rehellisten ihmisten asuinpaikoilta aavalle arolle piilottelemaan.
Siellä yhtyi heihin kaksi kerjäläisnaista, jotka oli samoin
karkoitettu ahkerain ihmisten seuduilta. Varkaat mielistyivät
kerjäläisnaisiin ja ottivat heidät vaimoikseen, kumpaisetkin kaksi
miestä yhden naisen. Näistä liitoista, jotka olivat vastoin sekä
inhimillisiä että jumalallisia lakeja, kasvoi hyvin paljo lapsia;
niistä lapsista sitte vuorostaan kasvoi monilukuinen kansa, ja se
täytti tähän asti asumattoman aron. Mutta se pysyi syntyperälleen
uskollisena: he olivat varkaan tapaisia kuten heidän isänsä,
kerjääväisiä kuten heidän äitinsä, ilman uskontoa, ilman hyviä tapoja
kuten heidän molemmat vanhempansa. Tämä on kirgiisien kansa, joiden
nimi merkitsee ainoastaan "rosvoja".
Sellaiseksi kuvittelee tatarilainen lujauskoinen runoilija
heimokansansa alkuperää, sellaiseksi kuvaa sen olemusta, tämän
kansan, joka puhuu samaa kieltä kuin hän, rukoilee samaa Jumalaa ja
saman profeetan lauseilla kuin hän; ja niin lausuu hän yksinomaan
siitä syystä, että kirgiisit eivät uskonnon asioissa pidä niin
orjallisesti kiinni, sanoista, eivät ajattele niin turhamaisesti
kuin hän. Ikivanha ja ainiaan uusi, kaikissa kansoissa näkyvä
totuus se on, jonka äskeiset sanamme vahvistavat, hurskas vale,
jonka inhottavuutta ei vielä minkään uskonnon kukaan tunnustaja ole
kammoksunut halventaessaan toisin ajattelevia.
Matkustaja, joka kuljeksii kirgiisein aloilla, muukalainen,
joka etsii ja löytää heidän jurttainsa keveän katon alta
vierasvaraisuutta, oppinut, joka koettaa tutkia heidän tapojaan,
virkamies, joka lain vartiana tai hallituksen edustajana eleksii
heidän keskuudessaan, jokainen sanalla sanoen, kuin kauemmin
seurustelee heidän kanssansa, arvostelee, jos on vapaa etuluuloista,
ihan toisin kuin tuo tatarilainen.
Oli ennen aika, jolloin kaikki kirgiisit vastasivatkin nimeänsä,
mutta se aika on ainakin monelta ryhmältä jo jäänyt jäljelle. Isien
mielipiteiden, urhoretkien ja rosvoamisien kaikua saattaa kyllä
tuntua joka kirgiisin rinnassa; mutta yleensä on tämä ratsukansa
taipunut nykyisten vallitsijainsa lakeihin ja elää nykyänsä sekä
keskenään että naapurien kanssa rauhassa, pitää omistusoikeutta
kunniassa, ei ryöstä eikä varasta useammin eikä enempää kuin muut
kansat, pikemmin sitä päin vastoin tapahtuu harvemmin ja vähemmin.
Venäjän vallan alaisuudessa elää kirgiisi nykyään niin tyydyttävissä
oloissa, että hänen heimolaisensa rajan tuolla puolen kadehtien
katselevat Venäjän alammaisia. Hallituksensa turvissa nauttivat he
lepoa ja rauhaa, omaisuuden turvallisuutta ja uskon vapautta, ovat
sotapalveluksesta melkein kokonaan vapautetut ja maksavat veroa
arvion mukaan, jota täytyy sanoa kaikin puolin kohtuulliseksi; sitä
paitsi heillä on oikeus valita omat kunnan vanhimpansa sekä monta
muuta etua, joita eivät edes venäläisetkään ole tähän asti voineet
saada. Paha kyllä eivät venäläiset ajattele niin järkevästi kuin
hallitus, vaan ahdistavat, sortavat ja hätyyttävät kirgiisejä,
milloin ja miten vain voivat. Eivät he kuitenkaan ole saaneet millään
tavalla vaikutetuksi kansan tapoihin.
