pyysimme näyttämään meille taitoansa ja viisauttansa, kyllä kutsui
jamaul-rumpunsa kumealla tärinällä avukseen ystäväänsä, jumalain
lähettilästä, ja sitte ilmoitti taivaan sanoman, että me muka jo
tulevana vuonna palaamme takaisin tuohon köyhään seutuun, josta juuri
olimme tulleet, ja varsinkin sinne, josta Shtshutshja, Bodarata
ja Ussa alkavat; sillä kaksi keisaria oli muka meitä palkitseva,
meidän "vanhimpamme". ovat kirjoituksiimme tyytyväiset ja lähettävät
meidät uudestaan; mutta tällä nykymatkalla meille ei enää tapahdu
mitään onnettomuuksia. Niin oli muka hänelle ilmoittanut jumalain
lähettiläs, jonka ajatukset hän vain voin kuulla.
Ennustuksen viimeinen osa kyllä toteutui. Hitaasti tosin, vaan
ilman onnettomuuksia ja häiriöitä matkustimme kolmekolmatta
päivää Obia vastavirtaan ja pitkän odotuksen jälkeen viimein
tavatulla höyrylaivalla kolme päivää Irtishiä myöten ylös päin.
Ilman onnettomuuksia, vaikka kyllä vastuksia kärsien, pääsimme
Uraalin ylitse; ripeästi luistimme mukavilla höyrylaivoilla alas
Kama-jokea; hitaammin veivät laivat meitä Volgaa myöten ylös
päin. Nishni-Novgorodissa, Moskovassa, Pietarissa otettiin meitä
ystävällisesti vastaan kuten ensi kerrallakin, ja omassa kodissa
meitä riemulla tervehdittiin; "vanhimpamme" näyttävät myöskin olevan
kirjoituksiimme tyytyväiset, vaan tundralle me emme palaa, en
ainakaan minä.
Pakana Ostjakit.
Helppo ja vaivaton on nykyään, ja arvattavasti vielä vuosisatoja
edelleenkin, ihmisen taistelu olemassa olostaan Siperiassa, helppo
ja vaivaton varsinkin luonnon lahjoista rikkaassa eteläosassa, mutta
ei liian kova eikä vaikea niissäkään seuduissa, joita me olemme
tottuneet katsomaan jääaavikoksi, hedelmättömäksi erämaaksi ja joita
me vielä sittekin sellaisiksi sanomme, kuin siellä vastahakoisesti
itse matkustelemme. Tosin Länsi-Siperian pohjoisimmassa osassa
ilmanala on kolkko ja kova; tosin maa pysyy siellä verraten
matalasta pinnan alta alkaen ijäisesti jäässä eikä kasva ravitsevaa
hedelmää; tosin taivas ja aurinko eivät kypsytä maahan kylvettyä
viljan jyvää; mutta sielläkin luonto hyväntahtoisesti antaa runsaita
lahjojansa ja, mitä maa ei anna, antaa vesi. Noilla seuduin, joita
me mielellämme kierrämme, vuosisatoja asunut ihminen kyllä näyttää
meistä köyhältä ja kurjalta, vaan todella hän ei ole kumpikaan.
Hänkin saa tarpeensa riittävästi, hänkin kokoo itselleen viehätystä,
joka häntä tyydyttää, sillä hänen kotonsa antaa hänelle enemmän,
kuin hän elääkseen tarvitsee. Tosin hänkin enemmän tai vähemmän
tajuisesti tavoittelee "ihmisarvon mukaista olemusta", mutta ei julki
eikä salaa vihaa onnellisempia, sillä hän itse on onnellisempi,
kuin me luulemmekaan, siitä syystä, että hän on vaatimattomampi,
vähempään tyytyväinen ja vähemmästä iloinen, kuin me olemme, ja siitä
syystä, että hän, jos katsomme syvemmälle, ei tiedä mitään siitä,
jota me sanomme intohimoksi, että hän lapsen riemulla nauttii iloja,
joita hänelle saattaa sattua, ja kantaa kärsimyksiä, jotka häntä
kohtaavat, kuin lapsi, joka kyllä ehkä tuntee syvällistä surua, vaan
helposti sen myöskin unhottaa. Tosin musta suru ja huoli astuvat
hänenkin majapaikkaansa, mutta hän karkoittaa ne heti luotansa,
milloin vain luulee huomaavansa ilon edes etäistä kajastustakaan,
ja unhottaa hädän heti, kuin onni taas hänelle hymyilee. Hänkin
kerskaa rikkaudestaan ja valittaa köyhyyttä; mutta hän ei joudu
toivottomuuteen, vaikka hänen rikkautensa katoaakin, eikä hän
kadota malttiansa, jos hänen köyhyytensä muuttuu rikkaudeksi. Hän
on täys'kasvuisenakin vielä lapsi ajatuksissaan ja tuntemisessaan,
teoissaan ja toimissaan; hän on onnellisempi kuin me.
