niin vahvasti, kuin jaksoivat, ja siinä tutustuneet toisiinsa, ja
sulho oli sopinut vanhempiensa kanssa valitsemaan nuoren tytön
puolisoksensa tai oikeastaan saamaan hänet. Sillä vanhempien määräys
rakentelee ostjakeilla avioliittoja eikä nuorten tahto. Sulhon
toivosta ja tahdosta ehkä pidetään jonkin verta lukua ja sallitaan
pojan myöskin katsella jotakin kansansa tytärtä, mutta lähetetään
kosija ainoastaan siinä tapauksessa tytön isän puheille, jos omat
olot soveltuvat yhteen tulevan sukulaisen kanssa. Tytöltä ei kysytä
mitään, ehkäpä siitä syystä, että hän kihlausaikana on vielä liian
nuori, voidakseen ymmärtävästi päättää tulevaisuuttansa. Eihän hänen
tuleva puolisonsakaan ole vielä täyttänyt viidettätoista vuottansa
silloin, kuin kosii kaksitoista-vuotista tyttöä. Monipuolinen
markkina-ilo oli nyt melkoisesti jouduttanut neuvottelujen juoksua.
Kosija oli ilman muita mutkia saanut, suostumuksen ja sitte oli
viina, tuo muuten pahuutta tuottava myrkky, nopeasti päättänyt muuten
pitkälliset hieromiset. Oli sovittu, että nuoren sulhon Sandorin
tuli maksaa morsian lapsesta Mallasta lunnaiksi kuusikymmentä poroa,
kaksikymmentä naalin ja kymmenen ketun nahkaa, kappale kirjavaa
kangasta ja joukko pikku tavaraa, sormuksia, nappeja, lasihelmiä,
huiveja ja muuta sellaista. Se oli vähä, paljon vähempi, kuin
tuskin yhtään varakkaampi seurakunnan vanhin Mamru oli puolisostaan
maksanut; sillä häneltä oli lunnaiksi mennyt sataviisikymmentä
poroa, kuusikymmentä naalin ja kaksikymmentä ketun nahkaa, suuri
kappale kangasta, monta huivia ja paljo pientä tavaraa. Mutta silloin
olivatkin paremmat ajat ja Mamru voikin suorittaa nuo enemmän kuin
tuhannen hopearuplan arvoiset lunnaat vaimostansa, joka oli yhtä
muhkea kuin rikkaasta, arvokkaasta perheestäkin.
Lunnaat ovat maksetut, nuorten kihlaus tapahtuu. Morsiamen isän
tshumiin kokoutuu perheen sukulaisia tuomaan morsiamelle lahjoja ja
saamaan lahjoja kaikkein nähtäväksi asetelluista sulhon tavaroista.
Puetaan morsian juhlavaatteihin ja varustaudutaan lähtemään sulhon
tai sulhon isän tshumille. Sitä ennen on uljaasti syöty äsken
teurastettujen porojen lihaa tavan mukaan. Tänään keitettiin
ainoastaan muutamia jään alta pyydettyjä kaloja; poron liha syötiin
raa'altansa, ja, kuin yksi teuras alkoi kylmetä, tapettiin toinen.
Morsian itkee, kuten lähteväin morsianten sopii, eikä tahdo luopua
tshumista, jossa on kasvanut; taipuu vasta sitte, kuin kaikki
häntä lohdutellen kehoittelevat. Rukoillaan kotijumalalta Ortin
siunausta, taivahisen, jonka merkki Sornidud, jumalan tuli eli meidän
silmissämme vain säkenöivät revontulet viime yönä veripunaisina
näyttäytyivät taivaalla. Eroavaa tytärtä seuraa äiti, auttamaan häntä
ja pysymään hänen luonansa hääyön. Äiti ja tytär käyvät rekeen,
kaikki häihin kutsutut sukulaiset kukin omaansa ja juhlallisesti
kulkee saattojoukko kellojen helinässä, joita tänään on kaikkein
porojen juhlavaljaissa.
