koiran erittäin hyvänluontoiseksi eläimeksi. Se on valpas, mutta
ei äkäinen; rohkea, vaan ei riitaa etsivä: uskollinen ja kiihkeä,
mutta ei vieraita vihaava eikä kiukkuinen; epäluuloisesti, vaikka ei
juuri vihaisesti, se juoksee vieraalle vastaan, vaan lähestyy häntä
luottavasti heti, kuin kuulee hänen puhelevan isännän kanssa tai
näkee hänen astuvan tshumiin. Ihan tottumaton hemmottelemiseen ollen
hän kyllä mielellään oleskelee tshumissa isäntänsä tai emäntänsä
kanssa, mutta, osoittamatta vähääkään tyytymättömyyttä, lähtee
myöskin mihin tuuleen ja ilmaan hyvänsä, hyppää vitkastelematta joen
kylmään veteen ja uipi suoraa päätä leveäinkin joen haarojen poikki
taikka valittamatta juoksee tundralla ajettaessa reen alla, johon
se on kiinni sidottu, käyköönpä matka soita, vaivaiskoivikkoja tai
vesiä myöten. Ollen viisas ja kavala, kekseliäs ja neuvokas, taitava
ja sukkela, osaa se tehdä elämänsä viehättäväksi ja selvitä kaikista
sattumuksista. Tshumissa se itsekieltävästi makaa ruuan vieressä,
joka sille on herkkua; isäntänsä majan ulkopuolella se on näpistelevä
ja rohkea varas. Tundran vaivaiskoivikossa se tyytyväisesti
juoksee reen alla, vaan sileillä soilla tai muuten hyvällä tiellä
se asettuu, jalat hajallaan, reen jalaksille ajamaan; metsässä se
seuraa isäntäänsä uskollisena ja hyödyllisenä apulaisena, mutta
vieraalta se sieppaa tapetun saaliin ihan silmäin edestä ja syö sen
kiireimmiten niin viattoman ja tyytyväisen näköisesti, että siihen
veitikkaan on mahdoton suuttua. Poroja paimenessa se tietää kaikki
poron ominaisuudet ja pahat tavat ja on myöskin nöyrä, mutta ei
koskaan niin luotettava kuin lammaskoira, vaan päin vastoin omapäinen
ja tekee palvelusta vitkastelematta ainoastaan silloin, kuin se siitä
näyttää ehdottoman tarpeelliselta.
Ostjakkien koiraa käytetään leikkikumppanina, tshumin vartiana,
laumojen kaitsijana ja vetoeläimenä; käytetäänpä sitä vielä
kuolleenakin hyödykseen. Reen eteen valjastetaan sitä ainoastaan
talvella, mutta käytetään silloin niin sopimattomia valjaita, että
se, jos sitä vähäkään rasitetaan, jo muutamain vuosien päästä
ijäkseen lapaantuu. Kuoltua riistetään siltä oivallinen turkki,
ja moni ostjakki pitää nähtävästi ainoastaan sitä varten niin
suurta koirajoukkoa, että milloin hyvänsä talvella saa tarpeekseen
koirannahkaa.
Samaa tai samanlaatuista tarkoitusta varten lienevät ne pesistä
otetut nisäkkäät ja linnut, varsinkin ketut, karhut, huuhkajat,
korpit, kurjet, joutsenet y.m., joita nähdään sekä kalastaja- että
paimen-ostjakin tshumissa tai sen edessä kahleissa. Niin kauan, kuin
sellaiset eläimet ovat vielä nuoria, kohdellaan niitä ystävällisesti
ja hoidellaan huolellisesti; vaan kuin ne tulevat täysikasvuisiksi
ja karvaltaan tai höyheniltään kelvollisiksi, surmataan ne, syödään,
mikä syötäväksi kelpaa, ja käytetään hyväkseen turkki ja höyhenet,
myöden varsinkin nahat usein ihmetyttävän kalliista hinnoista.
