hallitus kaikin tavoin pitää hyvää huolta Siperiaan tuomituista ja
koettaa mikäli mahdollista lievittää niiden kohtaloa sekä antaa
heille tilaisuutta toimittaa itsellensä ennemmin tai myöhemmin
miellyttävämpi elämä. Ankarasti on kielletty syyttä kovasti
kohtelemasta tuomituita ja ankarasti rangaistaan sen kiellon
rikkomista; törkeäksi rikokseksi katsotaan heiltä ottaa mitään
syyttä. Kaikkialla koetetaan lievittää rangaistusta, jos se suinkin
on mahdollista, sekä toimittaa tuomittu pahantekijä parantuneena
takaisin yhteiskunnan yhteyteen. Mutta autetaan ainoastaan sitä,
joka apua ansaitsee, eikä suinkaan kaikkia, jotka parannusta
teeskentelevät. Sillä Siperiassa ei kasvateta mitään teeskentelijöitä
kuten Saksan vankiloissa. Siellä useinkin mielettömästi koetetaan
tehdä pahantekijöistä pyhimyksiä; siitä venäläiset eivät tiedä
mitään, koska heistä on itseselvä asia, että jokainen kunnioittaa
kirkkoa ja rakkaita pyhiä, paastoaa aikansa ja yleensä tekee sen
vähän, kuin ulkokaavainen kirkko vaatii. Sen tähden otetaankin
pahuutta kiinni oikeasta paikasta ja saavutetaan tuloksia, joita ei
muualla saavutetakaan.
Viidestätoista tuhannesta joka vuosi Siperiaan tuomitusta joutuu
tuskin tuhat vuorikaivoksiin; muut hajoitellaan eri kuvernementteihin
eli, kuten on tapana sanoa, käsketään asettumaan. Suurissa
vankiloissa pidetään miehet ja naiset erillään, vieläpä myöskin
kristityt, muhamettilaiset ja juutalaiset; uutistalonpojiksi
asettuessa otetaan myöskin uskonto lukuun. Heti kuin keveämpään
rangaistukseen tuomittu pahantekijä saapuu määräpaikkaansa, saa
hän hallitukselta viimeiseksi lahjaksi oleskelukirjan, ja siitä
lähtein hän saa esteettömästi harjoittaa mitä hyvänsä laillista
ammattia, mutta on kuitenkin sen verran valvonnan alainen, että
ei saa virastojen luvatta poistua määrätystä piiristä, ehkäpä ei
kylästäkään. Tänne tulon syitä ja entistä elämää häneltä ei kysellä,
ei ainakaan pahaa tarkoittaen, sillä kukapa sitä huolisikaan hänelle
muistuttaa. Asujamet, joiden keskellä hän elää, ovat kuuluneet
tai kuuluvat vieläkin samanlaisiin onnettomiin tai ovat niiden
jälkeläisiä; vähälukuiset vapaat talonpojat mukautuvat muiden
siperialaisten tapoihin ja tottumuksiin. Autetaan onnettomia
kaikin tavoin, joita tuskin kaikkia käy hyväksyäkään. Jo suuriin
vankiloihin laitetaan työhuoneita, joissa ahkeroilla, työhön
taipuvilla tuomituilla on tilaisuutta ansaita jotakin. Sitä paitsi
koetetaan kouluilla hillitä kasvavan polven turmelusta tahi
otetaan pahantekijöiltä jääneitä orpoja niin uhraavaisesti ja niin
sydämmellisesti hoitoonsa, että ainoastaan sellainen, joka on
tahallaan sokea, siitä ei näe, ja tahallinen mykkä sitä ei puhu.