Isänsä tshumissa odottelee sulho morsianta, joka tänään, kuten
tavallista, kainosti peittää huivilla kasvojaan tulevan puolisonsa
apelta ja langoilta. Uusi juhla alkaa ja vasta myöhään yöllä
hajautuvat vieraat, joihin täällä on yhtynyt sulhonkin sukulaiset.
Seuraavana päivänä vie äiti nuoren vaimon takaisin isänsä tshumiin.
Vaan jo päivän päästä saapuvat sinne kaikki sulhon sukulaiset
vaatimaan morsianta pois. Vielä kerran kaikuu riemu majassa, sitte
eroaa morsian siitä ainiaaksi ja asuu täst'edes puolisonsa kanssa
kahden kesken tai yhdessä hänen ja hänen vanhempainsa ja sisarustensa
taikka myöhemmin myöskin yhdessä miehensä toisen vaimon kanssa
uudessa kodissa, johon hänet tällä toisellakin kerralla juhlasaatossa
viedään.
Köyhäin ostjakkien pojat maksavat lunnaiksi enintään kymmenen
poroa, kalastajain pojat eivät edes sitäkään, vaan ainoastaan
välttämättömimmät tshumin tarpeet, asuvatpa usein monin perhein
samassa tshumissa; juhla- ja ilopäiväksi tulevat sentään heidänkin
häänsä ja niissä syödään niin paljo, kuin vähäiset varat suinkin
kannattavat.
Köyhät ostjakit elävät yksivaimoisuudessa, mutta rikkaat katsovat
varallisuuden etuoikeudeksi ottaa kaksi tai useampia vaimoja.
Silloinkin sentään ensimmäinen pitää etuoikeuksia toisia kohtaan,
jotka paremmin ovat hänen palvelijoitansa kuin vertaisiaan.
Jos ensimmäisillä vaimoilla ei ole lapsia, silloin voi käydä
toisin, sillä lapsettomuus on häpeä miehelle ja lapseton vaimo on
tshumissakin surkuteltava, onneton olento.
Vanhemmat ovat ylpeät lapsistaan ja kohtelevat heitä hellästi.
Onnea näkyy nuoren äidin katseesta ja liikkeistä, kuin hän ottaa
esikoisensa syliinsä tai laskee hänet tuohikätkyeen pajun lehville ja
puusta kaavituille lastuille; huolellisesti hän sitoo peitteen kiinni
kätkyen laitoihin ja varovasti peittää pienen vuoteen pääpuolen
sääskiverholla, mutta puhtauteen katsoen olisi hänellä paljo
oppimista. Niin kauan, kuin lapsi on ihan pieni, äiti tosin puhdistaa
ja pesee sitä, milloin luulee välttämättömän tarpeelliseksi; vaan
sen vähän kasvettua pesee hän siltä kerran päivässä ainoastaan
kasvot ja kädet, käyttäen pajun kaavinlastuja pesutukkona ja toista
kourallista pyyhkeenä, pitämättä muuten ollenkaan lukua, miten
hyvänsä se pikku olento ryvettää itseänsä kaikkialla. Vasta sitte,
kuin nuori ostjakki kykenee itse pitämään itsestään huolta, päättyy
se epäkohta; vaan tuskin kukaan katsoo sittekään tarpeelliseksi
peseytyä edes jokaisen verisen atriankaan jälkeen. Lapset puolestaan
ovat yhtä hellät ja uskolliset vanhemmilleen kuin vanhemmat heille
sekä erittäin tottelevaiset ja kuuliaiset kasvattajainsa tahdolle.
