jotka ovat säännöllisemmiksi järjestyneet kuin missään muualla
Länsi-Siperiassa, johtuvat sen entisyydestä. Keisarin tilan nykyisten
asujanten vanhemmat ja esi-isät eivät ole koskaan tunteneet olevansa
sorretut, vaikka eivät olekaan olleet vapaat. He olivat maaorjia,
mutta sen äärettömän suuren maan herran ja hallitsijan orjia, jossa
heidän isäinsä kehto oli ollut. He olivat pakotetut tekemään työtä
herralleen ja antamaan poikansa melkein koko miesijäksi herran
palvelukseen, mutta se herra oli keisari, jumaluuden vertainen
olento heidän silmissänsä. Sen tähden heitä keisari elätti, piti
heitä vapaina kaikista muiden kansalaisten velvollisuuksista, salli
heidän ottaa hänen maastansa, mitä vain voivat saada, ei millään
tavalla estänyt heidän vaurautensa kehittymistä; suojeli heitä niin
paljon kuin mahdollista virkamiesten vääryydeltä, tulipa vielä
hyväntekijäksikin siten, että pakotti heidän lapsensa tai ainakin
osan niistä käymään koulua. Heidän käskijöikseen asetetut virkamiehet
olivat paljon sivistyneemmät enimpiä muita kruunun palvelijoita;
melkein kaikki olivat Saksassa lukeneet ja suuri osa heistä oli
saksalaisia synnyltäänkin ja he toivat joskus saksalaisia tapoja,
mutta ainakin laajempaa tietoa maahan, jossa he keisarin nimessä
vallitsivat. Vielä nykyäänkin on Barnaul, kruununtilan pääkaupunki,
sellaisen sivistyksen keskuksena, jota ei muualla Siperiassa ole;
vuorityön kukoistuksen aikaan se eittämättä oli koko Pohjois- ja
Keski-Aasian henkinen pääkaupunki, ja sieltä leviävä valo säteili
sitä kirkkaammin, kuin kaikki kaivospaikat olivat hyviä keskuksia,
jotka sitä levittivät yhä laajemmalle. Sitenpä tämä kruununtila oli
etevässä asemassa kaikkeen muuhun Siperiaan verraten.
Ehkä ei ollut kruununtilan hallituksen tarkoitus koskaan edistää
talonpoikaissäätyä; maaorjuuden lakkauttamiseen asti katsottiin sitä
ainoastaan vuorenviljelyksen välttämättömäksi avuksi. Ajat ovat
muuttuneet. Siitä asti, kuin maaorjat muuttuivat vapaiksi ihmisiksi,
on vuorenviljelys yhtä lakkaamatta taantunut, kuin maanviljelys
vaurastunut. Ei ole vielä tahdottu luopua vanhasta vuorityötavasta,
mutta siinä kuluu niin suuria summia, että kaivostyön puhdas
voitto jää ihan mitättömän pieneksi. Tosin on otettu puheeksi
vuorenviljelyksen antaminen toimeliaille yksityisille, mutta
siitä ei vielä ole tullut mitään valmista. Maan jättäminen
vapaasti käytettäväksi niin syvälle, kuin aura kyntää, on ollut
vanhastaan tapana ja siten muuttunut jonkinlaiseksi tottumukseksi
eli nautintaoikeudeksi. Tosin, kuten jo sanottiin, ei kellään ole
kruununtilalla viljelymaa omanaan, eipä edes talon sijakaan; mutta
mikä on keisarin oma, se talonpoikain mielestä on myöskin "hyvän
Jumalan" omaa, ja hän kyllä mielellään antaa uskovaisten käyttää sitä
hyödykseen. Kruununtilan hallitus tosin ottaa jokaisesta pelloksi
muutetusta hehtaarin alasta neljäkymmentä kopeekkaa vuodessa vuokraa,
mutta ei se sen otossa ole varsin ankara eikä talonpoika puolestaan
tunne olevansa velvollinen pitämään siitä tarkkaa lukua. Niinpä
jokainen talonpoika yleensä viljelee niin paljon maata, kuin jaksaa,
ja valitsee, minkä paikan vain tahtoo.