Ostjakki, jonka kanssa varsinkin olemme seurustelleet Ala-Obin
varsilla, jota olemme useimmin tavanneet ja jota luulemme oppineemme
paraiten tuntemaan, kuuluu Suomen sukuun ja hänellä on sama usko
kuin eräällä toisella saman suvun haaralla, samojeedeilla, sekä
melkein samat tavat kuin melkein kaikilla sukulaiskansoillaan eli
siis lappalaisillakin; hän on poropaimen ja kalastaja, metsästäjä
ja linnustaja, kuten samojeedi ja lappalainen. Jos ei oteta lukuun
hänen uskoansa ja ehkä kieltänsä, niin hän on enemmänkin lappalaisen
kuin samojeedin kaltainen; sillä hän on sekä paikoillaan asuva että
vaelteleva paimen, jota vastoin samojeedi yksin kalastellessaankin
ainoastaan ani harvoin vaihtaa kuljetettavan majansa pysyväiseen
hirsitaloon, ainakaan siinä Siperian osassa, jota me olemme
matkustelleet.
Ehkä ostjakkien heimo on ennen aikaan ollut väkirikkaampi kuin
nykyään, vaan kansa meidän käsityksemme mukaan se ei ole koskaan
ollut. Joissakuissa heidän asuinpaikoissaan tai sellaisissa
seuduissa, joissa he ainakin vaeltelevat, kuuluu väkiluku yhä
vähenevän, toisissa sitä vastoin hiukan lisäytyvän, vaan ei suuressa
määrässä kumpaakaan. Enintään heitä lienee viisikymmentä tuhatta
henkeä. Koko Obdorskin suuressa piirissä, joka ulottuu 65:nen
pohjoisen leveysasteen tasalta samojeedein niemen pohjoispäähän
ja Uraalista Kass-joen latvoille asti, elää saamiemme virallisten
tietojen mukaan nykyänsä ainoastaan viisituhatta kolmesataa
kaksiyhdeksättä miesostjakkia, joista ainoastaan tuhat kolmesataa
kuusikahdeksatta on työhön kykenevää eli, joka on ihan sama, veroa
maksavaa miestä. Jos oletamme naisia olevan yhtä paljo, niin ei
heitä sittekään ole täyteen yhtätoista tuhatta. Sen tähden äskeinen
arvio ei suinkaan ole liian vähäinen, vaan pikemmin liian suuri,
vaikka otettakoonkin huomioon, että ostjakkien asuinala ulottuu Obin
varsilla ylös Surgutin seuduille asti ja Irtishin varsilla lähelle
Tobolskia.