Kunnioitus vanhempia kohtaan on ostjakkien ensimmäinen ja tärkein
käsky, kunnioitus Jumalaa kohtaan toinen. Kuin me neuvoimme mainittua
seurakunnan vanhinta Mamrua opetuttamaan lapsilleen Venäjän kieltä
ja kirjoitusta, hän vastasi käsittävänsä kyllä, että se olisi
hyödyllistä, vaan pelkäävänsä että lapset lakkaisivat kunnioittamasta
isää ja äitiä ja siten rikkoisivat uskonnon tärkeintä käskyä; siitä
syystä hän ei voinut ruveta noudattamaan meidän neuvoamme. Siitä
syystä ostjakki, joka vielä pysyy isiensä uskossa, ei opi enempää
kuin tekemään paperille merkkinsä, joitakin harakan varpaita,
jotka kyllä käyvät täydestä hänelle ja muille, ja leikkaamaan
saman merkkinsä puuhun tai porojen nahkaan. Ja kuitenkin hän
erittäin ymmärtäväisen ja taitavan ihmisen tavalla oppii helposti
ja sukkelaan, mitä hänelle opetetaan, niin että hän jo nuoressa
naintaijässä tietää kaikki, kuin kuuluu talouden perustamiseen ja
yllä pitämiseen. Ainoastaan uskon asioissa näyttää hän mielellään
heittävän omat arvelemiset; juuri sen tähden kaikki, paitsi jotkut
harvat, osoittavat ansaitsematonta kunnioitusta shamaanille, joka on
tietävinään uskonnosta enemmän kuin muut.
Me puolestamme emme voi olla sanomatta petturiksi sellaista
shamaania, joka ostjakkien kuten muidenkin Siperian mongolialaisten
kansakuntain keskuudessa ottaa itselleen papin oikeuksia. Se
ainoa tuon kelpo veljeskunnan jäsen, jonka me tapasimme, kastettu
samojeedi, kantoi kristinuskon merkkiä rinnallaan, olipa, kuten huhu
kertoi, ollut jonakin oikeauskoisen kirkon virkamiehenäkin, mutta
kuitenkin toimitti shamaanin virkaa pakana ostjakkien keskuudessa.
Sellaisia tuntevilta olen sittemmin kuullut, että tämä petturi ei
ollut mikään poikkeus; sillä kaikki shamaanit, jotka von Middendorf
monivuotisilla Siperian matkoillaan oppi tuntemaan, olivat
kristittyjä. Että se shamaani, jonka me tapasimme, luuli meitä hänen
taitoonsa luottaviksi, olen jo maininnut matkakertomuksessani ja
samoin, mitä hän meille ennusti, mutta jätin hänen kuvaamisensa täksi
kerraksi, sillä tämän kehyksen sisään sellainenkin kuva kuuluu.
Ensin pyytäen viinaa alkajaisiksi, vaan sitte tyytyen luvattuun
palkkioon meni tämä shamaani yksin tshumiin, sanoen kutsuvansa meitä,
kuinhan ehti tehdä kaikki valmistukset. Niihin lienevät kuuluneet
nekin kumeat rummunpärähdykset, joita hyvän hetken päästä kuulimme;
muista valmistuksista emme saaneet mitään tietoa. Sanan saatuamme
astuimme tshumiin.
Koko tuohimajan sisus on täynnä ihmisiä, jotka istuvat piirissä niin
kiinni seinässä kuin mahdollista; lapsineen ja vaimoineen tulleiden
ostjakkien ja samojeedein seassa on myöskin venäläisiä samoin
vaimoineen ja lapsineen. Korkeammalle paikalle oven vasemmalle puolen
on shamaani Vidli asettunut istumaan; hänen oikealla puolellaan
maassa istuu kyykkysissään ostjakki, mestarin oppilas nykyään.
Vidlillä on ruskea vaate yllä ja sen päällä likainen, alkuaan
valkoinen, kullalla niukasti koristettu viitan tapainen, vasemmassa
kädessä pieni, tamburiinin kaltainen rumpu siten, että se varjostaa
hänen kasvojansa, oikeassa kädessä rumpupalikka; pää on paljas,
pyöreäksi leikattu tukka äsken kammattu. Keskellä tshumia palaa tuli,
silloin tällöin valaisten leimahtelemisellaan kirjavaa ihmisjoukkoa,
jonka keskeen mekin käymme istumaan meitä varten jätettyihin
paikkoihin. Kolmasti kajahtava pitkä, moniääniseltä laululta kuuluva
huuto, aljettuna muutamilla rummun pärähdyksillä, tervehtii meitä
astuessamme sisään ja merkitsee toimituksen alkua.
