neljätoista päivää peräkkäin hyvin suolaisessa vedessä, mutta ei
enää sen ajan kuluttua. Ensin makuutetaan lasta kätkyessä, jossa on
niin runsaasti untuvamaisia kamelinvilloja, että ne lämpöisinä ja
pehmoisina peittävät sen kokonaan eikä sen tarvitse kovimpanakaan
talvena kärsiä kylmää; myöhemmin puetaan se villaiseen paitaan, jota
äiti joka kolmas päivä polttelee tulen päällä, tappaakseen siitä
kaikissa kirgiisein jurtissa eleksiviä syöpäläisiä, mutta ei koskaan
sitä muuta niin kauan, kuin se suinkin pysyy koossa. Talveksi saa
lapsi lisäksi sukat ja heti, kuin kykenee juoksemaan, täys'kasvuisten
ihmisten puvun.
Molemmat vanhemmat rakastavat lapsiaan suuresti, kohtelevat niitä
aina suurimmalla hellyydellä, eivät kurita heitä koskaan, mutta
eksyvät siihen pahaan tapaan, että opettavat niille heti, kuin
alkavat puhua, kaikenlaisia rumia ja sopimattomia sanoja, joita
aina vielä nauretaan, kuin ne tulevat mitään aavistamattoman lapsen
suusta. Lapsen eri ikää merkitään jonkin eläimen nimellä; lapsi voi
siis olla "hiiren, murmelieläimen, lampaan ja hevosen ikäinen".
Kuin poika on neljän vuoden ikäinen, nostetaan hänet ensi kertaa
jotenkin saman ikäisen, runsaasti koristellun hevosen selkään pikku
satulaan, joka jää perheessä lapselta toiselle perinnöksi. Onnelliset
vanhemmat lupaavat pikku ratsastajalle, joka nyt ensi kerran lähtee
äidin suojelevista käsistä itsenäisesti liikkumaan, kaikenlaisia
kauniita kaluja, kutsuvat palvelijan tai halukkaan ystävän, antavat
hänelle toisen ratsun ja ohjasnuoran ja käskevät häntä kuljettamaan
poikaa sukulaisten luona jurtasta toiseen, ilmoittamaan sitä iloista
tapausta koko sukukunnalle. Mihin poika vain ilmestyy, tervehditään
häntä ystävällisesti, ylistellään suuresti ja syötetään herkuilla.
Isän jurtassa pidetään juhla kaikkein mielestä suuren ja tärkeän
päivän kunniaksi.
Seitsemännestä vuodesta alkaen ruvetaan lapselle opettamaan kaikkia,
kuin hänen on tarvis tietää. Poika, ollen jo aika taitava ratsastaja,
oppii liikkumaan karjan kanssa laitumella, tyttö lypsämään ja
tekemään kaikkia muita emännän töitä. Rikasten vanhempain pojan ottaa
joku mollah tai lukemista ja kirjoittamista osaava mies kouluun ja
myöhemmin opetetaan hänelle uskon sääntöjä. Ja ennen kahdennentoista
vuoden loppua on hänen opetuksensa päättynyt ja hän itse kypsynyt
elämään vaikka omin päin.
Vielä enemmän kuin eläviä kunnioittaa kirgiisi kuolleita ja heidän
muistoansa. Joka perhe on valmis suurimpiinkin uhrauksiin, saadakseen
perheen jäsenelle, jonka kuolema on pois temmannut, suurenmoisen
hautajais- ja muistojuhlan; jokainen köyhinkin koettaa koristaa pois
menneen rakkaan hautaa niin hyvin kuin voi, ja jokainen katsoisi
häpeäksi, jos ei osoittaisi kuoloille suurinta kunnioitusta. Se on
yleinen tapa muhamettilaisilla. Kuitenkin eroavat kirgiisein
kuolin- ja hautajaisjuhlallisuudet suuresti muiden muhamettilaisten
tavoista ja sen tähden ansaitsevat laveammin kuvata.