Koira tyytyy täällä kuten kaikkialla ihmisen tahtoon, mutta
ihmisen täytyy taipua poron elintarvetten mukaan. Ne tarpeet ne
määräävät paimenostjakin kuljeksimaan, ei paimenen oma tahto eikä
oikku, samoin kuin kalojen tulo ja lähtö melkoisesti vaikuttavat
paikoillaan asuvien ostjakkien töihin ja toimiin. Poronpaimenten
ja heidän laumojensa vaellukset tapahtuvat melkein samasta syystä
ja samaan suuntaan kuin kirgiisein, eroten niistä paraastaan vain
siten, että ostjakkien vaellukset eivät pysähdy talveksikaan,
vaan siihen aikaan juuri enenevät, s.o. ovat muuttuvaisemmat ja
vaihtelevammat. Lumen sulaessa siirtyy paimenostjakki hitaasti
vuoristoa kohti, sääskivitsauksen alkaessa nousee ylemmäksi vuorille
tai ainakin harjanteen seljälle, jotka nekään eivät ole ihan turvassa
sääskiltä; vitsauksen lakatessa palaa hän vähitellen alavammalle
tundralle viettämään talvea, jos mahdollista, kotijoen lähistössä.
Sitä kiertokulkuaan tekee hän vuosi vuodelta, jos onnettomuus, tuo
hirmuinen rutto, ei kohtaa häntä.
Jo ennen kuin lyhyt kesä tulee paimenostjakin hedelmättömään
kotomaahan, jo ennen kevään ensimmäisiä puhalluksia, siihen aikaan,
jolloin kova jääkansi vielä järkähtämättä peittää mahtavaa jokea, sen
sivujokia ja kaikkia tundran lukemattomia järviä, poikivat porot;
sen tähden täytyy silloin huolellisemmin kuin muuten etsiä sellainen
paikka, jossa on soveliasta syötävää sekä vanhoille poroille että
vasikoille. Sitä varten paimen ei siirry syvimpiin laksoihin vaan
päin vastoin nousee harjanteille, joilta talvimyrskyt ovat laisseet
lumen niin vähiin kuin mahdollista, ja pystyttää sinne tshuminsa
soveliaimpaan paikkaan. Päivä-, viikkokausia viipyy hän siellä,
kunnes paljas peuranjäkälä on kaikkialta ympäriltä syötynä eikä
ole apua enää poron leveästä kaviostakaan, joka lapioimalla lunta
paljastelee jäkäläpaikkoja. Sitte vasta paimen siirtyy johonkin
lähipaikkaan, jossa on samoja etuja tarjona. Siitäkään hän ei
lähde ennen pois, kuin taas tulee laitumen puute; sillä vielä on
se aika, jota hän voi sanoa helpoksi ja hyväksi. Laumat kävelevät
nyt laitumella tiheissä joukoissa; porojen kesken, joiden sarvet
ovat puhkeamaisillaan tai juuri puhjenneet, vallitsee täydellinen
rauha; emäporot pitävät tarkkaa vaaria vasikoista eivätkä päästä
niitä näkyvistä; lauma ei pyri hajautumaan eikä poistu etäämmäksi
tshumista, kuin kova paimenen huuto kaikuu, joka niitä auringon
laskeutuessa kutsuu takaisin tshumin luo. Yöllä tosin hiiviskelee
ympärillä ahnas susi, jonka talvi oli vuorilta karkoittanut alavalle
tundralle, mutta rohkeat koirat vartioivat valppaasti ja pitävät
tuota pelkuria rosvoa etäämpänä. Paimen sen tähden on yhtä vähän
huolissaan suden kuin talvenkaan tähden, jota hän kuten kaikki
pohjoisimmat kansat katsoo paraimmaksi vuodenajakseen. Päivät,
jotka nyt vielä ovat hyvin lyhyet, pitenevät hyvää vauhtia ja yöt
yhä lyhenevät sekä samalla hänen vartioimattoman karjansa vaarat
vähenevät. Joki heittää pois talvipeitteensä, etelän aroilla
lämminneiden jokivesien kanssa virtailee lauhkeata ilmaa läpi maan;
kukkulaseljänne toisensa jälkeen tulee lumettomaksi; sekä niillä
että laaksoissa, joissa nuoret silmikot nyt rehevästi paisuvat,
on kaikenlaisiin säihin tottuneille eläimille runsaasti ravintoa;
alava tundra on muuttunut paimenen mielestä oikeaksi paratiisiksi.