Kruununtilan nykyinen talonpoika on kaunisvartaloinen,
valpasmielinen, taitava, kykenevä, oppivainen, vierasvarainen,
hyvänluontoinen ja armelias mies sekä vauraasti elävä, itsetuntoinen
ja valppautta rakastava. Hänen käytöksensä on vapaampi, vähemmin
nöyrä kuin venäläisen talonpojan. Hän on kohtelias ja avulias,
alammainen ja sen tähden helposti taipuvainen, mutta ei matelevainen
eikä orjallinen; sen tähden hän ei suinkaan vaikuta vastenmielisesti
vieraasen. Mutta hänelläkin on kaikki ne ominaisuudet joita sanomme
talonpojan eljiksi ja jotka heikontavat ensimmäistä hyvää vaikutusta.
Vaikka hänellä on ollut sivistymisen tilaisuutta enempi kuin millään
muulla hänen säätyisellänsä siperialaisella, hän ei kuitenkaan
rakasta ollenkaan koulua. Hän on ankaran tarkka uskovainen ja
saattaa kirkolle uhrata vaikka koko omaisuutensa, vaan koulua hän
katsoo sellaiseksi laitokseksi, joka vain turmelee ihmistä eikä
suinkaan sivistä. Muistaen entiset olot, jotka tosin olivat erittäin
puutteelliset, sekä vanhat, palveluksesta eronneet sotamiehet,
jotka hänen isäinsä aikaan pitivät koulun valtikkaa, lähettelivät
oppilaitansa hakemaan viinaa ja sitte humalapäissään tarpeettomasti
heitä rääkkäsivät, on hän tavattoman epäluuloinen kaikkea kohtaan,
joka on millään tavalla koulun yhteyteen kuuluva, ja riippuu sitä
paitsi talonpoikain tapaan kiinni siinä mielipiteessä, että enempi
tieto, kuin hänellä itsellään on, ainoastaan vahingoittaa hänen
lapsiansa, eikä hän siitä mielipiteestä helposti luovu. Hänen
sivistyskantansa on sen tähden hyvin alhainen. Ainoastaan poikkeuksen
tavoin harjoittaa hän kirjoitustaitoa ja kaikissa tapauksissa katsoo
kirjoja ihan tarpeettomiksi. Sitä uskollisemmin pitää hän kiinni
siitä uskonnosta, jota hänen kirkkonsa levittää, sekä taikuudesta.
Kuukausien nimeä hän enimmäkseen ei tiedä, mutta sen sijaan hyvin
tarkkaan pyhimystensä nimet ja niiden juhlapäivät. Jumala, pyhät
enkelit ja perkeleet, kuolema, taivas ja helvetti antavat hänelle
enemmän tekemistä kuin mikään muu. Häntä ei suinkaan voida sanoa
vaatimattomaksi, mutta kyllä parantumattoman tyytyväiseksi. Enempää,
kuin hän elääkseen tarvitsee, hän ei tahdo; sen tähden hän tekeekin
työtä ainoastaan sen verran, kuin hänen välttämättä täytyy. Mutta ei
piha eikä viljelysmaa, jota hän omakseen sanoo, ole koskaan hänen
mielestään kyllin suuret, ei hänen perheensä eikä karjansa kyllin
lukuisat.
"Kuinka te voitte täällä?" kysyin tulkin kautta eräältä kunnan
vanhimmalta, jonka olimme kutsuneet puheille.
"Jumala vielä kärsii meidän syntejämme", kuului vastaus.
"Ovatko vaimonne hyvät, uskolliset, lempeät ja palvelevaiset?"
"On hyviä ja pahoja."
"Tottelevatko teitä lapsenne, tuottavatko he teille iloa?"
"Ei ole niistä valittamista."
"Onko maa, jota viljelette, antelias; saatteko runsaan sadon."
"Kuin korjaamme kymmenkertaisesti, niin olemme jo tyytyväiset."
"Menestyykö karjanne?"
"Tyytyväiset olemme."
"Kuinka monta hevosta sinulla on?"
