vierimme mustaa Irtishiä kohti, tavataksemme kenraali Poltoratskia
Altain vuoristossa, jossa olimme sopineet yhtyä. Pitkin rikasta
aromaata, sysimustia seutuja ja sitte kuivempia yläaroja kävi kulku
hyvää vauhtia joelle, jonka tulvavedet veivät meidät muutamassa
päivässä Saisan-järvelle. Ikäviltä olivat meistä tähän asti kaikki
Siperian joet näyttäneet, vaan musta Irtish ei suinkaan ollut ikävä;
sillä ihanat näköalat kahteen mahtavaan korkeaan vuoristoon, Saurille
ja Altaille, sekä niihin liittyville harjanteille päin ihastuttivat
silmää ja vihreät rannat livertelevine ja iloisesti eleskelevine
lintuineen virkistivät mieltä. Tuota pikaa laskettu ja nostettu
verkko toi käsiimme suuren joukon maukkaita kaloja, todistaen siten
meille, että joki on yhtä rikas kuin kauniskin. Purjehdittuamme 2
päivänä kesäkuuta matalan ja yksitoikkoisen, erittäin kalarikkaan
järven poikki, joka sentään on jonkin verran viehättäväkin kaunisten
ja avarain näköalojen kautta, joita ainoastaan tämän järven seljältä
voidaan katsella, kuljimme seuraavana päivänä aron autiointa seutua,
kuin tähän asti olimme nähneet, mutta tapasimme juuri täällä kolme
huomattavinta aroeläintä; villihevon eli kulaanin, aroanttiloopin
ja nyrkkikanan. Kulaaneista kirgiisimme saivat kiinni varsan ja
kanoista ammuttiin yksi. Illalla levähdimme Altain vuoriston
laidassa. Seuraavana päivänä tapasimme sovitussa paikassa ennestään
tutun ystävällisen kenraalimme ja ratsastimme hänen suojeluksessaan
edelleen.
Se oli verraton matka, vaikka myrskyt, lumi ja sade varsin usein
pauhasivatkin ympärillämme ja ystävällinen, täällä muassa kuljetettu
jurtta silloin kadotti suuren osan viehätyksestään, vaikka tulvavedet
usein sulkivatkin tietämme ja äkkijyrkät kallioseinät kohisevain
syvyyksien vierillä olivat kuljettavina, teinä sellaisina, joita
meillä vain vuorivuohen pyytäjät kiipeilevät, mutta ei mitkään
ratsumiehet. Venäläinen kuvernööri ei matkusta kuten muut
kuolevaiset, varsinkaan oudoissa seuduissa. Hänen seurassaan ovat
piirien päämiehet ja niiden alaiset pienempien piirien johtajat,
kuntain vanhimmat ja kirjurit, koko kuljettavan seudun ylhäiset ja
arvokkaat miehet, joukko kasakkeja upseereineen överstiin saakka,
omat ja saattojoukon palvelijat ja paljo muita. Ja jos sitte vielä,
kuten nyt oli, on kuljettava puolittain vierasta seutua ja pidettävä
neuvotteluja kirgiisiläiskuntien kanssa, silloin matkue ja kuormasto
kasvavat äärettömäksi. Silloin täytyy jurttia ja telttoja kuljettaa
muassa kuten muutenkin aromatkoilla ja lisäksi vielä ajaa edeltä
kokonaisia lammaskatraita, että sadat matkamiehet eivät erämaassa
kuolisi nälkään. Lähdettyämme Saisan-järveltä olimme taas Kiinan
alueella, ja monta päivää oli meidän matkustettava ennen, kuin
saatoimme toivoa tapaavamme ihmisiä tässä vuoristossa, jossa on
ainoastaan alimmissa laaksoissa asujamia.
