Sateinen oli seuraava aamukin, pilvinen koko päivä ja verraten huono
metsästysonni. Se kaikki kiiruhti meitä matkustamaan edelleen, vaikka
kyllä nämä Bellyen alueella vietetyt päivät olivatkin viehättävät ja
vaikka luultavasti vielä olisi hyvästi kannattanut täällä tarkastella
ja koota muutamia päiviä. Tuota pikaa kynteli nopeakulkuinen
laivamme Tonavan pintaa myötävirtaan. Muutamien tuntien kuluttua
olimme jo Draueckissä Draun suussa, joka joki näyttää siitä lähtein
määräävän myöskin Tonavan suunnan. Suurenmoisin jokikuva, kuin
koskaan olen nähnyt, on silmäin edessä: avara vesilakeus, eteläisenä
rajana viehättäviä kukkuloita, kaikilla muilla puolilla verrattomia
rantametsiköitä. Ei pääjoen virtaa eikä sivujoen uomaa voi siinä
erottaa; koko vesiala näyttää järveltä, jonka ranta on ainoastaan
tuon kukkulajonon puolella selvään huomattavana; siellä missä muuten
on vähäkin aukkoa, näkyy vihreäin metsäin välitse yhä uutta vettä,
tiheikköä ja ruohokkoa; varsinkin ruohokko, joka peittää monen
peninkulman laajuista Hullon suota, näyttää äärettömällä. Suuren
suuret puunrungot, joita molemmat joet ovat tänne kuljetelleet
ja ainoastaan osaksi peittäneet, näyttävät perin omituisilta,
ikään kuin muinaismaailman entiseläimet kohottaisivat suomuksista
ruumistaan hiukan näkyviin mustista laineista, sillä tumma, melkein
musta on "sinisen" Tonavan vesi meidän laivamme kulkiessa tästä.
Harmaanmustina ja mustansinisinä riippuvat ukkospilvet taivaalla,
näköään myöskin metsäin sisällä ja välissä, joiden vihreys vivahtelee
sataväriseltä, ja samoin riippuu niitä pilviä tasaisten, kellertäväin
ruohokkojen päällä. Ukontulet leimahdellen valasevat kirkkaasti koko
kuvaa, sade kohisee, jyrinä jymähtelee aina välistä, myrsky ulvoo
korkeiden puiden latvoissa, kaivelee vedenpintaa ja kaunistaa mustia
aaltojen harjoja harmahtavan valkoisella vaahdolla. Mutta kaakon
puolella puhkasee aurinko mustan pilven, reunustaa sen purpuralla ja
kullalla, kirkastaa ja valasee sen niin, että syvät varjot näyttävät
vielä mustemmilta, ja välkkyen säteilee kirjaville kukkuloille, jotka
loitoimpana kohoavat vuoristoksi. Siellä näkyy myöskin ravintoloita
ja kyliä, jota vastoin täällä lähellä ainoastaan joku keilamainen,
ruokoverhoinen kalastajanmaja kohoaa muun alkuperäisyydessään
suurenmoisen ja nykyisessä valaistuksessaan ja elävyydessään
sanomattoman viehättävän kuvan pinnasta.
Huomioon kiintyvä on lintujen vähyys ja yleensä koko tämän
vesilakeuden autius. Ei yhtään lokkia liitele Tonavan pinnalla, ei
yhtään tiiraa risteile, enintään nousee sieltä täältä joku sorsa
vedestä. Silloin tällöin näkyy joku harmaa tai yöhaikara, merikotka,
muutamia haarahaukkoja, mustia variksia ja korppia, ehkäpä vielä
pikku joukko töyhtöhyyppiä. Siihen päättyy seudun lintujen luettelo.
Seuraavasta päivästä alkaen kuljeskelimme ihmeellistä seutua
metsästellen ja tarkastellen. Sinertävät vuoret, jotka eilen
olivat ukkosyön aikana kirkkaassa auringon paisteessa, ovat
Frushkagoran kukkuloita, metsäistä, viehättävintä vuoristoa.