Kirgiisit ovat oikea ratsastajakansa, jota tuskin kävisi ajatella
olevan olemassakaan ilman hevosia; he kasvavat yhdessä varsain kanssa
ja elävät kuolemaansa asti yhdessä ratsujensa kanssa. Tosin kirgiisi
ei suinkaan ole yksinomaan satulaan sidottu, päin vastoin osaa hän
käyttää ratsuksensa mitä hyvänsä eläintä, joka vain häntä jaksaa
kantaa; mutta hevonen sentään aina on hänen tavallisin kantajansa ja
rakkain kumppaninsa. Satulassaan istuen tekee hän kaikki tehtävänsä,
ja hevosta yksin pidetään miehen arvon mukaisena ratsueläimenä.
Miehet ja naiset ratsastavat samalla tavalla ja monet naiset yhtä
taitavastikin kuin miehet. Ratsastajan asento on huoleton, niin
mukava kuin mahdollista, eikä juuri miellyttävän näköinen.
Kirgiisi käyttää ratsastaessaan lyhyelle sidottuja jalustimia,
niin että ainoastaan polvet koskevat satulan etureunaan ja hän
siten vapaasti pysyy tasapainossa. Hevosen juostessa asettuu hän
jalustimien varaan, nousee usein ihan suoraksikin ja kumartaa
sitte päänsä eteen päin niin alas, että se melkein koskee hevosen
kaulaan; suorana hän seisoo aina, milloin hevonen astuu tai laukkaa,
joka on tavallisinta. Ratsustimia hän pitää koko kouralla ja
käsittelee niiden pohjukassa olevaa solmusiimaa peukalolla, etu- ja
keskisormella. Jotenkin usein hän putoaa satulasta, sillä hän ei pidä
lukua tiestä, vaan jättää sen etsimisen kokonaan hevosen huoleksi:
mutta jos hän on varovainen, matkaa hän aivan arvelematta mitä tietä
hyvänsä, josta kavioeläin vain pääsee, ja samoin hän ihan arvelematta
nousee miten rajun ja hillittömän hevosen selkään hyvänsä. Pahoja
teitä hän ei tiedä olevankaan; tie yleensä on hänestä vain välimatka;
mitä sen matkan alku- ja loppupalkan välillä on, siitä hän ei pidä
vähintäkään lukua. Niin kauan, kuin hän istuu satulassa, vaatii
hän ratsultansa ihan uskomatonta, ajaa täyttä laukkaa vuoria ylös
ja alas, kovaa ja vetelää maata, soita ja vesiä, kiipeilyttää
aristelematta ja vähääkään pelkäämättä vuoren seiniä, joista kuka
hyvänsä muu ratsastaja katsoisi ihan mahdottomaksi päästä ylös tai
alas, ja katselee satulastaan rohkeasti syvyyteen vuohenpolun eli,
kuten hän sanoo, tien vierelle, jossa jokaista vuoria kiipeilemään
tottunutta jalkamiestäkin pelottaisi. Laskeuduttuaan satulasta maahan
noudattaa hän kaikkia pitkällä kokemuksella saavutettuja sääntöjä,
miten ajettua hevosta on hoideltava, ja kohtelee nyt ratsuansa yhtä
huolellisesti kuin ratsastaessa säälimättömästi. Juhlatiloissa hän
katsojain huviksi, joita ei koskaan puutu, näyttelee kaikenlaisia
taitotemppuja ratsunsa seljässä, nousee satulan ylitse, ristiin
pannuille jalustimille seisomaan ja ajaa laukkauttaa siten ympäri,
pitää käsillään satulasta tai jalustimista ja ojentaa jalkansa
ilmaan, riippuu satulan sivulla ja koettaa ottaa maasta määrättyä
esinettä, vaan ei kuitenkaan näy harjoittavan turkkilaisten
heimolaistensa aseleikkejä. Sitä vastoin hän pitää kilparatsastusta
kaikista huvituksista suurimpana ja panee niitä toimeen kaikissa
juhlatiloissa.
Kilpa-ratsastukseen, jolla on nimenä "baika", lasketaan aina
vain jaloimmat hevoset ja niistäkin ainoastaan tasajuoksijat.
Ratsastettavat matkat ovat hyvin pitkät, vähintään kaksikymmentä,
usein neljäkinkymmentä kilometriä; ratsastetaan määrättyyn aron
paikkaan, tutun kukkulan tai haudan luo, ja palataan samaa tietä.
