siihen aikaan hän ainoastaan juhliksi ja muiksi sellaisiksi tärkeiksi
tilaisuuksiksi teurastaa jonkun elukan. Talven alusta lähtein sen
sijaan joutuu sekä lampaita ja vuohia että hevosia ja sarvikarjaa,
jopa kamelejakin teurastuspuukon uhreiksi. Paraimpana pidetään
hevosen lihaa, varsinkin tamman, huonoimpana naudan lihaa. Lampaan
liha on parasta hevosen lihan jälkeen, kamelin lihaa katsotaan sielua
lääkitseväksi; vuohen lihaa pidetään köyhyyden merkkinä, ja, jos
sitä tarjotaan vieraalle, osoittaa se halveksimista. Teurastetussa
hevosessa katsotaan paraimmiksi lautasia, lampaassa rintapalaa;
paraaksi herkuksi katsotaan nuorten hevosten maharasvaa, joka
sen tähden suolataan, sullotaan suoliin, savustetaan sellaisina
rasvamakkaroina ja tarjotaan niitä sitte arvokkaille vieraille yhtä
mahtavalla mielellä kuin kumysiä.
Paitsi ravintoaineita käyttää kirgiisi hyväkseen myöskin melkein
kaikkia muita eläinten ruumiista saatavia aineksia. Lammasten
villoista tekee hän välttämättömän tarpeellisia huopia; kamelin
villat valmistaa hän langoiksi ja kankaiksi, ja untuvan kaltaista
pehmeää pohjavillaa kokoo äiti äsken syntyneelle lapselleen alasiksi.
Vuohien pitkiä karvoja käytetään mattojen ja huivien rimpsuiksi sekä
töyhdöiksi ja hienoiksi nuoriksi. Lyhyet villakarvat kehrätään ja
kudotaan jurtan siteiksi. Hevosen harja- ja häntäjouhet palmikoidaan
arvokkaiksi ohjas- ja jurttanuoriksi. Lammasten nahoista saadaan
tavalliset talviturkit, karitsain ja kilien nahoista kalliit
koruturkit; vanukkeina lähtenyt villa on hyvää vaatetten sisustusta.
Kaikista eläimistä saadaan vielä hyvin monenlaista parkkinahkaa.
Liialla tai kirgiisin mielestä arvottomalla eläinten rasvalla sekä
lampailla, naudoilla ja hevosilla vaihtaa hän itselleen tavaroita
maailman markkinoilta; myödystä karjasta saadulla rahalla suorittaa
hän veronsa ja muut maksunsa, ostaa hopeaa, jolla hän mielellään
koreilee, rautaa aseiksensa, mattoja, kankaita ja silkkikangasta,
joilla hän koristelee itseään ja jurttaansa. Karja on vaeltelevan
paimenen ainoa elatus ja ansiolähde; se vähä maata, jonka hän joskus
kyntää, kylvää, kastelee ja niittää, ei ansaitse mitään huomiota
eläinten rinnalla.
Ei ihmisen vapaa tahto määrää kirgiisin olopaikkaa eikä elintapaa,
vaan laumojen tarpeet, niiden toimeentulo; ne ne pakottavat häntä
siirtymään tänään tänne, huomenna tuonne, viipymään jossakin paikassa
ja siitä taas lähtemään pois. Niinpä kirgiisien vaellus ei suinkaan
ole tarkoituksetonta retkeilemistä avaralla arolla, vaan hyvin
punnittua paikan vaihtelemista vuodenaikain ja paimennettavain
eläinten laadun mukaan. Tarkoituksetta harhailla ei käy arolla
talvella eikä kesällä, ei syksyllä eikä keväällä; se saattaisi laumat
talvella alttiiksi peljättäville myrskyille, kesällä tuottaisi
niille janoon nääntymisen vaaraa, keväällä ehkä pakahduttaisi niitä
ruuan runsaudella ja jo syksyllä vähentäisi niiden ravinnon enemmän,
kuin suotava olisi taikka pakkokaan. Sen tähden alkaa kirgiisi
vaelluksensa alavalta tasangolta, nousee hitaasti ylemmäksi, jopa
tuntureillekin asti ja palaa taas hitaasti alas. Kuitenkin on
eri laumoilla myöskin eri tarpeita. Lampaat ja vuohet rakastavat
kovia, tuoksuvia ruohoja, jollaisia kasvaa suola-aroilla, hevoset
enimmäkseen vapaita vuoriruohoja, varsinkin sellaisia, joita kasvaa
kalliolouhikkojen raoissa; sarvikarja kävelee mieluisimmin pehmeillä
nurmikoilla ja kamelit näyttävät kovain suola-aron kasvien ohella
katsovan ohdakkeita ja orjantappuroita välttämättömäksi ravinnokseen.