Kuitenkin hänen ja hänen laumansa suloinen elämä kestää vain vähän
aikaa. Yhä ylenevä, yhä kauemmin ja lämpimämmin paistava aurinko
sulattaa tasaisistakin laaksoista lumen, laajoilta järviltä jään,
jopa routaisen maan pinnankin ja herättää kevään ensimmäisten
viattomain esikoisten sekaan miljaardeja tuskauttavia sääskejä sekä
itsepäisesti tunkeutuvia paarmoja, joiden toukat porot vasta muutama
viikko sitte päristelivät pois sieramistaan. Nyt alkaa vaelteleminen
todella, nyt paimen rientää vuoristoa kohti, tosin ei pitkää matkaa
yhtenä päivänä. Heti, kuin yökaste aamusella kuivaa sammalista,
jäkälöistä, ruohoista ja vaivaispensasten nuorista lehdistä, purkavat
naiset tshumin, jonka vasta eilen pystyttivät, ja asettelevat
tavarat eilen samoin tyhjennettyihin rekiin. Sill'aikaa ajaa paimen
keveässä reessään, neljä voimakasta poroa edessä, laumansa luo,
joka on hajallaan syömässä tai kylläisenä makaa ryhmissä, kokoo
eläimet leiripaikan luo, jossa hänen perhekuntansa jo on valmiina
ottamaan vastaan. Hienoa nuoraa, jonka yli porot ainoastaan harvoin
uskaltavat hypätä, käsissään pitäen asettuvat vastaanottajat piiriin
lauman ympäri; paimen menee, heittonuora oikeassa kädessä, keskelle
laumaa, heittää melkein erehtymättä silmukan valitsemillensa
poroille kaulaan tai sarviin, ottaa ne kiinni, valjastaa ne,
käskee päästämään kaikki muut irti, nousee taas rekeensä ja lähtee
ajamaan vuoristoon päin. Kaikki muut reet seuraavat, kukin jonkun
perheesen kuuluvan ohjaamana, pitkässä rivissä jäljestä. Koko
vapaa lauma lähtee mylvien, narisevin askelin, liikkeelle, koirat
yhä haukkuen juoksentelevat ympärillä ja koettavat pitää koossa
muutamia kuljeksimaan taipuvaisia poroja, mutta eivät kuitenkaan voi
estää joitakuita poikkeamasta syrjään eikä jäämästä jäljelle. Yhä
laajemmaksi leviää lauma, sievästi koristaa se kaikkia lähimäkiä,
erittäin mieluisiin syöntipaikkoihin pysähtyy ryhmiä sinne tänne;
emäporot täyttävät vasikkain vaatimuksesta äidin velvollisuuksiansa
ja ehkä laskeutuvat levähtämäänkin vasikan viereen, joka on
kylläisenä nukahtanut. Viimein paimenen tarkka silmä huomaa tuon
vitkastelemisen, hän poikkeaa tieltä syrjään, ajaa suuren kierroksen
lauman ympäri, ja hänen äänensä mahtikäsky sekä koirat, jotka nyt
katsovat apunsa olevan tarpeen, pakottavat jälkimmäiset juoksemaan
täyttä vauhtia edeltä jo menneiden jäljestä. Taas kuuluu kovempaa
mylvintää, taas koirat kovemmin haukahtelevat ja edelleen kulkee
tiheä lauma; oikea sarvimetsä siinä liikkuu, ja ulkomaisen katsojan
sydämmessä tuntuu outoa metsästysintoa.
Aurinko alkaa aleta, ajoporot ähkivät ja huohottavat, kieli pitkällä
riippuvana: on aika suoda niille lepoa. Vähän matkan päässä lähellä
järveä, joita on lukemattomia, kohoaa tasainen kukkulamäki. Sinne
kääntyy paimen ja pysäyttää sen päälle sarvikkaat veturinsa. Reki
toisensa perästä saapuu sinne ja samoin jälestä tuleva laumakin, joka
kuitenkin heti hajautuu laitumelle, ja riisutut ajoporot rientävät
jäljestä.
Naiset valitsevat sopivan paikan tshumille, asettavat seipäät
piiriin ja sovittelevat tuohiverhon paikoilleen; mutta paimenisäntä
kävelee, heittonuora valmiina kädessä, valitsee tottuneen silmällä
nuoren, lihavan poron ja heittää sille silmukan yli sarvien kaulaan.
Turhaan koettaa poro irtautua, paimen lähestyy nuoraa myöten, ja
vastustamatta se sitte seuraa häntä tällä välin valmistuneen tshumin
luo. Kirvesterän isku niskaan kaataa poron maahan, puukon pistos
sydämmeen päättää sen elämän. Kahden minuutin kuluttua on eläin jo
nyljetty, avattu ja sisukset siitä taitavasti pois otettu; minuutin
vielä kuluttua ovat kaikki perheen jäsenet eläimen ympärillä
koossa kastamassa maksaviipaleita vereen, jota on kokoutunut
rintakomeroon. Kyykkysillään vielä lämpimän poron ympärillä
leikkelee jokainen kylkiluita tai paloja seljästä ja reisistä.