Seitsen-, kahdeksan-, enintään kymmenvuotiset pojat istuvat satulassa
ratsuja ohjaamassa ja tekevät sitä merkillisen taitavasti. Palaaville
hevosille ratsastetaan hitaasti vastaan; sille kilparatsulle, jolla
on paras toivo voittaa, annetaan apua eli "guturmaa" siten, että
ratsastetaan sen luo sivulta, otetaan ratsastava lapsi pois seljästä,
koetetaan sitte ottaa kiinni ratsustimista, jalustimista, harjasta ja
hännästä ja siten viedään se ajamattomain ratsujen keskessä enemmin
vetämällä kuin ohjaamalla perille. Palkinnot ovat hyvin erilaisia,
mutta kaikki lasketaan hevosarvon mukaan. Kaksi tai kolme tuhatta
hopearuplaa ensimmäisenä palkintona ei ole lainkaan harvinaista;
rikkaat panevat satakin hevosta yhdeksi palkinnoksi. Nuoria tyttöjä
voi myöskin olla palkintoina sillä tavalla, että voittaja saa naida
hänet suorittamatta tavallisia lunnaita.
Sill'aikaa, kuin kilpahevot ovat juoksemassa, harjoittelevat
tavallisesti ihmisetkin voimiansa. Kaksi miestä riisuu
päällysvaatteensa, paljastaa yläpuolen ruumistaan ja ryhtyy
painiskelemaan. Rynnäkkö tapahtuu hyvin monella tavalla. Molemmat
taistelijat tarttuvat toisiinsa kiinni, kumartuvat syvälle alas
ja vastakkain pyörivät, toinen toistaan yhä tarkastellen ja
koettaen torjua jokaista vale- tai tosi rynnäkköä, kunnes toinen
yht'äkkiä ponnistaa koko voimansa ja heittää toisen maahan, jos
hän ei arvaa pitää varaansa. Toiset ryhtyvät heti rynnäkköön,
mutta kohtaavat niin voimakasta vastarintaa, että saavat pitkän
aikaa painiskella ennen, kuin toisen onnistuu voittaa toinen.
Katsojat kiihottavat, kiittelevät tai moittivat, rohkasevat ja
pilkkaavat, lyövät samalla keskenään vetoa ja joutuvat sitä enemmän
kiihkoihinsa, mitä enemmän voitto kallistelekse milloin kummankin
puolelle. Viimein kaatuu toinen maahan, joutuu koko katsojajoukon
naurettavaksi ja on nöyryytetty ja häpeissään, ehkäpä syvimmässä
sydämmessään kiukuissaankin; kaikki huutavat niin, että ilma tärisee,
kangaskappaleita, vaikkapa karttuuniriepuja paremman puutteessa
revitään vetojen sovitukseksi, moitteita ja kiitoksia kuuluu sekaisin
ja leikkitaistelu on päättynyt, jos voitettu ei yht'äkkiä vielä
hyökkää, kiukkuansa tyydyttääkseen, voittajansa päälle. Melutta,
huudotta ja riidatta taistelu ei koskaan pääty, mutta ei siitä
myöskään koskaan synny tappelua.
Kirgiisien ritarillisiin harjoituksiin on myöskin metsästys luettava.