Meidän kanssamme matkusti alkuaan kolmatta sataa ihmistä, enimmäkseen
kirgiisejä, jotka oli kutsuttu saamaan tietoa keisarillisesta
käskystä, joka lakkautti heiltä laidunoikeuden keisarillisilla Altain
kruununtiluksilla, ja sen johdosta sopimaan, missä he vast'edes
saisivat vaellella; mutta vielä sittekin, kuin neuvottelut jo
olivat selvillä, oli meidän matkuessamme toista sataa hevosta ja
kuusikymmentä ratsumiestä. Aikaisin aamulla jurtat purettiin meidän
päältämme ja lähetettiin edeltä; sitte ratsastimme pienemmissä
tai suuremmissa joukoissa vitkalleen, kunnes naisetkin, kenraalin
rakastettava puoliso ja suloinen tytär, jäljeltä tullen, meidät
saavuttivat, söimme aamiaista jossakin sopivassa paikassa, annoimme
viimeistenkin kuormahevosten mennä ohitsemme, läksimme myöhemmin
jäljestä, tavoitimme ne taas ja saavuimme useimmiten yht'aikaa ja
kaikkein ensinnä liikkeelle lähteneen, päivä päivältä vähenevän
lammaskatraan kanssa pysäyspaikkaan ja saimme siten joka ilta
nähdä leirielämän kirjavaa kuvaa ihan ympärillämme. Ihanoissa,
tuoreenvihreissä, keväiseltä tuoksuvissa laaksoissa pysähtelimme;
korkeilta, jyrkiltä, vielä laajalti lumenpeittoisilta vuorilta saimme
-- katsella etäälle vuoristoon ja alas jo kuljettua aroa pitkin
Sauriin ja Tarabagataihin saakka, kunnes viimein näimme edessämme
Markakulin. Altain vuorijärvien helmen, ja siten olimme joutuneet
ylös korkeaan vuoristoon. Kolme päivää matkustimme huonoja teitä
ja huonossa säässä, vielä kuvernöörin puheelle tulleen kiinalaisen
lähetystönkin tähden viipyen, pitkin järven rantaa ja sitte
ratsastimme läpi luonnostaan umpinaisten metsäin ja vaikeakulkuisten
solien, yli vuorien ylös alas Venäjän rajalle ja viimein perin
vaarallisia polkuja alas kukoistavaan Buhtarma-laaksoon, äsken
perustettuun kasakkikylään Altaiskaja-Stanitsaan, vihdoinkin päästen
taas nauttimaan venäläistä vierasvaraisuutta ja mukavuutta ja
levähtämään.
Stanitsan upseerien lahjoitettua meille runsaasti kaikenlaisia seudun
tuotteita jatkoimme 12 päivänä kesäkuuta taas matkaamme. Kirkkaasti
ja ystävällisesti paistoi aurinko puhtaalta taivaalta, kullaten
suurenmoista, tänään ensi kerran minkään verhon peittämätöntä
maisemaa. Laajat puistolaaksot, ympärillä jyrkkään kohoavia,
lumenpeittoisia, tänään lumoavan monivärisesti loistavia korkeita
vuoria, ihanat puut niityillä, kukoistavat pensaat rinteillä,
kauan kaivatussa auringon valossa ikään kuin riemutsevain kukkain
äärettömän monimuotoinen, verrattoman kaunis kutoelma, äsken
puhjenneet, kaikenväriset kanervaruusut, käen kukunta ja lintujen
laulu, kirgiisein leirit leveämmissä laaksoissa vuorien juurella
ja venäläiset, vihreäin pensasten piirittämät kylät, laitumella
käyskentelevät laumat, viljavat vainiot, kohisevat purot ja
monenmoisesti huippuiset kalliovuoret, lauhkea ilma ja mehukas kevään
tuoksu, kaikki se sulostutti mieltä koko matkan. Kohta pääsimme
keisarillisten Altain tilusten rajan yli, jotka tilukset alaltaan
eivät ole paljon pienemmät Ranskanmaata. Päiväkauden matkusteltuamme
pääsimme Serianovskin vuorikaupunkiin, jossa on hopeakaivoksia.
Nautittuamme siellä ystävällistä vastaanottoa, kuten aina kaikkialla
muuallakin, ja katseltuamme kaikkia kaivoslaitoksia käännyimme taas
Irtishiä kohti ja annoimme sen korkeiden ja ihanain kalliovuorten
välitse nopeasti juoksevain vesien kuljettaa itseämme Buhtarminskiin
ja edelleen Utskamenogorskiin, josta sitte vaunuilla matkustimme taas
toisia keisarillisia tiluksia kohti.