Syöjäin huulet punertavat, kuin olisivat huonosti maalatut; joku
veripisara tipahtelee alas leualle ja ryntäille, kädet värjäytyvät
ja verisinä tahraavat myöskin nenän ja posket niin, että viimein
outo katsoja näkee vain kammottavia verisiä kasvoja. Äitinsä sylistä
ryömii rintalapsikin vahvemmalle atrialle, tahraa kasvonsa ja
kätensä niellessään maksaviipaletta tai mitä muuta sattuu saamaan
ja riemuisesti huudahtaa, kuin huolta pitävä äiti vielä katkasee
jonkin ydinluun ja antaa sen hänelle imettäväksi. Koirat istuvat
piirissä atrioitsijain takana, sieppaellen luita, joita syöjät niille
heittelevät. Kylläisenä nousee toinen toisensa perästä pois poron
luota, pyyhkii sammalilla veren käsistään ja veitsestään ja menee
tshumiin suloisesti levähtämään. Emäntä panee pataan vettä, sulloo
teurastetusta, puoleksi syödystä eläimestä siihen niin paljon lihaa,
kuin mahtuu, ja tekee alle tulen kiehuttamaan illallista.
Tällä välin paimen on riisunut ylävaatteensa ja tutkistellut sitä
pikimmältään, ei kuitenkaan koskaan turhaan, ja itse siirtynyt niin
lähelle tulta, että se koko voimallaan lämmittää hänen paljasta
vartaloansa. Hän tuntee elämän suloutta ja miettii uutta nautintoa.
Eräs veitikka, joka hänen seurassaan matkustaa vuoristoon,
saksalainen syntyänsä, ehkäpä joku sen tutkijamatkueen jäsen,
jonka Bremen lähetti Länsi-Siperiaan, on hänelle lahjoittanut
sekä tupakkaa, tosin vain kauhistavaa nurkantakaista, vaan hyvin
voimakasta siltä, ja suuren levyn paperia, kokonaisen kölniläisen
sanomalehden; siitä repäsee paimen varovasti nelikulmaisen palan,
tekee siitä pienen, suipon tötterön, taittaa sen keskeltä, täyttää
suupuolen tupakalla, ja piippu on valmis; se palaakin oivallisesti
ja hajuaa niin hyvältä, että hänen puolisonsa levittelee sieramiaan,
ikävöiden samaa nautintoa. Kohta hänen toivonsa tuleekin täytetyksi,
ja sitte piippu kiertää kädestä käteen, virvoittaen kaikkia perheen
jäseniä.
Pata jo porisee, iltaruoka valmistuu ja kaikki käyvät maukkaalle
atrialle. Sitte paimen astuu ulos tshumin ovesta, huutaa tänään
viime kerran kauas kaikuvasti kokoon levottoman laumansa ja palaa
tyytyväisenä tshumiin. Siellä on emäntä sill'aikaa levittänyt
sääskikatoksen ja pistelee sen laitoja peitteen alle. Sen työn
päättymistä odotellen mies ottaa jonkun koiran ja hyväilee sitä
kuin pikku lasta, ja koira puolestaan näyttää huomaavan, että sille
on tapahtunut suuri kunnia. Sitte mies puolialastomana ryömii
sääskikatoksen alle, viisitoista-vuotinen poika seuraa esimerkkiä,
hänen pieni, noin kolmetoista-vuotinen vaimonsa tekee samoin, emäntä
toimittaa vielä pienen, kätkyessä makaavan rintalapsen turvaan, panee
vielä kerran törkyä tshumin ovella savuavaan sääskituleen, sulkee
oven ja menee muiden perheenjäsenten seuraan. Muutaman minuutin
päästä kova kuorsaaminen ilmoittaa, että kaikki ovat suloisen unen
helmoissa, jonka hyvä omatunto tuottaa.
Seuraavana aamuna alkaa sama päivätyö, ja sitä kestää, kunnes
vuoriston kukkuloilla voidaan viipyä kauemmin samassa paikassa.