Kuin kirgiisi tuntee kuolinhetkensä lähestyvän, kokoo hän ystävänsä
ympärilleen, että he pitäisivät huolta hänen sielunsa pääsemisestä
paratiisiin. Hurskaat kirgiisit haetuttavat kuolemaa odotellessaan jo
pitkän ajan itselleen koraania, vaikka eivät ymmärtäisikään korviin
kaikuvain sanain merkitystä. Uskovaisten tavan mukaan kokoutuvat
ystävät kuolevan vuoteen luo ja huutavat hänelle kaikkein profeetan
tunnustajain uskontunnustuksen ensimmäistä lausetta: "Ainoastaan
yksi Jumala on" niin kauan, kunnes hän vastaa: "ja Muhamed on hänen
profeettansa". Heti, kuin ne sanat tulevat kuolevaisen huulilta, avaa
Munkir, tutkiva enkeli, paratiisin portit ja sen tähden kaikki, jotka
sen kuulevat, huutavat "El hamdu lillahi", Herralle kiitos!
Kuin jurtan isäntä on sulkenut silmänsä ainiaaksi, lähetetään heti
joka taholle sanansaattajia viemään sukulaisille ja ystäville tietoa,
ja ne lähettiläät ratsastavat vainajan arvon mukaan kaksikymmentä,
jopa satakin virstaa kylästä kylään, ja joka kylässä sukulainen
ilmoittaa sen muille lähimmille. Surusanan saattajain ratsastaessa
pestään ruumis ja kääritään "lailahiin", jonka joka kirgiisi jo
eläessään on hankkinut ja säilyttänyt sitä arvokalujensa joukossa.
Tehtyä se määrätty velvollisuus kannetaan ruumis ulos jurtasta ja
lasketaan puoleksi revitylle jurttaristikolle toistaiseksi. Kutsuttu
mollah saapuu ja siunaa ruumiin. Sitte nostetaan ruumis ristikkoineen
kamelin selkään ja sidotaan satulaan sekä lähdetään tällä välin jo
tulleiden lähimpäin sukulaisten saattamana matkalle, ehtiäkseen
ajoissa hautauspaikkaan, joka usein on kaukanakin.
Heti kuoleman jälkeen alkavat naiset pitää kuolonvalitusta. Lähin
sukulainen alkaa suruvirren, ilmoitellen sydämmensä murhetta
sanoilla, jotka tulevat enemmän tai vähemmän sydämmestä; muut yhtyvät
joka lauseen tai säkeen lopulla lauluun. Ja vuorotellen kaikki
pukevat ajatuksensa sanoiksi niin hyvin, kuin voivat. Yhä enemmän
kiihtyy valitus, kunnes kameli taakkoineen nousee, ja samoin kuin
sanat ja äänet osoittaa naisten käytöskin yhä kiihtyvää tuskaa,
kunnes viimein repivät tukkaansa ja raapivat kasvojansa verisiksi.
Vasta sitte, kuin ruumissaatto, johon naiset eivät ota osaa, katoaa
näkyvistä, vaikenevat vähitellen sanat ja kyyneleet.
Ruumissaaton edeltä on jo muutamia miehiä ripeillä hevosilla
lähtenyt ajamaan haudan tekoon. Se on enintään vain miehen
rintaan asti ulottuva kuoppa, jossa on yhdellä eli Mekan puolella
koverrettu syvennys syrjään päin, johon ruumiin pää ja yläosa
pistetään. Hautaamisen jälkeen peitetään hauta kivillä, laudoilla,
ruohokimpuilla ja puilla, tasoittamatta sitä kuitenkaan maan
tasalle; päälle enintään luodaan multaa kunnaaksi ja koristetaan se
lipuilla ja muilla sellaisilla taikka rakennetaan haudalle puista
ja savitiileistä jokin kupulaitos. Lapsen haudalle pannaan hänen
kätkyensä. Haudan partaalla siunaa mollah ruumiin viime kerran;
kunnaan tekoon ottavat kaikki osaa. Mutta vielä ei ole hautajaisjuhla
päättynyt.