Viehättäviin vuoriston laitamaihin liittyy aron kaltaisia tasankoja;
asuinpaikkojen välillä on laveita metsiä. Suuret, rikkaat kylät,
arvokkaat, hedelmälliset, mustiksi, ruokamulta-pelloiksi muokatut
vainiot, kaunisvartaloiset, varallisuutensa tietävät miehet,
kauniit, puvultaan viehättävät naiset, lapsellisen uteliaat ja
hyväntahtoiset ihmiset, oivalliset, työhön pystyvät, väsymättömät
hevoset, voimakkaat, kaunismuotoiset, hyvillä laitumilla oleksineet,
suuret karjalaumat, loppumattoman pitkät, vaskea ja hiiliä hyvillä
teillä kuljettavat vankkurijoukot, murmelieläimet rinteillä, siiselit
tasangoilla, keisarikotkat tien virstapatsasten päissä, suloiset
pikku lokit vesien seuduilla ja kylien tienoilla tekevät koko sen
seudun elävän näköiseksi, jota tie kulkee. Ikään kuin lentämällä
riensimme tätä seutua pitkin, pikimmältään vain käyden pienessä
töllikaupungissa, jolla syystä kyllä on nimenä Schlangenberg
(Käärmevuori); vähän vain viivähdimme keisarillisten tiluksien
pääpaikassa, piirin hallintokaupungissa Barnaulissa. Edelleen
riensimmme pieneen vuorikaupunkiin Salairiin ja sieltä suureen
kuvernementin pääkaupunkiin Tomskiin.
Jo Barnaulin tuolla puolen olimme päässeet Ob-joelle, Barnaulissa
kulkeneet sen poikki; Tomskissa nousimme laivaan laskettelemaan
sitä pitkin. Kaksituhatta kuusisataa virstaa, lähes neljäsataa
maantieteellistä peninkulmaa uiskentelimme, Tom-jokea myöten Obille
päästyämme, tätä jättiläistä myötävirtaan, jonka vesialue on
suurempi kuin kaikkein Länsi-Europan jokien yhteensä, ja etäännyimme
yhä enemmän pohjoista kohti; neljä päivää ja yötä kuljetti meitä
ylimmän tulvan tähden alas päin melkein toista vertaa sukkelammin
kuin vastavirtaan rientävä höyrylaiva jäämerta kohti: yksitoista
päivää ja yötä kului kulkiessa Irtishin suusta Shtshutshjan suuhun,
vaikka ainoastaan. Samarovassa ja Bereosovissa muutamia tunteja
viivyimme ja vaikka niitä kahta päivää ei ole siinä luvussa,
jotka viivyimme Obdorskissa, viimeisessä venäläiskylässä joen
varrella. Mahtava, erittäin suurenmoinen on tämä joki, vaikka sitä
pitäneekin sanoa yksitoikkoiseksi ja autioksi. Laaksossa, jonka
leveys vaihtelee kymmenen ja kolmenkymmenen kilometrin välillä,
virtaa se, lukemattomilla haarakkeilla ikään kuin käsivarsilla
syleillen lukemattomia saaria, leviten monesti hyvinkin avaroiksi,
järven kaltaisiksi poukamoiksi, ja lähellä suuta on sen päähaaran
uoma keskimäärin kahdeksankolmatta metriä syvä ja peninkulmaa
leveä. Sen varsinaisista rannoista alkavat ikimetsät, joita tuskin
pienetkään raot keskeyttävät ja joiden sisimpään eivät edes tämän
seudun synnynnäisetkään asujamet ole tunkeutuneet; kaiken kokoiset
ja ikäiset pajumetsiköt verhoavat saaria, joita virtaava vesi
lakkaamatta muodostelee, kaivelee, jopa ihan hävittääkin, rakennellen
taas toisiin paikkoihin uusia. Yhä köyhemmäksi muuttuu maa, yhä
köyhemmiksi ja vaivaisemmiksi nämä metsät, yhä huonommiksi kylät,
mitä alemmaksi jokea myöten ehditään, vaikka joki yhä sitä runsaammin
antelee lahjojansa köyhälle maalle. Jo heti Tomskin ja Tobolskin
alapuolella maa on niin köyhää, että ei enää maanviljelystyö
kannata; alempana lakkaa vähitellen karjanhoitokin kokonaan, mutta
runsasta saalista tarjoaa täällä lukemattomista ja kallisarvoisista
kalaparvista verrattoman rikas joki ja samoin tarjoavat ikimetsät
pitkin sen molempia rantoja runsasta riistaa. Talonpojan sijassa on
täällä kalastajia ja metsästäjiä, karjanpaimenen sijassa poronpaimen.