Kaikki Irtishin sekä Ylä- ja Keski-Obin seutujen ostjakit asuvat
vakinaisissa, hyvin yksinkertaisissa hirsitaloissa; jotka ovat
samankaltaiset kuin venäläisten asunnot. Ainoastaan siellä täällä
hyvin harvassa näiden ja korkeampaa sivistysastetta osoittavien
kiintonaisten asuntojen välillä tavataan tuohiteittä, tshumi,
jota vastoin se Ala-Obin varsilla, varsinkin Obdorskin ja joen
suun välillä, on vaeltelevan poropaimenen ainoana asuntona,
jokahan onkin luonnollista. Samassa suhteessa, vaikka ei tosin
ihan täydellisesti, kuuluvat vakinaisissa, pysyvissä kylissä
asuvat ostjakit oikeauskoiseen kirkkoon tai heidät luetaan siihen,
koska ovat antaneet itsensä kastaa. Sitä vastoin tshumissa vielä
majailevat ostjakit ovat pysyneet ikivanhassa uskossansa, josta
ei suinkaan puutu runollista ylevyyttä eikä siveellisyyttä, vaan
jota oikeauskoiset papit ja heidän seurakuntalaisensa tuomitsevat
sokeaksi pakanuudeksi. Sitä uskoaan nämä ostjakit tunnustavat paljon
hartaammin ja suuremmalla vakuutuksella kuin toiset niin sanottua
kristillisyyttänsä, joka ei suinkaan ole mikään jalostuttava korvaus
ostjakkien lapsellisesta mielestä kehittyneen ja lapsellisella
tavalla ilmi tulevan uskonnon sijaan. Sitä myöten, kuin Keski-Obin
ja Ala-Irtishin seutujen ostjakit ovat ottaneet vastaan hirsiasunnot
ja kristinuskon, ovat he myöskin vaihtaneet entisen pukunsa melkein
kokonaan venäläisten kalastajanaapurien pukuun ja heidän seurassaan
paljon omistaneet heidän tapojansakin ja omiansa kadottaneet
sekä osaksi myöskin unhottaneet heimonsa puhtautta, niin että
heille entisestä ominaisesta olemuksestaan ei ole jäänyt jäljelle
oikeastaan mitään muuta kuin ne tuntomerkit, joita ei voida kadottaa,
kieli ja kaikki siitä riippuvat omituisuudet, ja ehkä myöskin
kaikilla ostjakeilla yhteinen taitavuus, toimekkaisuus ja viaton
hyväntahtoisuus. Mutta ei missään tapauksessa käy lausua, että
tapojen muutoksesta olisi siveellisyys lisäytynyt tai kristinuskon
ottamisesta tapojen puhtaus kasvanut. Ainakin on mieluisempi
oppia tuntemaan pakana ostjakkeja ja lähemmin tarkastella vielä
alkuperäistä kansaa, kuin sitä sen osaa, joka on ainoastaan varjo
siitä, kuin se ennen oli ja heimon toinen osa vielä nykyäänkin on.
Minä siis supistan kertomukseni niihin ostjakkeihin, jotka vielä
nykyäänkin palvelevat Ort jumalaansa, elävät monivaimoisuudessa,
kellä on siihen varaa, ja hautaavat kuolleitansa ihan samalla tavalla
kuin heidän isänsä ovat haudanneet; esitykseni ei siitä suinkaan
tule huonommaksi, että toiset jäävät syrjään, vaan päin vastoin
kokonaisemmaksi, jos puhun yksinomaan vain näistä.
Ostjakkien kansan luonteesta on vaikea puhua, vielä vaikeampi
sitä kuvata. Minä olen sitä moneen kertaan koettanut, mutta
aina huomannut, miten mahdoton on sanoilla kuvata muotoa ja
kynällä täydellisesti esittää ainoastaan silmällä nähtäviä heimon
tuntomerkkejä. Ostjakit ovat kasvojensa muodolta, ihonsa, tukkansa
ja silmäinsä väriltä hyvin monenlaiset; heidän rotumerkkiänsä eli
siis mongolialaisuuttansa ei suinkaan ole aina helppo huomata,
päin vastoin se usein on hyvin näkymättömissä; jos joskus todella
luullaan saaneensa määritellyksi jokin varma, kaikkiin soveltuva
tuntomerkki, niin toiset saman heimon jäsenet taas todistavat, että
sitä määrittelyä ei suinkaan käy sanoa ehdottoman päteväksi, vaan
ainoastaan osittain kelvolliseksi. Jos koetan sovittaa kaikkea
yhteen, kuin olen tarkastettavinamme olleista ostjakeista nähnyt ja
muistiin kirjoittanut, niin uskallan kuvata heitä ainoastaan näin:
Ostjakit ovat keskikokoisia, yleensä solakkavartaloisia, kädet, jalat
ja raajat yleensä kohtuullisen kokoiset, kädet ehkä pikemmin suuret
kuin pienet, pohkeet melkein aina pienet. Kasvojen muoto on jotenkin
muiden mongolialaisten ja Pohjois-Amerikan indiaanein välillä,
sillä ruskeat silmät ovat kyllä pienet, vaan ainoastaan sen verran
viistossa, että sen juuri paraiksi huomaa, sasupäät eli poskiluut
matalat, mutta kasvojen alaosa kapeaan ja terävään leukaan päin
niin painunut, että muoto näyttää kulmikkaalta, ja, kun huuletkin
ovat teräväpiirteiset, muuttuu se monella, varsinkin lapsilla ja
naisilla, oikeaksi kissan naamaksi, vaikka nenä yleensä onkin vain
hyvin vähän litteä, monella ei ollenkaan. Runsas, suora tukka, joka
ei sentään ole karkea, on tavallisesti musta tai mustanruskea,
harvemmin vaaleanruskea ja vielä harvemmin kellertävä, ja parta
huono, kuitenkin ainoastaan siitä syystä, että nuorilla keikareilla
on tapana nyhtää sitä pois, kulmakarvat ovat tuuheat. Ihon väri on
tuskin tummempi kuin europpalaisen, joka paljon eleksii tuulessa ja
ulkoilmassa millä säällä hyvänsä, ja kellertävyys, jota siinä aina
sentään on, voi melkein näkymättömäksi heiketä ja sotkeutua.