Rikkaat kirgiisit, jotka voivat kaikkia eri elukoita pitää eri
laumoissa, antavatkin sen tähden niiden kuljeksia eri tahoilla, ja
ainoastaan köyhät kuljettavat kaikkia elukoita kanssansa paikasta
paikkaan. Sitte vielä vaikuttavat ihmisetkin toisiinsa. Tosin
vapaalla arolla ei ole rajaa eikä merkkikiviä tiluksien eikä alueiden
välillä, mutta ikivanhat sopimukset niitä sentään rajoittelevat. Joka
heimo, joka heimon osa, joka kunta ja joka kylä eli jurttaryhmä pitää
ominaan vanhastaan tavallisia laitumia, suvaitsematta niille mitään
vierasta laumaa tai ketään vierasta paimenta, tarttuupa aseihinkin
ja taistelee verisesti uusia tulokkaita vastaan, vaikka ne olisivat
oman heimonkin jäseniä. Siitä selviää, että vaelteleva kirgiisipaimen
kulkee samoja teitä ja samoja ihan tarkkarajaisia seutuja. Hän
saattaa joskus kulkea toisen kulkutien poikki, mutta eivät heidän
tiensä koskaan käy samoja jälkiä; sillä jokainen pitää kunniassa
toisen oikeuksia, ja jokaista heimolaisensa pakottavat siihen.
Paikoillaan oloa meidän käsityksemme mukaan saavuttaa kirgiisi
vasta haudassa, mutta koto hänellä kyllä siltä on. Laajemmassa
merkityksessä on sinä se alue, jota hän vaeltelee, kaikkein
enimmissä tapauksissa jonkun joen tai puron laakso. Ahtaammassa
merkityksessä on kotona, talvileiri, josta hän lähtee vaellukselle
ja johon aina jälleen palaa. Tämän talvileirin lähellä lepäävät
hänen enimmät vainajansa, vaikka eivät kaikki; siinä on välistä
pysyväinenkin asunto, sinne lähettää hallitus käskyläisensä kantamaan
hänelle määrättyä veroa tai arvioimaan häntä taikka lukemaan hänen
perhekuntaansa ja karjaansa; siellä elää hän enimmän aikansa, vaikka
kyllä ei kauneinta; siellä kärsii ja kestää tämä yleensä iloinen ja
huoleton mies raskaimmat ja pahimmat surunsa.
Talvileirin paikka on tarkkaan määrätty, vaikka ei itse talviasunnon
muoto. Laakson, johon leiri on tehty tai tehdään, pitää olla
mahdollisimman hyvästi suojeltu kylmiltä, kaikkea kuolettavilta
pohjois- ja itätuulilta ja muuten sellainen, että jurtat sopii
sijoittaa päivän puolelle, että pysyväisiä huoneita käy helposti
rakentaa, että välttämätöntä vettä ei koskaan puutu ja että
tarpeellista eläinten laidunta on lähellä leiriä. Kaikki nämä ehdot
täyttää paraiten jokilaakso, jonka siinä juokseva vesi on uurtanut
syvälle maahan, jossa kesäkuukausina ruoho ei kuiva, niin että
milloin hyvänsä voidaan saada heiniä ja kuitenkin vielä jää ruokaa
talveksi, ja jossa muuten tavallisen polttoaineen sonnan lisäksi on
myöskin joen äyräillä kasvavia pajupensaita ja mustia haapoja. Sen
tähden valitaan muita paikkoja ainoastaan silloin, kuin tahdotaan
käyttää hyväkseen jotakin erityistä, kesällä veden puutteen tähden
kartettua alaa, esim. suola-aroa, talvella kun lumi kelpaa sekä
eläimille, että ihmisille veden sijasta.