Tjumenin vankilassa kävimme koulussa, jossa nuori pappi opetti
kristittyjen, juutalaisten ja tatarilaisten lapsia, ja ystävälliset,
hyvät kasvot sillä pitkätukkaisella ja pitkäpartaisella nuorella
papilla oli. Juutalais- ja tatarilaispoikien täytyi kyllä, kuten
kristittyjen lastenkin, lukea oikeauskoisen kirkon katkismusta ja
papin mielessä saattoi ehkä elää hiljainen toivo saada joku noista
pakanoista ja juutalaisista kristityksi; mutta mitäpä vahinkoa
siitä. Pojat oppivat katkismuksesta lukemaan venättä ja sitä
paitsi kirjoittamaan ja laskemaan lukua, ja sehän olikin pääasia.
Samassa Tjumenissa kävimme erään rikkaan rouvan perustamassa ja
rakentamassa orpojen huoneessa, jota sama rouva myöskin johti ja
suurimmaksi osaksi piti yllä. Se tiellä tai kaupungin vankilassa
kuolleiden tuomittujen lapsille määrätty laitos oli oikea mallilaitos
sanan paraimmassa merkityksessä: iloisia lapsia, kauniita koulu- ja
makuuhuoneita, työhuoneita, leikkipaikkoja ja pikku teaatteri
tarpeineen. Siinä me näimme oikeaa armeliaisuutta, jota ei kukaan voi
olla kunnioittamatta. Mutta vielä enempi oli nähtävänä.
Tjumenissa, Omskissa, Tobolskissa, eikä ainoastaan näissä
kaupungeissa, vaan molemmissa mainituissa kuvernementeissa
elimme ja olimme lakkaamatta tuomittujen, enimmäkseen pikku
pahantekijäin, varasten, pettäjäin, rosvojen, Puolan kapinoitsijain
ja muiden kapinallisten seurassa. Pankin esimies, joka meitä
otti ystävällisesti vastaan, oli kahdeksitoista vuodeksi tänne
tuomittu puolalainen kapinoitsija, nikkari, joka teki meille
arkkuja, oli ryöstänyt postin, kuski, joka meitä kuljetteli,
tehnyt pahan varkauden, palvelija varastanut ravintolassa erään
juomavieraan, ystävällinen Rigan mies, joka meitä niin tehokkaasti
auttoi Irtish-joen yli mennessä, oli väärentänyt erään asiakirjan,
Goldmacher, juutalais-apulaisemme Obdorskissa, myönyt venäläisiä
tyttöjä Turkin haaremiin, palvelustyttö, joka huonettamme siisti,
surmannut lapsensa, Omskin apteekkari seoitellut tahallaan, kuten
sanottiin, myrkkyjä j.n.e. Me viimein arvasimme joka henkilöstä
hänen rikoksensa, ja poliisimestarilta saimme kyllä vakuutuksen,
että melkein kuka hyvänsä arvokkaistakin miehistä, niihin luettuina
myöskin jotkut kauppiaat, notaarit, valokuvaajat, näyttelijät
y.m., olivat väärän rahan tekijöitä, pettureita t.m. sellaisia.
Ja kuitenkin he kaikki ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä, ehkäpä
enemmänkin, eikä sellaisilta, jotka tahtoivat olla vaiti, olisi
ollut hyvä mennä kyselemään heidän entisyyttänsä, koska olivat siitä
kokonaan luopuneet.
Että tuomittu entinen pahantekijä voi näin uudistua, siitä hänen on
kiittäminen yksistään kansalaisiansa ja hallitusta, joka kykynsä
mukaan edistää hänen vilpitöntä aikomustansa alkaa uutta elämää.
Sille, joka tahtoo työtä, annetaan sitä ihan ilman epäluuloa,
otetaan hänet arvelematta palvelukseen, käytetään entistä varasta
renkinä, kuskina tai kokkina, lapsensa murhaajaa lasten hoitajana
ja samoin kaikkia muita, mikäli tarvitaan. Ja kuten vakuutettiin,
perin harvoin sitä tarvitsee katua. Siten monestakin pahantekijästä
tulee vähitellen rehellinen kansalainen, synnin kirous tuskin ulottuu
siellä toiseenkaan polveen asti. Siperiassa on mahdollinen, mikä
muualla ei ole: pahantekijän muuttaminen rehelliseksi ihmiseksi.