Vaikka tätä määrittelyä käyneekin sanoa soveltuvaksi enimpiin
ostjakkeihin, niin se ei kuitenkaan merkitse, että heitä tarkemmin
katsellessa tarvitsisi vähääkään epäillä heidän rodustansa.
Muutamat heistä huomataan heti ensi katsauksella täydellisiksi
mongolialaisiksi; sillä he ovat lyhytkasvuisia, ruskeat, vilkkaat
silmät ovat viistossa ja pitkäaukkoiset, sasupäät korkeat, karhea
tukka sysimusta, ja kaikki aina paljaana olevat ruumiin osat joko
vaskipunaiset tai nahkaruskeat.
Ostjakkien kielestä en voi lausua mitään arvostelua. Sen tähden sanon
vain, että se jakautuu kahteen, vieraankin selvästi huomattavaan
murteesen, joista Keski-Obin seuduilla vallitseva kaikuu hyvin
soinnukkaalta, vaikka vähän pitkäveteiseltä ja laulun tapaiselta,
jota vastoin Ala-Obin murre sen tähden, että kaikki ostjakit
siellä mielellään käyttävät pehmeämpää samojeedein kieltä, sujuu
sukkelammin, tavut kuitenkin aina selvästi eroten toisistaan.
Kristityt ostjakit matkivat, kuten jo huomautimme, venäläisten
pukua; naiset eroavat venäläisten kalastajain naisista ainoastaan
siten, että he koristavat vaatteitansa monesta paikasta kirjavilla
lasihelmillä ja käyttävät erikoisia, ylt'yleensä helmillä
koristettuja, leveitä nauhoja, saman laatuisia kuin katolilaisten
pappien stola. Pakana ostjakit käyttävät pukiminaan yksinomaan poron
nahkoja ja muiden eläinten nahkoja ainoastaan poikkeuksen tavoin
erityisinä poroturkin eli, kuten venäläiset sanovat, hirviturkin
koristuksina. Pukimina on alapuolelle polvea ulottuva, miehillä
rintaan asti, naisilla koko etupuolelta halaistu, ruumiin mukainen
turkki, joka naisilla vyötetään nahkavyöllä kiinni; turkkiin kiinni
ommeltu tai irtaallaan siihen kuuluva päähine ja hihoihin kiinni
ommellut rukkaset; nahkahousut, jotka ulottuvat polvien alapuolelle,
ja nahkasukat, jotka sidotaan kiinni polvien yläpuolelta. Naisten
turkki on etupuolelta pitkin laitoja koristettu pienistä,
neliskulmaisista, lyhytkarvaisista, eri värisistä, suurella vaivalla
yhteen ommelluista nahkapaloista tehdyllä reunuksella ja helma
leveällä koirannahkareunuksella, miehillä samoin ainakin helma;
heillä myöskin aina on päähine kiinni turkissa. Nahkasukat, milloin
niitä tahdotaan oikein sieviksi, tehdään hyvin monen värisistä,
aistikkaasti asetelluista nuorten porojen nahkakaistaleista;
rumamuotoinen kenkä on osaksi siihen kiinni ommeltu, osaksi
sidotaan se nauhoilla kiinni. Keveä, metallinapeilla koristettu
nahkavyö, jossa veitsi riippuu, pitää miehen turkkia kiinni;
kirjava, pitkärimsuinen liina, jota kesällä käytetään nahkapäähineen
sijasta, riippuu naisilla turkin päällä. Paidasta ei tiedetä mitään;
sitä vastoin naiset käyttävät vyöhykettä. Koristuksikseen kokoaa
ostjakkinainen niin paljon yksinkertaisia vaski- tai paraimmassa