Kreivi Rudolf Chotek on varustautunut ottamaan arvokkaasti vastaan
korkeata metsästysherraamme. Cerevicin kylästä, jonka yläpuolella
höyrylaivamme on levähtämässä, ajelemme joka päivä rotkoteitä pitkin,
kiipeilemme ajaen, ratsastaen tai jalkaisin vuoriston kukkuloille
ja joka ilta palaamme tyytyväisinä kotoomme, laivaan. Ihana kevät
virkistää mieltä ja sydäntä ja isäntämme on niin väsymättömän
huomaavainen, hyvä ja rakastettava, että Frushkagorassa vietetyt
päivät tulivat ihanimmiksi koko matkalla.
Seutu, jota joka päivä kuljeksimme, on erittäin miellyttävä. Lähellä
kylää leviää vainioita; niiden yläpuolella on viinitarhoja aina
metsän rajaan asti; laaksoissa ja notkoissa kukoistaa ja tuoksuu nyt
paraillaan lukemattomia hedelmäpuita, tehden koko seudun erittäin
ystävällisen näköiseksi. Tien varrella, joka kaikkialla kulkee
laaksoissa, kasvaa jyrkillä rinteillä tiheää pensaikkoa, ilahuttaen
silmää runsaalla kukkarikkaudellaan, ja laakson pohjassa suikertelee
puro, johon rinteiltä kaikkialta tiukkuu vettä. Ensimmäisiltä
kukkuloilta näkyy erittäin kaunis maisema. Alhaalla edessä on sievä
Cerecivin kylä, ja sen takana leveä Tonava ja toisella rannalla
rantametsä, jonka takaa alkaa äärettömältä näyttävä Unkarin alava
tasanko vainioineen ja niittyineen, metsineen ja soineen, kylineen
ja kauppaloineen epävarmassa, vaihtelevassa ja juuri sen tähden niin
lumoavassa valossa. Itään katsoessa kiintyy silmä Peterwardenin
linnaan. Vainioilta lentelee ylös laulavia leivoja, pensaissa kaikuu
lukemattoman monikertaisina satakielen sävelet, viinitarhoista
kaikuu punataskujen ihana laulu ja korkealla ilmassa kiertelee kaksi
korppikotka- ja kolme kotkalajia.
Vähän etäämmälle kuljettua katoavat joki, kylät ja vainiot, ja me
itse katoamme johonkin tämän vuoriston salaiseen metsälaaksoon.
Jyrkkinä pudottautuvat vuoriseinät molemmin puolin sinne alas. Tiheä,
vaikka ainoastaan kohtuullisen korkea metsä peittää tätä vuoristoa
kaikkialla. Tammia ja lehmuksia, jalavia ja vaahteroita on laajat
alat, punapyökkiä ja orapuita toisin paikoin; laiteet ovat tiheää,
matalaa pensaikkoa, jossa satakielipari asuu toisensa vieressä.
Suurenmoisia näköaloja ei matkustaja saa palkakseen, jos kiipeää
vuoriston korkeimmalle seljälle ja näkee pohjoispuolella edessään
Unkarin, eteläpuolella Servian; mutta salaperäinen metsän siimes
lumoaa sydäntä ja mieltä. Pääharjalta, joka enintään lienee yhdeksän
sataa metriä korkea, haarautuu jotenkin kohtisuoraan molemmille
puolin paljo poikkiharjanteita, jotka miltä puolen hyvänsä katsoen
usein näyttävät aivan ihastuttavilta. Harjanteet rajoittavat
laaksoja tai ympäröivät umpilaaksoja, joiden jyrkät seinät eivät
missään kohden salli kaatuneiden puiden poiskuljetusta, jonka tähden
sellaiset paikat ovatkin alkuperäisessä viileyden tilassa. Suoria,
aina latvaoksiin saakka sileärunkoisia jättiläispyökkejä kohoaa
mätänevästä lehtikasasta, johon metsästäjän jalka uppoaa aina polvea
myöten. Myhkyräiset tammet ojentelevat polvikkaita latvahaarojaan
ilmaan ikään kuin kutsuen kaikkia petolintuja rakentamaan sinne
pesiä. Tuuheat lehmukset muodostavat laajoilla aloilla niin tiheän
lehtikaton, että auringon säteet ainoastaan hiukan pääsevät
väräjämään maahan. Laulurastas ja mustarastas, kuhankeittäjä ja
punarinta-satakielinen, peipponen ja uunilintu ovat kaikkialla
asuksivan satakielen ohella tässä metsässä tavallisia laulajia. Käki
huutaa kevättervehdystänsä vuorelta vuorelle, palokärki ja tikka,
pähkinänakkeli ja tiaiset, sepel- ja metsäkyyhkyset kuuluttavat
ääntänsä.