"Että näette, että minä olen totuuden mies," puhuu mestari, "kutsun
minä nyt minulle uskottua taivahisen sanansaattajaa meidän keskeemme
ilmoittamaan minulle, mitä jumalat ovat teidän tulevaisuudestanne
päättäneet. Te itse sitte voitte huomata, olenko puhunut totta vai
enkö."
Tämän alkulauseen jälkeen, joka meille selvitetään kahden kertaisella
tulkitsemisella, paukuttelee tuo jumalain suosikki vasikan-, olin
sanoa poronnahkaista rumpuansa palikalla tosin jonkinlaisessa
tahdissa, vaan ei yhtä tiheään, ja samalla säestäen laululla,
samojeedein tapaan puoleksi puhuen tai oikeammin mutisten, puoleksi
laulaen, ja nuorukainen, jota saatamme sanoa lukkariksi, aina toistaa
säkeet säännöllisesti. Mestari pitää rumpuansa niin, että hänen
kasvonsa ovat varjossa, ummistaa silmänsä, että mikään ei häiritse
hänen henkensä katsetta; lukkari sitä vastoin polttelee laulaessaan
kuten ennenkin ja syljeksii vaihteeksi. Kolme pitkää, tarkkaa
paukautusta päättää rummuttamisen ja laulun.
"Minä olen nyt," sanoo mestari arvokkaasti, "kutsunut taivahisen
lähettilästä Jamaulia meidän keskeemme, mutta en voi sanoa, kauanko
kuluu ennen, kuin hän saapuu, sillä saattaahan hän olla kaukanakin
meistä."
Ja uudestaan hän rummuttaa, laulaa loitsuansa, päättää laulua ja
rummutuksen kuten äsken.
"Kaksi keisaria näen minä edessäni; he lähettävät teille
kirjoituksen", puhuu jumalain lähettiläs hänen suunsa kautta.
Jamaul on siis ollut niin ystävällinen, että on suosikkinsa pyynnön
mukaan saapunut tshumiin. Nyt seuraavat jumalain sanoman eri säkeet,
joiden edellä aina on rummutusta ja laulua, tässä järjestyksessä:
"Vielä kerran, tulevana kesänä, te kuljette samaa tietä kuin tänä
vuonna."
"Silloin te käytte Uraalin harjalla, siellä, jossa Ussa, Bodarata ja
Shtshutshja joet alkavat."
"Sillä matkalla teille jotakin tapahtuu, hyvääkö vaiko pahaa, en voi
sanoa."
"Bodaratalla ei ole mitään saatavana, koska siellä ei ole puuta eikä
laidunta; vaan siellä ylhäällä voidaan jotakin toimittaa."
"Esimiehellenne tulee teidän tehdä tili, hän tutkii sen ja on teihin
tyytyväinen."
"Kolmelle heimonne vanhimmalle tulee teidän myöskin vastata
töistänne; he samoin tarkastavat teidän kirjoituksianne ja sitte
päättävät uudesta matkasta."
"Nyt matkanne täst'edes tapahtuu onnellisesti, ilman mitään pahoja
sattumuksia; rakkahanne tapaatte kotona hyvin voivina."
"Jos nyt vielä Bodaratan seuduilla olevat venäläiset kertovat samaa
kuin te, niin kaksi keisaria teitä palkitsee."
"Minä en näe yksiäkään kasvoja enää edessäni."
