talvi niitä kovissa kahleissa, mutta lauhkeammat, keväiset tuulet
alkavat jo irroitella jääkantta. Vesi paisuu rannoissa ja pakottaa
kuormamiesten hevoset, milloin ajajat eivät viitsi etsiä sellaisiin
paikkoihin tehtyjä varasiltoja, uiden vetämään jäljestänsä vedessä
veneen tavoin uiskentelevaa rekeä.
Jo Permassa täytyi meidän ottaa reen sijaan matkavaunut, ja niissä
me ajaa jyristämme kohti Europan ja Aasian välistä Uraalia. Pitkiä,
loivia, mutta yhä enemmän yleneviä mäkiä myöten kulkee tie. Maiseman
luonne muuttuu; suurenmoisia vuoristokuvia ei kyllä näy, vaan
kuitenkin sieviä maisemia. Pikkumetsät ynnä niiden välillä vainiot ja
niityt ovat saman kaltaisia kuin Steiermarkin Alppein kynnyksillä.
Enimmät metsät ovat köyhät ja kituvaiset maan mukaan, jolla kasvavat
toiset, rikkaammat ja kirjavat sekä laajalti myöskin umpinaiset.
Köyhimmissä metsissä on ainoastaan matalaisia mäntyjä ja koivuja,
rikkaammissa niitä molempia ja seassa lehmuksia, tavallisia haapoja
sekä mustia ja hopeahaapoja, joita ylemmäksi kohoavat ihanan Siperian
kuusen sypressimäiset latvat kuin kynttilät. Kylät ovat yleensä
suuremmat, talot muhkeammat kuin tähän asti kuljetuissa seuduissa,
mutta tiet aavistamattoman huonot. Tuskalla ja vaivalla hiipivät
tuhannet kuormavankkurit pitkin syväliejuisia raiteita, hitaasti
ja tuskauttavasti matkustamme mekin, kunnes viimein kolmen päivän
perästä pääsemme Volgan ja Obin suurten vesialueiden rajalle ja
kivestä, jonka länsisivussa on Europpa- ja itäsivussa Aasia-sana,
näemme, että nyt olemme päässeet koti-maanosan rajan yli.
Ystävällisessä Jekaterinburgissa ehdimme viipyä ainoastaan vähän
aikaa nauttimassa asujanten vierasvaraisuutta ja katselemassa sen
kullansulatus- ja kivenhakkaus-laitoksia; sillä yhä mahtavammin
ja sukkelammin lähestyvät kevään henkäykset, yhä pehmeämmäksi ja
hauraammaksi muuttuu jokien jääpeite, jonka pitää kantaa meitä vielä
etäiseen Omskiin asti. Viipymättä kiiruhdamme edelleen pitkin Perman
kuvernementin Aasian puoleisia maita, kunnes pääsemme sen ja samalla
Länsi-Siperian rajalle.
Täällä, ensimmäisessä postitalossa, odottaa meitä Tjumenin piirin
päämies, tervehtiäkseen hallituksen puolesta ja saattaakseen
piirinsä lävitse; sen pääkaupungissa on erään rikkaan miehen koti
valmiina ottamaan meitä vastaan. Nyt saamme nähdä, mitä venäläinen
vierasvaraisuus merkitsee. Tähänkin asti oli meitä kaikkialla otettu
hyvästi vastaan ja hyvästi ravittu; tästä lähtein ovat kaikkialla
piirien ja maakuntain ylimmät virkamiehet puuhassa ja toimessa meitä
varten ja paraimmat talot meille valmiina auki. Kuin ruhtinaita,
on meitä kohdeltu ainoastaan sen tähden, että matkallamme oli
tieteellinen tarkoitus. Tunnustakaammepa sitä kuinka kiitollisesti
hyvänsä, niin kylliksi emme sitä voi kiittää, sillä siihen meillä ei
riitä sanoja.