Sinä hetkenä, kuin jurtan isäntä puhaltaa viime henkäyksensä,
pystytetään jurtan viereen valkoinen lippu koko vuodeksi. Joka päivä
pitkin koko vuotta kokoutuu sinne naisia uudestaan valittamaan. Niin
samaan aikaan kuin mahdollista tuodaan myöskin vainajan lempiratsu
ja leikataan siltä pitkä harja ja häntä puolitiestä poikki. Siitä
hetkestä lähtein ei kukaan enää ratsasta sillä hevosella; se on
"leskenä". Seitsemän päivän päästä kuoleman jälkeen tulevat kaikki
sukulaiset ja ystävät, nekin, jotka etäällä asuvat tai muuten ovat
laumoineen etäällä liikkumassa, vainajan jurttaan, syövät yhdessä
hautajaisatrian, jakelevat muutamia vainajan vaatteita köyhille ja
neuvottelevat jälkeen jääneiden vastaisesta kohtalosta ja omaisuuden
hoidosta. Sitte jäävät perilliset taas yksikseen suruinensa.
Jos vaimo kuolee, on melkein samoja tapoja noudatettava kuin miehen
kuollessa; tietysti silloin naiset pesevät ja pukevat ruumiin.
Mutta nytkin he kylässä tapahtuvien hautajaismenojen ajan pysyvät
laulamassa kuolonvalitusta. Vainajan ratsulta leikataan nytkin
jouhet, mutta surulippua ei pystytetä.
Kuin kylä siirretään, tuopi kunniatoimeen erittäin määrätty
nuorukainen leskihevosen esiin, panee sille entisen isäntänsä satulan
takaperin selkään, latoo siihen vainajan vaatteet ja taluttaa
sitä ohjista matkan perille, oikeassa kädessään kantaen keihästä
surulippuineen. Heti uuteen jurttapaikkaan päästyä riisuu hän hevosen
ja pystyttää lippukeihään määrättyyn paikkaansa.
Kuoleman vuosipäivänä tulevat taas kaikki kutsutut sukulaiset ja
vieraat lesken jurttaan. Heidän tervehdittyään naisia, jotka yhä
vielä ovat surupuvussa, ja vielä kerran koetettuaan lohduttaa heitä,
tuodaan leskihepo esiin, satuloidaan se ja sälytetään kuten jurttaa
siirrettäessä ja viedään se sitte mollahin luo siunattavaksi. Sen
tapahduttua menee kaksi miestä sen luo, tarttuu ratsustimiin, riisuu
sen, kaataa sen maahan ja pistää sitä sydämmeen. Ratsun liha jää
köyhille juhlavieraille atriaksi, nahka mollahille palkaksi. Heti
hevosen kuoltua annetaan keihäs arvokkaimmalle sukulaiselle; hän
ottaa sen, puhuu muutamia sanoja, katkasee varren ja heittää tuleen.
Nyt syöksyvät hevoset esiin näyttämään kilpajuoksussa nopeuttansa;
nuoret ratsastajat, jotka niitä ohjaavat, katoavat merkin nähtyään
pois arolle. Mollahin sijaan tulee laulaja vielä kerran muistelemaan
vainajaa, mutta samalla myöskin puhumaan elävien kiitosta ja
ilahuttamaan heidän sydämmiänsä. Naisten päästä katoaa omituinen
päähine, joka heillä oli surun merkkinä, ja he koristautuvat
juhlapukuun. Runsaan atrian jälkeen kiertelee päihdyttävä
maitoviinamalja; kitaran helinään yhtyy ilo ja riemu. Suru on
loppunut; elämä alkaa taas käydä tavallista kulkuansa.
Siperian asukkaat ja pahantekijä-siirtolaiset.