Yhä harvinaisempia ovat venäläiskylät, yhä useammin näkyy ostjakkien
asuntoja, kunnes viimein ainoastaan keilamaiset, kuljetettavat
tuohimajat eli tshumit ja jossakussa paikassa erittäin huonot, täällä
ajoittain asuskelevain venäläisten kalastajain puumajat ilmoittavat
täällä vielä sentään olevan ihmisiä.
Me olimme päättäneet vaeltaa myöskin tundraa eli suoaroa ja
sitä varten valinneet Obin ja Karian merenlahden välisen osan
samojeedien niemestä, varsinkin kuin siinä leveänä, puuttomana
vyöhykkeenä napaseutua ympäröivässä erämaassa, jossa tuskin vielä
oli koskaan Europpalaisia käynyt, oli myöskin ratkaistavana eräs
tärkeä kauppa-asia. Sitä matkaa varten palkkasimme Obdorskista ja
alempaa joen varsilta joukon venäläisiä, syrjäänejä, ostjakkeja ja
samojeedeja ja läksimme 15 päivänä heinäkuuta liikkeelle.
Uraalin pohjoisilta kukkuloilta, joka rajaharjanne täällä on todella
vuoriston, jopa tunturienkin näköinen, alkaa läheltä toisiaan kolme
jokea: Ussa Petshoraan, Bodarata Karian mereen ja Shtshutshja Obiin
päin. Bodaratan ja Shtshutshjan seutuja me aioimme matkustella.
Millainen se maa oli, miten meille oli käyvä, saatoimmeko toivoa
porokyytiä vai täytyikö meidän jalkaisin tallustella, ei kukaan
tiennyt sanoa.
Shtshutshjan suuhun asti matkustimme entisellä tavalla, maksaen
joka ostjakkikylässä palkan soutajillemme, jotka saivat lähteä
kotimatkalle, ja palkaten taas uusia; Shtshuthjalla saivat omat
palkkalaisemme ryhtyä työhön. Kahdeksan päivää soutelimme hitaasti
vastavirtaan pitkin sen kaikkia lukemattomia kiemurapolvekkeita yhä
syvemmälle sanomattoman yksitoikkoisen ja kuolettavan ikävän tundran
sisään, milloin läheten Uraalia, milloin taas siitä etääntyen.
Kahdeksaan päivään emme nähneet ainoatakaan ihmistä, vaikka kyllä
ihmisten elon merkkejä, heidän rekiin sovitettuja tarpeitaan ja
hautapaikkojaan. Suot, joita oli mahdoton kulkea, estivät pääsemästä
kummallekaan puolelle joesta retkeilemään; verenhimoiset sääsket
miljaardittain ahdistivat meitä lakkaamatta. Seitsemäntenä päivänä
näimme koiran, ja se oli meille kuten soutajillemmekin koko ilmiö;
kahdeksantena päivänä löysimme asutun tshumin eli tuohimajan ja siinä
ainoan ihmisen, joka voi meille antaa tietoja niistä seuduista. Hänet
me otimme oppaaksi ja kolmen päivän päästä läksimme vaellukselle,
joka tuli sekä vaivalloiseksi että vaaralliseksi.
Yhdeksän päivämatkan päässä meistä, Saddabein laidunmailla Uraalin
vuoristossa, kuului olevan poroja, vaan Shtshutshjan seuduilla ei
tähän aikaan ainoatakaan. Sen tähden meillä ei ollut muuta neuvoa
kuin lähteä astuskelemaan ja siten antautua kaikkiin vastuksiin ja
ikävyyksiin, joita sellaisella matkalla voi sattua tiettömässä,
ravinnottomassa, sääskisessä, ihmisvihollisessa ja, mikä pahinta oli,
ihan tuntemattomassa maassa.