"Kaksineljättä, saattaapa niitä olla viisineljättäkin."
"Ja kuinka monta sinä niistä tarvitset työhösi?"
"Kahdeksan, kymmenen, välistä kaksitoistakin."
"Myötäväksikö sitte muita pidät?"
"Myönkinhän minä niistä aina jonkun."
"Ja mitä teet muilla?"
"En mitään."
"Kuinka monta lehmää ja lammasta sinulla on?"
"Sitä minä en tiedä. Lehmiä, lampaita ja sikoja hoitelee vaimoni."
"Onko sinulla paljo veroja maksettavana?"
"Minä olen tyytyväinen."
"Onko sinulla mitään valittamista?"
"Minä olen tyytyväinen."
"Sinulla ei siis ole mitään valittamista, ja kaikki on oikein?"
"Ei, ei kaikki, on minulla yksi valitus."
"Mikä sitte?"
"Tulee niin epämukavaksi asua tässä maassa."
"Epämukavaksi! mitenkä niin?"
"Niin, meille tulee liian ahdas."
"Ahdasko! millä tavalla?"
"O, kyliähän nousee kaikkialla maasta kuin sieniä. Eihän tässä enää
voi liikkuakaan, eikä tiedä, mihin tekee peltonsa. Jos en olisi niin
vanha, niin olisin jo ammoin muuttanut pois."
"Nouseeko kyliä kuin sieniä maasta? Mihin sitte? Enhän minä näe
yhtään. Kuinka likellä sitte lähin kylä on sinun kylästäsi?"
"Viidentoista virstan päässä."
Niin puhuu, ajattelee ja arvostelee talonpoika kruununtiluksilla.
Avara maa ei ole hänelle sittekään kyllin avara, ja kuitenkin
riittäisi kahdeskymmeneskin osa siitä, jota hän saa mielin määrin
käyttää, jos hän vain tahtoisi sitä viljellä. Sillä maa on niin
antavainen, että se runsaasti palkitsee vähimmänkin vaivannäön. Vaan
jos se tosiaankin joskus pettää, jos sato vastoin luuloa ei tule
tavallisen kaltainen ja jos talonpojalle silloin ylellisyyden sijasta
tulee puute, niin hän ei sitä katso laiskuutensa luonnolliseksi
seuraukseksi, vaan Jumalan sallimukseksi, Jumalan viimeiseksi hänelle
lähettämäksi rangaistukseksi hänen synneistään.
Sittekin, syntinensä ja niitä seuraavine rangaistuksineen hän tosiaan
voi sangen hyvin ja hänellä ennemmin olisi syytä puhua syntien
palkitsemisesta. Sillä ei häntä puute rasita, vaan ylellisyys.
Hallitus antaa joka talonpojalle, tavallisimmasti hänen oman
valintansa mukaan, viisitoista hehtaaria parasta maata jokaista
hänen perheensä miesjäsentä kohti. Mutta koska neljäsataa tuhatta
neliövirstaa avarasta kruununtilasta vuoteen 1876 asti oli ainoastaan
kaksisataa kolmekymmentä neljä tuhatta neliöpeninkulmaa asuttuna,
niin ei vielä nytkään pidetä suurta lukua, ottaako talonpoika
haltuunsa enemmän, kuin hänelle kuuluu, vai tyytyykö siihen, joka
oikein on. Jotkut perheet käyttävät kahtatoista ja viittätoistakin
sataa hehtaaria omalla tavallansa, ja heistä on ihan sama, onko
hevosia ainoastaan tarpeellinen määrä vaiko kaksikolmekymmentä
liikaakin. Tosiaan tapahtui usein, että liialliset kotieläimet
päästävät kruununtilan talonpoikaa eräästä rasittavasta huolesta,
siitä näet, että hän ei voisi millään kelvollisella tavalla käyttää
hyväkseen runsaita taloutensa tuotteita, hänen kun on erittäin
huonojen kulkuneuvojen tähden mahdoton vaihtaa niitä rahaksi. Maassa
sellaisessa, jonka pääkaupungissa tavallisissa oloissa puuta eli
kuusitoista kiloa ruisjauhoja maksaa ainoastaan noin 60, puuta
vehnäjauhoja 75 penniä Suomen rahassa, puuta naudan lihaa talvella
enintään 1: 50, lammas 5, vieroitettu vasikka 12, sika 10, oivallinen
hevonen harvoin enempää kuin 125 markkaa, siellä aina hyvä sato niin
alentaa tavalliset hinnat, että runsas viljan tulo tulee taakaksi.