Tjumenissa viivyttyämme kolme päivää katselemassa sen, Siperian
ensimmäisen kaupungin, vankiloita, nahkatehtaita ja muita
huomattavuuksia, näimme edelleen matkustaessamme, miten talonpojat
osaavat jokiakin voittaa. Lähenevä kevät oli jo irroittanut
Pyshma-joen jään ja lautat olivat alkaneet lähteä liikkeelle,
mutta meidän piti sitä ennen päästä ylitse. Meitä odotellen seisoi
Romanovskoje kylän väestö paljain päin Pyshman rannalla; meitä
odotellen täytyi joenkin malttaa mieltänsä ja jättää peitteensä
heittäminen vähän tuonnemmaksi. Taitavasti ja rohkeasti oli tehty
varasilta joen jo paljastuneesen paikkaan, johon suurenlainen vene
oli kiinnitetty keskikannattimeksi; liikkeelle pyrkivät jäälautat
tiepaikan yläpuolella ja varasillan vierellä oli sidottu kiinni
vahvoilla köysillä. Toimeliaat kädet riisuivat tämänpäiväiselle
matkalle tarpeelliset viisivaljakot, tarttuivat lujasti kiinni
akseleihin ja puolapuihin ja veivät yhdet vaunut kerrassaan horjuvaa,
aaltomaisesti notkuvaa ja rutisevaa siltaa myöten yli. Silta oli
tehnyt tehtävänsä; yli päästyä sujui matka iloisesti lumessa ja
vedessä, liassa ja liejussa, kapulasiltoja ja jäätä myöten.
Taipumattomampi oli Tobol, jonka yli aioimme mennä pitkänä
perjantaina, 14 päivänä huhtikuuta, ensimmäisenä varsinaisena
kevätpäivänä. Sielläkin oli kaikin tavoin varustauduttu viemään meitä
yli, jopa riisuttiin yhdet vaunutkin ja työnnettiin ne jäälle, vaan
silloin se ryskäen halkeili ja pakotti kiireimmiten peräytymään.
Iloisesti olivat kulkuset helisseet luokeissa meidän lähtiessämme
Jalutorovkista, suruiselta värisi niiden ääni meidän palatessamme
siihen piirikaupunkiin takaisin, ja vasta pääsiäispäivänä pääsimme
lautalla sen suuren joen yli.
Siten matkustimme yhä edelleen. Meidän tullessamme joille tai niiltä
lähtiessämme katkoivat ne talvikahleitansa; ainoastaan peljätty
Irtish oli vielä vahvassa, hyvästi kantavassa jäässä. Niin saavuimme
Länsi-Siperian pääkaupunkiin Omskiin, oltuamme vähän toista kuukautta
matkalla, jolla ei mitään erinomaista tapahtunut.
Nähtyämme Omskissa, mitä nähtävää oli, kadut, talot, kadettikoulun,
museon, sairashuoneen, sotilasvankilan ja muuta sellaista,
matkustimme pitkin Irtishin oikeaa rantaa niin sanotun kasakkirajan
kyläin kautta vievää tietä edelleen Semipalatinskia kohti. Jo
Jalutorovskin ja Omskin välillä olimme kulkeneet Ishimin aroa; nyt
oli aroa joka taholla ja melkein joka yö punasivat palamaan pannun
kulon liekit taivasta. Pitkin Irtishiä kulkivat muuttolinnut ihan
jäiden jäljissä, jotka purkautuivat pohjoista kohti; vesilinnut
paljoudellaan ihan täyttivät kaikki vedet ja arojärvet; monet
leivolajit lentelivät suurissa parvissa kahden puolen tietä; sievät
arohaukat olivat jo saapuneet kesäpaikoillensa, kevät oli todella
tullut.
Semipalatinskissa meillä oli onni saada kuvernööri, kenraali von
Poltoratskista hyvä ystävä ja pyrintöjemme harras edistäjä ja
hänen puolisostaan rakastettavin emäntä, kuin mistään olisimme
voineet löytää. Tyytymättä siihen, että oli meille valmistanut
Semipalatinskissa vierasvaraisimman vastaanoton, päätti kenraali
kaikkein ihastuttavimmalla tavalla tutustuttaa meitä alueensa
väestön suurimpaan osaan kirgiiseihin, ja pani sitä varten toimeen
suurenmoisen arkaarein ajon, jotka villilampaat ovat melkein kaksi
kertaa niin suuret kuin kesyt kotilampaamme.
Sille pyyntiretkelle läksimme 3 päivänä toukokuuta, ensin Irtishin
yli, sitte Tashkentiin vievää postitietä kirgiisein arolle.