Että sitä ei aina tapahdu, että Venäjällä kuten muuallakin on
parantumattomia joukossa, myöntää joka siperialainen; että
seurakunnastaan erotettu ja pois toimitettu rosvo Siperiassa paljon
useammin tulee varsinaiseksi pahantekijäksi, kuin muu rangaistuksensa
kärsinyt pahantekijä jälleen lankee entisiin synteihinsä, on kyllä
huomioon otettava tosiasia.
Kaikki sen laatuiset tuomitut, joista nyt on ollut puhetta saavat
elää ja olla, miten tahtovat. Sitä vastoin pidetään törkeitä
pahantekijöitä vuorikaivoksissa työssä. Nertshinskissä työskentelee
neljä tuhatta näitä onnettomia, tuskin väheten tai suuresti
enentyenkään luvultansa. Kruununtilan vuorikaivosten nykyiseltä
päämieheltä kenraali von Eichwaldilta sain näistä rikoksellisista
tarkkoja tietoja.
Kaikki vuorikaivoksiin tuomitut tuodaan sinne jalkaraudoissa, ja
heidän täytyy kahleissaan tehdä samaa työtä, kuin muut vapaat
kaivosmiehet. Ymmärtäväinen päällysmies, jonka valvonnan ja käskyn
alaisina he ovat, kohtelee heitä jo siitäkin syystä hyvästi, että
hänen ja hänen perheensä elämä olisi turvattu; sillä hänellä ei ole
niin suurta miesvoimaa, kuin hän kapinan tukeuttamiseksi tarvitsisi,
jos se syttyisi. Tuomitun rikos on hänelle tietty; sen tähden hän ei
huoli keltään kysellä hänen entisyyttänsä. Pitkän ajan kuluttua enin
osa näistä pahantekijöistä vapaasti ja ihan itsestään avaa hänelle
sydämmensä ja pyytää rangaistuksen lievitystä. Jokainen näistäkin
tuomituista saa tuoda perheensä mukanaan tahi täällä esteettömästi
rakentaa uuden. Jos hän vielä sillä tavalla kuuluu ihmiskunnan
yhteyteen, niin hänessä useimmiten herää katumus ja samalla toivo,
ja toivosta kasvaa halu saada unhottumaan, mitä ennen on tapahtunut.
Hän tekee vuoden kaksi työtä kahleissa, käyttäytyy hyvästi ja
saavuttaa luottamusta. Hänen esimiehensä otattaa häneltä pois raudat.
Hän pysyy uskollisena päätöksissään, tekee ahkerasti yhä edelleen
työtä ja alkaa elättää perhettänsä. Perhe pitää häntä tässä maassa,
jota hän alusta niin sanomattomasti pelkäsi; hän huomaakin sen
paremmaksi mainettansa ja alkaa tulla tyytyväiseksi. Silloin on hetki
tullut antaa hänet takaisin yhteiskunnalle. Virkamies neuvoo häntä
asettumaan talonpojaksi. Vuosia on kulunut hänen pahasta teostaan;
se on hänen muistissaan enää vain, pahana unena. Edessään näkee hän
vaurastuvan talon, takanaan kahleet. Kotipaikkansa on hänelle tullut
vieraaksi, hän on tottunut tähän uuteen vieraaseen maahan. Hänestä
tulee talonpoika, hän tekee työtä, elää ja kuolee parantuneena
ihmisenä. Silloin loppuu hänen lastensakin tuomio. Vapaina Siperian
kansalaisina viljelevät he edelleen hallituksen lahjoittamaa maata.
Tämä ei ole mitään mielikuvitusta, vaan ilmeistä totta.