Meidän metsästyksemme tarkoitti täällä paraastaan suurinta Europan
petolintua kaappukotkaa, jonka pohjoisimpana asuinrajana Frushkagora
näyttää olevan. Sen tavallisen lajin seuraan oli nyt, luultavasti
Servian sodan onnettomain uhrien houkutuksesta, toinenkin suuri
Europan korppikotka tullut, ja molemmat pesivät täällä ihan rauhassa,
eläintiedettä ja eläimiä suosivan maanomistajan suojeluksessa.
Minä tunsin nämä molemmat lajit aikaisemmilta matkoiltani, mutta
kuitenkin minua hyvin ilahutti tarkastella niitä hautomapaikoillaan
ja kuunnella sellaisen metsästyskumppanin kuin kreivi Ghotekin
kertomuksia niistä. Sillä nytkin oli eläinelämän tutkiminen näillä
retkillä päätarkoituksena. Paljo tehtiinkin nyt havaintoja ja näistä
tutkimuksistamme selvisi moni meille kaikille vielä hämärä kohta
näiden molempain jättiläislintujen elämästä.
Kaappukotka, jonka alueesen kuuluu Europan kolme etelänientä sekä
Länsi- ja Keski-Aasia Indiaan ja Kiinaan saakka, on vakinaisena
asukkaana Frushkagorassa, lentelee hautoma-ajan jälkeen mielellään
loitommaksikin, Pohjois-Unkariin hyvin säännöllisesti, useinpa
myöskin aina Määriin, Böömiin ja Silesiaan asti. Mahtavilla
siivillään voi se tehdäkin sellaisia matkoja ihan vaivatta. Olematta
kahlehdittu munain tai apua tarvitsevain poikasien luo, nousee se
jonakin aamuhetkenä puusta, jossa on yönsä levännyt, kierteisesti
ylös niin korkealle, että katoaa paljaan ihmissilmän näkyvistä,
katselee sieltä verrattoman tarkoilla, liikkuvilla ja eri etäisyyden
mukaan sovittautuvilla silmillään hyvin laajalti ja ihmeteltävän
tarkkaan huomaa pienimmänkin raadon, laskeutuu heti sitä syömään ja
sulattamaan tai ainakin sulloman kupuunsa sekä palaa sitte tuttuun
oleskelupaikkaansa tai jatkaa huvikseen lentelyänsä. Ja niin kuin
tämä korppikotka näkee allansa olevan, usein monta neliöpeninkulmaa
laajan alan ihan tarkkaan, samoin se myöskin tarkastelee toisten
lajistensa tai muiden suurien haaskoja syöväin petolintujen käytöstä,
varsinkin lentoa, ja käyttää hyödykseen niitä havaintoja. Ainoastaan
siten on mahdollinen selittää, että suurenlaiselle haaskalle
yht'äkkiä ilmestyy monta petolintua ja monta korppikotkaa, jopa
sellaisissakin seuduissa, joissa ne eivät ole vakinaisesti asuvia. Ei
niitä retkillään ohjaa huono hajuaistinsa, vaan näkönsä. Kotka seuraa
toista, kuin huomaa sen nähneen saalista, ja lennon nopeus on niin
suuri, että se aina ehtii oikeaan aikaan herkulle, kun huomaa saaliin
löytäjän jo rupeavan laskeutumaan. Vitkastella sen tosin ei kannata,
sillä korppikotkan ahneus on suurempi, kuin kuvata voitaisiin.
Muutamassa minuutissa kolme tai neljä korppikotkaa sulloo kupuunsa
koiran tai lampaan raadon niin kokonaan, että vain suurimmat luut on
jäljellä; atrioiminen tapahtuu siis niin käsittämättömän nopeasti,
että kuka vähänkin myöhästyy, saa katsella vain valmista.
Frushkagoran korppikotkille oli ollut, paitsi suurta raatoa,
tarjona myöskin monta pikku eläintä. Sillä tappamiemme kotkien
ruuansulattimista löysimme siiselien ja suurien liskojen jäännöksiä,
joita eläviä kotkat tuskin olivat löytäneet kuolleina, vaan pikemmin
itse tappaneet ne.