tapauksessa hopeasormuksia kaikkiin sormiinsa, kuin niihin mahtuu,
joten koko se käden osa on ihan kuin panssaroitu, kantaa sitä
paitsi kaulassaan suurempia tai pienempiä lasihelmi-nauhoja ja
raskaita, lasihelmistä, rautalangan kiehkuroista ja metallinapeista
tehtyjä vastamaisia korvaheluja paremmin korvain päällä kuin niistä
riippumassa, ja palmikoitsee tukkansa kahteen palmikkoon, jotka
ulottuvat alas pohkeiden keskipaikoille asti. Samoin tekee myöskin
ostjakkilainen keikari, todistukseksi että kaikki maailman keikarit
ovat samaa sukua, jota vastoin mies tavallisesti pitää tukkansa kyllä
pitkänä, mutta irtaallaan.
Yksinkertaisempi vielä kuin vaatetus, mutta yhtä tarkoituksen
mukainen kuin tosin ruma, vaan kesät talvet yhtä sovelias puku, on
ostjakin asuntokin, tshum, keilan muotoinen, tuohella päällystetty
kuljetettavaksi sopiva maja, jota sekä kalastaja että liikkuva
paimen käyttää. Kaksi- tai kolmekymmentä hienoa, silitettyä,
molemmista päistä teroitettua, neljän tai kuuden metrin pituista
seivästä, joista kaksi sidotaan lyhyellä nuoralla ylhäältä yhteen
muille tueksi, on, silmämäärältä, mutta kuitenkin hyvin tarkkaan
piiriin asetettuina, seinätelineinä; viisi tai kahdeksan, kapeista
ja keittämällä pehmitetyistä tuohiliuskoista tehtyä, keilanpinnan
muotoista levyä on ulkoverhona; tuulen siimespuolelle jätetty,
kudotulla tuohilevyllä suojeltava aukko majan ovena; ylähuippu on
aina auki, että savu pääsee vapaasti nousemaan. Ovesta tshumin
vastapäiseen seinään on suora, paljas käytävä, jonka keskikohdalla
on tulisija; sen päällä on kaksi vaakasuoraa, seinäseipäihin
sidottua seivästä kuivausorsina, joissa keittokattilakin riippuu.
Käytävän kummallakin puolella on lautoja tai ainakin mattoja maassa
astuimina ja vuoteiden jatkona, joiden pää puoli on seinään päin.
Sararuohosta tehdyt matot, pitkäkarvaiset, pehmeät poron taljat ja
poronkarvoilla tai kuivilla suosammalilla täytetyt, tyynyt ovat
makuusijoina, turkit peitteinä. Sääskiverho, jonka alle kesällä koko
perhe ryömii, suojelee makaajia tehokkaammin kuin tshumin ovella aina
palava pajurisutuli noilta siivekkäiltä kiusaajilta. Keitto-, tee- ja
juomakattila, kaukaloita, nahkasäkkejä, joissa pidetään jauhoja ja
kovaksi paistettua ruisleipää, pieniä, kannellisia arkkuja, joissa
säilytetään arvokkaimmat tavarat, varsinkin teeastiat ja -tarpeet,
kirves, pora, nahankaavin, kaukalon muotoinen ompeluarkkunen, jousi
tai pyssy, lumianturat sekä monenlaisia pyydyksiä; siinä kaikki
sellaisen majan talouskapineet. Kristittyjen ostjakkien majoista
harvoin puuttuvan jumalankuvan sijasta on näillä pakanallinen
kotijumala.
Talven kylmältä ja myrskyiltä suojataan tshumia nahkapeitteellä,
joka tehdään vanhoista turkeista, tai vielä paremmin toisella
tuohikerroksella, joka levitetään entisen päälle.