Toimitus on päättynyt; Uraalin vuorilla lepäilee viimeinen puoliyön
hämärä. Kaikki poistuvat tshumista; venäläisten kasvoista näkyy samaa
uskovaisuutta kuin ostjakkein ja samojeedein. Me pyydämme shamaania
veneesemme, irroitamme häneltä ja hänen oppilaaltaan viinalla kielet
ja teemme hänelle sitte kaikenlaisia ristikysymyksiä, vaikeitakin ja
hyvin sotkevia. Hän vastaa kaikkiin, joutumatta mistään hämilleen,
vitkastelematta ja vähääkään ajattelematta; hän vastaa niin
vakuutettuna ja vakuuttavasti, selvään ja varmasti, lyhyesti ja
arvokkaasti, että vielä varmemmin kuin ennen huomaamme, mikä viekas
veitikka meillä on edessämme.
Hän kertoo meille, miten hänelle jo poikana oli tullut henki ja häntä
niin kauan vaivannut, kunnes hän rupesi shamaanin oppilaaksi; miten
hän oli yhä enemmän päässyt jumalain lähettilään Jamaulin ystäväksi,
joka lähettiläs hänelle ilmestyy ystävällisenä miehenä, nopealla
hevolla ratsastaen ja sauvaa kädessä pitäen; miten Jamaul rientää
hänen avukseen ja tarpeen mukaan tuo taivahisen apuakin, milloin
hänen, shamaanin, on taisteltava pahoja henkiä vastaan, usein monta
päivää perätysten; miten jumalain lähettilään aina täytyy ilmoittaa
hänelle taivahisen totinen, väärentämätön sanoma, koska muuten joka
isku, kuin herättää rummusta ääntä, vaikuttaa lähettilääsen kuin
tuskallisen kipeä lyönti; miten Jamaul tänäänkin oli ainoastaan
hänelle näkyvänä istunut tshumissa hänen takanaan ja hänelle korvaan
kuiskannut meille kerrotut sanat; miten hän, shamaani, taidollaan tai
hänelle suodun armon kautta, jota hänen kääntymisensä kristinuskoon
ei ollut heikontanut, osaa saada selville salatut asiat, löytää
varastetut tavarat, tuntea taudit, tietää edeltä päin sairasten
kuolemisen tai paranemisen, nähdä vainajain varjot ja karkoittaa
niitä sekä tehdä paljon hyvää ja estää paljon pahaa, mutta tekee
ainoastaan hyvää taivahisen pelosta; hän kertoo meille laveasti ja
selvään ostjakkein ja samojeedein uskon, vaikka ei ihan oikein;
hän vakuuttaa, että kaikki hänen kansalaisensa kuten ostjakitkin
häntä etsivät kaikenlaisista syistä, kysyäkseen häneltä neuvoa ja
saadakseen hänen kauttansa tietoa tulevista, asioista, eivätkä epäile
häntä, vaan häneen luottavat ja uskovat.
Tämä viimeinen kohta ei ole tosi. Suuri kansanjoukko saattaa kyllä
katsoa shamaania tietäjäksi, ehkäpä myöskin ihmisen ja jumaluuden
välittäjäksi ja ehkä salaperäisen mahtavaksi olennoksi; mutta hänen
sanojaan ja töitään moni uskoo yhtä vähän kuin muissa kansoissa
monet ihmiset pappejansa. Näiden kansojen todellinen usko on paljon
yksinkertaisempi ja lapsellisempi, kuin shamaani soisikaan. Täällä
on ihan samoin kuin muualla: papit tai ne, jotka ovat olevinaan
pappeja, selittelevät taivaassa olevan jumalia sekä neuvonantajia ja
palvelijoita, mutta kansa ei tiedä mitään taivaan hovikunnasta.