Kun kruununtilan talonpoika saa sata kiloa viljaa parilla markalla,
niin hänestä, vaikka hän ei muutenkaan tee enempää työtä, kuin
ilmeinen pakko on, aura alkaa tuntua liian raskaalta ja siunaus hänen
ahtaan käsityksensä mukaan kiroukselta.
Nykyiset olot tekevät ymmärrettäviksi näiden talonpoikain enimmät
pahat ja hyvät ominaisuudet; hitauden, ihan paheesen vivahtavan
tyytyväisyyden ja toisella puolen välinpitämättömyyden sattuvista
vahingoista, anteliaisuuden tarvitsevaisia kohtaan ja armeliaisuuden
onnettomia kohtaan. Ne samat olot selittävät myöskin kaikissa
siperialaisissa yleisen halun enentää paikkakuntansa asukaslukua.
Avara maa ahnehtii ihmisiä, niin sanoakseni. Sen tähden joka
siperialainen vielä tänäänkin hyvillään ja ylvästellen katselee
lukuisaa perhettä; sen tähden koko Siperiassa ei olekaan yhtään
löytölasten huonetta. Mitäpä sillä tehtäisiinkään? Joka vaimo, joka
ei voi tai ei luule voivansa elättää hänelle syntynyttä lasta tai
muuten tahtoo päästä siitä eroon, löytää aina kosolta sellaisia,
jotka mielellään ja ilolla ottavat pikku olennon. "Anna tänne",
sanoo talonpoika uskottomalle äidille, "anna tänne, kyllä minä sen
kasvatan." Ja hänen kasvonsa loistavat siitä ilosta, ihan kuin
hänelle olisi varsa syntynyt. Tuommoisina aikoina, jolloin asujamia
vielä oli melkoista vähempi kuin nykyään, naitettiin melkein lapsia,
että heille niin pian kuin mahdollista kasvaisi varmoja apulaisia.
Nykyään naivat nuorukaiset enimmäkseen vasta kahdeksannentoista
vuoden alussa, mutta useimmiten valitsevat vanhempia morsiamia,
joista voivat toivoa niin pian kuin mahdollista lapsia, ja
sulhonuorukaisten vanhemmat auttavat sen ikäisiä naisia heidän
tavoitellessaan pauloihinsa naimaikään vaurastuneita nuorukaisia.
Että romantillisuuttakaan ei puuttuisi, mainitsen, että Altain
talonpoikien keskuudessa useinkin tapahtuu salaisia kihlauksia ja
nuorten tyttöjen ryöstöä. Mutta nämä ryöstöt tapahtuvat enimmäkseen
kaikkein asianosaisten, myöskin molemmin puolin vanhempain
suostumuksella, sillä siten säästyy häiden pito, joissa muuten
tulee ravita kaikkia kyläläisiä yksinkertaisella atrialla, mutta
hyvin runsaasti viinalla! Tietysti rakkaus myöskin täällä katkoo
kaikkia kahleita, varsinkin vanhempain vastustusta. Ryöstönhaluinen
nuorukainen piankin saa tytön suostumaan kuten muuallakin maan päällä
ja kirkon pyhä palvelija aina helposti taipuu erityisestä maksusta;
mutta vihastuneet vanhemmat eivät niinkään helposti lepy. Äiti kiroo
tytärtään, isä poikaansa, ja molemmat vannovat kaikkein pyhäin
nimessä, että eivät koskaan enää tahdo nähdä jälleen lapsiansa.