Jos tshumin isäntä on kalastaja, on sellaisen tshumin edessä
kuivaustelineitä sekä verkkoja että kaloja varten, hyvin
siistitekoisia, erittäin keveitä ja taidokkaita rysiä, monta
verrattoman hyvää pikku venettä ja muita kalastusneuvoja. Jos
isäntä on myöskin metsästäjä, näkyy majan ympärillä kaikenlaisia
pyydyksiä, itsestään tappavia kaaria ja jousia. Poropaimenella on
monta taitavasti tehtyä rekeä niihin kuuluvine tarpeineen ja yksi
hänellekin välttämätön vene.
Joka ostjakki osaa kalastaa, melkein jokainen myöskin metsästää tai
viritellä pyydyksiä, mutta ei jokainen olla poronpaimenena. Kellä on
poroja, häntä ostjakkien kesken pidetään vauraana eläjänä, ja jos
poroja on paljo jollakulla, sanotaan häntä rikkaaksi; yksinomaan
kalastuksella elämistä pidetään köyhyyden merkkinä. Hevosia ja
sarvikarjaa näkyy kyllä vähä joissakuissa ostjakkikylissä, mutta
ainoastaan keskijoen varsilla; lampaita ja ehkä kissaakin pidetään
siellä myöskin silloin tällöin. Vaan ostjakkien varsinaisina
kotieläiminä ovat poro ja koira. Ilman niitä, varsinkaan ilman
poroa, ei toimeentuleva mies luule voivansa elääkään, ja ne todella
tekevätkin hänelle mahdolliseksi sen, joka hänestä on elämän iloa.
Kuten beduiini, Sisä-Afrikan vaelteleva paimen, katsoo itseään
arvokkaammaksi niitä heimolaisiansa, jotka maata viljelevät, ja kuten
kirgiisi melkein halveksivasti katselee jokaista, kuin koettaa saada
elatustansa maasta, samoin porolauman isäntä, jopa poropaimenkin
käy käsiksi verkkoon ja koukkuihin ainoastaan silloin, kuin tahtoo
saada kaloja omaksi tarpeekseen; jota vastoin kalastaja laskee
verkkoja ja rysiä, paitsi itseään, myöskin muita varten tai tekee
sitä toisen palvelijana. Porojen luvun mukaan arvostelee ostjakki
miehen omaisuutta, poroja hän katsoo rikkaudekseen, onnekseen.
Sen tähden hän silloin, kuin rutto hävittää hänen porolaumansa,
kadottaa, paitsi rikkauttansa ja onneaan, myöskin muuta ja paljon
enemmän: kadottaa arvonsa, itsetuntonsa ja luottamuksensa, jopa
uskonsa, tapansa, tottumuksensa ja itsensäkin. "Niin kauan, kuin
rutto ei vielä hävitellyt laumojamme," sanoi seurakunnan vanhin
Mamru, se ymmärtäväinen ostjakki; johon olimme tutustuneet, "elimme
iloisesti ja olimme rikkaat; siitä asti, kuin poroja yhtä päätä
kadotamme, tulemme vähitellen köyhiksi kalastajiksi. Me emme, voi
ilman poroa pysyä pystyssä, emme elää ilman niitä!" Ostjakki parat!
niissä sanoissa on heidän kohtalonsa lausuttuna. Jo nykyään ovat
porot, joita ennen oli satoja tuhansia, vähenneet viideksikymmeneksi
tuhanneksi, ja yhä vielä rutto melkein joka vuosi raivoaa näissä
sarvikkaissa laumoissa. Mitä siitä seuraa? Venäläiset papit saavat
enemmän kristittyjä, venäläiset kalastajat enemmän renkejä, mutta
ostjakkeja tuota pikaa ei enää ole muuta kuin nimeltä.