Kansan uskon mukaan vallitsee taivaassa Ort, jonka nimi merkitsee
"maailman loppua". Hän on mahtava henki, jolla ainoastaan kuolemaa
kohtaan ei ole mitään valtaa; ihmistä kohtaan hän on hyvää suopa,
kaiken hyvän, porojen, kalain ja turkiseläinten antaja, pahan estäjä,
valheen kostaja, ankara ainoastaan silloin, kuin ei pidetä hänelle
annettua lupausta. Hänelle pidetään juhlia, hänelle uhrataan ja
häntä rukoillaan; häntä ajattelee rukoilija, joka seisoo jumalan
kuvan edessä. Kuva, Longh nimeltä, voi olla puusta veistelty tai
vaate tukku, kivi, nahka tai muu esine; voimaa sillä on ja se
suojelee, mutta fetishi se ei ole. Jos kokoudutaan Longhin eteen ja
asetetaan sellainen tshumin edustalle ja annetaan sille kala- tai
poronliha-vati tai muita uhreja taikka pannaan arvokaluja sen eteen
tai asetetaan se majaan, niin aina katsellaan taivaasen ja ajatellaan
sekä uhratessaan että rukoillessaan jumaluutta. Pahoja henkiä asuu
taivaassa kuten maan päälläkin, mutta Ort on mahtavampi kuin ne
kaikki; ainoastaan kuolema on mahtavampi häntä. Ijankaikkista elämää
kuoleman jälkeen ei ole eikä siis ylösnousemustakaan, mutta vainaja
vaeltelee vielä varjona maan päällä, ja sillä varjolla on yhä vielä
voimaa tehdä hyvää ja pahaa.
Kuin ostjakki kuolee, alkaa vainajan varjoelämä heti kuoleman
jälkeen; sen tähden ryhdytään heti hänen hautaamiseensa. Jo ennen
kuolemaa kokoutuvat kaikki kuolevan ystävät; heti kuoltua tehdään
tshumiin, jossa ruumis on, tuli ja pidetään sitä voimassa, kunnes
lähdetään haudalle. Shamaani kutsutaan kysymään vainajalta, mihin hän
tahtoo tulla haudatuksi. Se tapahtuu siten, että mainitaan paikan
nimi ja koetetaan nostaa ruumiin päätä. Jos vainaja suostuu, niin
hän antaa päätänsä nostaa; jos ei suostu, niin siihen ei kolmenkaan
miehen voimat riitä. Silloin täytyy kysellä uusia paikkoja, kunnes
vainaja suostuu. Sitte lähetetään taitavia miehiä valmistamaan
hautaa, johon työhön kuluu usein monta päivää.
Hautausmaat ovat aina tundralla korkeilla paikoilla, tavallisesti
pitkänlaisten kunnasten harjanteilla. Haudat ovat taidokkaammin tai
vähemmin taitavasti tehtyjä arkkuja, jotka asetetaan maan päälle. Jos
ei ole lujia lautoja arkuksi, katkaistaan siksi vene ja sijoitetaan
ruumis siihen. Ainoastaan hyvin köyhät ihmiset kaivavat maahan
matalan kuopan ja hautaavat siihen.
Ruumista ei pestä, mutta puetaan juhlavaatteihin, tukka kammataan ja
kasvot peitetään liinalla. Kaikki vainajan vaatteet jäävät köyhille.
Vierasta ruumista ei kosketa käsin, mutta rakasta sukulaista
suudellaankin kyynelsilmin jäykille kasvoille.
Reessä tai veneessä viedään kaikkein sukulaisten ja ystäväin
saattamana ruumis hautauspaikkaan. Arkkuun tai hautaan levitetään
porontalja vainajalle leposijaksi, pään vierustalle ja molemmille
sivuille pannaan tupakkaa, piippu ja kaikenlaisia kaluja, joita
vainaja eläessään käytti. Sitte ruumis kannetaan nuorilla arkkuun,
lasketaan tilalleen, peitetään sen kasvot viime kerran, asetetaan
tuohilevy arkun päälle, jonka laitoja rikkaat ehkä myöskin koristavat
kalleilla nahoilla ja kankailla, pannaan tuohilevyn päälle
hauta-arkun varsinainen kansi tai ainakin paksuja puita vierekkäin
sekä niille ja arkun ympärille ja alle kaikki ne kalut, jotka eivät
sovi itse arkkuun, rikottua ne ensin tai jollakin muulla tavalla
tehtyä kelpaamattomiksi eläväin ihmisten käyttää eli ostjakkein
käsityksen mukaan varjoksi siitä, kuin ne ovat olleet.
