kalliolle, koska kuohussa riippuvan veneen kiikkuminen esti
nukkumasta. Tuskinpa voidaan ajatella kummallisempaa makuupaikkaa,
kuin se on. Kallio, jolla levätään, tuntuu tärisevän kosken voimasta;
aaltojen kohina ja pauhu, suhina, ryske ja jyrinä huumaavat ja
sotkevat kuulumattomiin kaikki muut äänet; vaiti siinä istutaan
tai maataan matollansa kaikki venekumppanukset yhdessä ryhmässä.
Lentävän sumun tavalla suihkuttaa jokainen tuulen puhallus hienoa
hyrskysadetta kalliosaarelle. Virkistävästä leiritulesta leviää
kummallista valoa kalliolle ja kuohuvan veden kaikille ylimmille
harjoille ja kärjille, mutta sitä kammottavammilta vain näyttävät
pimeään varjoon jäävät pyörteiden pohjat. Välistä tuntuu ihan
siltä, kuin satoja kitoja avautuisi nielemään ihmislasta, joka
tässä niiden välillä tosiaan näyttää mitättömän heikolta. Vaan
hänen luottamuksensa ja uskalluksensa on luja kuin kallio, jolle
hän teki tilansa. Jyrisköön mahtava koski, pauhatkoot ja hyrskykööt
kuohut miten hyvänsä, turvallisena levätään kalliolla, joka on
vuosituhansia kestänyt veden voimaa. Entäpä jos köysi katkeaisi
ja pelastava vene murskautuisi toiseen kallioon? Tottapa silloin
tulee toinen vene viemään haaksirikkoisia rannalle! Voidaan siinä
kyllä maata, jopa nukkua rauhallisestikin sellaisten ajatusten ja
lakkaamattoman pauhinan keskellä; sillä vaara antaa rohkeutta ja
rohkeus luottamusta, ja huumautuneelle korvalle muuttuu aaltojen
jyrinä viimein kehtolauluksi. Mutta seuraavana aamuna, millainen
herääminen! Idässä hehkuu taivas punaisena; vanhat vuorijättiläiset
levittävät hartioilleen purpuramanttelin, jopa ne välähtelevätkin
säkenöiden, kuin olisivat kiillotetusta teräksestä. Valo ja varjo
kutovat mustille kalliovuorille ja aavikon hiekasta kullalta
paistaviin rotkoihin ihmeellisen, sanomattoman ihanan väriverhon;
tuhansia vesihelmiä kiiltää ja välkkyy siinä; ja joki kohisee
mahtavaa, ijäisesti yhtäläistä ja kuitenkin aina vaihtelevaa
lauluansa. Sellainen näytelmä, sellainen sävel täyttää joka
sydämmen tyytyväisyydellä ja ihastuksella. Totisesti kääntyy mieli
hartauteen herätessä niin suurenmoisen näytelmän keskellä ja samoissa
tunteissa kuluvat aamuhetket, sillä vasta päivemmällä alkaa tuntua
säännöllistä, etelään vievää purjetuulta. Silloin alkaa taas työ
ja vaara, vaiva ja taistelu, uskaliaat koetukset ja huolet. Siten
kuluu päivä toisensa perästä, ja koski toisensa perästä jää laivurin
jäljelle.
Purjehdus vastavirtaan on vaarallinen ja aikaa haaskaava, vaan
purjehdus myötävirtaan on verrattoman uhkarohkea teko, huima ajo
pitkin laineita ja virtoja, pyörteitä, jyrkkiä koskia ja ahtaita
kalliosolia; se on vallatonta leikittelyä omalla hengellänsä.
Alas kaikista koskista läpi koko koskialueen lasketaan ainoastaan
sellaisilla veneillä, joita tehdään Sudanissa alempaa jokilaaksoa
varten. Noin joka kymmenes murskautuu matkalla palasiksi; että
verraten ei yhtä paljo huku venemiehiä kuin veneitä, sen selittää
yksinomaan nubialaisten laivurien verraton uimataito, he kun eivät
aina huku silloinkaan, kuin virta paiskelee heitä vasten kallioita,
vaan tavallisesti antavat kuin sorsat itseään veden kuljettaa ja
siten viimein sentään melkein aina pääsevät maalle.