Ken luulee Siperiaa vain suureksi vankilaksi, hän erehtyy yhtä
paljon kuin sekin, joka luulee koko maata vain yhdeksi äärettömäksi
jäälakeudeksi. Tosin Venäjä lähettää joka vuosi tuhansia
pahantekijöitä ja muita rangaistavia Siperiaan; tosin ne niin kauan,
kuin ovat matkalla, vaeltavat vankilasta toiseen; tosin niistä eivät
pääse vapaiksi ne, joilla on sovitettavana raskaita ruumiin, hengen
ja omaisuuden rikoksia; mutta ainoastaan vähäinen osa kaikista
pahantekijöistä on koko rangaistusaikansa oikeassa vankeudessa ja
jokainen voi käytöksellään lievittää sitä, vieläpä päästä siitä
kokonaan vapaaksikin oli siis nauttia etuja, joita eivät mitkään
kuritus- eikä muiden vankilain asujamet saa muissa maissa. Suuret
alueet tätä Venäjän valtikan alaa, meidän käsityksemme mukaan
kokonaiset maat, eivät muuten olekaan koskaan olleet pahantekijäin
siirtopaikkoina ja ehkäpä ne ainiaan säilyvätkin noilta pakosta tänne
tulevilta siirtolaisilta, jotka tuottavat suurempia ikävyyksiä, jopa
kärsimyksiäkin vakinaiselle väestölle, kuin heillä itsellään on
kärsittävänä. Samoja teitä, joita ennen vaellettiin vain huokaellen,
kulkevat nyt vapaat ihmiset etäistä itää kohti, toivoen ja
tavoitellen tilansa parannusta. Pakosta tulleiden asujanten joukossa
on vapaatahtoisia, yksin sellaisissakin seuduissa, jotka ovat kauan
olleet pahassa maineessa ja peljätyt maan hedelmättömyyden tähden.
Uusi aika alkaa Siperialle; sillä sokasevan pelon sijaan tulee
vähitellen valistava tieto sellaisissakin kansan kerroksissa, joilla
siihen on, enempi halua.
Enimmät Siperian kertomukset ovat sivistyneiden tuomittujen
suusta tai kynästä eli siis sellaisilta ihmisiltä, joita Siperian
vakinainen asukas sanoo "onnettomiksi" ja sen mukaan kohteleekin.
Niistä kertomuksista tosin ainoastaan vähimmässä osassa ei liene
mitään totta, mutta enimmissä tapauksissa ne kuitenkin ovat
väärät. Sillä onnettomuus sokasee silmän ja sielun ja riistää
suoravaisen arvostelukyvyn, joka yksinomaan kelpaa olojen oikean
arvostelun pohjaksi. Mutta nämät olot ovat paremmat, paljon
paremmat, kuin saatamme luullakaan, paljon paremmat myöskin kuin
monessa Länsi-Europan vuoristossa; sillä helppo on Siperiassa
ihmisen taistelu toimeentulosta. Välttämättömimmän ravinnon ja
verhon puute on täällä melkein ihan tuntematonta tai kohtaa
ainoastaan niitä, jotka sairaus tai muu onnettomuus tekee työhön
kykenemättömiksi. Verrattuna kohtaloon, jota monen köyhän saksalaisen
vuoristolaisen täytyy taistella koko elinaikansa, pääsemättä
koskaan voitolle, näyttää useimmissa tapauksissa yksin Siperiaan
tuomitun rangaistusvanginkin kohtalo kadehdittavalta. Puute rasittaa
nykyään ainoastaan Siperiassa majailevan ihmisen henkistä, vaan,
ei ruumiillista olemusta. Ken elää ainoastaan maasta, hänelle se
antaa enemmän, kuin hän tarvitsee, ja ken siitä elättäjästä luopuu
ja valitsee jonkun muun siellä tavallisen toimen, hänelle käsiensä
rehellinen työ varmaan tuottaa yhtä paljon voittoa kuin maakin.
Sellaiset ovat nykyään olot, jos niitä etuluulottomasti katsellaan.