Viimein tapahtuu kuitenkin tuon jäykän mielen muutos; sitä ei taivuta
ylhäältä tullut voima, vaan eräs verraton tenhokeino: naukku eli
votki, joksi sitä Venäjän alueilla asuvaiset sanovat. Heti kuin
appi taipuu juomaan, on nuori aviomies voittanut, sillä anoppi
juopi myöskin ja sikunaneste pehmittää hänenkin jäykän sydämmensä.
Jos silloin ikään kuin sattumalta tulee vielä muutamia ystäviäkin
uljaasti auttamaan sovinnon juonnissa, niin heitä ei suinkaan
ajeta pois, sillä kestityksen kustannukset ovat nyt sentään paljon
pienemmät, kuin jos koko kylä olisi juoda mässäten toivottamassa
taivaan siunausta nuorelle parille. Eikö täydy myöntää, että puhdas
pyhä rakkaus tekee yksin Altain talonpoikais-pojatkin kekseliäiksi?
Myötäjäisiä morsian ei saa Altain seuduilla; hänen äitinsä päin
vastoin vaatii lahjaa sulholta, jopa välistä oikein rajusti ulvoen ja
parkuen. Ainoastaan silloin, kuin sattuu erityisiä asianhaaroja, jos
esim. häiden jälkeisenä aamuna morsiuspaita, jonka vieraat tahtovat
nähdäksensä, ei ole heidän mielestään kyllin hyvä, ainoastaan silloin
saattaa tapahtua päinvastaistakin. Ymmärtäväinen ja kokenut morsiamen
isä käyttää sellaisessa tapauksessa tuota ainiaan luotettavaa
lumokeinoa, tuo esiin ilahuttavan joukon varovasti jo valmiina
pidettyjä pulloja, lupaa suuttuneelle tai vähintään pahastuneelle
vävylle varsan, härjän, muutamia porsaita tai muuta sellaista; mielet
rauhoittuvat ja sovinto tehdään.
Miksipä olisikaan sulho ijäti vihoissaan? Eihän ole muillekaan käynyt
paremmin, ja tulevaisuus tasoittelee paljon. Isän ilo kukoistaa
myöskin säännöttömissä oloissa, mutta iloa se sittekin on. Sillä
taloushuolia ei ole köyhimmälläkään, jos hän vain tahtoo käyttää
käsiänsä. Häntä mielellään autetaan minkä milläkin, ja jos hyvän
hyvä taivas muutamiksi vuosiksi vain hiukan niukentaa siunauksensa
vuodattamista, jos vilja ja karja pysyvät vähänkään hinnassa, niin
ihan varmaan vuoden päästä teekannu ja kupit koristavat jotakin
nurkkapöytää, silkkipeitteet suurta kahden maattavaa vuodetta,
välkkyvät pyhäin kuvat oikean puolista peränurkkaa sekä kaikkea
kynäkuvailua ylevämmät leijonan, tiikerin, karhun, suden, elefantin,
hirven ja krokotiilin pyyntikuvat puhtaana ja siistinä pidetyn
vierastavan seiniä, jollainen aina on jokaisessa vähänkin toimeen
tulevassa talonpoikaistalossa.
Jotenkin yhtä viehättävä kodikkaisuus on tarjona kaikille
tuomituillekin, jotka lähetetään Siperiaan, toisille aikaisemmin,
toisille myöhemmin, jos he vain tahtovat sellaisen kodin saada,
jos elävät jonkun aikaa ja jos onni on heille vähänkään suopea.
Minä olen Siperiassa saanut tuomituista ja sinne tuomitsemisesta
ihan toisen ajatuksen, kuin minulla oli ennen sinne menoani, vaan
huomautan kuitenkin edeltä päin, että minä en ole niitä, jotka
enemmän suosivat ja paremmalla osanotolla katselevat murhamiestä,
ryöväriä, murhapolttajaa, varasta tai muita sellaisia konnia kuin
uutteraa perheen isää, joka otsansa hiessä koettaa rehellisesti
ja kunniallisesti elättää ehkä suurtakin perhettänsä ja että minä
en vielä tähän asti ole jaksanut yletä tuolle muka korkealle
käsityskannalle, joka tahtoo poistaa kaikkea rangaistusta ja
lievittää kaikkea vankeutta.