Koetan piirtää muutamia kuvia sellaisesta matkasta myötävirtaan niin
tarkkaan kuin mahdollista.
Kuusi uutta venettä raskaasta, vedessä uppoavasta mimoosapuusta,
sellaisia juuri, kuin Egyptissä mielellään ostetaan, on kolmannen
koskiryhmän etelä- eli yläpäässä rantaan kiinnitettynä; niiden
miehistö makaa mustain kallioiden välisillä hietikoilla, jossa se
on yönsä viettänyt. Vielä on aikainen aamu ja leirissä vallitsee
hiljaisuus; joki vain puhuu kohisevaa kieltänsä erämaassa. Valkeneva
päivä herättää makaajat, toinen toisensa jälkeen laskeutuu alas joen
rantaan ja suorittaa lain mukaiset aamupesot ja -rukoukset. Kuin
"määrätty" ja "lisä"-rukous on luettu, virkistävät kaikki itseään
niukalla suuruksella. Sitte nuoret ja vanhat rientävät sheikin tai
jonkun pyhän haudalle, jonka valkoinen kupukatto välkkyy vaalean
vihreiden mimoosain välitse varjoisesta laaksosta, vanhimman
perämiehen johdolla, joka nyt toimittaa papin virkaa, vielä erittäin
rukoilemaan onnellista matkaa.
Veneiden luo palattua heitetään ikivanhan, pakanallisen tavan mukaan
viimeksi vielä muutamia taateleja ikään kuin suostutusuhriksi jokeen.
Nyt vihdoin käskee kukin perämies väkensä paikoilleen. "Päästäkää
irti nuora! Soutakaa miehet, soutakaa, soutakaa, laupiaan Jumalan
nimessä!" kajahtaa hänen käskynsä. Sitte hän alkaa laulella erään
runon ainiaan palaavaa loppukertoa. Joku soutaja jatkaa laulua värsyn
toisensa perästä ja kaikki muut säestävät tarkassa tahdissa näillä
sanoilla: "Auta, auta meitä, o Muhammed, auta meitä Jumalan lähettämä
ja profeetta!"
Hitaasti liikkuu vene keskijokea kohti, nopeammin, yhä nopeammin
lipuu se alas päin. Muutaman minuutin päästä sujahtaa se vielä
kiireemmällä vauhdilla kosken niskassa olevain kalliosaarten
välitse. "O Said, anna meille iloa!" rukoilee perämies venemiesten
yhä laulaessa kuten ennen. Nopeammin, yhä nopeammin sukeltavat
airot veteen; vyötäisiin asti paljasten laivurien ruskeista, äsken
voidelluista vartaloista juoksee hiki juoksemalla alas; joka lihas
on jännityksissä ja toimessa. Kiitosta ja moitetta, imarrussanoja
ja noitumisia, pyytelemistä ja uhkausta, siunauksen toivotuksia
ja kirouksia tulvii vuorotellen perämiehen suusta, mikäli vene
enemmin tai vähemmin hänen mieltänsä myöten syöksyy eteen päin.