Tosin kyllä eivät kaikki tuomitut tyydy kohtaloonsa. Äkeissään
siihen ja koko ihmiskuntaan, tyytymätönnä kaikkeen, kyllästyneenä
työhön, ehkäpä ikävissään kotiin tai ainakin vapauteen miettii
hän yksin tai jonkun toisen taikkapa useampainkin kanssa pakoa.
Viikkoja, kuukausia, vuosikausia tähystelevät he sopivaa hetkeä;
toinen kertoo toiselleen tarkkaan ja moneen kertaan koko elämänsä
historian, kuvaelee pienimpiin yksityiskohtiin saakka kotikylänsä,
seudun, lapsuutensa kodon, luettelee hänelle sukulaistensa nimet,
kaikki kylän asukkaat, naapurikylät, lähimmät kaupungit, ei unhota
mitään, vaan painaa kaikki hyvin tarkkaan; toisen muistiin; sillä
hän tahtoo vaihtaa nimeä, että olisi vaikeampi tuntea häntä, jos
hänet saataisiin kiinni. Toinen tekee ihan samoin. Seppä lahjotaan
ja taivutetaan suostumaan pakoon tai ryöstetään häneltä, jos niin
täytyy, kelvollisia kaluja, joilla katkoa kahleet. Kevät on tullut
ja sovittu määräpäivä; pakeneminen on hyvin helppo vuorikaivosten
oloissa; muutamaan tuntiin ei suinkaan arvata ketään kaivata. Jos
pakolaiset kerran pääsevät metsään, niin he ovat turvassa kiinni
joutumiselta, vaikka ei aina vaaroilta. Sillä täällä syntyneen
tunguusin tai jakutin turkki välähtää, hänen ajellessaan metsissä
otuksia, karkulaisen silmiin paljon paremmalta kuin hänen omansa
ja sen tähden hyvin houkuttelevalta, ja tarkka luoti päättää sen
turkin tähden ihmisen päivät ilman mitään omantunnon vaivoja. Paitsi
sellaista yhtymistä pakolaisilla tuskin on mitään esteitä. Joka
siperialainen joko synnynnäisestä hyväntahtoisuudesta tai väärin
käytetystä armeliaisuudesta, ehkäpä myöskin pelosta tai hitaudesta
pikemmin auttaa pakolaista, kuin häntä estää. Kaikissa tai ainakin
useimmissa tien varrella olevissa kylissä asettavat talonpojat
avonaisen ikkunan eteen suuren astian maitoa, leipäkannikan ehkäpä
lihaakin, yöllä kulkevia pakolaisia varten, että heidän ei tarvitsisi
varastaa. Niin kauan, kuin pakolainen ainoastaan ottaa, mitä hänelle
siten vapaasti tarjotaan, tahi pyytää tai kerjää, mutta ei tee mitään
luvatonta, ei varasta eikä ryöstä, niin kauan ei edes kylänvanhinkaan
ole huomaavinansakaan, vaikkapa yöllä tuntemattomia ihmisiä kulkee
läpi kylän, ottaen tuota "onnettomille" aiottua ruokaa ja leväten
lämpimissä, aina syrjään rakennetuissa saunoissa. Ja vaikkapa joku
onneton keskipäivälläkin kerjäisi, ei häntä ilmaista, ja vaikka
hän pyytäisi suitsiakin, niin hänelle annetaan, jos vain sattuu
liikenemään. Mitä hän suitsilla tekee, arvataan kyllä. Kylän lähellä
on joukko hevosia ilman mitään paimenta, vaikka susia ja karhuja
kyllä saattaa olla lähellä. Sinne menee pakolainen, pistää kelpo
oriille suitset päähän, hyppää selkään ja ratsastaa mukavasti pois.
"Nikolai Aleksandrovitsh", ilmoittaa joku hevosen omistajalle,
"joku onneton juuri läksi ratsastamaan sinun paraimmalla hevollasi;
Romanovskojaan päin hän näkyi lähtevän. Pitäisikö häntä ajaa takaa?"