Kuusitoista tuntia ratsastettuamme saavuimme metsästysalueelle,
kallioiseen arovuoristoon; kohta olimme juuri meitä varten tehdyssä
aulassa eli jurttaleirissä, jossa meitä ystävällisesti tervehti jo
eilen edeltä rientänyt kenraalin rouva ja samoin noin kaksikymmentä
kirgiisiläissulttaania, vanhinta ja heidän monilukuiset seurueensa.
Kolme seuraavaa päivää elettiin rajusti Arkat-vuorilla.
Juhlallisuuksia aina ikävöiville kirgiiseille oli todella tullut
juhlapäivät, ja samoin meillekin. Laaksot ja vuoret kaikuivat
kahdeksankymmenen ratsun kavioiden töminästä, sillä niin monta
miestä, ehkä enempikin oli näinä päivinä pyyntiretkellä; aurinko,
milloin vain paistoi, välkytteli kirjavia, oudon näköisiä pukuja,
jotka olivat tähän asti olleet turkkien peitossa; vilkasta vilinää
oli vuorilla ja laaksoissa. Paraimpine juoksuhepoineen, arvokkaimpine
vuoristoratsuineen, kesytettyine vuorikotkineen, susikoirineen,
kamelineen, kitaransoittajineen, runoseppineen, piiritaistelijoineen
ja muine mahtimiehineen olivat he tulleet, nuo ennen niin
peljätyt kirgiisit, joiden nimi merkitsee vain rosvoa, vaan jotka
nykyään ovat Venäjän valtakunnan taipuvimpia, uskollisimpia ja
tyytyväisimpiä alammaisia. Ryhmissä ja joukoissa istuivat he koossa,
yksitellen ja joukottain ratsastelivat he sinne tänne, iloisesti ja
vallattomasti hypitellen ratsujansa; tarkkaavimmasti katselivat he
leikkitaisteluja, innokkaimmasti tarkastivat poikain ratsastamia
juoksijoita; taitavasti ja ymmärtäväisesti johtivat he metsästystä,
ihastellen kuuntelivat runoilijan sanoja, hänen laulaessaan
pyyntiretken ylistystä. Eräs kirgiisi oli jo ennen meidän tuloamme
ampunut yhden arkaarin, onni toi minulle tarkan pyssyn kantomatkalle
toisen. Se saalisonni se innostutti runoilijaa. Hänen säkeensä
eivät kyllä olleet erittäin sisällysrikkaat eikä syvämietteiset,
vaan kuitenkin niin onnistuneet, että minä kirjoitin ne muistiin,
saadakseni talteen ensimmäisen näytteen kirgiisien runoudesta. Miehen
laulaessa kertoi tulkki hänen sanansa venäjäksi ja kenraali sitä
myöten saksaksi; hänen vaietessaan olivat hänen lauletut sanansa jo
minulla pikakirjoituksena paperilla.
'Puhu vain, punakieli, puhu niin kauan, kuin sinussa vielä on
eloa; sillä kuoleman jälkeen olet mykkä.
Puhu vain, punakieli, jonka Jumala on minulle antanut, kuoleman
jälkeen olet vaiti.
Sanat, jotka sinulta nyt kaikuvat, eivät jätä sinua kuoleman
jälkeen.
Ihmisiä, korkeita kuin vuoret, näen edessäni; heille minä puhun
totuuden.
Vuoria, kallioita näen silmäini edessä; juoksijahepoon saattanen
niitä verrata.
Suurempia kuin veneet, ovat he kuin höyrylaiva Irtishin aalloilla.
Näenhän sinussa, o hallitsija, Hänen Majesteettinsa Keisarin
jälkeen, korkeimman miehen, vuoren vertaisen, arvokkaan kuin
juoksijahepo, joka astuu solatiellä.
Äiti minut synnytti; mutta kielen minulle Jumala antoi.
Jos en sinun edessäsi nyt puhu, kellepä minä sitte muuten puhuisin?
Täysi vapaus minulla on puhua, samoin kuin kansalleni puhuisin.
Onnea sinulle, herra, ja onnea ja menestystä vieraillesi, joiden
joukossa on ylhäisiä miehiä, vaikka he nyt ovatkin syrjässä.
Jokainen kenraalin vieras on myöskin meidän vieraamme ja saa olla
varma meidän ystävyydestämme.
Jumala yksin antoi minulle kieleni; puhukoon se edelleen.
Vuorilla näimme metsästäjiä, pyssymiehiä, ajajia; kuitenkin vain
yhdelle tapahtui onni.