Joka vuosi lähetetään keskimäärin viisitoista tuhatta ihmistä
Venäjältä Siperiaan. Pahimmat pahantekijät tuomitaan elinajaksi,
muut määrävuosiksi. Venäjän rikoslain ankaruudesta ja puutteista ei
ole minun asiani puhua; liikaa ankaruutta ei se osoita, että siinä
laissa on kuolemanrangaistusta ainoastaan kaikkein pahimmista ja
harvinaisimmista rikoksista; siinä vain on selvää kovuutta, että
valtiollisista rikoksista tuomittuja matkalla ja usein Siperiassakin
kohdellaan ihan samoin kuin tavallisia pahantekijöitä.
Siperiaan tuomittu siirretään ensinnä piirikaupungin vankilasta
kuvernementin pääkaupungin vankilaan ja sitte kuljetetaan rautateitse
tai tavallisilla talonpoikaisvankkureilla Nishni-Novgorodiin,
Kasaniin tai Permaan. Vieläkö nykyäänkin jalkamatkoilla pahantekijät
kaksittain taotaan kiinni pitkiin vitjoihin, siten pakottaen
heitä kantamaan niitä koko matkan, en tiedä, sillä en ole sitä
koskaan nähnyt, vaan päin vastoin olen lujasti vakuutettu, että
viimeisen keisari vainajan kaikkialla tunnettu lempeys ei olisi
koskaan suvainnut tuota vanhaa raakaa kohtelua. Äsken mainituissa
kaupungeissa ja samoin Tjumenissa ja Tomskissa on tilavat
kokousvankilat ja kaikkein teiden varsilla, joita ei vielä samaa
suuntaa kulkevat rautatiet ole saattaneet hyljätyiksi, pienempiä
rakennuksia tuomittujen turvallisina säilytyspaikkoina yönajaksi.
Mikäli suinkin käy päinsä, ei tuomittuja pakoteta jalkaisin astumaan,
vaan kuljetetaan rautatiellä, vankkureilla ja säännöllistä liikettä
ylläpitävillä höyrylaivoilla; niinpä Nishni-Novgorodista tai
Kasanista Permaan, Tjumenista Tomskiin Thura-, Tobolsk-, Irtish-,
Ob- ja Tomjokia myöten. Vankilat ovat yksinkertaisia, vaan riittävän
puhtaita ja niihin kuuluvat, kuitenkin kyllin erillään olevat
sairashuoneet mallikelpoisia rakennuksia, jokialukset tavattoman
pitkiä, kaksinkertaisia veneitä, joita sopivimmin voisi sanoa
suuriksi, uiviksi linnunhäkeiksi, koska koko yläkerta on rakennettu
keskikannelle sellaisen häkin tapaan. Jokaisessa tällaisessa
kuljetusveneessä, jota höyrylaiva hinaa, on joksikin tilaa kuudelle
sadalle hengelle ja sitä paitsi suuri keittiö, sairashuone, pikku
apteekki sekä vartia-sotamiesten ja venemiesten huone. Perman ja
Tjumenin välillä käytetään vankkureita, jotka samoin ovat linnun
häkkien kaltaisia, vaarallisimpain pahantekijäin kuljetukseen.
Jokainen tuomittu saa hallitukselta paksun harmaan villaviitan, jonka
selkään kiinnitetään vinoneliön muotoinen kangaskappale, väriltään
erinäköinen rangaistuksen kovuuden mukaan, että vartia-sotamiehet
saisivat siitä sen verran tietoa, kuin välttämätöntä on. Ruokarahaksi
matkalla annetaan kymmenen tai ylempisäätyisille "onnettomille"
viisitoista kopeekkaa päivässä, mutta kauemmin vankiloissa ollessa
ainoastaan seitsemän tai toisille viisitoista kopeekkaa. Tämä summa
on niin runsas, että vähänkin säästävästi käyttäen sillä voidaan
saada kaikki elintarpeet, varsinkin kuin joka päivä, paitsi paaston
aikana, annetaan kolme neljännesnaulaa lihaa. Jos vaimo ja lapsia
on tuomitun matkassa, niin saa jokainen saman verran. Sivuansio on
sallittu; työllä tai kerjäämällä ansaittu raha tai ainakin enin osa
siitä joutuu tuomitun omaan taskuun, ehkäpä viinana myöskin kurkkuun.