Ylhäällä hyvin aikaisin tuleva lumi pakottaa jo elokuussa palaamaan
alas, ja vaellus tapahtuu nyt samalla tavalla, vaikka paljon
hitaammin.
Jään lähdettyä alkaa myöskin kalastajain työaika joilla. Paljo
ostjakkeja kalastelee venäläisten palkkalaisina tai ainakin
yhdessä heidän kanssaan; toiset ainoastaan myövät osan saaliistaan
venäläisille ja kalastavat omaksi edukseen. Heti jään lähdettyä
asettavat kalastajaostjakit tshuminsa venäläisten kalastusmajain
sivulle tai asettuvat omiin kesäasuntoihinsa, jotka ovat perin
yksinkertaisia puutöllejä joen ratinassa. Missä sivujoki laskee
pääjokeen, suljetaan sen suu tai muuten joku joen haarakkeen suu
aidalla, johon jätetään vain yksi aukko: veden ollessa matalampana
pidetään rysiä ja koukkuja; muuten kalastetaan ainoastaan nuotalla ja
verkolla.
Vilkas toimeliaisuus vallitsee kaikissa kalastuspaikoissa, jos on
hyvä saalis. Aitauksen aukon päällä horjuvilla telineillä istuskelee
nuoria miehiä tai pikemmin poikia, katsellen kulkeeko kaloja heidän
verkkopussiinsa, joka sulkee tuota aukkoa; sitä he nostavat tuon
tuostakin ja kaatavat saaliin pieniin veneihinsä. Miehet vetävät
särkillä nuottaa tai laskevat matalampiin paikkoihin verkkoja.
Iltapäivällä tai illan suussa palaavat kalastajat kotiin ja jakavat
saaliin ruokakunnittain. Seuraavana aamuna alkaa naisten työ.
Yksitellen tai ryhmissä ovat he kyykkysillään suurten kalakasain
ympärillä, jokaisella lauta ja terävä veitsi aseina. He suomustavat,
puhdistavat, paloittelevat kaloja ja pistelevät hienoihin keppeihin
sekä sovittelevat telineille kuivamaan. Taitavat ja varmat
puukon sivallukset avaavat kalan vatsakomeron ja erottavat lihan
ruotarangosta, sormet päästelevät maksan ja muut sisälmykset irti
päästä ja arvokkaammista kalan sisuskappaleista. Maksa toisensa
perästä solahtaa alas huulilta, sillä naiset eivät ole vielä
mitään syöneet eivätkä siis malta olla nauttimatta herkkupaloja.
Jos vatsa ei siihen vielä tyydy, suomustetaan ja puhdistetaan joku
kala, leikellään pitkiksi viipaleiksi, kastetaan sellaisen päätä
kaloista tiukkuneesen vereen, pistetään suuhun, sivalletaan veitsellä
alhaalta päin ihan nenän kärjen editse sopiviksi paloiksi suuhun.
Työskenteleväin äitiensä luo saapuvat lapset saavat kokonsa mukaan
maksoja tai lihaviipaleita; nelivuotiset käyttävät veistä viipaleita
suuhunsa paloitellessaan yhtä taitavasti kuin aikaihmisetkin, jotka
aina juuri sillä tavalla, myöskin poron lihaviipaleita sivaltelevat
sopiviksi paloiksi suuhunsa. Kohta kiiltävät äitien ja lasten
kasvot kalan verestä ja maksarasvasta ja kädet suomuksista. Kuin
kaikki kalat on suomustettu, puhdistettu, paloiteltu ja ripustettu
kuivamaan, saavat osansa myös koirat, jotka himokkaina ovat istuneet
naisten vieressä, mutta tunkeutumatta ja hätäilemättä; niille
näet jäävät suomukset ja sisälmykset, jotka työnnetään läjään
rikkakasalle, ja ahnaasti hämmentelevät mustat kuonot niitä tunkioita.
Aamutyö on ohitse, lyhyt levähdys tarpeen. Äidit ottavat lapsensa
syliin, antavat rintalapsille ruokaa ja ryhtyvät sitte sekä lapsille
että heille itselleenkin välttämättömän tarpeelliseen työhön:
eläväin etsintään. Lapsi toisensa jälkeen panee päänsä äidin syliin
ja viimein hän itse vanhimman tyttärensä tai jonkun vastapalvelusta
toivovan ystävän syliin, ja tuottelias on se metsästys. Että saatua
riistaa tosin ei syödä, mutta kuitenkin puremalla tapetaan, ei ole
uutta luonnontutkijalle, joka on tarkastellut apinoita.