Pysyväinen talviasunto on aina hyvin kurjan näköinen, umpinainen,
kostea ja pimeä maja, niin hätävaraa kokoon kyhätty, että kyllä
näkyy, tekijän jo edeltä päin luottaneen lumeen, joka tivistää sen
seinät ja katon ja suojelee rajuilmalta. Seinät ovat ainoastaan
joskus päällekkäin sovitelluista hirsistä, useammin hakkaamattomista
kivistä ja useimmiten pajupalmikoista tai vierekkäin asetelluista
ruokokimpuista, katto aina ruo'oista. Vieressä on samoin rakennettu
navetta nuoria elukoita varten ja vähän matkan päässä aitaus
vanhemmille elukoille.
Talven tullessa asettuu kirgiisi sellaiseen talvimajaan, jos ei,
kuten yleensä tekee, vielä nytkin mieluisemmin asu verrattoman paljon
mukavammassa jurtassa. Talviasunnon lämmittämisestä on kirgiisi jo
viime keväänä pitänyt huolta siten, että hän tai oikeammin hänen
vaimonsa, jonka tehtävänä yleensä ovat kaikki vastenmieliset ja
raskaat työt, kokosi elukkain lantaa, seoitti siihen vähän heiniä ja
teki siitä nelikulmaisia kakkuja, jotka sitte kuivattiin kasoissa
auringon paisteessa. Lähiseudun ruohoa on kesällä huolellisesti
säästetty, että laumoilla nyt olisi välttämättömin ruoka niin lähellä
asuntoa tai jurttia kuin mahdollista; etäisemmistä paikoista on heinä
niitetty ja tuotu tänne. Jos talvi on hyvä eli vähäluminen, niin
saavat elukat vielä nytkin riittävästi ruokaa; vaan jos se on kova,
niin usein kyllä ei ole mitään apua laumojen isännän varotoimista:
silloin häneltä kuolee useampia eläimiä, kuin kartuttava kevät
lahjoitti. Sen tähden hyvinä talvina vallitsee vilkas ilo pimeässäkin
paimenmajassa, jota vastoin kovana talvena, joka heikontaa eläimet
pelkiksi luurangoiksi, huolien seurassa tulee kalvava suru
viehättävään jurttaankin; sen tähden vallitsee sekä rikasten että
köyhäin asunnoissa tänä peljättynä vuodenaikana joko toimeen tuleva
vauraus tai katkera puute.