Varovasti ryhdyttiin matkan varustuksiin vasta kauan neuvoteltuamme
keskenämme ja sikäläisten apumiestemme kanssa, ja huolellisesti
punnittiin kantamusten paino, joita jokaisen täytyi sälyttää
selkäänsä, sillä uhkaavana seisoi näljän kummitus edessämme. Me
kyllä tiesimme, että ainoastaan kuljeksiva paimen voi eleksiä
tundralla, vaan ei metsästäjä; me tiesimme jo kokemuksestakin kaikki
tiettömyyden vastukset, sääskilaumojen tuottamat tuskat, sään
vaihtelevaisuudet, tundran köyhyyden ja varustauduimme sen mukaan;
mutta mahdoton oli varustautua sitä vastaan, jota emme tienneet,
emme voineet aavistaa ja joka kuitenkin meitä kohtasi. Palata emme
tahtoneet, vaan jos olisimme aavistaneet, mitä meidän piti kokea,
niin olisimmepa kuitenkin kääntyneet pois.
Lyhyet turkit yllä, raskas kantamus seljässä sekä ampuma- että
muita tarpeita, läksimme 29 päivänä heinäkuuta liikkeelle, jättäen
veneemme kahden miehen vartioitavaksi. Vaivalloisesti, taakkojen
painosta läähättäen, tuskissamme sääskien lakkaamattomasta, öin
päivin ahdistavasta vitsauksesta astuimme tundraa; joka tunnin,
joka puolen tunnin ja viimein joka tuhannen askeleen päästä olisi
tarvinnut levähtää, vaan eivätpä sääsket suoneet vähäistäkään rauhaa.
Kiipesimme lukemattomain mäkien ja laaksojen poikki, kaaloimme yhtä
paljon kaikenlaisia soita, sivusimme satoja nimettömiä järviä,
kiersimme veteliä silmäkkeitä ja puroja.
Tylymmin, kuin tapahtui, ei tundra suinkaan olisi voinut ottaa meitä
vastaan. Hienoa sadetta hosui tuuli vasten kasvojamme; läpimärjissä
turkeissamme paneuduimme pitkäksemme sateesta märkään maahan, ei
katosta päällä, ei lämmittävää tulta vieressä, sen sijaan yhä ääretön
sääskilauma vaivaamassa. Kuitenkin aurinko taas kuivasi jälleen
vaatteet, toi uutta rohkeutta ja uutta voimaa; pyrittiin eteen
päin. Iloinen sanoma vahvistaa enemmän kuin päiväpaiste ja uni;
meidän miehemme näkivät kaksi tuohimajaa ja kiikareilla erotimme
selvästi niiden ympärillä poroja. Sydämmestämme iloiten olemme jo
mukavasti makaavinamme poron reessä, joka täällä on ainoa mahdollinen
kulkuneuvo, ja katselevinamme sen edessä ripeästi kulkevaa, omituista
porovaljakkoa. Pääsemme tshumien ja porojen luo: hirveä näkö!
Porolaumassa raivoaa pernatauti, hirvein, ihmisillekin vaarallisin
kaikista karjan rutoista, leppymättömin, valitsematta ja armotta
tappava kuolon enkeli, jonka tuhoisen raivon edessä ihminen seisoo
voimatonna ja neuvotonna ja joka täällä köyhdyttää koko kansakuntia
ja raastaa uhreiksensa yhtä säälimättä ihmisiä kuin eläimiäkin.
Kuusikahdeksatta kuollutta poroa luen ihan tshumin läheltä; joka
taholla näkyy jo kuolleita tai vasta kaatuneita, vielä vavahtelevia
poroja ja vasikoita. Toisia juoksee, kuolema sydämmessään, lähtöön
valmisten rekien luo, ikään kuin toivoisivat ihmisen lähellä
pelastuvansa, eivät anna itseään sieltä karkoittaa, seisovat,
silmät seljällään, etujalat ristissä, pari minuuttia, horjahtavat
ja kaatuvat; valkoista lasimaista limaa juoksee suusta ja nenästä;
vielä muutamia vavahduksia, ja lisää ruumiita makaa maassa. Imettävät
emät vasikoineen eroavat laumasta; emät kuolevat samalla tavalla,
vasikat katselevat uteliaasti ja ihmeissään emiänsä, jotka nyt niin
kummallisesti käyttäytyvät, tai syövät huolettomina kasvattajainsa
kuolinsijain lähellä, palaavat niiden luo, löytävät hellän
hoitajansa ruumiina, nuuhkivat sitä, hypähtävät peljästyen taa päin
ja rientävät pois, harhailevat mölisten, haistelevat kaatuneita,
menevät täysikasvuisten porojen luo, tulevat karkoitetuksi sieltäkin,
mölisevät ja etsivät edelleen, kunnes löytävät, mitä eivät etsi,
kuoleman omistajansa nuolesta, joka tahtoo saada heistä ainakin
nahat. Kuolema raivoaa yhtä leppymättömästi vanhain kuin nuortenkin
porojen joukossa; vahvimmat, muhkeimmat kaatuvat kuoleman enkelin
kourissa yhtä varmaan kuin nuorimmat vasikatkin.