Kaikin voimin liikutellut airot, vaikka soutu on oikeastaan aiottu
vaan ohjaamiseksi ja peränpidon helpotukseksi, kiihdyttävät veneen
muutenkin arvaamattoman nopeaa kulkua ja siten enentävät vaaraa yhtä
paljon, kuin toisinaan vähentävätkin. Senpä tähden perämiehellä onkin
syytä koettaa kaikin keinoin kiihottaa miehiänsä. "Ponnistakaa,
ponnistakaa, pojat, tempokaa vahvemmin airoillanne; näyttäkäät
voimaanne te sankarien pojanpojat; näyttäkää rohkeuttanne, te
urholliset; ponnistelkaa paremmin, jättiläiset; ylistäkää profeettaa,
uskovaiset! O meriesa, Dongolan tuoksuvat tyttäret, Kairon sadut,
kaikki ovat teidän! Vasemmalla puolen, sanon minä, te koirat, koiran
penikat, te kristityt, pakanat, juutalaiset, kafferilaiset, tulen
palvelijat! No, te konnat, petturit, varkaat, ryövärit, rosvot,
ettekö souda! Ensimmäinen airo oikealla puolen, naisetko sinua
liikuttelevat? Kolmas airo vasemmalla, heitä veteen ne vetelykset,
jotka sinua liikuttelevat! Ihan niin, oivallisesti, verrattomasti, te
notkeat, sukkelat, voimakkaat nuorukaiset; Jumala teitä siunatkoon,
te kelpo pojat, ja antakoon teidän isillenne iloa, teidän lapsillenne
menestystä! Paremmin, paremmin, vielä paremmin, te vetelykset,
voimattomat, mehuttomat raukat, tuomitkoon Allah teitä ja tuhotkoon
oikeassa vihassaan, te, te -- -- Auta meitä, auta meitä, o Muhammed!"
Siten tulvii lakkaamatta sanoja perämiehen suusta, ja kaikki ne
lausutaan vakavimmasti tai huudetaan ja vahvistetaan niitä vielä
jalan käden tai pään liikkeillä.
Vene saapuu kosken alkuun. Kalliovuoret molemmilla puolin näyttävät
pyörivän, veden jyrisevä kuohu huuhtelee laivan kantta, ei mitään
käskyjä enää kuulu. Heikkoa venettä työntää virta työntämistään
erästä kallionkulmaa kohti -- pelkoa, tuskaa, kauhua näkyy kaikkein
kasvoissa -- vaan jopa livahti vene sen vaarallisen paikan ohitse;
kalliosta takaisin kuohuva vesi oli myöskin työntänyt venettä
etemmäksi; ainoastaan kaksi airoa katkesi, kuin olisivat olleet
haurasta lasia. Siten ei enää käy oikein ohjata venettä; tottelematta
peräsintä syöksyy se pahimpaan kuohuun. Yhteinen huuto ilmoittaa
kauhistusta; vapisevin polvin peräsimessä seisova ukko viittaa ja
kaikki, heittäytyvät pitkäksensä veneesen ja koettavat pysytellä
kiinni. Huumaava ryske, joka puolella sihisevää, kiehuvaa vettä;
muutamaan silmänräpäykseen ei mitään näy muuta kuin vettä; sitte vene
ihan hypähtää ylös; päästy on siitäkin kuoleman vaarasta. "El hamdi
lillahi!'", Jumalan kiitos! kuuluu jokaisen suusta; sitte muutamia
rientää tutkimaan ja tukkimaan ehkä syntyneitä rakoja, toiset
sovittelevat paikoilleen uusia airoja, ja yhä mennään täyttä vauhtia
eteen päin.
Ensimmäisen jäljestä syöksyy toinen vene vaarapaikkaan huimaavalla
vauhdilla. Yhä rajummin ja nopeammin soutavat miehet. Yht'äkkiä
kaatuvat kaikki maahan ja eräs lentää veneen perästä läpi ilman yli
veneen koskeen. Hän näyttää olevan hukassa, hautautunut kuohuvaan
syvyyteen: mutta ei, kumppanien neuvottomina väännellessä käsiään
sukeltaa keskeltä vaahtoista pyörrettä kosken alta ylös verraton
uimari ja, kuin kolmas vene syöksyy toisen kalliolle tarttuneen
ohitse alas pyörteesen, tarttuu hän airoon ja ponnistakse notkeasti
ylös veneesen; hän on pelastunut. Neljäskin vene syöksyy ohitse;
rukoilevilla viittauksilla pyytävät kalliolle tarttuneen veneen
miehet apua, vaan ainoastaan viittaus taivaasen tulee paljon
sanovaksi vastaukseksi. Todella ihmiset tässä eivät voi auttaa,
sillä ei mikään alus ole tässä ihmisen vallassa; joen itsensä täytyy
auttaa, jos se ei tahdo tuhota, ja se auttaakin. Yhä kovemmin
kiikkuu vene, milloin keula milloin perä sukeltaen veden sisään,
ja yht'äkkiä se taas syöksyy edelleen läpi kuohujen ja hyrskyjen.