Kuten korkeimman vuoren huippu ulottuu ylemmäksi kaikkia muita,
niin onni korotti tämän muista yli; sillä hän ampui arkaarin
ruumiisen kaksi hyvästi tähdättyä luotia ja toi tapetun lampaan
jurttaan.
Kaikkein pyytäjäin toivo oli saada saalista; kuitenkin vain yksi
näki toivonsa toteutuvan; meille iloksi ja iloksi sinulle, o
arvoisa rouva, jolle minä nyt puhun.
Kaikki kansa, eikä vain miehet, suuresti iloitsee, että saa nähdä
sinua täällä ja tervehtiä; kaikki kansa toivottaa sinulle pelkkää
iloa, tuhat vuotta ikää ja terveyttä.
Osoita suosiotasi, ota vastaan kunnioitus! Vaikka olet nähnytkin
paljon parempia ihmisiä, niin uskollisemmin ei ole sinua mikään
kansa tervehtinyt eikä osoittanut vierasvaraisuutta.
Jumala sinua siunatkoon, siunatkoon myös kotoasi ja lapsiasi! En
minä kylliksi löydä sanoja sinua ylistääkseni, mutta kieleni
minulle Jumala antoi, ja se puhui, punakieli, mitä sydämmessä
liikkui.'
Me läksimme Arkat-vuorilta ja kohta sen jälkeen etäännyimme myöskin
pois kenraali ystävämme hallintoalueelta, erottuamme hänestä
jo metsästyspaikalla. Sergiopolissa, ensimmäisessä Turkestanin
kaupungissa, otti meidät vastaan översti Friedrichs ja tervehti
meitä sen suuren maakunnan kenraalikuvernöörin puolesta; hänen
seurassaan me sitte jatkoimme matkaamme edelleen. Kirgiisipäälliköt
seurasivat meitä kunniavartioina ja antoivat meille vaunuhevosia,
joita tosin ei oltu vielä koskaan ennen niinä käytetty ja jotka
sen tähden aina alussa laukkasivat kuin hurjat raskasten vaunujen
edessä; kirgiisisulttaanit osoittivat meille vierasvaraisuutta,
pitivät matkalla huolta asunnosta ja ravinnosta, tekivät jurttia
kaikkialle, missä me tahdoimme levähtää tai viivähtää, kirgiisit
pyytelivät meidän kokoelmiimme käärmeitä ja muita matelevaisia,
laskivat samain kokoelmain hyväksi verkkoja arojärviin ja seurasivat
meitä pyyntiretkillämme kuin uskolliset koirat. Siten matkustimme
pitkin aroa, joka nyt komeili täydellisimmässä kevätkaunistuksessaan,
oleskelimme metsästellen ja kooten minkä mitäkin Alakulin eli
"kirjavan järven" luona, retkeilimme pitkin kukoistavia laaksoja, yli
hymyileväin vuorten Alataussa, suurenmoisessa arovuoristossa, olevaa
kasakkikylää Lepsaa kohti, kuljeksimme ristiin rastiin sen seudun,
pikku paratiisin, jossa rieskaa ja hunajaa vuotaa, kiipesimme ylös
korkeimmille vuorille, virvotimme mieltämme katselemalla kohisevia
vuoripuroja, vihreitä alppijärviä ja kaikkein kauneimpia, avaroita
näköaloja ja käännyimme sitte koillista kohti Kiinan rajalle,
päästäksemme lyhintä ja mukavinta tietä sen taivaisen valtakunnan
nurkan poikki Altain vuoristoon.
Baktissa, viimeisessä Venäjän valtakunnan rajavartiossa, tuli
meille sana, että hänen sanomattomuutensa Dshandsun Djun,
Tarabagataimaakunnan ylimmäinen käskynhaltia, tahtoi meitä
tervehtiä Kiinankin puolesta ja oli kutsunut juhlapitoihin.
Ylhäisen mandariinin toivoa täyttääksemme ratsastimme 21 päivänä
toukokuuta äsken mainitun maakunnan pääkaupunkiin Tshukutshakiin eli
Tshautshakiin.