Koska Frushkagora on verraten pohjoisessa ja ympäristön viljelysolot
eivät olleet kotkille otollisia, niin kaappukotkat täällä vielä
olivatkin hautomassa, vaikka etelämpänä pesivillä saman lajisilla
pareilla epäilemättä jo oli poikaset. Niiden pesät olivat metsän
korkeimmissa puissa, enimmät vuoren seinäin ylimmässä kolmanneksessa.
Moni niistä oli hyvin tuttu kreivi Chotekille, koska ne olivat
vähintään kaksikymmentä vuotta joka kevät olleet hautomapaikkoina
ehkäpä yksillä pareilla ja koska ne jokavuotisesta rakennusaineiden
tuonnista olivat viimein kasvaneetkin mahtavan suuriksi. Toiset
näyttivät nuoremmilta, mutta sekä vanhemmat että nuoremmat pesät
olivat kotkain itsensä tekemiä. Suurimmissa olisi täys'kasvuinen
mieskin sopinut makaamaan, tarvitsematta riiputtaa päätään tai
jalkojaan ulkona pesästä.
Näiden pesäin alla istuimme me tarkastellen, kuunnellen metsän elämää
ja odotellen meidän tulostamme karkonneita kotkia, pudottaaksemme
niitä tarkalla luodilla maahan. Neljänä päivänä läksimme joka aamu
metsään emmekä yhtenäkään palanneet saaliitta. Kahdeksan suurta
korppikotkaa, monta kotkaa ja paljo monenlaisia pienempiä lintuja jäi
käsiimme, ja runsaat, kaikkia viehättävät muut havainnot antoivat
vielä enemmän arvoa retkillemme. Mutta kun viimeinen auringon säde
sammui, kokoutui nuorempi osa kylän asujamista laivamme ympärille.
Viulu ja säkkipilli houkuttelivat ihmeellisesti, vaikka hyvin
yksinkertaisesti yhteen sulavilla sävelillään poikia ja tyttöjä
pyöriskelemään korkean vieraan kunniaksi omituisia kansantansseja.
Metsästettyämme hyvällä menestyksellä vielä Tonavan toisellakin
rannalla läksimme viimein viidentenä päivänä Cerevicistä
uiskentelemaan Tonavaa myöten yhä alemmaksi. Kolmen neljännestunnin
päästä olemme pienen, jo vanhettuneen, mutta muhkean ja
kaunisasemaisen Peterwardein-linnan kohdalla ja puolessatoista
tunnissa saavumme sitte Karlowitziin, jonka lähelle asetumme yöksi.
Toisena aamuna pääsemme Koviliin, matkamme päähän.
Lähellä tätä suurta kylää on vainioiden keskellä metsiä, joissa
kyllä tammi on vallalla, mutta matalampi metsä on niin tiheä, että
ihan kyläin keskellä susi ja metsäkissa voivat viettää melkein
vaaratonta, vaikka kyllä muille vaarallista elämää. Ihmekö siis, että
myöskin kaikenlaiset petolinnut, varsinkin meri-, keisari-, kilju- ja
kääpiökotkat, käärmehaukat, haarahaukat ja monet muut haukat,
huuhkajat ja muut pöllöt ovat pesäpaikoikseen valinneet juuri ne
ja että siellä myöskin elää runsaasti kaikenlaisia pikku lintuja.
Tietäen saavansa runsaan saaliin läksivät korkea herramme ja hänen
ylhäinen lankonsa niihin metsiin. Eugen von Homeyer ja minä päätimme
koettaa onneamme kylän yläpuolella olevalla suolla, joka nykyisen
tulvan aikaan oli avarana suona.