Kuolevain ja kuolleiden eläinten keskellä juoksentelevat ihmiset,
lauman omistaja Shungei omaisineen ja palvelijoineen, koettaen
mielettömässä ahneudessaan pelastaa niin paljon kuin suinkin
mahdollista. Vaikka hyvin tietävät, mihin hirveään vaaraan
antautuvat, jos porosta pieninkään veripisaran rahtunen, vähäkään
lasimaista limaa pääsee heidän vereensä, ja vaikka ovat monesti
kokeneet, että jo satoja heidän kansalaisiaan on kauheissa tuskissa
kuollut tuohon kauhistavaan ruttoon, he kuitenkin kaikin voimin
nylkevät noita ruttoisia eläimiä. Kirveshamaran isku päättää
kuolevien porojen tuskat, nuoli vasikkain elämän, ja muutaman
minuutin päästä on talja, josta vielä viikkokausien kuluttua voi
tauti tarttua, kasassa muiden joukossa, ja veriset kädet leikkelevät
lihapaloja vasikkain ruumiista, kastavat niitä tapetun eläimen
rintavereen, jollaisena niitä raa'altansa nieleksitään. Pyöveleiltä
näyttävät miehet hirvittäviltä noidilta naiset, raatoja ahmivilta,
verisiltä hyenoilta molemmat; pitämättä lukua pään päällä, ei
jouhessa, vaan hämähäkin langassa riippuvasta, kuolemaa uhkaavasta
miekasta kaivelevat ja ahmivat he vain yhä edelleen, ja vanhempiaan
siinä ahkerasti auttelevat jo lapsetkin sekä keskikasvuiset pojat ja
tytöt että tuskin vieroitetut lapset.
Tshum siirretään toiselle lähikukkulalle; onneton lauma, joka oli
kahden tuhannen suuruisena lähtenyt Oraalista ja koko tien merkinnyt
keskeltänsä kaatuneilla eläimillä, kokoutuu nyt ainoastaan kahden
sadan kokoisena uudestaan tshumin ympärille; mutta seuraavana aamuna
makaa taas neljäkymmentä poron ruumista yöllisen leposijan lähellä.
Me tiesimme että pernaruttoiset eläimet ovat ihmisellekin
vaaralliset, vaan emme kuitenkaan tienneet vielä sen vaaran koko
suuruutta. Sen tähden me ostimme näköään vielä ihan terveitä
poroja, valjastimme ne kolmen reen eteen, asettelimme tavaramme
rekiin ja läksimme, itse vieressä astuen, helpommalla mielellä
matkaamaan edelleen. Poron lihaa syömästä, kuten olimme toivoneet,
jopa siihen luottaneetkin, esti tuo hirvittävä rutto; huolekkaammin
ja pelokkaammin tähystelimmme siis tästä lähtein joka taholta
pikku riistaa, saadaksemme edes jonkun metsäkanan, ison kuovin,
tundrakurmitsan tai sorsan. Säästäen vähiä varojamme niin paljon kuin
mahdollista tunkeilimme, jos tundra oli vähänkään suonut antimiaan,
vaivoin vireillä pysyvän tulen ympärillä, jokainen paistaen vartaassa
pienintäkin lintusta niin hyvin, kuin kävi päinsä. Vaan oikein
kylläisiksi emme enää päässeet.
Kuljettuamme Shungein kuolemantien poikki pääsimme ensimmäiseen
määräpaikkaamme, Bodaratalle; meillä oli niin hyvä onni, että vielä
kerran tapasimme tshumin ja poroja; niiden avulla kuljimme merta
kohti, mutta meidän täytyi kääntyä, rantaa näkemättä. Edessämme
oli sekä pohjaton suo että taaskin suuret joukot kuolleita poroja;
taas olimme osuneet poluille, joita myöten Shungei oli paennut
kotipuoleensa eikä uusi tuttumme Sanda uskaltanut ajaa laumaansa
niiden jälkien poikki.