Minä olen rehellisesti kokenut saada oikeaa käsitystä ihmisten
elinoloista niissä Siperian osissa, joita matkustelimme. Minä olen
katsellut kurjuuden syvyyksiä ja nähnyt suurinta onnea; minä olen
tavannut murhamiehiä, maantierosvoja, murhapolttajia, varkaita,
pettureja, kaikenlaisia konnia, kapinoitsijoita ja salavehkeilijöitä
ja toisaalta kalastajia ja metsästäjiä, paimenia ja talonpoikia,
kauppiaita ja ammattilaisia, virkamiehiä ja tuomareja, sivistyneitä
ja sivistymättömiä, rikkaita ja köyhiä, herroja ja palvelijoita,
tyytymättömiä ja tyytyväisiä, himokkaita ja vaatimattomia ihmisiä
ja oleskellut heidän seurassaan, vahvistaakseni havaintojani,
tutkiakseni johtopäätöksiäni, laajentaakseni tietojani ja
korjatakseni käsitykseni erehtymisiä; minä olen pyydellyt
poliisivirastoja kertomaan minulle tuomittujen kohtaloa ja
tuomituilta itseltään kysellyt; minä olen käynyt pahantekijäin luona
heidän vankeudessaan ja heitä tarkastellut vankilan ulkopuolella;
minä olen talonpoikain, ammattilaisten ja kaikkein asujanten kanssa
puhellut, missä ja milloin vain olen voinut ja heiltä saamiani
tietoja verrannut toisiin, joita sain hallintovirastoilta. Sitenpä
luulen saaneeni niin luotettavat tiedot, kuin lyhyellä ja kiireisellä
matkallamme suinkin oli mahdollista. Ainakin olen minä koonnut niin
paljon aineksia, että voin käyttää yksinomaan omia tutkimuksiani,
kuin nyt ryhdyn tekemään Siperiaan tuomittujen elämän kuvasta
pääpiirteitä. Ihan erehdyksittömäksi kuvaukseni ei sittekään
tule, mutta yleensä ei voitane olla tunnustamatta minun oikein
arvostelleeni oloja.
Paitsi hallituksen virkamiehiä, sotamiehiä ja yritteliäitä ammatin
harjoittajia, varsinkin kauppiaita, tuli Siperiaan Venäjältä
aina vuoteen 1861 asti yksinomaan sellaisia, jotka eivät sinne
siirtyneet vapaasta tahdosta: keisarin maaorjia, joita lähetettiin
tsaarin vuorikaivoksiin, ja pahantekijöitä, joita ainakin osaksi
kuljetettiin valtion vuorikaivoksiin. Maaorjuuden lakkauttamiseen,
joka sai aikaan syvällisempiä yhteiskunnallisia muutoksia, kuin
edeltä päin aavistettiin tai nykyään vielä tiedetään, loppui
maaorjain tulo Siperiaan kerrassaan. Miljoonia ihmisiä pääsi lempeän,
jalomielisen hallitsijansa käskystä vapaaksi, tuhansia heistä läksi
tsaarin vuorikaivoksista hedelmällisiin kotikyliin, joita heidän
omaisensa olivat siihen asti viljelleet, niin että vuorikaivokset
siitä lähtein jäivät autioiksi ja vielä näkyäänkin kärsivät sen
muutoksen seurauksia. Mutta suuri keisarin tai kruunun tila Altai
sai samaan aikaan entisten asujanten sijaan uusia aineksia, joita
siellä siihen asti ei ollut, vapaita talonpoikia, joilla kyllä
ei ollut perinnöllistä maanomistusoikeutta, vaan jotka kuitenkin
saivat esteettömästi viljellä rikasluontoista maata. Maaorjuuden
lakkauttaminen muutteli sentään oloja niilläkin Siperian aloilla,
joissa oli siihen asti paraastaan asunut rangaistusvankeja,
koska sielläkin nyt tuli mahdolliseksi vapaan talonpoikaissäädyn
syntyminen. Mutta siellä yhä kestävä siirtolaisten tulo pikemmin
vaikuttaa estävästi kuin edistävästi; sillä suurin osa tuomituista,
jotka lähetetään ennestään asuttuihin seutuihin, saa yhä aikaan
levottomuutta pysyväisten asujanten kesken ja estää niin ilahuttavaa
kehitystä kuin Altain kruunun tiluksilla, joita on sekä ennen että
myöhemmin säästetty tuomituilta ja säästetään vast'edeskin niin
kauan, kuin ne ovat keisarin omina. Sitä vastoin siirtyy sinne
nykyään vapaatahtoisia ja väkiluku kasvaa siitäkin syystä nopeammin
kuin muussa Siperiassa.