Vasta huhtikuun lopulla ja monena vuonna vasta toukokuun alussa
lähtee paimen viimeisine laumain jäännöksineen talvileiristä
vaeltelemaan. Eri paimenten hoidossa ovat hevoslaumat jo lähteneet
kiertelemään, ollakseen häiritsemättä pikku karjaa. Iloiset varsat,
jotka muutama viikko sitte syntyivät yht'aikaa ensimmäisten kilien
kanssa, eivät sitä häiriötä tuottaisikaan, vaan kaikki nuoret
oriit ja tammat, jotka tänä keväänä tulevat täysikäisiksi. Varsat
juoksentelevat leikillisen vallattomasti ympäri koko laumaa,
poistumatta kuitenkaan kauas emiensä luota, jotka rauhallisesti
syöskentelevät ja ainoastaan silloin tällöin katsahtavat niitä;
mutta täysikäisiksi tulevat nuoret hevoset saavat yhä aikaan
levottomuutta ja vaativat suurinta valppautta paimenilta, joita
nyt on kaksi sen vertaa kuin tavallisesti. Milloin nuoret oriit
taistelevat lauman vanhempaa, arvokasta ja vallanhimoista johtajaa
vastaan; milloin nuoret tammat tunkeutuvat isänsä luo ja pakottavat
häntä karkoittamaan heitä puremalla; milloin joku nuori hepo koettaa
paeta ja lähtee, sieramet suurina, laukkaamaan vastatuuleen pitkin
aroa. Mutta silmänräpäyksessä paimenkin päästää ratsunsa laukkaamaan
pakenijan jäljestä, ja huimaa vauhtia siinä syöksytään yli kivien ja
kantojen, vuorten ja laaksojen. Oikeassa kädessään on hänellä pitkä
paimensauva ja sen toisessa päässä silmukkanuora; yhä lähemmäksi
pääsee hän pakenevaa nuorta tammaa, jo lentää peljätty silmukka sen
päätä kohti, vaan silloin pakolainen yht'äkkiä kääntyy syrjään,
potkasee ikään kuin ivaten ja pilkaten molemmilla takajaloillaan
ylös ilmaan ja laukkaa pois yhä huimemmin; ja yhä jatkuu hurja ajo,
kunnes paimenen viimein sentään onnistuu saada pakolainen kiinni,
ja nuoraan sidottuna viepi hän sen hitaasti takaisin laumaan.
Vaikka sellainen, näytelmä lieneekin huvittava syrjästä katsojalle,
ehkäpä hevospaimenelle itselleenkin, niin se hurja ajo kuitenkin
usein häiritsisi pikku karjan rauhallista ja tasaista kulkua; sen
tähden ei juuri kuljeteta eikä paimenneta niitä yhdessä. Lampaat ja
vuohet sekä pahan talven vaikuttaman oman heikkonemisensa että vielä
vahvistumattomain karitsain ja kilien tähden eivät myöskään jaksaisi
kulkea niin pitkiä matkoja kuin hevoset: näiden laumojen erillään
pito on siis siitäkin syystä välttämätön.
Pikku karjaa hoitava kirgiisi vaeltelee alussa ainoastaan lyhyen
matkan, "lammasmatkan" päivässä, viipyy kaikkialla, missä laidunta
on, niin kauan, kuin elukat halukkaasti syövät. Vaeltaessa kulkee
edeltä lammaslauma ja sen sivulla härkänsä seljässä istuva,
kaikenlaisiin säihin tottunut paimen. Lampaat astuskelevat
jotenkin ripeästi, milloin tiheämmässä, milloin hajemmalla, sinne
tänne pysähtyen syömään jotakin herkkukasvia hyvin tarkkaan ja
kiireimmässäkin kulussa yhä aina jotakin haukaten; paimen seuraa,
istuen ratsullaan, joka samoin lakkaamatta syöskentelee. Emälampaat
ja emävuohet seuraavat karitsoita ja kilejä, kuitenkin niin etäällä,
että nuoret eivät ollenkaan näe eikä kuule vanhoja. Oinaslauma, jos
sitä enää on entistä tai jos jo uusi on erotettu muista, kulkee
toisia teitä. Kaikkein laumojen lähdettyä purkavat naiset jurtan,
sälyttävät sen ja vähät talouskalut kamelien tai kuormahärkien
selkään, nousevat itse lapsineen ja kaikkineen hevosten selkään ja
hitaasti ratsastavat lypsävän pikku karjan jäljestä, tavoittavat
sen puolenpäivän aikaan, lypsävät, kokoovat maidon nahkaleileihin,
lähtevät edelleen ja pystyttävät taas jurtan ennen auringon laskua.