Muutamat venemiehet soutavat, toiset ammentavat vettä yhdessä kahden
matkustavaisen naisen kanssa ja jotkut paukuttelevat, naulaavat ja
tukkivat kiinni karin tekemiä reikiä. Puolillaan vettä, tuskin enää
pysyen päällä, pääsee se viimein rantaan, jossa se tyhjennetään,
mutta puoli Arabian-gummi-lastista on mennyt hukkaan ja sen omistaja,
köyhä kauppias, repii partaansa, valittaa, vaikeroi, itkee ja
kiroilee matkustavia naisia. Ne muka ovat syypäät kaikkeen; mitenkä
he, jotka jo paratiisissa saattoivat ensimmäisen miehen turmioon,
voisivatkaan koskaan tuottaa onnea ja siunausta uskovaisille
muhamettilaisille! Kirous ja kuolema naisille ja koko heidän
suvullensa!
Vene seuraavina päivinä korjaellaan, tukitaan ja lastataan. Sitte
se yhdessä muiden kanssa purjehtii seuraavalle koskelle, laskee
niistä alas vahingoittumatta ja saapuu Keski-Nubian hedelmälliseen,
kalliottomaan jokilaaksoon, joka vierasvaraisesti ottaa vastaan
kaikki laivurit. Heti unhottuvat kaikki huolet, jotka ennen
rasittivat; lasten tavalla iloitsevat, nauravat ja laskevat leikkiä
nyt ruskeat miehet ja mielihyvällä ryyppivät palmuviiniä ja meriesaa.
Liian nopeasti heidän mielestään kuljettaa joki veneitä läpi tämän
onnellisen maan.
Taas pudistelee aavikko kullankeltaista hietaa joukottain
rantakallioiden ylitse; taas kalliosaaret supistavat, jakavat,
patoavat Niilin uomaa; veneet ovat näet saapuneet toisen kataraktin
koskille. Vaarallinen virtapaikka, peljätty pyörre, huolettava sola
ja äkkijyrkkä polveke toisensa perästä jää jäljelle; ainoastaan
viimeiset ja rajuimmat kosket ovat enää laivurien ja Vadihalfan
palmukylän välillä, josta alkaen joki jo muuten on ihan vaaraton,
jos vain vielä päästään niiden kallioiden ohitse, jotka Filain
alapuolella supistavat jokea. Todella peljättäviä ovat kosket Gaskol,
Moedjana, Abu-Sir ja Hambol, joiden yläpuolella kaikki veneet
laskevat johonkin tyyneen lahteen; kaikki miehet lepäävät siellä
seuraavaan aamuun asti, vahvistaakseen huomisen päivän työhön,
ponnistuksiin, hätään ja huoliin. Kimmoisilla vuodetelineillä
antautuvat muassa olevat länsimaalaisetkin virkistävän levon
suloiseen helmaan.
Yö levittää huntunsa yli aution maan. Kalliolaaksossa jyrisevät
alas syöksyvät vedet, tyynen lahden pinnasta välkkyvät tähtien
kuvat, rannalla levittävät kukoistavat mimoosat tuoksuansa. Silloin
astuu koskien välillä syntynyt ja harmaantunut perämies-vanhus
länsimaalaisten luo. Lumivalkoinen parta piirittää kunnian arvoista
muotoa, väljä päällysvaate on vähän pitkän papinnutun kaltainen.