"Mitä vielä", vastaa Nikolai, "kyliä hepo palaa itsestäänkin. Joku
onneton sen varmaankin vei. Ratsastakoon hän kyllikseen."
Hepo kyllä palaakin, sillä Romanovskajan tuolla puolen onneton
vaihtaa sen toiseen ja ratsastaa sillä edelleen, ja entinen hepo
hyvillään juoksee tuttua tietä kotosalle.
Näin autettuna ruualla ja kyydillä saapuu yhdeksänkymmentä sadasta
karanneesta tuomitusta Tjumeniin, Permaan, jopa Kasaniinkin asti.
Jos heillä olisi vähäkin maantieteen taitoa eivätkä aina kulkisi
kotoansa kohti samaa tietä kuin sieltä Siperiaan, niin he hyvin
usein pääsisivät perille. Mutta nyt otetaan Tjumenissa, Permassa
ja Kasanissa taas kiinni melkein kaikki pakolaiset. Ja vaikkapa
nimensä vaihtanut ei hämmennykään tai toinen ei tiedä mitään vastata
mihinkään kysymyksiin, niin ei se nimenvaihto eikä itsepintainen
tietämättömyys juuri ketään pelasta tuomiosta uudestaan Siperiaan
eikä selkäsaunasta, joka annetaan jokaiselle kiinni saadulle
karkaajalle. Hän saa matkustaa samaa tietä kuin ennen pahantekijänä,
ja määräpaikkaan saavuttuansa hän ehkä heti taas koettaa uutta
pakomatkaa. Moni tuomittu on, kuten meille kerrottiin, neljä, viisi,
jopa kuusikin kertaa vasten tahtoaan siten vaeltanut läpi suurimman
osan Siperiaa.
Nopeammin kuin näiden parantumattomani pakolaisten retket loppuu
niiden vaelteleminen, jotka matkalla varastavat tai tekevät
muuta rikosta. Silloin muuttuu talonpoikain välinpitämättömyys
kostonhimoiseksi vihaksi. Kaikki vakinaiset maanviljelijät lähtevät
takaa ajamaan ja karkulainen on hukassa, jos ei erityinen onni häntä
pelasta. Jos hänet saadaan kiinni, niin ei mikään pelasta häntä
tuskallisesta kuolemasta. Sitte löytyy vain ruumis, jossa ei näy
mitään väkivaltaisen kuoleman merkkejä. Ruumis haudataan, sen löytö
ja hautaaminen ilmoitetaan velvollisesti virastolle, se lähettää
tiedon kuvernöörille ja tämä vuorostaan kenraalikuvernöörille;
mutta kansan koston uhriksi joutunut pahantekijä on jo aikaa ennen
mädännyt, kuin piirilääkäri voi saapua paikalle, jos hän sinne
lähteekään. Ketä kosto kohtasi, ei tiedetä. Sillä tavalla katoaa
nykyään, eikä hallituksen käskystä, joku tuomittu, jonka lopusta ei
kukaan eikä mikään virasto tiedä mitään. Jokainen tuomittu, joka
Siperiaan saapuu, tietää, mitä hänelle tulee, jos hän pakolaisena
varastaa tai tekee muuta rikosta. Ja sen tähden eletään täällä
tuhansien pahantekijäin keskellä yhtä hyvässä turvassa kuin missä
muualla hyvänsä, ehkäpä paremmassakin kuin suurissa kaupungeissa,
joita ihmiskunnan roskajoukko saastuttaa.
Olen koettanut piirtää tarkkaa kuvaa oloista sellaisina, kuin ne
nykyään ovat tai vuonna 1876 olivat. Minun tarkoitukseni ei ole
ollut niitä lievittää eikä kaunistella. Siperiaan siirtäminen
pysyy täst'edes kuten tähänkin asti kovana rangaistuksena, ja sitä
kovemmalta se tuntuu, mitä sivistyneempi, tuomittu on, ja kenen
hyvänsä sivistyneen ihmisen silmissä se kyllä näyttää kauhealta.