Sanoin, että jokainen tuomittu saa ottaa vaimon ja lapset mukaansa
Siperiaan, ja niin he tavallisesti tekevätkin. Törkeästä rikoksesta
kovaan rangaistukseen tuomitseminen on Venäjälläkin riittävä
avioeron syy. Kuitenkin saa jokainen vaimo vapaasti valita, lähteekö
puolisonsa kanssa Siperiaan vai jääkö kotiin. Yksin lapsetkin, jotka
ovat täyttäneet neljätoista vuotta, saavat itse päättää, lähtevätkö
mukaan vai eroavatko vanhemmistaan. Mutta hallitus mielellään näkee,
että vaimo ja lapset seuraavat tuomittua ja edistää sitä kaikin
tavoin sekä vakavasti mietiskelee, millä tavoin matkan vaivat ja
vastukset sopivimmin voitaisiin vähentää.
Eittämättä matka kaikissa tapauksissa on rasittava, mutta ei
kuitenkaan niin sanomattoman hirvittävä, kuin meille kerrottiin.
Ainoastaan kaikkein pahimmat pahantekijät viedään kahleissa
määräpaikkaansa, vaan muut saavat enemmän vapautta kuin pahantekijät
Saksassa. Rasittavin on matka höyrylaivoilla tai niiden hinaamissa
veneissä. Silloin kaikki tuomitut omaisineen salvataan yhteen, ja
siitä seuraa kaikenlaisia vallattomuuksia, sellaisiakin, joita
ei käy kertoa, pahimpain ilkiöiden puolelta, joita ainoastaan
harvoin voidaan riittävästi pitää kurissa. Viekas varas varastaa
kokemattomalta varkaalta, väkivaltainen komentelee heikompaa, joku
ratkoo makaavalta irti kengänpohjat, luullen sieltä löytävänsä
setelejä; parantumaton paatunut saattaa katuvaisen päätökset
horjumaan ja turmelee kokonaan sen, jolla vielä oli parantumisen
toivoa. Tosin nykyään jo miehet ja naiset kuljetetaan erillänsä,
mutta perheen jäsenet sentään yhdessä, ja tuomitun vaimo ja tyttäret
ovat matkalla aina suuressa, vaarassa, vaikka sitä kyllä on
koetettukin ehkäistä. Sitä vastoin höyrylaiva myöskin lyhentää matkan
kymmenenneksi osaksi maamatkan ajasta, ja siten pikemmin pelastaa
turmiollisten vaikutusten vallasta ne, jotka vielä eivät ole kokonaan
paatuneet. Vaivalloisempi, mutta näille vähemmin turmeltuneille
tuomituille sittekin mieluisempi on maitse matkustaminen. Venäläiset
talonpoikaisvankkurit Venäjän teillä ja venäläisten, täyttä neliä
laukkaavain hevosten jäljessä on tosin meidän käsityksemme mukaan
oikea piinapaikka, multa ei tavallisten venäläisten mielestä,
jotka ovat nuoruudesta asti tottuneet sellaiseen matkustukseen ja
sellaisiin teihin, eli toisin sanoen ovat tottumattomat parempaan.