Tietoon saatua sutta ajaa kirgiisimetsästäjä niin innokkaasti ja
niin hellittämättä, että ei malta pitää lukua, vaikka hurjassa
ratsastuksessa kahta pahemmin pureva pakkanen palelluttakoonkin
häneltä kasvot ja kädet, ja jos vain hänen ratsunsa ei alla kokonaan
uuvu, niin hän viimein aina ihan varmaan iskee raskaalla nuijallaan
pedon hengettömäksi. Vielä enemmän kuin sellaista ajoa rakastaa hän
metsästystä kotkien ja susikoirain avulla. Kuten esi-isänsä muinoin
osaa hänkin kesyttää vuorikotkan; kantaen sitä rukkasilla vahvasti
turvatulla kädellään satulaan kiinnitetyn puutuen nojassa ratsastaa
hän soveliaille kukkuloille, joilta voi nähdä laajalle ylt'ympäri,
ja antaa kumppaniensa ajella lähiaroa. Sillä tavalla pyydetään
sutta ja kettua, tahi niin kauan, kuin kotka ei ole vielä kylliksi
harjautunut, murmelieläintä ja kettua. Erityistä opettamista kotka ei
tarvitse; kaikki, mitä opetetaan ja täytyy oppia, on vain se, että
kotka, joka on hyvin pienenä otettu pesästä ja jota metsästäjä itse
on ruokkinut, palaa herransa huudosta hänen luokseen; perinnäinen
tottumus kyllä tekee kaiken muun. Heti, kuin metsästyskumppanit
saavat ajetuksi liikkeelle ketun, ottaa metsästäjä linnulta peitteen
päästä ja päästää sen kahleista ja heittää ilmaan. Kotka levittää
siipensä, alkaa lennellä, nousee kierteisesti yhä ylemmäksi, huomaa
hädissään laukkaavan ketun, lentää sen jäljestä, syöksyy, siivet
puoleksi levällään, kynnet eteen päin ojennettuina, viistoon alas
ja iskee kyntensä ruumiisen; kettu puolestaan kääntää raivokkaasti
päänsä, tarttuakseen terävillä hampaillaan viholliseensa, ja kotka
on hukassa, jos se onnistuu. Mutta melkein jokaisessa voimakkaassa
ja rohkeassa kotkassa on perinnäisenä tuolla tavoin uhkaavan vaaran
tunne ja samoin taito torjua sitä. Juuri silloin, kuin kettu kääntää
päänsä, irroittaa kotka kyntensä, ja seuraavana silmänräpäyksenä
iskeytyvät ne uhrin silmille. Luo ajaa lennättävän rakkaan herran
riemuhuuto kehoittaa kestäväisyyteen ja tuossa tuokiossa makaa kettu
avuksi rientäneen metsästäjän iskemänä kuolemaisillaan maassa. Moni
kotka tosin ensi yrityksessä saa hengellään maksaa rohkeutensa, mutta
jos sille ensi isku onnistuu, se kohta tulee niin taitavaksi, että
se voidaan päästää sudenkin kimppuun. Sitä kohtaan kotka alusta asti
menettelee paljon varovammin, vaikka muuten saman säännön mukaan;
suden suuruuskin jo saattaa kotkan käsittämään, että siinä nyt
on vielä paljon vaarallisempi peto edessä. Kuitenkin kotka oppii
hänetkin voittamaan ja hänen, kuten hänen herransakin, maine leviää
laajalle, ja maineen kanssa nousee hänen hintansakin. Kotka, joka
iskee ketun, maksaa kolme- tai neljäkymmentä ruplaa, mutta sellainen,
joka osaa voittaa suden, maksaa kaksi ja kolmekin kertaa sen verran,
jos herransa häntä muuten myö mistään hinnasta. Kahdella kotkalla ei
voida metsästää, koska toinen aina häiritsisi toistansa; on yksikin
usein niin kiihkeä, että tekee metsästäjälle avun antamisen hyvin
vaikeaksi taikka, kuin peto sen kynsissä kuolee, ei hyvällä päästä
sitä enää irti.
Jos jo kotkallakin metsästäessä täytyy osata kaikki ratsastustemput,
niin vielä suurempaa taitoa tarvitaan, kuin kirgiisi susikoirineen
lähtee ajamaan anttilooppeja. Kuin nuolet syöksyvät nämä jotenkin
pitkäkarvaiset koirat, milloin vain näkevät jonkun noita etsittyjä
märehtijöitä ja yli kivien ja louhikkojen ajaa lennättävät
ratsastajat jäljestä, kunnes yhdessä koirain kanssa saavuttavat
nopeajalkaisen riistan. Jos joku sellaisessa ratsastuksessa kaatuu
tai putoaa satulasta, häntä vain vähän säälivästi ja pilkallisesti
nauretaan, mutta ei suinkaan ehditä katsoa, tapahtuiko hänelle
muutakin onnettomuutta; ohitse käy hurja ajo täyttä vauhtia.
Kirgiisit eivät vuorillakaan metsästäessä luovu satulastansa.
