin
hengen edestä tulokasta vastaan, joka rupeaa häiritsemään hänen
kotirauhaansa ja onneansa. Korkealla ilmassa alkaa taistelu ja
päättyy usein vasta maassa. Nokalla ja kynsillä iskee toinen
toistaan, kunnes toisen onnistuu saada kyntensä toiseen, mutta
samalla hän jo omassakin ruumiissaan tuntee toisen kynnet. Yhtenä
höyhenpallona syöksyvät molemmat korkealta ilmasta alas veteen tai
maalle, päästävät irti kyntensä ja ryhtyvät heti jatkamaan taistelua
toisella tavalla. Kiukkuisten kukkojen tavalla ne tappelevat, jos
maalle sattuvat putoamaan, ja veri ja höyhenet taistelukentällä
todistavat kyllin, että siitä leikki on kaukana. Naaras liitelee
molempien taistelijain yllä tai katselee jostakin korkeasta
paikasta taistelua näköään välinpitämättömänä, vaan kuitenkin joka
kerran hyväilee voittajaa, kuin se taistelun päätyttyä palaa hänen
luoksensa, samapa sitte, onko voittaja entinen puoliso tai tulokas.
Entinen saa heti väistyä, jos sotaonni on tulokkaalle suosiollinen!
Naaraskotkan mielestä ansaitsee ainoastaan voima suosiota.
Onnellisesti torjuttua tällaiset hyökkäykset ja taistelut, joita
jokaisen kotkauroksen täytyy joka vuosi kestää, asettuu pari vanhaan
pesään ja alkaa jo helmikuussa sitä parannella. Siihen tarpeelliset
rakennusaineet kokoelee pari yhdessä maasta tai vedestä, ehkäpä
katkoo puistakin, ja kantaa kynsissään pesän luo usein etäältäkin
ja rakentaa ne siellä kokoon niin taidokkaasti kuin kotka osaa. Kun
sitä rakennusta tehdään joka vuosi, kasvaa pesä vähitellen melkoisen
korkeaksi, niin että jo siitäkin voidaan huomata sen, samoin kuin
siinä asuvan parinkin, vanhuus, sillä vanhimmissa pesissä aina
myöskin on vanhimmat kotkaparit. Pesä ei aina ole latvaoksissa,
mutta aina sentään korkealla maasta, lähellä runkoa ja aina vahvojen
oksien varassa, jotka jaksavat kantaa raskasta ja yhä raskaammaksi
tulevaa rakennusta. Hienommat oksat, kaikki hujan hajan törröttämässä
sekä pohjalla että ylempänä, muodostavat sopivia pesänkoloja ja
piilopaikkoja useammillekin varpuispareille, jotka rohkeasti ja
luottavasti tunkeutuvat mahtavan petolinnun lähelle.
Helmikuun lopulla tai maaliskuun alulla munii naaras kaksi,
enintään Kolme munaa matalaan pesäkoloon ja alkaa ahkerasti hautoa.
Uroskotka toimittaa hautovalle naarakselle syömistä, mutta ei
nytkään mielellään lentele kauas; hankittuaan ravintoa puolisolleen
ja itselleen istuu hän uskollisena ja huolellisena vartiana
lähellä pesää jossakin puussa, joka samalla on vartio-, lepo- ja
makuupaikkana. Noin neliviikkoisen hautomisen jälkeen lähtevät
munista pojat, jotka usein ovat ikään kuin valkoiset villatuput,
joista pilkistää nokka, mustat silmät ja nyt hyvin terävät kynnet;
sievät olennot ne ovat ja jo nuoruudesta asti hyvin itsetuntoiset.
Nyt on työtä kylliksi sekä isälle että emälle. Vuorotellen he
lentelevät saaliin haussa ja vartioivat poikasia, mutta ainoastaan
emä niitä hoitelee. Kyllä isäkin rehellisesti tekee tehtävänsä niiden
kasvatuksessa, mutta ainoastaan emä kykenee niitä hoitamaan. Jos
niiltä, ensimmäisinä lapsuuden päivinä emä kuolee, niin ne riutuvat
kuten nuoret imettäväisetkin, joilta kasvattaja riistetään. Omalla
rinnallaan suojelee kotkaemä poikasiansa kylmältä ja sateelta; omasta
närästään antaa se niille lämminnyttä, pehminnyttä ja puolisulanutta
ruokaa. Sellaista ruokkijan tointa ei isäkotka ymmärrä; mutta
kuin poikaset vaurastuvat isommiksi, noin puolikasvuisiksi,
ja siihen aikaan kadottavat emänsä, pitää isä yksinään huolta
niiden kasvatuksesta ja uhraavaisimmalla vaivalla ruokkii niitä
kokonaan. Pojat kasvavat nopeasti. Kolmannella viikkokaudella tulee
selkään höyhenpeite, toukokuun lopulla ovat ne täys'kasvuiset ja
lentokykyiset. Silloin ne lähtevät pesästään vanhempiensa johdolla
totuttautumaan ammattiinsa.