"Vieraan maan pojat, Frankinmaan miehet", alkaa hän puhua, "kovaa
olette meidän kanssamme kokeneet, kovempaa on vielä tulossa. Minä
olen tässä maassa syntynyt; seitsemänkymmentä vuotta on aurinko minun
päätäni lämmittänyt ja viimein tehnyt tukkani harmaaksi; minä olen
vanha mies, te voisitte olla minun lapsiani. Niinpä ottakaa vaari
varoituksestani ja luopukaa aikomuksestanne seurata meitä huomenna.
Tietämättänne antaudutte vaaraan, mutta minä tunnen sen. Jos olisitte
kuten minä nähneet ne kalliot, jotka tuolla sulkevat tietä vedeltä;
jos olisitte kuten minä kuullut, miten vedet sivutuksissaan ja
äkäisinä pauhaten tinkivät läpipääsöä, miten ne kallioita peittävät
ja jyristen ja mylvien syöksyvät syvyyteen; jos ajattelisitte, että
Jumalan armo, jota me ihmettelemme ja ylistämme, että yksinomaan vain
se voi ohjata meidän heikkoja aluksiamme; niin te tottelisitte. Eikö
suru murtaisi äitienne sydäntä, jos kaikkivaltias nyt tällä kertaa
meille ei osoittaisikaan laupeutta? -- Ettekö luovu aikeistanne? No,
sitte laupiaan Jumalan armo meitä kaikkia suojelkoon?"
Ennen auringon nousua on jo vilkasta liikettä rannalla. Hartaammin
kuin ennen lausuvat laivurit aamurukouksensa. Vakavat, jokea
tuntevat perämiehet, nuoret, vahvajäseniset, uskaliaat soutajat
tarjoovat apuansa vanhukselle. Tarkkaan valitsee hän kokeneimmat
perämiehet ja voimakkaimmat soutajat heidän keskestään, asettaa
kolme miestä peränpitoon ja kehoittaa lähtemään. "Miehet ja pojat,
joen lapset, rukoilkaa Fatihaa!" käskee hän. Ja kaikki lausuvat
koraanin ensimmäisen luvun sanat: "Kiitos ja ylistys maailmain
herralle, laupiaalle Jumalalle, joka vallitsee tuomion päivänä. Sinua
me tahdomme palvella, sinua me rukoilemme johtamaan meitä oikeata
tietä, niiden tietä, jotka iloitsevat sinun armostasi, ei niiden
tietä, joille sinä olet vihoissasi, eikä eksyneiden tietä!" "Amen,
poikaseni, laupiaan Jumalan nimessä amen! Päästäkää irti nuora ja
tarttukaa airoihin!" Tasaisessa tahdissa sukeltelevat airot veteen.
Hitaasti kuljettaa tyyni joki venettä kohti ensimmäistä koskea;
sinne päästyään syöksyy se, tottelematta peräsintä ja airoja,
joka liitoksestaan naristen ja ryskäen, läpi roiskuvien aaltojen
ja kiehuvan hyrskeen, läpi pyörteiden, solien ja äkkijyrkkäin
polvekkeiden, kyynärän päästä kallioiden ohitse ja ihan karien
vieritse toista koskea kohti. Kosken päältä silmä kauhistuen
katselee veden hirvittävän voiman tähden kammottavaan syvyyteen,
ja juuri kosken alla kohoaa pahimman kuohun keskeltä pyöreä kallio
kuin valkokiharainen jättiläispää, jonka tukka kovassa tuulessa
häilyy. Lentävän nuolen tavalla syöksyy heikko, tässä ohjausta
tottelematon alus tuota jättiläispäätä kohti. "Laupiaan Jumalan
nimessä, soutakaa, soutakaa miehet, te voimakkaat, urholliset,
rohkeat miehet, te joen lapset!" kehoittelee perämies; "vasemmalle,
vasemmalle peräsintä koko voimalla!" Mutta ei apua airoista, ei