Näyttipä komealta kuin Arkat-vuoristossa ajajat, joiden piti
ahdistaa villilampaita meidän pyssyjemme kantomatkalle, läksivät
vaaralliselle retkelleen. Siellä täällä korkeimmilla huipuilla,
laaksoissa, notkoissa ja rotkoissa niiden välillä, milloin ilmestyi,
milloin katosi ratsastaja toisensa perästä, välistä näkyen selvään
pilviä vasten, välistä taas peittyen kallioiden taa tai ikään kuin
haihtuen louhikkoon. Ei yksikään laskeutunut pois hevosen seljästä,
ei kukaan vitkastellut silmänräpäystäkään tietä valitessaan; heidän
oli helpompi vuoristossa ratsastaa kuin astua.
Paitsi uljaan rohkea, on metsästäjä myöskin kestäväinen. Hän ei
osoita kiitettävää hellittämättömyyttä ainoastaan hevosen seljässä,
vaan myöskin hiipimällä vaaniessaan riistaa. Että hän päiväkaudet
seuraa yksiä jälkiä, ei ole mikään ihme, hänelle kuin ratsastus on
huvia; mutta sytykepyssy kädessä, jollaista hän yhä vielä käyttää
yhtä usein kuin muita parempilukkoisia, ryömii hän kuin hiipivä kissa
puolen virstaa maassa, vaanien tuntikausia myrskyssä ja rajuilmassa
riistaa, kunnes pääsee pyssyn kantomatkalle. Hän ei koskaan ammu
pitkän matkan päästä eikä tukematta pyssyä sen kiintonaiselle
haarukalle; mutta hän tähtää tarkkaan ja osaa ampua luotinsa oikeaan
paikkaan.
Kirgiisi kyllä on kestäväinen, hellittämätön ja väsymätön
ratsastajana, metsästäjänä ja paimenena, vaan yhtä vastenmielisesti
hän ryhtyy muihin toimiin. Hän kyllä harjoittaa myöskin
maanviljelystä, mutta erittäin kurjalla tavalla eikä koskaan enempää,
kuin on välttämätöntä. Maan muokkaaminen on hänestä halpaa kuten mikä
hyvänsä muukin työ, joka ei kuulu karjan hoitoon tai laumaeläinten
käyttämiseen hyödyksi. Hänellä on erinomainen taito käyttää vettä
maan kastelemiseen, erittäin harjautunut silmä huomaaman sopivat
paikat ja hän myöskin osaa ilman mittauspöytää ja vatupassia kaivaa
sopivat kastelu-ojat; mutta ainoastaan poikana hän mielellään taipuu
tekemään sellaisia töitä ja, jos hän kerran pääsee jonkin verran
varoihin, hän ei enää koskaan koske kuokkaan eikä lapioon. Vielä
vähemmin hän mielellään ryhtyy mihinkään käsityöhön. Hän kyllä
osaa valmistaa nahkaa ja siitä tehdä kaikenlaista satulatyötä sekä
sievistellä niitä rauta- ja hopeakoristuksilla, jopa takoa veitsiä
ja aseita ja yleensä tehdä kaikki tarpeelliset kalunsa; mutta ei hän
koskaan ryhdy sellaiseen työhön ilolla, vaan aina vastahakoisesti.
Kuitenkaan hän ei ole mikään laiska eikä kevytmielinen, vaan hyvin
ahkera ja luotettava työmies, ja jos saadaan työhönsä hänen taitava
kätensä, niin harvoin on syytä olla häneen tyytymätön.
Paljon arvokkaampana pitää kirgiisi henkistä työtä kuin
ruumiillista. Hänen vilkas ja elävä henkensä vaatii toimintaa;
sen tähden hän rakastaa sekä kaikenlaista kevyttä että myöskin
vakavaa puhelua ja ajan viettoa, paraastaan ehkä siitä syystä,
että olisi jotakin vaihtelua päivä- ja vuosikausien muuten
yhtäläisessä yksitoikkoisuudessa Sen tähden hän mielellään juttelee
heimolaistensa kanssa ja saattaa puheliaisuudellaan, joka usein
muuttuu ihan lörpöttelyksi, tulla oikeaksi kiusaksi vieraalle.