Tosin tuomitun täytyy tyytyä sellaisilla, kuusi tai kahdeksan henkeä
kuljettavilla vankkureilla vähän pienempään tilaan, kuin talonpoika
tavallisesti tyytyy perheineen matkustaessansa; mutta ajajalla tai
vartiasotamiehellä ei ole yhtään parempi kuin tuomitulla, jos ei
oteta lukuun, että törkeän pahantekijän kahleet juuri sellaisella
matkalla, kammottavasti kilisevät. Sivistyneestä perheestä lähtenyt
vanki, varsinkin valtiollisesta rikoksesta, tuomittu tosin parahtelee
sellaisen matkan vaivoissa ja on syvimmän, vakuutuksensa mukaan ihan
oikeutettu kuvailemaan sitä kaikkein mustimmilla väreillä; mutta
jos otetaan lukuun paikkakunnalliset olot ja maan tavat, niin siinä
vastentahtoisessa vaelluksessa ei ainakaan ole julmuuden kirousta,
josta sitä on syytetty. Mitä viimein jalkamatkoihin tulee, niin
niitä ensinnäkin ei koskaan tapahdu talvella, siihen ei pakoteta
muita kuin voimakkaita, astumaan kykeneviä miehiä eikä heitäkään
astuteta enempää kuin neljäkymmentä virstaa päivässä, jota paitsi
joka kolmas päivä levätään tien varrella olevissa vankiloissa.
Vartiasotamiehet astuvat myöskin jalkasin, ja heidän täytyy alinomaa
pitää vaaria vangeista, he ovat niistä vastuun alaiset ja sen tähden
he ihan varmaan paljon enemmän rasittuvat kuin vangit; sillä, vaikka,
murhamiehen tosin täytyykin kantaa kahleitansa, niin sotamiehellä sen
sijaan on aseensa, kantamuksensa ja ampumatarpeensa. Hän kuitenkin on
nuhteeton valtionpalvelija ja tuo toinen ihmiskunnan hylkiö!
Väärin on, että tavallisesta rikoksesta tuomittu ylhäissäätyinen
saa, jos hänellä vielä on käytettävänään omia tai vierasten varoja,
toisenlaista kohtelua kuin samasta rikoksesta tuomittu alhainen
mies; niinpä ensin mainittu saa mielensä mukaan kaikessa mukavuudessa
matkustaa määräpaikkaansa ainoastaan kahden kasakin seurassa, joiden
matka edes takaisin hänen on kustannettava.
Niin kuin jokainen rehellinen venäläinen tai siperialainen tunnustaa
tämän vääryyden, yhtä varmaan joka virkamies ja joka tuomittukin,
tunnustaa, että vartiamiehet ja muut vankien valvomiseen kuuluvat
alemmat tai ylemmät virkamiehet eivät harjoita julmuutta. Tapahtuu
kyllä sitäkin, että vastarintaan asettuvat tuomitut tiellä ammutaan
tai muuten tehdään ikuisesti vaarattomiksi; vaan sellaiset tapaukset
ovat kuitenkin erittäin harvinaisia ja ainoastaan pakon vaatimia
keinoja, joihin ryhdytään vasta sitte, kuin kaikki muut on huomattu
turhiksi. Venäläinen ei ole julma, niin kuin espanjalainen,
turkkilainen, kreikkalainen tai eteläslaavilainen, vaan väärin
käsitetystä armeliaisuudesta ja hitaudesta pikemmin liian lempeä ja
anteeksi antava kuin liian kova ja ankara. Hän kyllä koettaa sekä
eläimen että ihmisen voimia, mutta ei kiduta, nähdäkseen vain niiden
tuskia. Jo "onneton" nimityksestä, jota kaikkialla käytetään kaikista
tuomituista, näkyy kansan syvällinen myötätuntoisuus, ja se tunne
vaikuttaa kaikissa, sekä sotamiehissä ja poliiseissa että vankilan
päällysmiehissä ja vartioissa. Tietysti jotkut parantumattoman häijyt
konnat joskus saavat suurimmankin kärsivällisyyden leimahtamaan
vihaksi. Tuomitut itse kertoivat minulle, että huononpäiväiset
kirjoittelijat käyttävät siirtopaikoissa yksin onnettomuuttakin
runsaamman rahan ansaitsemiseen, kuin valtio heille antaa
ylläpidoksi. Eräs entinen puolalainen santarmi, joka minulle kertoi
elämäkertansa, valitti, että Puolan viime kapinan tähden tuomittuja
Venäjän sotamiehet kohtelivat ankarammin kuin muita tuomittuja, jopa
ihan säälimättömästikin. Vaan nykyisen hallituksen tekeminen vastuun
alaiseksi sellaisista yksityisistä tapauksista on kerrassaan väärin.