Ratsastajajoukko, joka kulki pitkin kesäiseltä hehkuvaa aroa,
oli lukuisampi ja loistavampi kuin koskaan ennen. Sekä ollakseen
kyllin turvassa tässä kapinain alinomaa häiritsemässä maassa että
myöskin kyllin arvokkaasti, jopa komeastikin esiytyäkseen hänen
kiinalaisen arvoisuutensa edessä olivat meitä seuraavat herrat
niiden kolmenkymmenen kasakin, jotka olivat uuden saattajamme majuri
Tihanovin johdolla tulleet Sahanista meille vastaan, ja entisten
kirgiisiläisystäviemme lisäksi vielä Baktista komentaneet puoli
sotniaa kasakkeja, niin että muuten niin hiljainen, autio aro nyt
kumisi pienen sotajoukon hevoskavioiden töminästä. Kaikki kirgiisimme
ratsastivat tänään juhlapuvussa ja heidän mustat, siniset, keltaiset
ja punaiset, hopealla ja kullalla koristetut viittansa kilpailivat
loistoon ja välkkeesen nähden meitä seuraavain venäläisten upseerien
sotilaspukujen kanssa. Rajalla, josta oli vasta äskettäin sovittu,
oli ylhäinen kiinalainen sotilas meitä tervehtimässä ja heti hän
sitte niin nopeasti, kuin ratsunsa suinkin jaksoi, ajaa lennätti pois
ilmoittamaan esimiehellensä meidän tuloamme. Huoneiden rauniokasojen
päällitse, puoli hajonneiden ja keskentekoisten rakennusten, mutta
paikoittain myöskin kukoistavien puutarhain välitse astuskelivat
ratsut, meidän päästyämme kaupunkiin; mongolialaisnaamat irvistelivät
meille vastaan, vallan kauhistavan rumat naiset loukkasivat minun
kaunotunnettani tuntuvimmalla tavalla. Maaherran asunnon eteen
kokoutui meidän ratsujonomme; pyytäen lupaa päästä sisään pysähdyimme
leveälle portille. Sen vastapäätä kohosi taidokkaasti tehty muuri,
jonka keskellä näkyi kummallinen eläimen kuva; sen kummallakin
puolella maassa oli kiinalaisia kidutuskaluja. Palvelija pyysi
meitä astumaan sisään, mutta samalla viitaten käski kasakkeja ja
kirgiisejä pysymään ulkona. Maaherra otti meitä hyvin juhlallisesti
vastaan yhdessä asuin-, virka- ja oikeushuoneessaan. Pitäen vaaria
ylhäisen mandariinin kaikesta arvokkaisuudesta, säästäen sanojaan
ja päästäen vain yksityisiä, katkonaisia ääniä kuuluviin, joita
sentään aina seurasi iloisesti irvistävä hymy, antoi hän meille
kättä ja käski istumaan aamiaispöytään, jossa näkyi teetä ja
lukemattomissa pikku vadeissa kummallisia ruokia. Riisiä, monenlaisia
öljyssä ja kuivattuina säilytettyjä hedelmiä, pergamentin paksuisia
sianlihaviipaleita, kuivattuja rapporavun purstoja ynnä koko joukko
tuntemattomia tai ainakin määrittelemättömiä herkkuja ja makeisia
oli ruokana, oivallista teetä ja inhottavan makuista, väkiviinan
vahvuista riisiviinaa juomana. Atrian jälkeen, joka varalta jo
ennen nautitun runsaan ja epäilyttämättömän suuruksen tähden ei
tuottanut mitään vahinkoa ainakaan minulle, tarjottiin meille
vesipiippuja ja sitte tarkasteltiin sen ja viereisen huoneen kaikkia
mahdollisia esineitä: maisema- ja eläinkuvia, hallituksen lähettämiä
kiitoskirjeitä, suurta valtion sinettiä, joka oli naurettavan
huolellisesti ja monimutkaisesti köytetty kirjavaan silkkiliinaan,
kummallisia nuolia, joiden erinomaista merkitystä ainoastaan
kiinalaisen aivot voivat käsittää, Europan teollisuustuotteita
ja muuta sellaista. Äärettömän yksitoikkoisesti ja sanomattoman
arvokkaasti kävi keskustelu. Meidän puheemme tulkittiin ranskasta
venäjäksi, venäjästä kirgiisiksi, kirgiisistä kiinaksi ja vastaukset
päinvastaisessa järjestyksessä taas ilmoitettiin meille; ihmekö
siis, että keskustelu kävi kiusoittavan juhlalliseksi. Aamiaisen
jälkeen tuli kiinalaisia jousimiehiä näyttämään meille sotakuntoansa
ja taitoansa; sitte Dshandsun ihan itse vei meidät kasvitarhaansa
maistelemaan kaikenlaisia kaaliksia; viimein päästi hän meidät
ratsastelemaan omin neuvoin kaupungin katuja ja toreja. Erään
tatarilaisen talossa nautittuamme vierasvaraisuutta ja hyvän atrian,
jonka ajaksi erittäin kaunis, nuori rouvakin kutsuttiin meidän
kunniaksemme miesten huoneesen, läksimme lähellä auringon laskua
siitä historiallisestikin merkillisestä paikasta.