Pohjois-Aasian poro on vallan toisenlainen kuin Lapin poro, suurempi
ja muhkeampi, oikea kotieläin sanan paraimmassa merkityksessä. Me
kaikki luulimme tuntevamme sen, sillä olimmehan sitä Lapinmaassa
katselleet hyvin tarkkaan, oikein luonnontutkijan silmillä; mutta
Siperiassa meidän täytyi tunnustaa, että sittekin olimme saaneet
vain hyvin vaillinaisen kuvan tästä kaikkein kummallisimmasta
kotieläimestä. Tuolla Lapissa olimme oppineet tuntemaan
niskoittelevan, ilmeisen vastahakoisesti pikku miehen ikeen alle
taipuvan ja lakkaamatta vapautensa jälleen saamista mietiskelevän
peuralajin; täällä Siperiassa tapasimme kuuliaisen ja nöyrän, ihmisen
seurassa pysyvän ja häneen luottavan eläimen. Vaan ostjakki osaakin
oivallisesti pidellä sitä. Tosin hän ei kohtele sitä niin hellästi,
kuin hän hyväilee koiraansa, muuta yleensä ei myöskään tylysti
eikä muuten kuin poikkeuksen tavoin kovasti ja raa'asti, ja sitä
tapahtuu ani harvoin. Vastoin lappalaisen tapaa hän ei huoli sitä
lypsää, mutta sen sijaan pitää sitä paljon säännöllisemmin valjaissa;
sillä poron täytyy häntä ja hänen perhettään, tshumia kaikkine
sisustuksineen ja kaikkia muita tavaroita, joita vain käy viedä
mukaan, kuljettaa paikasta paikkaan sekä kesällä että talvella, jota
vastoin lappalainen ainoastaan talvella käyttää poroa vetoeläimenä.
Tapetusta porosta käyttää ostjakki kuten lappalainenkin kaikki osat,
paitsi suolia ja vatsaa. Liha kelpaa ravinnoksi, luut ja sarvet
kaikenlaisiksi kaluiksi, jänteet langaksi vaatteiden ompelukseen,
talja vaatteiksi ja muiksi pukimiksi; yksin kallotkin käytetään.
Poroilla ostjakki ajaa, keveässä reessään istuen, niin kesällä kuin
talvellakin paikasta paikkaan, morsiamen katsontaan, pitoihin,
metsästelemään ja ystäviensä hautajaisiin; porolla hän vie kuollet
viimeiseen lepopaikkaansa; poroja hän teurastaa ja syö vierastensa
ja vainajainsa kunniaksi; poron taljoihin käärii hän vainajat ja
itsensä. Lyhyesti sanoen: hän ei voi porotta tulla toimeen, ei elää.
Tuskin vähemmin tärkeä kuin sarvikas laumansa on ostjakille toinen
kotieläimensä, koira. Koiraa pitää, hoitelee ja hyväilee joka
ostjakki yleensä eikä ainoastaan vaelteleva paimen, kalastaja
yhtä hyvin kuin metsästäjäkin, paikoillaan asuva yhtä hyvin kuin
kuljeksiva mies. Ostjakkien koirat ovat kahta eri rotua, jotka
kuitenkin vain suuruudeltaan eroavat toisistaan. Tokkohan meikäläiset
koirain suosijat niitä katsoisivat kauneiksi, en minä uskalla sanoa:
minun puolestani täytyy tunnustaa ostjakkien koira kauniiksi jo
siitä syystä, että sillä vielä on kaikki villein koirien tuntomerkit
muut, paitsi väri. Enimmin on se meidän suippokuonoisen koiramme
kaltainen, mutta tavallisesti suurempi ja usein niin suuri, että se
tuskin on pienempi sutta, ei ainakaan paljon; hoikempi se myöskin
on ruumiin rakennukseltaan kuin suippokuonokoira. Pää on pitkähkö,
kuono keskipituinen, kaula lyhyt, ruumis pitkä, jalat hoikat, häntä
keskipituinen, vaskenkarvainen silmä viistorakoinen, lyhyt suippo
korva pystyssä, karva erittäin tiheä ja pitkä, kahta eri lajia,
villa- ja harjaskarvaa, väri monenlainen, paraastaan puhdas valkoinen
tai valkoinen ja mustat, hyvin säännölliset kuvat molemmin puolin
päätä, korvissa, seljässä ja sivuilla, välistä myöskin suden tai
hiiren karvainen harmaa tai hallakka, mutta ei juovikas. Häntä, jonka
pää on karvainen, mutta ei tuuhea, on aina joko riippumassa tai
suorana pystyssä, vaan ei koskaan kiemurassa, ja se juuri melkoisesti
enentää villikoiran näköisyyttä.