peräsimestä. Tosin tuo kallio ei vahingoita alusta, mutta se kääntyy
oikealle eroavaan, ahtaasen karikkoon, ja turhaan etsivät silmät
tietä sieltä sokkelosta pois. Jo vetävät venemiehet aironsa veneesen
ja ryhtyvät riisumaan viimeisiäkin vaatteitansa, voidakseen vapaammin
uida, kuin vene nähtävästi murskautuu kareihin. Silloin yht'äkkiä
hirvittävä rysäys kääntää kaikkein silmät taas jäljelle päin. Tuo
kalliopää on ottanut jäljestä tulevan pitemmän ja vähemmin ohjausta
tottelevan veneen päälaelleen ja pitää sitä alla kiehuvan kuohun
päällä ilmassa. Se vielä enentää kauhua. Kaikkein mielestä ovat sen
veneen miehet kerrassaan hukassa, ja kaikki ensimmäisen veneen miehet
varustautuvat hyppäämään kuohuun. Silloin selvästi ja kirkkaasti
kajahtelee joella vanhenneen ukon ääni aluksessa, joka pyörien kulkee
edelleen karikossa. "Oletteko sitte hullut, te Jumalan hylkäämät, te
pakanain lapset! Ponnistakaa voimianne, te pojat, miehet, sankarit,
jättiläiset, uskovaiset! Kaikkivaltiaan kädessä on kaikki voima
ja väkevyys; hänelle olkoon kunnia, tarttukaa siis airoihin, te
sankaripojat!" Ja itse hän tarttuu peräsimeen ja ohjaa eksyneen
veneen muutamassa minuutissa "harhateiltä" takaisin "oikealle
tielle". Vene toisensa perästä ilmestyy alas tyynelle vedelle, mutta
eivätpä kaikki ole päässeet turmiosta. Yhä vielä kantaa jättiläispää
kalliolaellansa venetaakkaa, arvattavasti tulevanvuotiseen Niilin
paisuntaan asti, ja se onneton vene, jossa matkustavaiset naiset
olivat, murskautui jo ylimmässä koskessa tuhansiksi pirstoiksi.
Onnellisesti pelastuneiden miesten kanssa rukoilevat laivurit kuten
ennen lähtöä: "Kiitos ja ylistys maailmain Herralle!" Palmuvarjoisen
Vadihalfan kylän rannassa ovat kaikki pelastuneet veneet rinnakkain;
rannalla makailevat leimuavan tulen ympärillä sievissä ryhmissä
laivurit. Suuret maljat täynnä meriesaa kehoittavat juomaan; toisissa
samanlaisissa astioissa höyryää teurastettujen lammasten lihaa
tuota pikaa kokoutuneiden naisten ja tyttöjen tarkastettavana,
joita europpalaisten mieli ei tee lähestyä, he kun ovat voidelleet
itseänsä kauas katkuavalla risiiniöljyllä. Kitaran säveleet ja rummun
pärinä ilmoittavat leikin, juhlan, syömingin ja juomingin alkua.
Sanomaton hyvinvointi ilostuttaa kaikkia venemiehiä; nautinnon
sulous näkyy kaikkein kasvoista ja liikkeistä. Mutta viimein vaatii
tämänpäiväisistä raskaista ponnistuksista ja huolista tullut väsymys
velkaansa. Veltostuvasta kädestä putoaa tarabuka ja tambura, ja tuota
pikaa vaikenevat kaikki äsken vielä niin pauhuiset äänet.
Sen sijaan alkaa yö puhua. Ylhäältä kaikuu koskien jyrinä; palmujen
latvoissa leikittelevä yötuuli synnyttää kuiskailua; matalaan rantaan
murtuvat kohisten aallot. Koskien jyrinä, aaltojen kohina, tuulen
humina ja palmujen kuiskeet kutoutuvat oivalliseksi kehtolauluksi,
joka tuuditellen vie kaikki kultaisen unen valoiseen valtakuntaan.
Matka Siperiassa.