Tshukutshak on sama kaupunki, joka vuonna 1867 joutui pitkällisen
piirityksen jälkeen dungaanien, erään mongolialaisen, mutta
islamia suosivan ja kiinalaisten yliherruutta vastaan lakkaamatta
kapinoivan kansanheimon käsiin, jolloin se kaikkinensa hävitettiin ja
hajoitettiin maan tasalle.
Kolmestakymmenestä tuhannesta asujamesta, jonka verta Tshukutshakissa
kerrotaan ennen sitä tapausta olleen, oli runsaasti kolmas osa
paennut, mutta muut tulleet monen rynnäkön onnellisesta torjunnasta
huolettomiksi ja jääneet turmioksensa jäljelle. Dungaanit, kun heidän
viimeinen rynnäkkönsä onnistui, käyttivät yhtä suurta julmuutta
ja raakuutta kuin kiinalaiset ennen heitä kohtaan. Mikä miekalta
säästyi, tuhottiin tulella. Saattajamme översti Friedrichsin käydessä
kahden viikon päästä tuon tapauksen jälkeen siinä paikassa, jossa
Tshukutshak oli ollut, eivät hiiltyneet rauniot enää savunneetkaan.
Sudet ja koirat, mahat paisuksissa ihmislihasta, hiipivät kylläisinä
pois hänen edeltänsä taikka luopumatta jatkoivat kammottavaa
atrioimistaan, nakerrellen rauhassa entisten isäntäinsä luita;
kotkat, haarahaukat, korpit ja varikset olivat myöskin osalla.
Missä oli täytynyt raivata tietä, siellä oli ruumiita koottu läjiin
kymmenittäin ja sadoittain päällekkäin; muissa kaupungin osissa,
kaduilla, pihoissa, taloissa makasi niitä yksitellen, kaksittain,
kymmenittäin, mies ja vaimo, isoisä, isoäiti, äiti ja lapsi,
kokonaisia perheitä ja pelastusta etsivine naapureineen yhdessä,
otsat halki miekan iskuista, kasvot repaleina, palaneina, raajoissa
koirain ja susien hammasten merkkejä, jotkut kappaleina, päättöminä,
käsittöminä. Mitä julmaa kaikkein hurjin ja raain mielikuvitus
suinkin voi keksiä, kaikkea oli siellä todella ollut nähtävänä.
Nykyään on Tshukutshakissa enintään tuhat asujanta, ja se uudestaan
rakennettu, torneilla kaunistettu linna on paraastaan Baktin pienen
venäläisen varustusväen turvissa; sillä, että dungaanit eivät
vieläkään ole luopuneet aseista eikä tulleet voitetuiksi, näkyi
kiinalaisen sotajoukon marssista muutamia päiviä sitte Emilin
laaksoon, johon dungaanit taas uhkasivat hyökätä.
Majuri Tihanovin ja hänen kolmenkymmenen kasakkinsa seurassa kuljimme
me läpi sen laakson, näkemättä yhtäkään dungaania, kohtaamatta
päiväkausiin ainoatakaan ihmistä. Emil, Saurista tullen, juoksee
Tarabagatain ja Semistaun, kahden teräväkulmaisesti yhtyvän, korkean
vuoriseljänteen välitse, saaden kummaltakin puolen lukemattomia
puroja lisäksi. Kiinalaisten kastelutaito oli kaikkia vesisuonia
käyttäen tehnyt koko laakson hedelmälliseksi kasvitarhaksi, vaan
dungaanit hyökäten sinne hävittivät sen tarhan ja jättivät sen
takaisin aron valtaan, josta kiinalaiset olivat sen vapauttaneet.