Se on komea alue maata, tämä Altain kruunun ala ja ihmetyttävä
sitenkin, että se lienee suurin maatila koko maan päällä. Sillä sen
pinta-ala on tasaisissa luvuissa neljäsataa tuhatta neliövirstaa eli
lähes kahdeksantuhatta maantieteellistä neliöpeninkulmaa. Siihen
kuuluu vuoristoja ja tasankoja ja mäkimaita; sen molemmin puolin
on purjehdittavaksi sopivia virtoja ja sen sisällä on jokia, jotka
voidaan ilman suurta vaivaa tehdä purjehduskuntoisiksi; sillä alalla
on yhä vielä suuria, käytettäväksi kelvollisia metsiä ja muutakin
ääretöntä rikkautta sekä maan päällä että alla. Koko kahdeksansataa
kolmekymmentä eri vaskipaikkaa on löydetty sen rajain sisältä,
ottamatta lukuun muita kahtasataa seitsemääkymmentä löytöpaikkaa,
joita ei ole vielä koskaan tutkittu. Altain kruunun tiluksilla
astuskellaan hopealla ja kullalla, sillä, kultaista hopeavaskea
ynnä lyijyä, vaskea ja rautaa käy rikkaampina tai köyhempinä, mutta
enimmäkseen kaivamista ansaitsevina suonina vuorissa ja kultahietaa
kuljettavat niiltä alas virtailevat joet. Kivihiilikerros, jonka
laajuutta ei vielä tiedetä, vaan joka paikoittain on huomattu kuusi
tai kahdeksankin metriä paksuksi, on sitä paitsi niin laajan näköinen
että kivien laadusta päättäen lienee syytä olettaa koko tämän
alueen pohjoispuolen olevan yhtäläisen kivihiilikerroksen päällä.
Eikä kuitenkaan liene Altain kruununtilan oikeaksi rikkaudeksi
katsottava sen maanalaisia aarteita, vaan lihavaa ja hedelmällistä
mustaa multaa, joka peittää vuorten rinteitä ja tasangoita aina
puolentoistakin metrin paksuisina kerroksina sellaisissa notkoissa ja
jokilaaksoissa, joihin vesi on sitä kokoon huuhdellut. Viehättäviä,
osaksi suurenmoisiakin vuoristoja on vuorotellen suloisten mäkimaiden
ja vähän aaltomaisten tasankojen kanssa, jollaisia maanviljelijä
suosii ennen muita aroseutuja, vuorotellen hedelmällisten laaksojen
kanssa, joissa juoksee puro, oja tai joki, ja välissä on aina
rehevästi kasvavaa, korkeaa ja matalaa metsää oikeain puistojen
kaltaisina. Ilmanala, joka ei tosin ole varsin lauhkea, mutta
ei myöskään sietämätön, ei missään estä hyvällä menestyksellä
viljelemästä erittäin hedelmällistä, enimmäkseen vielä koskematonta
maata. Neljä kuukautta on kuumaa, melkein ihan vaihtelematonta
kesää, neljä kuukautta kovaa, yhtäläistä talvea, kaksi kuukautta
kylmänkosteaa, häilyväistä kevättä ja yhtä paljo samanlaatuista
syksyä, ja vaikka vuoden paremman puolen keskilämpö ei riitäkään
rypäleitä jouduttamaan, niin ehtivät kuitenkin kypsyä kaikki samat
viljat kuin Pohjois- ja Keski-Saksassa, jopa kruununtilan eteläosissa
meluunatkin.
Sellainen on maa, jota on enemmän kuin kahden miespolven aika
säästetty Siperiaan tuomituilta pahantekijöiltä ja jossa nykyään
on asujamia niin paljo, kuin saatettaisiin toivoa olevan koko
muussakin Siperian yhtä rikkaassa ja hedelmällisessä eteläosassa.
Perintötalonpoikiin ei kyllä käy verrata näitä Altain kruununtilan
maanviljelijöitä, mutta tavallisiin Venäjän talonpoikiin verratessa
he eivät suinkaan jää huonommiksi. Heistä huomaa, että heidän isänsä
ja isoisänsä ovat olleet valtakunnan suurimman ja ylhäisimmän herran
maaorjia eikä voimattoman ja sen tähden rajatonta alammaisuutta
vaativan käskijän puoliorjia; näkyy joka tilaisuudessa, että
perintöinään puute ei ole suinkaan estänyt heitä vaurastumasta, se
on: enempää ansaitsemasta, kuin ovat tarvinneet ja vielä nykyäänkin
tarvitsevat.
Altain asujanten kohtalo oli siitä lähtein, jolloin kruununtila
julistettiin keisarin omaksi, verraten edullinen, jos emme sanokaan:
onnellinen. Maaorjuuden lakkauttamiseen asti olivat he kaikki
vuorikaivostyössä tai ainakin välillisesti niitä varten toimessa.