Vilkkaat Pietarin kadut, kullalta loistavat Moskovan kirkkojen
kumukatot ovat jääneet jäljelle, Nishni-Novgorodin tornit ovat
edessämme Oka-joen tuonpuolisella rannalla. Kiitollisina olimme
lähteneet Venäjän valtakunnan molemmista pääkaupungeista. Me olimme
kaikkein ylhäisimmästä suosituksesta Saksan puolelta kyllä toivoneet
Venäjällä hyvää vastaan ottoa, mutta se olikin parempi, kuin olimme
osanneet aavistaakaan tai sinne päinkään toivoa. Hänen Majesteettinsa
Tsaari oli päästänyt meidät puheilleen, keisarilliset suurruhtinaat
ja suurruhtinattaret olivat armollisesti ottaneet meitä vastaan,
Venäjän ministerit ja muut korkeat virkamiehet olivat osoittaneet
meille kohteliasta rakastettavuutta ja uhraavaista apua; ja mukaamme
olimme saaneet paraimpia suosituksia, joiden tärkeys meille vasta
myöhemmin selvisi.
Nishni-Novgorodiin olimme päässeet uuden ajan kulkuneuvoilla,
vaan nyt oli meidän vielä koettava, miten Venäjän valtakunnassa
kuljetaan tuhansien kilometrien eli virstain matkoja, miten niitä
kuljetaan talvella ja kesällä, yöllä ja päivällä; rajuilmassa ja
kauniilla päiväpaisteisella säällä, sateessa tai lumimyrskyssä
ja kuivan tomun pölinässä, reellä ja vankkureilla. Edessämme oli
suuri ja vahvatekoinen, kaikista liitoksista raudoitettu, leveillä
siivillä kaatumiselta suojeltu, katoksella lunta ja sadetta pidättävä
matkareki, ja kellot kilisivät kolmivaljakon luokissa.
Volgan kristallista jääpeitettä pitkin alkoi 19 päivänä maaliskuuta
hyvästi edistyvä, vaan ei siltä esteetön matkamme. Suojailma oli
seurannut meitä Saksasta Venäjälle, suojailma oli karkoittanut meidät
Pietarista ja Moskovasta, suojailma oli ainaisena matkakumppaninamme,
kuin olisimme olleet kevään ennustajia. Jäässä oli syviä vesikoloja,
jotka uhkaavasti muistuttivat, mikä ammottava syvyys oli allamme, ja
kastelivat hevoset, reen ja meidät itsemmekin tai pakottivat tekemään
ikäviä kierroksia, jotka jään räiskeen ja paukkinan tähden näyttivät
vaarallisemmilta, kuin olivatkaan, ja saattoivat myöskin ajajamme ja
postimiehet niin huolestumaan, että meidän täytyi jo lyhyen matkan
päässä poiketa pois tasaiselta jäältä kesätielle, jota ei vielä ollut
ajettu. Maantie, jota myöten tuhansittain kuormia ja yhtä paljo
tuomituita pahantekijöitä kulkee kohti peljättyä Siperiaa, on niille
tuomituille murheen tie, ja sellaiseksi se tuli meillekin. Metrin
paksulti oli siinä lunta, jo vetistä, mutta vielä tallautumatta;
oikealla ja vasemmalla juoksi ja kohisi puroja kaikkialla, missä vain
oli viettävää maata; surettavasti ja säälittävästi ponnistelivat nyt
pitkään riviin peräkkäin valjastetut hevoset, koettaen löytää lujaa
jalan sijaa; hypiskellen etsivät ne edeltä kulkeneiden jälkiä ja
upposivat vähänkin hairahtaessaan syrjään ihan rintaa myöten lumeen
ja jääkylmään veteen. Takana keikkui joka liitoksestaan naristen
reki ylös ja taas yht'äkkiä paiskautuen alas; pitkät ajat se välistä
pysyi paikoillaan jossakin kolossa hievahtamatta mistään hevosten
suurimmistakaan ponnistuksista; surumielisellä äänellä valitteli nyt
satumaisen Faldinen lahja, tuo susia karkoittava kello. Turhaan ajaja
kehoitti, käski, pyyteli, ärjyi, kiljui, huusi, kiroili ja piiskasi;
useimmiten päästiin vasta muiden ihmisten avulla jälleen irti.