Tällä välin on lähelle hautaa tehty tuli ja teurastettu yksi tai
useampia poroja, joiden lihan hautajaisväki syö raa'altaan tai
keitettynä. Atrian jälkeen nostetaan teurastettujen porojen kallot
seivästen päihin ja asetetaan niihin tai lähipuihin myöskin porojen
korut ja ripustetaan kellot, jotka niillä tänään kuten kaikissa
juhlatiloissa oli kaulassa, hauta-arkun yläpäähän, rikotaan viimein
rekikin ja kaadetaan se kumoon lähelle hautaa, joka siten saa
viimeisen koristuksensa. Sitte lähdetään kotimatkalle. Valitus
vaikenee ja elämä taaskin käy jokapäiväistä juoksuaan.
Mutta yön varjossa alkaa vainajan varjo kaluineen, jotka myöskin ovat
varjoiksi muuttuneet, salaperäistä varjoelämäänsä. Mitä hän on tehnyt
elävänä ollessaan tekee hän edelleenkin. Näkymättömänä paimentaa hän
porojansa, soutaa venettään, sitoo lumikengät jalkoihinsa, jännittää
joustansa, laskee verkkojaan, tappaa entisten pyyntieläinten varjoja,
pyytelee entisten kalain varjoja. Yön hämärässä astuu hän puolisonsa,
perheensä tshumiin, tekee jälkeen jääneille hyvää ja pahaa. Hänen
palkkansa on hyvän tekeminen omaisilleen, omalle lihalleen ja
verelleen, ja hänen rangaistuksensa, jos hänen täytyy yhä tehdä pahaa
omaisilleen.
Nämä ovat ostjakkien uskonnon pääpiirteet, noiden luonnon lasten,
joita oikeauskoiset kristityt pitävät pakanoina ja halveksivat. Jos
rehellistä, mieleltään lapsellista ihmistä oikein arvostellaan, niin
eipä voida olla toivottamatta: pysykööt he aina pakanoina tai ainakin
sellaisina, kuin ovat.
Aron vaeltelevat paimenet ja laumat.
Vaikka Keski-Aasian aro onkin rikas ja näyttää hyvin kirjavalta,
ainakin keväällä, ja vaikka sen sisällä on paljo hedelmällistä
maata, niin vakinainen ja pysyväinen paikoillaan asuminen on
siellä mahdollinen kuitenkin ainoastaan muutamissa erittäin
otollisissa paikoissa. Kuljeksimista ja vaeltamista, tuloa ja
lähtöä, ilmestymistä ja katoamista vaatii se melkein kaikilta
lapsiltaan, sekä ihmisiltä että eläimiltä, jotka siellä oleksivat ja
asuksivat. Joitakuita paikkoja saattaa maanviljelijä tehdä itselleen
alammaisiksi, joihinkuihin paikkoihin perustaa kyliä ja kaupunkeja,
vaan yleensä aron ainiaan täytyy olla vaeltelevan paimenen omana,
joka osaa taipua sen kaikkein olojen mukaan.