Jotka eivät tehneet työtä itse kaivoksissa, ne hakkasivat metsää ja
polttivat hiiliä, toiset vetivät niitä sulatusuuneille ja toiset
sieltä vaskea vientipaikkoihin. Asujanten lisäytyessä väheni heille
pannun päivätyön taakka. Viisikymmen-luvulla oli jo niin paljo voimia
käytettävänä, että työnteko herralle eli keisarille voi supistua
kuukaudeksi vuodessa, jos päivätyöläisellä myöskin oli oma hevonen.
Miten pitkä matka työmiehen piti kulkea hevosellaan, määrättiin sen
pituuden mukaan. Korvaukseksi olostaan poissa kotoa sai jokainen
päivätyöläinen 75 1/2 kopeekkaa työajaltansa. Paitsi tätä tuskin
mainittavaa palkkiota oli jokaisella vuorimiehellä oikeus viljellä
keisarin maata niin paljo, kuin hän jaksoi, ja millä tavalla tahtoi,
ja samoin hakata keisarin metsästä niin paljo puuta, kuin hän
asunnokseen ja polttopuikseen tarvitsi, eikä häntä rasitettu millään
muilla veroilla eikä maksuilla. Kylän lähetettävien työmiesten luku
riippui asujanten luvusta; kyläläiset itse jakoivat työveron eri
isäntien kesken.
Kaivosmiesten työ oli helpompi. Niitä otettiin kuten muualla
sotamiehiä kruununtilan kylistä ja kaupungeista, kohdeltiin
ihan kuin sotamiehiä ja päästettiin vasta viidenkolmatta vuoden
päästä vapaiksi. Nämä jaettiin kahteen luokkaan: varsinaisiin
kaivosmiehiin, jotka työskentelivät oikeissa vuorikaivoksissa,
ja vuorityömiehiin, joiden piti joka vuosi tehdä määrätty työ,
mihin aikaan itse tahtoivat. Nämä viimemainitut polttivat hiiliä,
kaatoivat metsää, tekivät tiiliä, kuljettivat kuormia ja muuten
tekivät mikä mitäkin ja saivat palkakseen joka vuosi neljätoista
ruplaa. Saatuaan tehdyksi määrätyn työn olivat he muun ajan vuodesta
vapaina ja saivat tehdä, mitä vain tahtoivat. Kaivosmiehet sitä
vastoin olivat velvolliset palvelemaan vuodet päästänsä. Yhden viikon
kävivät he päivällä, toisen viikon yöllä kaksitoista-tuntisessa
työssä kaivoksissa ja olivat joka kolmannen viikon vapaat. Taitonsa
mukaan sai joka vuorimies rahalla ostettaviin tarpeihinsa kuusi
tai kaksitoistakin ruplaa palkaksi ja sitä paitsi joka kuukausi
kaksi puutaa jauhoja itselleen, yhtä paljon vaimolleen ja yhden
puudan jokaiselle lapselleen. Oli hänen myöskin sallittu viljellä
maata ja hoitaa karjaa, minkä verran ehti ja jaksoi. Jokaisen hänen
poikansa täytyi seitsemännestä kahdenteentoista vuoteen asti käydä
koulua; siitä lähtein kahdeksanteentoista ikävuoteen asti pidettiin
poikaa kaivostyön oppilaana ja hän sai ensin yhden, sitte kaksi
ruplaa vuosipalkaksi. Kahdeksannestatoista vuodesta alkoi hänen
palveluksensa kaivoksissa.
Maaliskuun 1 päivänä 1861, sinä päivänä, jolloin kaikki maaorjat
vapautettiin koko Venäjän valtakunnassa, oli Altain kruununtiluksella
145,639 miesasujanta, joista 25,267 kaivos- ja majamiehinä. Näitä
ei kyllä irroitettu entisistä velvollisuuksistaan yhtenä päivänä,
vaan kahden vuoden kuluessa. Heistä luopui 12,626 kaivostyöstä,
palasi kotikyliinsä ja rupesi maanviljelijöiksi; muut, jäivät vapaina
työmiehinä vuorityöhön.