Siten tehdään matkaa päivä toisensa perästä. Jos kevät kasvattaa
tuoretta ruohoa, niin viivytään alussa päiväkausia, sittemmin
viikkomääriäkin samassa paikassa, kunnes laidun sen seudulla käy
niukaksi, ja siirrytään vasta sitte edelleen. Kuin yhä edistyvä kevät
herättää koteroissaan vielä makaavat hyönteiset täyteen elämään ja
ilmaan ilmestyy lukemattomat joukot sääskiä, kärpäsiä, paarmoja
ja muita kiusanhenkiä, niin noustaan, jos suinkin mahdollista,
vuorille ja siellä vähitellen ylös korkeimmille ruohokoille, ihan
lähelle lumirajaa. Ihan ilman koiria kuljeksivan paimenen ei ole
tasangollakaan aina helppo ohjata laumaansa; mutta vuoristossa
hänen usein on äärettömän vaikea ehtiä "lammasmatkaansa" päivässä
ja monesti hänen on ihan mahdotonkin selvitä pahoista paikoista
ilman muiden, hevosilla ratsastajain, apua. Kovilla teillä voidaan
aina jatkaa matkaa, olkoonpa sitte kuljettava kukkaisia kenttiä tai
jyrkkiä louhikkoja. Vuohet, jotka nyt kulkevat edeltä, katselevat
jonkun aikaa tutkivasti paikkaa, joka lampaista ehkä näyttää
arveluttavalta, astuvat sitte sopivimmasta kohdasta varmasti ja
vakavasti edeltä ja lampaat seuraavat luottavasti jäljestä. Toista
on, jos solisevan, puron sijasta leveä ja kuohuva joki sulkee
tietä ja sen yli kuitenkin on mentävä. Sellaisen, lampaille ihan
vastenluontoisen esteen edessä ällistyvät uljaat ja kaikkiin eri
oloihin helposti mukautuvat vuohetkin; mutta lampaat hätäisinä
peräytyvät, jopa kiipeilevät läheisille kallioillekin, ikään kuin
niiden pitäisi pelastautua vaaran kourista. Turhaan paimen ratsastaa
kohisevan virran poikki ja sieltä palattuaan turhaan kokoaa
vastahakoisen laumansa rannalle. Kovasti määkien ilmoittelevat
lampaat hätäänsä ja epäilevältä kuuluu vuohienkin määkinä, kunnes
paimenelta loppuu kärsivällisyys. Hetkisen liitelee silmukkanuora
jonkun -lampaan pään päällä; heti lammas sitte tuntee itseään
kiskaistavan kaulasta, temmattavan ylös satulaan ja samaa tietä
viskattavan kohisemaan veteen. Nyt sen täytyy ponnistella omia
voimiaan. Uiden tai paremmin hyppien koettaa se päästä kiveltä
toiselle, joita näkyy veden päällä, vaan pyörre tempaa sen ja vie
mukaansa; se ponnistelee, potkii, juoksee ja uipi uudestaan, joutuu
ehkä toistamiseen pyörteesen ja viimein pääsee toiselle rannalle,
enemmin hädästä väsyksissä kuin ponnistuksista. Vavisten tutkii
se, onko sillä todellakin maata jalkainsa alla, pudistelee märkää
turkkiaan, katsoo peloissaan vielä kerran taaksensa ja alkaa sitte
heti ahnaasti syödä, ikään kuin korvatakseen niin paljon kuin
mahdollista tuota kärsittyä vaivaa. Sill'aikaa uivat kaikki muutkin
yksitellen joko itsestään tai pakosta virran poikki, kunnes koko
lauma on koossa toisella puolella ja päästään jatkamaan matkaa.
Sillä tavalla kiipeää vaelteleva paimen vuoristossa yhä ylemmäksi.
Jos alkaa siellä laaksoissa tulla kylmä ja ehkä lumikin jo ennustaa
talven tuloa, niin paimen laumoineen laskeutuu alemmaksi, nyt mikäli
mahdollista varjoisia rotkoja myöten, kunnes viimein saavutaan
alavalle tasangolle ja kiertokulku päättyy lähelle talvileiriä. Sitä
tekoa tehdään vuodet päästänsä.