Mutta Siperiaan siirto ei ole olevakaan mitään muuta kuin rangaistus,
ja sen tähden sen pitää kohdatakin sivistynyttä kovemmin kuin
sivistymätöntä. Tästä periaatteesta voidaan kyllä väitellä, mutta ei
sitä voida kokonaan hyljätä.
Tutkimusmatkoja Tonavalla.
Unkari on vanhastaan ollut Saksan linnuntutkijain ikävöitynä
luvattuna maana ja sinä se ainiaan pysyy. Sillä on sopivampi asema
kuin millään muulla Europan maalla Pohjanmeren ja Mustanmeren,
Itämeren ja Välimeren välillä. Se ulottuu toisella puolen suureen
Itä-Europan tasankoon ja toisella Alppeihin ja siinä on kaikenlaisia
asuma-aloja, Pohjolan ja Etelän seutuja, aroja ja vuoristoja,
metsiä, suuria jokia ja soita. Sen kaiken tähden siellä onkin sekä
vakinaisille että vaelteleville ja muuttolinnuille, kaikille yhtä
hyviä etuja ja viehättävyyksiä ja sen tähden siellä myöskin on
hyvin rikas lintumaailma, jollaista tuskin on missään muussa meidän
maanosamme maassa. Sen rikkauden innokkaat kuvailut etevimpäin
tutkijain ja mestarien kynästä myöskin enentävät ja vahvistavat
Saksan kaikkein linnuntutkijain niin sanoakseni synnynnäistä
ikävöimistä sinne. Mutta kumma kyllä harvoin saksalaiset käyvät siinä
kauniissa, rikkaassa maassa, vaikka se onkin niin lähellä.
Minäkin olin nähnyt ainoastaan sen pääkaupungin ja sen verran muuta
maata kuin rautatievaunujen ikkunasta voi nähdä; sitä vilkkaampana
eli minussa tuo sama ikävä. Se oli tuleva tyydytetyksi, mutta sitä
elävämpänä se sitte jälleen heräsi. Ei kukaan rangaistuksetta
käyskentele palmujen alla, sanotaan, eikä kukaan lintujen tuntija voi
olla ikävöimättä uudestaan Frushkagoraan, jos saa kerran oleskella
siellä joitakuita toukokuun päiviä.
"Lähdettekö", kysyi minulta armollinen suojelijani, perintöruhtinas
Rudolf, "Etelä-Unkariin kotkia ammuskelemaan? Minulla on tarkka
tieto parista kymmenestä kotkanpesästä, ja luulenpa saavamme oppia
paljonkin siellä käydessämme, jos vain ahkerasti tarkastelemme."
Kaksikymmentä kotkan pesää! Kun on vuosikausia ollut kahlehdittuna
Pohjois-Saksan autiuteen ja osaa vähänkin kuvitella mielessään
sellaisia tapauksia linnuntutkijan retkiltä, niin kylläpä arvaa,
millä suurella ilolla suostuin. Kaksikymmentä kotkanpesää Wienin
seuduilla, lähellä Pestiä; enpä suinkaan olisi ansainnut isäni nimeä,
jos olisin pysynyt välinpitämättömänä! Lyhyiksi hetkiksi supistuivat
päivät kaikenlaisissa varustuksissa ja viikoiksi pyrkivät ne
pitenemään malttamattomuudeksi, jolla lähtöä odottelin.
Pieni, mutta iloinen, toimelias ja hyvää menestystä toivova
oli seurue, joka toisena pääsiäispäivänä 1878 läksi Wienistä.