Vaikka tämän suon siivekkäistä asujamista vasta vähin osa oli
saapunut ja lintujen matkustus päin vastoin vielä oli täydessä
vauhdissa, vallitsi siellä hämmästyttävän rikas ja monimuotoinen
elämä. Melkein keskeytymättä matkailee suuret joukot mustia tiiroja
vastavirtaan, monesti kokoutuen tiheiksi parviksi, monesti taas
hajautuen melkein yli koko Tonavan leveyden. Nähtävästi vielä
pesäpaikkaa etsien vaeltaa sadoittain mustia ibiksiä lentäen
keilanmuotoisissa parvissa myötä- ja vastavirtaan läheistä
Teiss-jokea kohti tai sieltä tullen. Kalastellen astuskelevat
kaikkialla avaran vesilakeuden soveliailla paikoilla monenlaiset
haikarat. Pitkiä ruokokorsia pesäksi kantaen lentävät ruokohaukat
vanhoja tuttuja teitä. Uudestaan pariutuneet sorsat, joiden
naaraksilta tulva oli riistänyt munat, nousevat meidän pienen
tasapohjaisen veneemme tullessa räpytellen ylös vedestä, jota vastoin
uikut ja silkkikuikat turvautuvat sukeltamiseen. Lyhyesti sanoen:
ei mikään paikka koko lakeudesta ole asujamitta. Tulvaveden alaista
metsää ja siinä kulkevia teitä tunteva metsänhoitaja odottaa meitä
talossa, joka saaren tavoin kohoaa tulvavedestä ja lähtee oppaaksi
metsään, jossa tulvan tähden on vielä paljon enempi vastuksia, kuin
niissä oli, joissa tätä ennen kävimme. Oksista pidellen, jotka muuten
arvattavasti ovat melkoisen korkealla maasta, ja välistä tietä
sulkevain oksien alitse kumarrellen koetamme tunkeutua leveämpiä
vesiteitä myöten, kallistuneiden tai kokonaan kaatuneiden puiden ja
kuivien risujen välitse metsän sisään. Pensasten latvoissa hautomassa
istuvat sinisorsat, joiden pesät ovat tähän asti vielä säilyneet
tulvavedeltä, eivät hätäänny meidän tulostamme, vaan istuvat
liikahtamatta paikoillaan, vaikka veneemme lipuukin ohitse ainoastaan
metrin päästä. Silkkikuikat, jotka ovat ulonneet vähän aukeammille
vesille, uivat, meidät nähtyään, vihreään tiheikköön, pajumetsään,
joka on latvojaan myöten vedessä. Västäräkit hyppivät puupalalta
toiselle; kirjavat tikat ja palokärjet riippuvat ihan veden pinnassa
puiden rungoissa, etsien totuttuun tapaansa ravintoa. Kuva toisensa
perästä lintujen elämästä avautuu eteemme ja jokainen niistä näyttää
oudolta, kun erityiset olot ovat niitä perin pohjin muuttaneet.
Päästäksemme merikotkan pesälle täytyy meidän kaalaa pitkät matkat ja
korpin pesälle tehdä pitkät kierrokset. Varsinainen metsästäminen ei
sellaisissa oloissa ollut mahdollinen, mutta retki kuitenkin palkitsi
vaivan. Varsinkin minä sain tällä retkellä ilokseni nähdä Europan
etevimmän siivekkään rakennustaiturin, parta- eli kukkarotiaisen
rakentavan pesäänsä ja ensi kerran tarkastella sen elämää.
Seuraavana päivänä oli koko metsästysseurue kokoutunut erääsen
metsikköön, jossa unkarilainen metsänhoitaja oli pannut toimeen
suurenmoisen suden ajon, vaan järjestänyt sen niin taitamattomasti,
että susi huomaamatta pääsi hiipimään pois. Sen tähden keskeytettiin
turha ajo ja jäljellä oleva aika käytettiin hyödyllisempään lintujen
tarkastelemiseen. Iltapäivällä lähdemme Kovilista, laskettelemme
auringon mailleen mennessä Peterwardenin ja yön ensi hetkinä
Frushkagoran ohitse, poikkeamme seuraavana päivänä Hullon ruohosuolle
ammuskelemaan ja tarkastelemaan, näemme siellä myöskin hopeahaikaran,
jota tähän asti olemme turhaan tähystelleet, mutta ajan vähyyden
pakosta riennämme edelleen, ehtiäksemme Wieniin lähtevään pikajunaan.
Kiitollisella mielellä muistelen viime päiviä ja samalla pahoitellen
niiden lyhyyttä, matkustamme kaikkein rantametsien ohitse, joissa
olimme niin paljon uutta nähneet, toivotellen voivamme sinne palata
pitemmäksi ajaksi, ja sanomme tällä kertaa jäähyväset tälle rikkaalle
ja omituiselle maalle.