Kaikki kirgiisein kotieläimet tottuvat tavattoman pian eri seutuihin,
joissa käyskentelevät syömässä, olkoonpa paikka millainen hyvänsä;
kaikki tuntevat jo kerran tai kahdesti oltua uudella alueella paikat,
joissa niitä käytetään, tuntevat ne niin tarkkaan, että osaavat
sinne ilman paimentakin ja tulevat ajamatta jurtille lypsettäväksi.
On sentään yhtenä houkutuskeinona se, että kaikilta lypsäviltä
emiltä otetaan lapset ja toukokuusta alkaen pidetään niitä lähellä
jurttia syömässä, joten emäin mielessä herää ikävä. Siten voidaan
maitoaskareet toimittaa aina määrättyyn aikaan ja jurtan emäntä saa
sen mukaan järjestää työnsä ja päivänsä.
Kaikkia muita elukoita lypsävät naiset paitsi tammoja, joita miehet
lypsävät ja joita pitelemässä sill'aikaa on vähintään kaksi, usein
kolmekin miestä. Aikaisin aamulla annetaan vasikkain, karitsain ja
kilien vähän imeä tarkan katsonnan alla; sitte ne erotetaan emistään
ja toimitetaan vanhat ja nuoret erikseen laitumelle. Puolenpäivän
aikaan tuodaan emät jurtalle, vaan ei karitsoita, ja iltasilla taas
ensin emät lypsettäväksi. Koirain avulla, jotka ainoastaan jurttien
luona ovat apuna, pidetään koko lauma niin pienessä tilassa kuin
mahdollista. Jurtan naiset ja palvelijat tai kylän naapurivaimot
tulevat maitokiuluineen, sieppailevat kiinni lampaita ja vievät ne
kytkytnuoran luo, pistävät silmukan kaulaan ja siten pakottavat
eläimet pysymään kahdessa rivissä, päät vastakkain. Siten kytketään
muutamassa minuutissa kolme- tai neljäkymmentä elukkaa, lampaita
ja vuohia sekaisin, joten n.s. kögön on valmis. Eläimet heti,
kuin tuntevat silmukan kaulassaan, seisovat entisten kokemuksien
pakotuksesta ihan hiljaa ja antavat itselleen tehdä mitä hyvänsä.
Naiset alkavat vastapäätä kyykkysillään kaksoisrivin toisesta tai,
jos on paljo lampaita kytkettynä, molemmistakin päistä, tarttuvat
peukaloillaan ja etusormillaan lyhyihin nisiin ja lypsävät sukkelaan
maidon. Jos sitä ei tule runsaasti, niin täräyttävät he vasemmalla
nyrkillään utaria ihan samoin, kuin imevät karitsat tekevät, ja
vasta sitte, kuin sekään keino ei auta, siirtyvät toisen lampaan
luo. Jurtan tai jurttaryhmän miehet, oltuaan ehkä apuna pikku karjaa
kiinni ottamassa ja kytkemässä, istuvat lypsyn aikaan kaikenlaisissa,
meille mahdottomissa, jopa käsittämättömissäkin asennoissa ja antavat
"punaiselle kielelleen" täyden vapauden; joku poikanenkin koettaa
jollakulla lampaalla opetella ensimmäistä ratsastustaitoaan, jos ei
mieluisemmin valitse sitä varten äitinsä olkapäitä. Äitiä sellaiset
lapsen urhotyöt yhtä vähän sotkevat lypsytyössä kuin muutkaan pikku
tapaukset. Vähän hän pitää lukua, onko hän kyykyllään kuivassa
paikassa vaiko tuoreessa lampaankasassa tai putoaako papuja lypsäessä
haapapuusta koverrettuun kiuluun, sillä se on muutenkin likainen
kuten lypsäjän käsikin, ja lampaan pavut eivät ole mitään likaista
ainetta koraania uskovain kirgiisien mielestä, vaikka kyllä meidän
aroissa silmissämme. Viimein saadaan kaikki lypsetyksi ja voidaan
päästää irti eläimet, jotka kytkyessä ovat paremman työn puutteessa
märehtineet ruokaansa; temmaistaan pitkän kytkytnuoran toisesta
päästä, kaikki silmukat aukenevat yht'aikaa ja lampaat ja vuohet ovat
taas vapaat.