Paitsi korkeaa herraamme ja hänen ylhäistä lankoansa oli
metsästyskumppaneina ainoastaan ylihovimestari kreivi Bombelles,
Eugen von Homeyer ja minä, nopeakulkuisessa, mukavassa höyryveneessä,
joka päiväkauden kuluttua vei meitä jo Pestin tuolla puolen "sinisen"
Tonavan suuta kohden. Keväisen aamuauringon valossa oli muhkea
Ofenin keisarillinen linna edessämme; kevään ensi vihannuus loisti
Bloxbergin puutarhoista, kuin aamulla varhain läksimme Unkarin
pääkaupungista.
Sitä joen osaa, jota nyt kuljimme, ei käy verrata Reinillä, ei
Ylä-Tonavalla eikä, kuten sanotaan, Ala-Tonavallakaan matkustukseen.
Muutaman kilometrin päässä kaksoiskaupungin alapuolella mataloituvat
rannat; nopeasti alenevat varsinkin oikean jokirannan vuoret
tavallisiksi kunnaiksi ja ainoastaan sinertävän etäällä näkyy vielä
kohtuullisen korkeita piirteitä ikään kuin vähän aaltoilevan.
Vasemmalla rannalla leviää avara tasanko. Harhaileva katse ei näe
sen toista laitaa eikä muuta kuin yksitoikkoisuutta; tuskin suuret
rikkaat kylätkään voivat sitä vetää puoleensa. Siellä täällä nojaa
paimen omituisessa puvussaan paksua sauvaansa vasten; mutta ei
hänellä ole paimennettavana hyväsävyinen lammaskatras, vaan röhkiviä
harjaksen kantajia vilisee päivettyneen miehen ympärillä tai makaa
rivittäin mukavassa rauhassa. Tulvan täyttämien lätäkköjen päällä
leikittelee töyhtöhyyppä; laajoilla aukeilla paikoilla liitelee
sinihaukka; jyrkkiin rantaäyräihin kaivamiensa pesien edessä lipuvat
törmäpääskyt ylös alas; lukemattomien laivamyllyjen pärekatoilla
astuskelevat västäräkit purstoaan viiputellen; vedestä nousee meluten
sorsia ja merimetsoja; sen pinnan päällä risteilee haarahaukkoja ja
variksia. Jotenkin sellainen on tämän seudun kuva.
Kohta muuttuu taas maisema. Yhä enemmän alenee tasanko, joka
ennen muinoin on syntynyt juuri joen kautta ja jossa nyt joella
on syvä uomansa. Avaroille, laitureilla, vielä suojelemattomille
aloille, jotka joka tulvan aikaan jäävät veden alle, jakautuu joki
lukemattomiin, enimmäkseen myöskin nimettömiin haaroihin. Rehevä
metsä peittää rantoja ja haarakkeiden välisiä saaria. Tiheät
rantavesakot estävät näkemästä syvemmälle metsään, joka peninkulmia
laajalti piirittää näköalaa. Kaikessa yksitoikkoisuudessaan
kuitenkin vaihtelevia kuvia syntyy ja haihtuu, muodostuu, kiertyy
ja hajoaa, mikäli laiva kääntelehtää joessa. Metsät ovat pajuja,
valko-, hopea- ja mustaa haapaa, jalavaa ja tammea, ensimainittuja
paljon -- runsaammin, toisia niukalti seassa. Korkeammalle tiheää
rantavesakkoa, joka on melkein yksinomaan pajua, ylenevät vanhemmat
saman lajiset puut; etempänä metsäin sisällä, jotka paikoittain
ulottuvat kauaskin maan sisään, nostavat suuret hopea- ja mustat
haavat sieviä latvojansa, ojentelevat vanhat, myhkyräiset tammet
kuivia latvaoksiansa ilmaan. Puhkeavista pajunvesoista aina kuoleviin
jättiläispuihin asti näkee yksi ainoa katse kaikkia puuelämän eri