Vielä näimme lähellä, kaupunkia pikku kyliä, tapasimmepa kalmukkien
leirinkin, mutta sitte ei ollut enää nähtävänä muuta kuin entisen
vaurauden ja toimeliaisuuden raunioita. Vainioille on luonto itse
lempeällä kädellä levittänyt verhoavan arohunnun, mutta kylien
rauniot, jotka eivät vielä ole myrskyn, ei ilman vaikutuksesta
hävinneet näkymättömiin, huutavat valitustansa taivaasen. Jos
poiketaan sellaisiin kyliin, tulevat menneiden, aikojen julmuudet
kauhistavan selvästi näkyviin. Hävitettyjen muurien välillä, joiden
katot ovat palaneet ja päädyt puoleksi tai kokonaan kaatuneet,
mätänevässä rojussa, josta ylen reheviä myrkkysieniä kasvaa,
kiinanposliini-kasojen, puolihiiltyneiden ja sen tähden myöskin vielä
luonnollisessa muodossaan säilyneiden huonekalujen seassa tavataan,
kaikkialla ihmisluita, halottuja pääkalloja, petoeläinten jyrsimiä
luumuhkuroita sekä seassa palasia kotieläinten, varsinkin koirain
luurangoista. Kalloissa näkyy vielä nytkin niitä halkoneiden teräväin
miekkain merkkejä. Ihmiset joutuivat murhanhimoisen vihollisen
uhreiksi ja koirat samoin yhdessä herrainsa kanssa, joita suojelemaan
noilta hirviöiltä ne lienevät ryhtyneet; muut kotieläimet vietiin
pois, ryöstettiin, kuten kaikki muukin voitettujen omaisuus, vaan
silloin arvottomilta näyttävät esineet särjettiin ja poltettiin.
Ainoastaan kaksi puolivilliä kotieläintä on vielä jäänyt raunioille
asumaan, pääskynen ja varpunen; muiden sijaan on villejä lintuja
pesinyt raunioiden koloihin.
Me häiriöttä kuljimme läpi aution laakson, hävitetyn kasvitarhan. Ei
yhtään dungaania näyttäytynyt, sillä meidän kolmenkymmenen kasakkimme
takana oli suuri, mahtava Venäjän valtakunta. Tavatessamme viimein
ihmisiä huomasimme niiden olevan Venäjän alammaisia kirgiisejä,
jotka täällä Kiinan alueella paimensivat laumojansa, viljelivät
vainioitansa ja tekivät muistokumpua eräälle vainajallensa.
Emilin laaksosta nousimme Tarabagatain ylitse eräästä
vuorenharjanteen matalimmasta paikasta ja laskeuduimme sen sekä
Saurin, Manrakin, Terserikin, Mustaun ja Urkasharin piirittämälle,
noin kuusitoista sataa metriä korkealla meren pinnasta olevalle,
melkein tasaiselle Tshiliktin ylängölle, kuljimme sen poikki, tavaten
monta tavattoman suurta kurgaania eli seudun asujanten hautakumpua,
sekä edelleen äärettömän notkoisen ja rotkoisen Manrak-vuoriston
monimutkaisesti kiemurtelevia laaksoja myöten Saisanin tasangolle ja
saman nimiseen, vasta neljä vuotta sitte rakennettuun, ystävälliseen,
pieneen rajakaupunkiin. Siellä, lähellä Kiinan ja Venäjän rajaa,
tapasimme, ensi kerran Lepsasta lähdettyämme, taas europpalaista,
viehättävää mukavuutta. Seuroissa, joissa olimme läsnä, oleskeltiin
kuin Pietarissa tai Berlinissä, puheltiin vapaasti, soitettiin,
laulettiin ja tanssittiin sekä pienemmissä perhepiireissä että
yleisissä puistoissa. Verrattomasti livertelevät satakielet säestivät
tanssia ja laulua; tuskinpa muistui mieleenkään, missä oltiin.
Minä käytin täällä olomme aikaa ullarien pyyntiin, jotka turkinpyyn
muotoiset, korkeilla vuorilla eleksivät kanalinnut ovat metson
kokoiset, ja opin samalla tuntemaan sekä Manrak-vuoriston viileyttä
että myöskin köyhempäin kirgiisien paimentolaiselämää toiselta,
minulle vielä ihan oudolta puolelta, ja sen tähden palasin hyvin
tyytyväisenä siltä tulosrikkaalta retkeltäni.