Sillä hänenkin laumassaan niitteli viikatemies, kuolema, hänellekin
ja vielä enemmän hänen naapurilleen oli rutto tuottanut tuhoa.
Mies, joka oli hänen kanssaan laumoinensa kuljeksinut, oli ripeästi
teurastanut pernaruttoon sairastuneen, lihavan poron juuri vähän
ennen, kuin se muuten, olisi kuollut, ja syönyt lihaa siitä elukasta,
vaan sen tekonsa saanut maksaa omalla ja kaikkein omaistensa
hengellä. Kolme kertaa oli Sanda paimen siirtänyt tshumiansa ja joka
kerran oli hänen täytynyt kaivaa hauta kaatuneiden porojen keskeen.
Ensin oli sen kevytmielisen miehen kaksi lasta haudattu, sitte hänen
palvelijansa ja kolmantena päivänä oli hän itse kuollut. Yksi lapsi
sairasti vielä ja vaikeroi hirveissä tuskissa, kuin me läksimme merta
kohti; vaiti oli hän jo meidän palatessamme tshumiin; sillä neljäs
hauta oli tällä välin kätkenyt viidennen uhrin. Eikä se vielä ollut
viimeinen.
Ostjakki Hadt, meidän miehiämme, nöyrä, ainiaan iloinen ja meille
jo rakkaaksi ja mieluiseksi tullut mies, valitteli ja vääntelehti
jo toispäivästä asti hirveissä, yhä enemmän kiihtyvissä tuskissa;
varsinkin valitti hän yhä lisäytyvää kylmän tunnetta. Me olimme
sovittaneet hänet poron rekeen palatessamme paimenen tshumille;
samalla tavalla kuljetimme häntä, kuin tshumia siirrettiin viidennen
kerran. Meidän keskessämme makasi hän vaikeroiden tulen vieressä.
Tuon tuostakin nousi hän, paljasti ruumiinsa ja lämmittelihe tulen
säteissä Samoin ojenteli hän jäykistyviä jalkojaan tuleen, pitämättä
lukua, vaikka ne paahtuivatkin. Viimein me nukuimme, ja luultavasti
hänkin; kuitenkin meidän herätessämme seuraavana aamuna oli hänen
makuusijansa tyhjänä. Ulkona tshumin edessä, rekeä vasten nojaten,
kasvot aurinkoon päin, ikään kuin vielä lämmittelemässä sen säteissä,
istui hän levollisesti ja hiljaa, vaikeroimatta, mitään virkkamatta.
Hadt oli kuollut.
Me hautasimme hänet muutaman tunnin päästä kansansa tavan mukaan. Hän
oli ollut rehellinen "pakana" ja oli sen tähden myöskin haudattava
pakanain tavalla. Meidän "oikeauskoiset" matkakumppanimme eittivät
ryhtyä siihen; sen tähden "pakana" kumppanit toimittivat meidän
avullamme hautauksen, joka tosin ei ollut kristillinen, mutta sentään
ihmisarvon mukainen. Viidennessä haudassa makasi kuudes uhri.
Oliko tämä hauta viimeinen? Ehdottomasti tuli se kysymys mieleeni,
sillä kammottaa alkoi minua ja meitä kaikkiakin tässä kuoleman
tiellä. Meidän onneksemme oli Hadtin hauta viimeinen tällä matkalla.
Vakavina, hyvin vakavina matkustimme taas Shtshutshjaa kohti yhä
tuntuvammaksi tulevan puutteen pelossa. Sanda jotenkuten elätti
meidän väkeämme, itse tulimme niukasti toimeen metsästystaitomme
tuotteilla. Kuin kerran onnistui yhtenä aamupäivänä ampua koko
perhekunta hanhia ja lisäksi vielä metsäkanoja, kuoveja ja
kurmitsoita, silloin vietimme oikeata juhlaa, sillä nyt saimme
kerran syödä, säästämättä suupaloja. Ilman Sandan apua meidän tuskin
kuitenkaan olisi ollut mahdollinen tulla toimeen.
Pääsimme Shtshutshjalle ja veneemme luo melkein ihan puhtaina
ruokavaroista, ja siellä nyt neljäntoista päivän jälkeen taas
kerrankin saimme mielin määrin nauttia varojamme. Tundralle sanoimme
jäähyväset ainiaaksi.