asteita: elämään syntyviä, siemenestä puhkeavia, vahvistuvia,
täydessä kasvussa olevia, kuivalatvaisia, taivaallisen tai maallisen
tulen kaatamia ja puoleksi hiiltyneitä, maassa makaavia, mätäneviä
puunrunkoja. Välissä välkkyy juoksevaa tai seisovaa vettä; yllä on
kaareva taivas. Salaperäisestä hämärästä kaikuu satakielen, peipposen
sävelet, rastaan laulu, haukan tai kotkan huuto, tikan rummutus,
korpin rääkyntä, haikaran kirkuna. Silloin tällöin avautuu hakkuun
jäljeltä kiinni kasvamaton aukko läpi metsän ja antaa katsahtaa sen
takaista etäistä maisemaa, oikean puolisen rannan avaraa tasankoa,
etäisempää kukkulariviä, äärettömiltä näyttäviä vainioita, jotakin
kirkonkylää tai kaupunkia. Kesällä, jolloin lehtien vihreys on
jotenkin samanvärinen, myöhään syksyllä, talvella ja aikaisin
keväällä, jolloin puut ovat lehdettöminä, tuntunee tämä jokivarsien
maisema väsyttävältä; nyt tosin kaikki on myöskin yksimuotoista,
mutta ei viehättämätöntä; sillä kaikki paju- ja haapalajit ovat
nykyään nuoressa lehtipuvussa, enimmät myöskin kukoistuksessaan,
joten metsät ainakin siellä täällä näyttävät oikein kirjavilta.
Ainoastaan joissakuissa paikoin on mahdollinen päästä syvemmälle
sellaiseen metsään, se kun yleensä on vain ääretöntä suota. Jos
joko kuivia polkuja tai vesiä myöten sinne kerran päästään, niin
saavutaan ennemmin tai myöhemmin erämaahan, jollaista ei Saksassa
ole. Sellaiset paikat, jotka ovat korkeimmalla joen pinnasta ja
joissa maaperä on lihavaa, mudan sekaista, muistuttavat ensi
katsauksella Saksan metsiköitä. Siellä lehmänkielot ovat mehukkaan
vihreänä ja valkoisilla tuoksuvilla kukilla ihanasti koristettuna
mattona, joka laajalti peittää maata. Mutta jo sielläkin rehottaa
upeasti kasvavia nokkosia ja sinivatukoita niin runsaasti ja
kaikenlaiset köynnöskasvit kiemurrellen niin kokonaan täyttävät
metsiköt, että jalkamiehellä on melkein voittamattomia esteitä ja
vastuksia. Toisissa paikoin on metsä oikeana ryteikkönä, josta ylenee
jättiläispuita. Mahtavan isoja runkoja makaa vanhuudesta, myrskyn
voimasta, salaman tai kevytmielisten paimenten tulesta kaatuneina
vedessä mätänemässä, usein jo pohjana, josta kasvaa nuorta, rehevää
vesakkoa; toiset vähemmän mädänneet sulkevat tietä. Putoilleita
risuja, hienoja ja paksuja oksia on tuuli ajellut yhteen uiviksi
saariksi ja niemekkeiksi, jotka pikku veneille ovat yhtä suurena
vastuksena kuin kaalajan jaloillekin. Samanlaisia uivia kaislasaaria
on pettävänä peitteenä aukeain vesien päällä. Mutaharjanteet,
joissa pajun ja haavan siemenille on sopivaa maata, kasvavat
läpipääsemättömiksi tiheiköiksi ja anastavat tilaa ruohokoiltakin,
jotka peittävät monen neliöpeninkulman alan; nuoria ja vanhoja
pajumetsiköitä on ruohometsikön sisässä tummempina pilkkuina. Mitä
synkän metsän tiheiköissä, hetepaikoissa ja ruohokoissa lienee, jää
tutkijan silmältä näkemättä, sillä ainoastaan metsän laiteita voi hän
tarkastella, liikkuen leveitä vesiteitä myöten.