Tällainen on lyhyesti kuvattuna niiden kotkain elämä, joita me
aioimme nyt pyydellä. Me kävimme koko yhdeksällätoista asutulla
pesällä, ja meillä oli missä minkinlainen onni. Milloin jalkaisin,
milloin pikku veneillä, välistä juosten ja kaalaen, välistä ryömien
ja hiipien koetimme näkymättä ja kuulematta lähestyä pesäpuita,
teimme tuota pikaa niiden alle lehtimajan ja tähystelimme tuntikausia
siitä innoissamme kotkia, jotka meitä tai muita säikähtyneinä eivät
ollenkaan tahtoneet palata pesäänsä, lentelivät vain korkealla
ilmassa sen kohdalla, mutta viimein sentään aina palasivat ja
tulivat, jos hyvin kävi, ammutuiksi. Havaintoja siinä tehtiin ja
sanomattoman viehättäväksi tämä kotkan pyynti tuli meille kaikille.
Paitsi kotkia ja muita petolintuja, joita myöskin ammuttiin, oli tai
näytti olevan hyvin vähä siivekkäitä asujamia näissä niin otollisilta
näyttävissä metsissä. Tosin vielä olikin aikaisin keväällä ja
muuttolintujen kulku vielä paraillaan, emmekä me saaneet tutkituksi
muuta kuin juuri metsän laidan. Mutta eipä palanneiden ja niihin
metsän laiteihin asettuneiden lintujen luku ollut läheskään niin
suuri, kuin olimme odottaneet. Vielä suurempi sitä yleistä köyhyyttä
oli mielestämme hyvien laululintujen puute. Joku laulurastas
liverteli runsaita säveliään keväiseltä tuoksuvassa metsässä, lauloi
myöskin siellä täällä jokunen satakieli ja kaikkialla kuului peipon
ääntä, koettipa jo kerttukin kurkkuansa; mutta ei niistä mikään
tyydyttänyt meidän tarkkaa korvaamme. Kaikki ne tuntuivat vasta
alottelevilta, ei yksikään ollut varsinainen laulumestari. Meistä
viimein alkoi tuntua, kuin oikea laulu ei ollenkaan menestyisi näissä
metsissä, vaan ainoastaan kotkan ja haukan huuto, huuhkajan ja
kissapöllön ulvonta, ruo'onpäristäjän ja tiiran narskutus, haikaran
kirskutus ja tikan nauru, käen kukunta ja metsäkyyhkyn kuherrus sekä
sitä paitsi enintään vielä kaislikossa asuvan ruokokertun ääni, joka
lienee suurimman osan lauluansa oppinut sammakoilta.
Neljäntenä päivänä päätimme lähteä Keskendin metsään, joka on
muutaman peninkulman päässä Tonavan rannasta. Kuin läksimme pois
rantametsiköstä, oli edessämme tasanko, jota toisella puolen vasta
melkoisen etäällä mäkikukkulat rajoittivat. Ripeillä hevosilla ajaa
lennätimme tietä hyvästi viljeltyjen vainioiden keskitse, jotka
kuuluivat mallikelpoisesti hoidettuun Bellyen alueesen. Siellä täällä
märkiä niittyjä lammikoineen ja ojineen, pieni metsikkö, suuri
latorakennus myhkyräisten tammien suojassa, ravintola, kylä, muuten
vain puuttomia vainioita; sellaista se seutu oli, jota ajoimme.
Vainioilta nousi lukemattomia laulavia leivoja, tiellä astuskeli
somia västäräkkejä, aitapensaissa tien varrella istui lepinkäisiä ja
harmaita sirkkuja, tammien latvoissa melusivat ja lauloivat naakat ja
kottaraiset, lammikkojen päällä kiertelivät kalastelevat kalasääsket
ja lentelivät sievät tiirat, suolla kuljeskeli töyhtöhyyppä; muita
lintuja emme juuri nähneet. Yksin Keskendin metsäkin, hyvästi
hoidettu kruunun puisto, jonne saavuimme kaksi tuntia ajettuamme,
oli köyhä lajeista, vaikka lintumaailma muuten olikin rikkaanlainen.