Yleinen, melkein yksiääninen määkinä on jälleen saadusta vapaudesta
syntyvän ilon ensi ilmaus; lyhyt pudisteleminen haihduttaa
viimeisetkin sopimattoman orjuuden muistot; sitte kaikki juoksevat
kiireimmiten pois, tasangolla niin etäälle jurtasta, kuin paimen
päästää, ja vuoristossa täyttä laukkaa ylös vuorille päin, ikään
kuin voisivat ne ainoastaan siellä hengittää vapauden ilmaa.
Todella ne ainoastaan koettavat niin pian kuin mahdollista päästä
yhteen karitsainsa kanssa. Koko pitkän päivän ovat he olleet ilman
niitä, ja nyt, kuten kokemuksesta tietty, ne rakkaat kohta tulevat.
Lakkaamatta määkien juoksentelevat lampaat ja ikävöivästi mäkättäen
katselevat ymmärtäväiset vuohetkin joka taholle, ikään kuin tutkien,
joko odotettu pikku lauma on tulossa tai ainakin etäältä näkymässä.
Yhä kovemmaksi kasvaa määkinä, sillä jokainen uusi lypsykytkyestä
päässyt rivi kiihdyttää kaikkia muitakin jurttaryhmän lähelle
kokoutuneita lampaita ja vuohia ja hetki hetkeltä kiihtyvä, emien
malttamattomuus saa myöskin aikaan valittavaa määkimistä. Mitä
enemmän karitsain tulon aika lähenee, sitä levottomammiksi tulevat
emät. Ilman tarkoitusta harhailevat ne mikä minnekin, nuuhkivat joka
kortta, mutta tuskin ottavat yhtäkään suuhunsa, nostavat odottavasti,
iloisesti päätänsä ja painavat pettyneesti ja suruisesti sen jälleen
maahan ja määkivät määkimistään. Levottomuus kiihtyy vähitellen
raivoiseksi, määkinä oikeaksi meteliksi.
Viimein kuuluu etäältä heikkoa, kimakkaa määkinää. Ne äänet eivät
jää emien tarkkaavilta korvilta kuulematta. Joka kurkusta kajahtaa
yht'aikaa vastaus, pitkästä odotuksesta ylimmilleen kiihtynyt emäin
ikävä pusertautuu yhteen huutoon. Ja etäältä tai vuorilta alas
syöksyvät jurttia kohti emiään ikävöivät karitsat ja kilit, suurimmat
ja voimakkaimmat edeltä, nuorimmat ja heikoimmat jäljestä, kaikki
rientäen, hypiskellen, puoleksi tomupilven peitossa, sitä pitemmäksi
riviksi jatkuen, mitä lähemmäksi ehtivät. Syntyy näköään selviämätön
sekamelska; vanhat ja nuoret, viimeinkin yhteen päästyään,
juoksentelevat sekaisin, ohi mennessään vain hätäisesti koskettaen
toisiinsa, saadakseen toisellakin aistimella selville, ovatko yhteen
kuuluvat löytäneet toisensa; ja sekä nuoret että vanhat, jos niin
ei ole, juoksevat edelleen, karitsat ja kilit tavallisesti ensin,
nähtyään erehdyksensä emän potkasusta. Vähitellen selviää tuo tiheä,
vilisevä katras, sillä vähitellen ja paljon lyhemmässä ajassa,
kuin voitaisiin luullakaan, löytää joka emä lapsensa ja joka lapsi
emänsä, ja polvillaan kilit ja karitsat imevät niille vielä jäänyttä
maitotilkkaa. Ja vaikka määkinä ei vielä nytkään lakkaa, niin nyt
äänet jo ilmoittavat suurinta tyytyväisyyttä.