Aurinko alenee; uutta runsasta saalista tuovat miehet, nuorukaiset ja
pojat. Raakaa kalaa ovat he syöneet tarpeekseen; nyt heidän mielensä
tekee lämmintä ruokaa. Suuri höyryävä kalapata, jossa on kiehunut
lohen läheisiä sukulaisia, maukkaita siikoja, tuodaan heille eteen;
kalan rasvassa lioitettua leipää syödään pohjaruuaksi; päälle juodaan
teetä, jota on tehty huonosta kakkuteestä siten, että pala sellaista
on pantu kylmään veteen ja siinä lämmitetty ja keitetty kauan aikaa.
Syötyä ja juotua kylliksi tarvitsee henkikin ravintoa. Sen tähden
on hyvin tervetullut jokainen taiteilija, joka nyt tuo omatekoisen
kanteleen ja rupeaa soittamaan joko ikivanhaa, omituista kansanlaulua
tai tanssisäveltä, jonka mukaan naiset ojentautuvat suoriksi ja taas
laskeutuvat ja käsiään vuorotellen ojentavat ja jälleen koukistavat
lanteille. Kunnes sääskikatos on tehty, kestää tällaista iloa; sitte
katoavat täälläkin sekä nuoret että vanhat sen alle.
Kesä on kulunut, lyhyttä syksyä seuraa talvi. Lintujen lähtiessä
alkaa uusi toimeliaisuus, talven tullessa ostjakin uusi, täydellinen,
oikea elämä. Lähteville kesävieraille laitellaan kavala verkko;
rannan tiheään pajukkoon tehdään aukkoja sellaiseen paikkaan,
josta linnut tiettävästi kulkevat, ja pingotetaan suuri, helposti
liikuteltava verkko kahden suurenlaisen veden välille. Siihen lentää
sorsia, hanhia, joutsenia ja kurkia, kaikki tervetullutta saalista
höyheniensä ja vielä enemmän lihansa tähden, kun kaikki linnut ovat
haluttua ruokaa kaikille jokilaakson asujamille eikä ainoastaan
ostjakeille. Samaan aikaan lähtee vaelteleva paimenkin metsään ja
virittelee tundralle loukkuja ketulle ja naalille sekä metsässä
yksissä neuvoin siellä asuvien kansalaistensa kanssa loukkuja,
kaarivireitä ja itsestään laukeavia jousia susien ja kettujen,
soopelien ja kärppien, ahmojen ja oravien varalle. Jos on lunta
satanut, sitoo tottuneempi metsästäjä jalkoihinsa lumianturat, panee
lumilasit silmilleen ja lähtee nopeain koirain kanssa metsään tai
tundralle etsimään karhun pesiä, ilveksen jälkiä, hirveä ja peuraa,
joita nyt soveltuu ajaa takaa, koska lumi kyllä kantaa miestä, vaan
ei eläimiä. Hän ei ole koskaan valehdellut, ei karhun hampaan kautta
väärin vannonut eikä tehnyt vääryyttä, ja sen tähden on karhu häntä
vastaan voimaton, hirvi ja peura kykenemättömät pääsemään häneltä
pakoon. Tappamansa karhun hän riemuiten tuopi kylään, tshumiin;
naapurit ja ystävät seisovat iloiten ympärillä, kunnes yleinen ilo
tarttuu häneenkin ja hän hiipii salaa pois, pukeutuu karhuksi ja
alkaa karhun tanssin, kummallisia liikkeitä, jotka muka kuvaavat
karhun liikkeitä kaikissa sen elämän oloissa.