Aron paimenista ovat kirgiisit huomattavimmat sekä lukumääränsä
että tapojensa tähden. Heidän laidun- ja asuinalansa ulottuu Don- ja
Volga-joista Tianshan-vuoriin ja Irtish-joen keskipaikoilta
Balkash-järven eteläpuolelle ja melkeinpä Kiivaan ja Bukaraan
asti. Kirgiisein kansa jakautuu ryhmiin ja heimoihin, aro- ja
vuoripaimeniin, mutta on kuitenkin yhtä samaa kansaa sukuperältään
ja kieleltään, uskonnoltaan ja tavoiltaan, vaikka eri heimoissa
näkyköönkin erilaisuuksia. Orenburgin arolla vaeltelee pienin ja
nuorin ryhmä, Volgan ja Uraal-joen välisillä aroilla eli Turgain ja
Uraalin kuvernementeissä asuu äskenmainitusta eronnut haara, joka
sanoo itseään bukailaiseksi ryhmäksi; Irtishin ja Balkash-alueen
aroilla ja vuorilla kuljeksii keskimmäinen eli vanhempi ryhmä
ja Illi-joen tuolla puolen aina lähelle Bukaraa ja Kiivaa ovat
liikkuvien vuorikirgiisein asuinpaikat, jotka sanovat itseään
suureksi eli vanhimmaksi ryhmäksi. Kirgiiseiksi muuten ei ainoakaan
tämän kansan haara itseään sano, sillä kirgiisi on pilkkasanana
merkitsee "rosvoja". Heidän ominainen nimensä on kaisak eli kasak,
vaikka venäläiset nykyään kasakeilla tarkoittavat ihan toista väkeä
kuin arojen asujamia.
Kirgiisit, kuten minä heitä sittekin nimitän, ovat turkkilainen
heimo, jonka rodusta on paljo eri mieliä lausuttu. Moni matkustaja
pitää heitä oikeina mongolialaisina, jota vastoin toiset, ehkäpä
suuremmalla syyllä katsovat heitä sekakansaksi, joka kyllä muutamissa
kohdin on mongolialaisten kaltainen, vaan jolla yleensä sentään on
useampia indogermanialaisten tuntomerkkejä, paraiten turkmeenien.
Minun näkemäni kirgiisit, jotka kaikki kuuluivat keskimmäiseen
ryhmään, ovat keskikokoista tai pientä, kaunis vartaloista väkeä;
kasvot ei tosin kauniit, vaan ei myöskään mikään viirunaama kuten
mongolialaisilla; kädet ja jalat sievät, ihon väri kirkas tai
läpinäkyvä vaaleanruskea, vähän keltaiseen vivahtava, silmät
ruskeat ja tukka musta. Sasupäät ovat harvoin niin korkeat ja leuka
ainoastaan ani harvoin niin kapea, että kasvot tulevat kulmikkaiksi
tai kissan naamaksi; keskikokoinen silmä on yleensä keskikohdalta
kaarevin ja ulkonurkasta vaakasuoraan jatkunut, eli siis mantelin
muotoinen kyllä, vaan ei viistorakoinen: nenä enimmäkseen suora,
harvoin kaareva, suu kohtuullisen kokoinen ja teräväpiirteinen, parta
ohut, vaikka ei oikeastaan huono. Oikeita mongolialaiskasvoja näkyy
kyllä myöskin, paraastaan köyhemmän väen naisilla ja lapsilla; mutta
yhtä vähän, kuin olen nähnyt oikein kauneita kirgiisiläisnaisia, yhtä
vähä on näkyviini sattunut oikeita viirunaamojakaan kuten muissa
kansoissa, jotka todella ovat mongolialaisia. Sekakansan muoto näkyy
kaikilla suuremmassa määrässä kuin mikään varma, tarkkarajainen
rotu. Olen nähnyt miehiä, jotka, jos en olisi tiennyt heidän
kansallisuuttansa, olisin ehdottomasti lukenut jalompimuotoisiin
indo-germanialaisiin, ja toisia, joilla minun välttämättä täytyi
myöntää oleviin selvät mongolialaisen kasvot. Vanhain sukujen
jäsenillä on yleensä kaikki indogermanialaisten tärkeimmät
tuntomerkit, alhaisemmat miehet ja syrjäisemmät haarat näyttävät
ainakin joissakuissa kohdin mongolialaisilta, jopa ovat melkein
täydellisestikin heidän kaltaisiansa. Islami, joka myöntää autuuden
opin tunnustajaksi muuttuneelle orjalle kansalaisoikeudet, lienee
aikojen kuluessa tehnyt monesta pakanamongolialaisesta kirgiisejä
ja siten paljon vaikuttanut kirgiisein heimomerkkeihin ja niitä
turmellut.