Siellä pesi kilju- ja merikotkia, monenlaisia haukkoja ja pöllöjä
ja varsinkin metsähaikaroita ihmetyttävän paljo, ja saalis tuli
odottamattoman runsaaksi. Eivätkä metsänvartiat, jotka olivat vasta
muutama päivä sitte saaneet tietoa korkean metsästysherramme aiotusta
tulosta ja sen tähden kiireimmiten kävelleet koko puiston pesiä
etsien ja tehneet niistä kartan, kuitenkaan tienneet likimainkaan
kaikkia tässä metsässä pesiviä petolintuja eikä haikaroita. "Ovatpa
nämä paratiisin oloja", sanoi perintöruhtinas Rudolf, ja ne sanat
sattuvasti ja selvästi kuvaavat ihmisten ja eläinten suhdetta
Unkarissa. Itämaalaisen tavoin ei unkarilainenkaan tiedä mitään
tuosta murhanhimosta, joka on tehnyt Länsi-Europassa eläimet niin
perin aroiksi ja samalla koko sen puolen meidän maanosastamme niin
köyhäksi eläimistä; unkarilainen suopi yksin petolinnullekin,
joka asettuu hänen tiluksilleen, kotorauhaa eikä lakkaamatta
julmasti ahdistele eläinmaailmaa, joka hänen ympärillänsä liikkuu.
Ei edes voiton toivokaan, joka nykyään joka vuosi kuljettaa
joukottain höyhenten ostajia Ala-Tonavan suoseuduille ja ainoastaan
koruhöyhenien tähden surmaa satoja tuhansia lintuja, ole saanut
unkarilaista luopumaan vanhasta suosiostaan lintuja kohtaan. Ehkäpä
välinpitämättömyyskin ympärillä liikkuvasta eläinmaailmasta on
myöskin osaltansa pitänyt yllä unkarilaisen ystävyyttä eläimiä
kohtaan, mutta se vain on tosi, että se ystävyys ei ainakaan vielä
ole väistynyt vainon himon tieltä. Luottavasti oleksivat eläimet,
varsinkin linnut, ihan lähellä ihmistä ja asettelevat elämänsä ihan
ihmisestä huolimatta. Kotka tekee pesänsä metsätien varrelle, korppi
vainion pensaihin; metsähaikara on tuskin yhtään arempi kuin pyhänä
pidetty kotihaikara; eivätkä linnut liikahda paikaltaan, vaikka
vaunut vierivät ihan läheltä ohitse.
Samaa saimme muuallakin nähdä kuin Keskendin metsässä. Käveltyämme
sen ristiin rastiin, käytyämme useammalla kuin kahdellakymmenellä
käärmehaukan ja kalasääsken sekä mustan haikaran pesällä, syötyämme
oivallisen aamiaisen ja nautittuamme virvoitukseksemme hyviä
lähiseudun viinejä, läksimme uhkaavan ukonilman pelosta kiireesti
palaamaan laivalle, yhä kuitenkin vielä ampuen ja kooten saalista,
mikäli vain aikaa ja tilaisuutta oli. Paluumatka kävi toista tietä
kuin metsään meno, hyvää maantietä, joka kulki kylien kautta.
Monta kylää oli jo jäänyt jäljellemme, kuin taas tie pujottautui
talojen väliin. Kartanoissa ei ollut mitään erikoista nähtävänä,
asujamissa sen sijaan enempi, kuin olin voinut aavistaakaan.
Tämän Dalyok-kylän asukkaat ovat melkein yksinomaan shokazeja
eli katolilaisia servialaisia, jotka ovat turkkilaisten vallan
aikaan siirtyneet tänne Balkanin niemeltä joko vapaasti tai
turkkilaisten pakotuksesta. Kauneita, solakoita ihmisiä nämä
shokazit ovat, miehet suuria ja voimakkaita, naiset miesten
vertaisia, kaunisrakenteisia ja sievämuotoisia. Miehistä voimme
tehdä arvostelumme oman havainnon mukaan, mutta mitä naisiin tulee,
täytyi ottaa mielikuvitustakin avuksi. Sillä nämä naiset käyttivät
pukua, jota tuskin muualla Europassa enää lienee nähtävänä ja jota
korkea herramme kekseliäästi sanoi muinaistarulliseksi. Pää ja
kasvot ovat melkein kokonaan käärityt omituisesti, vaan kuitenkin
sievästi sideltyihin liinoihin ja nutun sijasta on kaksi kirjavaa,
esiliinan tapaista, toisistaan ihan irrallista kangaskappaletta;
muista pukimista saattoi mielikuvitus kuvata mitä hyvänsä,
pelkäämättä eksyvänsä liiallisuuksiin. Minusta he hyvin muistuttivat
arabialaispaimentolaisten leiriä, jollaisessa kerran olin käynyt
Afrikan ikimetsissä.