Siihen puheliaisuuteen liittyy vilkas tiedon halu, joka tosin usein
sekin turmeltuu pelkäksi uteliaisuudeksi, sillä "punakieli" ei tahdo
eikä saa olla jouten. Mitä vain tuuli lennättelee pitkin aroa,
kaikki kirgiisin herkkä korva huomaa ja kaikki "punakieli" pukee
sanoiksi. Jos missä hyvänsä puhutaan mitä hyvänsä, jota kirgiisi
voi taikka ei voi ymmärtää, jos, tarkoitan minä, vain puhutaan
hänelle ymmärrettävää kieltä, niin hän ei ollenkaan aristele
kutsuttuna tai kutsumatta tunkeutua jurtalle asti, jossa hän painaa
kuuntelemaan tarkistaneen korvan seinää vasten, että ei yksikään tavu
menisi hukkaan. Olla kertomatta tapausta, joka hiukankin poikkeaa
jokapäiväisestä elämästä, tai mitä tapausta ja kertomusta hyvänsä tai
säilyttää jotakin salaisuutta on kirgiisille kerrassaan mahdotonta.
Onko sitte jalo ratsu, jolla hän risteilee aroa, vaiti, kuin huomaa
jotakin, johon sen huomio kiintyy; onko lammas tai vuohi vaiti,
kuin tapaa vertaisiansa; onko vaiti leivo noustessaan aron pinnalta
istumasta? Ja aron herranko sitte pitäisi olla vaiti? Ei koskaan!
"Puhu vain, punakieli, puhu niin kauan, kuin vielä olet elossa;
kuoleman jälkeen olet sitte vaiti." Loppumatta virtaa sisällysrikasta
puhetta kirgiisein huulilta. Ei koskaan kaksi ratsastele ääneti
vierekkäin, kestäköönpä matka vaikka monta päivääkin; aina,
lakkaamatta puhelevat he keskenään, aina on heillä jotakin
lörpöttämistä, jotakin ilmoittamista toinen toiselleen. Tavallisesti
ei tyydytäkään kahden kesken ratsastamiseen, täytyy olla kolme tai
neljä yksissä matkaamassa niin kauan, kuin suinkin tiet soveltuvat
yhteen. Tämä ratsastustapa on heihin niin syvälle juurtunut, että
heidän hevosensakin ihan itsestään tunkeutuvat vierekkäin ja että
europpalaisella on täysi työ sitä estäessä. Jurtassa, joka on täynnä
kirgiisejä, surisee kuin mehiläispesässä, koska jokainen tahtoo puhua
ja koettaa kaikin tavoin riistää itselleen suun vuoroa.
Sellaisesta miesten kesken tavattomasta puheliaisuudesta on se hyvä
seuraus, että kirgiisit osaavat sujuvasti käyttää kielivarojansa.
Siinä näyttävät kaikki olevan toistensa vertaisia, rikkaat kuten
köyhätkin, ylhäiset ja alhaiset, sivistyneet ja sivistymättömät.
Heidän äänirikas ja kaiukas, mutta kova kielensä, kuten tietty,
ainoastaan eri murre tatarin kielestä, on tavattoman sisällysrikas.
Joka sana, kuten kieleen tutustumaton muukalainenkin äänestä
tuntee, lausutaan aina kokonaan, joka tavu äännetään oikein, niin
että kuulijan luulisi voivan kaiusta päättää, mistä keskustellaan.
Puhumistapa on hyvin vilkas, lauseen koko sisällyksen mukainen, puhe
ja väliajat hyvin tarkkarajaiset, niin että puhelu kuuluu vähän
katkonaiselta, vaikka puhetulva ei silmänräpäykseksikään pysähdy.
Itsestäänkin selvät, vilkkaat kasvojen ja käsien liikkeet selvittävät
sanoja vielä näkyvälläkin tavalla. Jos jokin esine vetää puoleensa
huomiota erikoisella tavalla, kiihtyy puhujain vilkkaus vallan
tuliseksi, niin että syrjästä katsoja ja kuuntelija ihan luulisi
saneista syntyvän käsikahakkaa; mutta kiivainkin sanakiista päättyy
yleensä aina rauhallisesti.
Tietysti sellaisten ihmisten keskuudessa runoilija on arvossa.
Jokainen muita sukkelampi puhuja saavuttaa kunniaa ja mainetta.