Runsas varasto nahkoja karttuu kohta kalastajan majaan, vielä
runsaampi paimenen tshumiin, hän kun on säästänyt myöskin kaikki
vuoden pitkään teurastamainsa porojen nahat. Niistä on nyt päästävä
eroon. Läheltä ja kaukaa varustaudutaan markkinoille, jotka joka
vuosi tammikuun loppupuolella pidetään Obdorskissa, Ala-Obin
viimeisessä venäläiskylässä ja tärkeimmässä kauppapaikassa ja
joille kokoutuu sekä koti- että ulkomaalaisia. Siellä venäläiset
virkamiehet kantavat veroa ostjakeilta ja samojeedeilta, ratkasevat
riitoja ja pitävät jonkinlaisia keräjiä; siellä venäläiset kauppiaat
ahdistelevat ostajia ja myyjiä, petturit yhdessä syrjääniveitikoiden
kanssa tyhjentelevät kevytmielisiä juopporenttuja ja papit
puhuttelevat käännettäviä pakanoita; siellä ostjakit ja samojeedit
tekevät kaikenlaisia välipuheita, pitävät häitä, sovittavat
vihamiehiä, hankkivat ystäviä, tekevät sopimuksia venäläisten
kanssa, maksavat velkoja ja ottavat uutta. Pitkissä riveissä
tulee joka taholta porovaljakoita, ja markkinapaikan ympärille
kasvaa tshum toisensa viereen, ja jokaisen ympärillä on vahvoissa
kuormissa vuoden myötävä saalis. Joka aamu astuskelee tshumin isäntä
lempivaimonsa kanssa, joka nyt on täysissä koruissaan, puodista
puotiin, myöskennellen nahkojaan ja ostellen tavaroita. Tehdään
kauppaa, tingitään ja koetetaan pettää, ja vielä tänäänkin näyttää
Merkurius voimaansa sekä kauppiasten että varasten Jumalana. Viina,
jonka anniskelun ja myönnin hallitus kyllä on ankarasti kieltänyt,
mutta jota kuitenkin on saatavana, eikä ainoastaan joka kauppiaalta,
vaan joka talosta koko Obdorskista, huumaa mieltä, riistää järjen
sekä ostjakeilta että samojeedeilta ja tekee heidät vielä köyhemmiksi
kuin tuhoava karjan rutto. Viina herättää muuten kiihkottomassa,
hyväluontoisessa ja viattomassa ostjakissa eloon kaikki intohimot
ja muuttaa rauhallisen, kaikkia kohtaan ystävällisen, rehellisen
miehen raivoavaksi, järjettömäksi eläimeksi. Viinaa himoitsee mies,
viinaa myöskin vaimo; viinaa kaataa isä himokkaalle pojalle, äiti
tytölle suuhun, jos he yrittävät vastustamaan tuota turmiollista
myrkkyä. Viinan tähden tuhlaa ostjakki vaivalla kootut aarteensa,
koko omaisuutensa, viinan tähden palkkautuu hän orjaksi tai
ainakin rengiksi, viinasta myöpi hän sielunsa, luopuu uskostaan ja
isistään. Viina on välttämättömänä ehtona joka kauppaa päätettäessä,
jopa oikeauskoiseen kirkkoon käännettäessäkin. Viinan avulla saa
epärehellinen kauppias viimein kaikki ostjakin nahat, ja niistä
päästyään palaa Obdorskiin tullessaan paljon hyvää toivonut ostjakki,
kukkaro tyhjänä ja pää raskaana, petettynä, paljaaksi riistettynä
tshumiinsa. Hän katuu hulluuttansa, heikkouttansa, tekee paraita
päätöksiä, rauhoittuu sitte ja muistelee vain, miten oivallisesti
hän on iloinnut omain kansalaistensa kanssa. Heidän kanssansa hän
oli ensin juonut, sitte olivat miehet ja naiset toisiaan suudelleet,
sitte miehet pieksäneet vaimojansa, sitte koetelleet voimiansa, jopa
teräviä veitsiäkin välkytelleet ja uhanneet toisillensa kuolemaa;
mutta verta ei ollut vuotanut, oli jälleen sovittu, nostettu
lyönnistä ja viinasta tainnottomat naiset ylös maasta ja toisten
avuliasten naisten avulla puhdistettu heidät; sovinnoisiksi oli
tehty tärkeitä välipuheita, valittu tyttärelle sulho, pojalle pikku
morsian; olipa joku leskikin uudestaan naitettu ja niissä pidoissa
vielä kerran juotu; lyhyesti sanoen: olipa oikein hauskasti iloittu.
Että hallituksen virkamiehet viimein olivat pistäneet kaikki
järjettömiksi päihtyneet lukon taakse, että kaikki, kaikki rahat
olivat olleet ja menneet, se kyllä oli ikävä, oikein ikävä asia;
mutta olipa sentään vankila viimein auennut, rahan hukka unhottunut;
ainoastaan kultaiset muistot, joita kävi koko vuoden hautoa, ja
kaikin puolin kunniakas kihlaus olivat jääneet noiden oikeain
juhlapäivien pysyväiseksi voitoksi, ja olihan iloa siitäkin.