Vaan vähänpä aikaa kestää tämä molemminpuolinen onnellisuus. Jo ennen
melkein tyhjiksi lypsetyt utaret tyhjentyvät tuota pikaa kokonaan,
eikä millään sysimisillä lähde enää mitään nisistä. Kuitenkin emä ja
karitsat tai kilit tahtovat vielä nauttia yhdessä oloa. Joka taholle
hajautuu lauma; taipuisa emä kiipeilee iloisten lastensa jäljestä,
kuin ne sukunsa tapaan pyrkivät yhä ylemmäksi, taikka näköään
tyytyväisenä katselee, miten pikku pukki leikillisessä taistelussa
mittelee voimiaan toisen saman ikäisen kanssa. Sievästi koristaa
kirjava lauma jurtan ympäristöä; rauhallisen ja suloisen paimenelämän
viehättävin kuva kehittyy silmäin eteen jokaiselle, ken sellaista
elämää osaa käsittää.
Naisetkin saavat pikku karjan lypsyn jälkeen vähän levähtää, ottaa
lapset syliinsä ja tehdä äidin tehtäviä; mutta kohta heille tulee
uutta työtä. Hyristen ilmoittavat kotiin palaavat lehmät tuloansa,
päästäkseen hekin osallisiksi äidin ilosta, ja ahkerat naiset
nousevat heti, tuovat sidottuina olleet vasikat lehmäin luo, antavat
niiden vähän imeä, kiskovat ne sitte irti nisistä, lypsävät lehmät
ja antavat imuhaluisille vasikoille vasta sitte täyden vapauden.
Täll'aikaa ovat paimenet ja koirat jälleen koonneet pikku karjan,
ja nyt nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, tytöt ja pojat ryhtyvät
ottamaan karitsoita kiinni ja kytkemään niitä lujiin, juoksemattomiin
silmukoihin, joita on jurttain edessä pitkässä kytkytnuorassa, että
emät eivät yöllä voi niitä imettää. Ilman määkinää ja melua ei
tämäkään tehtävä suoriudu, ja siihen seoittuu vielä äitiensä syliin
taas ikävöiväin lapsien parku, lehmäin ammunta ja koirain haukunta.
Ainoastaan jo kytketyt karitsat ja kilit nöyrästi tyytyvät siihen,
joka on välttämätöntä. Muutamat pikku pukit kyllä koettavat nytkin
leikillisessä taistelussa juuri puhkeavien sarviensa vahvuutta, mutta
väsyvät pian ja käyvät rauhallisesti levolle vastakkain; jo ennen,
kuin kytkytrivi on täynnä, makaa suurin osa polvillansa kaikessa
rauhassa. Joku emälammas ja joku vuohi käy kahlerivin luona, nuuhkii
kytkettyjä, kunnes löytää omansa, mutta palaa jälleen muiden luo
laumaan, nähtyään, että on mahdoton hänen maata vuonansa vieressä.
Aurinko on aikaa sitte hävinnyt näkyvistä, hämärä jo melkein
muuttunut pimeäksi. Yhä hiljenee elämä jurtissa. Ihmiset ja eläimet
ovat unen helmoissa; ainoastaan koirat ryhtyvät nyt yhden valvovan
paimenen johdolla kiertelemiseensä ja retkeilemiseensä; mutta nekin
haukkuvat ainoastaan silloin, kuin on tosi syytä, kuin on luo
hiipivää sutta tai muuta varasta pelotettava. Viileä, mutta tuoksuva,
kasteinen kesäyö laskeutuu arolle ja virvoittava uni saattaa nyt,
elämän rikkaimpana ja kauneimpana aikana, sekä paimenet että laumat
unhottamaan talven viimeisetkin ikävät muistot.
Kirgiisein kansan- ja perhe-elämä.