Laulajaa, tilapää-runoilijaa ei saa puuttua mistään juhlasta. Hänen
keksintökykynsä ei tarvitse olla mikään erinomainen; kunhan puhe vain
sujuu katkeamatta ja taipuu määrättyyn, kaikille tuttuun runomittaan,
on puhuja jo runoilija. Kuitenkin on jokaisella kirgiisirunoilijalla
aina melkoinen varasto runoajatuksia, joiden pukeminen sanoihin
hänelle on helppo työ. Paimen- ja vaellus-elämässä, vaikka se
yleensä kulukoonkin miten yksitoikkoisesti hyvänsä, on sentään
oma viehätyksensä, omat helisevät kielensä, joita vain tarvitsee
koskea, niin jo tyydyttävät kuulijain mieltä. Saduissa ja perityissä
kertomuksissa, jotka ovat elävinä kaikkein mielissä, on aina sopivaa
ainetta ajatusaukkojen täytteeksi; ja siten voi runoilijan puhe
juosta kuin rauhallinen joki, jonka lähde ei koskaan kuiva; hänen
tarvitsee vain noudattaa varmaa runomittaa, niin hän jo on runoilija
ja sinä pysyy. Sekin vielä tulee helpotetuksi eri keinoilla; joka
runoilija säestää puhettansa kolmekielisellä kirgiisikitaralla
ja liittää eri lauseet toisiinsa välisoitolla, jota kestää niin
kauan, kunnes uusi säe on ajatuksissa saanut oikean muotonsa.
Mitä ripeämmin, mitä notkeammin se tapahtuu, sitä suuremmaksi
kasvaa laulajan maine. Mutta jos jonkun naisen sydämmessä liikkuu
runoilukykyä, niin hän saavuttaa kaikkein ihmettelyä, ja jos hän
alentautuu kilvoittelemaan vuorolaulussa miehen kanssa, niin
innostunut kuulijajoukko korottaa hänet naisista ensimmäiseksi.
Paljon vähemmin edullinen kuin runoudelle on avara aro säännölliselle
opetukselle. Siitä selviääkin kylliksi, että kirjoitustaito
kirgiiseillä on yhtä harvinainen, kuin kirjoitustuotteet
ovat vähäiset. Ainoastaan kansan rikkaimpien ja ylhäisimpien
pojille opetetaan lukua ja kirjoitusta. Molemmissa hallituksen
perustamissa kouluissa, Ostkamenegorskissa ja Saisanissa, tosin
on kirgiisipoikiakin, Ostkamenegorskissa yksinomaan juuri niitä;
mutta niiden koulujen vaikutus ei ulotu sisäarolle asti. Siellä
oppii poika lukemaan ja kirjoittamaan, jos niin hyvin sattuu,
että hän tapaa sellaisen mollahin, jolla on halua opettamaan,
jos pojalla itsellään on halua oppia. Silloinkin supistuu opetus
vain yksinkertaisimpiin alkeihin, arabialaisten kirjainmerkkien
lukemiseen ja piirustamiseen. Tärkeimmän, vaikkapa ei ihan ainoan
oppikirjan, koraanin sisällys tavallisesti ei ole selvillä itsellään
mollahillakaan; hän lukee kappaleen toisensa jälkeen ymmärtämättä
niiden merkitystä. Minä tapasin yhden ainoan kirgiisin, joka ymmärsi
Arabian kieltä, ja hän oli sulttaani; kaikki muut, jotka kirjan
sanojen tuntemisensa tähden olivat muita kansalaisiansa etevämmät
ja Islamin uskollisina tunnustajina säännöllisesti pitivät määrätyt
viisi rukousta, ymmärsivät enintään rukoukseen huudon ja koraanin
ensimmäisen luvun sanat ja sisällyksen, mutta lausuivat kaikki muut
rukoukset ymmärtämättä jäljestä, tosin hyvin vakavasti ja totisesti
kuten kaikki muhamettilaiset. Sittekin tuntui mahtavan juhlalliselta,
kuin keskellä avaraa aroa, jossa ei mitään minaretia eli kirkontornia
ole, joku pyhäin sanojen taitaja mueddinina eli rukouksen huutajana
korotti äänensä ja uskovaiset pitkissä riveissä laskeutuivat imamin
eli esirukoilijan takana polvilleen ja otsaansa painoivat rukouksen
aikana maahan, kuten profeetan laki määrää.