Tuskastuttavan pitkäksi tulivat retket, neljä ja viisi kertaa
pitemmiltä tavallista mittaansa tuntuivat taipaleet. Reestä
katseleminen oikealle tai vasemmalle tuskin maksoi vaivaa, sillä
viehätyksetön ja autio tasanko on silmäin edessä; ainoastaan
kylissä oli paljo katsottavaa ja mieltä vilkastuttavaa, mutta
niissäkin ainoastaan sille, joka tahtoi ja osasi tarkastella. Vielä
pidätti täällä talvi ihmisiä pienissä, sievästi rakennetuissa
hirsiasunnoissa, joiden ympärystöä kuitenkin on pahasti rumennettu
kaikenlaisilla ulkohuoneilla; ainoastaan turkkipukuisia pikku
poikasia juoksenteli paljain jaloin vetisessä lumessa ja liassa,
jota vanhimmat pojat ja tytöt koettivat puujalkain avulla
vältellä; ainoastaan vanhoja, valkopartaisia kerjäläisiä liikkui
kestkievari- eli postitalojen ja ravintolain ympärillä, mutta
sellaisia kerjäläisiä, joiden löytö välttämättä olisi ihastuttanut
ketä hyvänsä maalaria, kerjäläisiä, jotka, kuin almua pyytäen
paljastivat päänsä, pitkän riippuvan partansa ja tukattoman
päälakensa kunniakoristuksessa, nyt vasta oikein näkyvässä ruumiinsa
likaisuudessa ja pukunsa repaleisuudessa näyttivät niin verrattomilta
maailmaa halveksivain pyhimysten ikivanhoilta esikuvilta, että
minä en voinut olla yhä ja ehtimiseen heille antamatta, saadakseni
kiitokseksi kolmesti, jopa yhdeksästikin listimisen, niin vakuuttavan
ja paljon merkitsevän, kuin olisi oikea pyhimys sitä tehnyt.
Eläimiäkin näkyi kylissä runsaammin kuin lakeuksilla ja metsissä,
joita kuljimme. Siellä talvi vielä piti kaikkea elämää kahleissa,
kaikki oli vielä hiljaista ja kuollutta, niin että, paitsi varista ja
keltasirkkua, tuskin näimme yhtään lintua lumessa, tuskin yksiäkään
nisäkkään jälkiä; kylissä meitä tervehtivät ainakin viehättävät
naakat, sievimmät koristukset puutalojen katoilla, korpit, muualla
arat vuorien ja metsäin asujamet, täällä kyläläisten tuttavat
kumppanit, harakat ja monta muuta lintua, ottamatta lukuunkaan
kotieläimiä, joista varsinkin kaikkialla vapaasti juoksentelevat siat
osasivat vetää puoleensa meidän huomiotamme.
Neljä vuorokautta matkustettuamme ilman virkistävää unta, ilman
vahvistavaa lepoa, ilman riittävää ravintoa, kaikki jäsenet kuin
rikki pieksettyinä, saavuimme, jalan astuttuamme Volgan poikki
hyvin halkeillutta jääkantta myöten, Kasaniin, tatarilaisten
vanhaan pääkaupunkiin, jonka kuusikymmentä tornia olivat meille jo
eilen ystävällisesti loistaneet vastaan. Minä luulin joutuneeni
kerrassaan itämaille. Minareteista ja siellä täällä ylös pistävistä,
huippukattoisista puutorneista kaikui alas taaskin arabiankielinen
kehoitus rukoukseen, kuten islami vaatii tunnustajiltansa;
turbaani-päisten miesten välitse hiiviskeli, heidän edessään arasti
kasvojansa hunnulla verhoten, vaan meidän kohdallamme uteliaasti
ne taas paljastaen, mustasilmäisiä naisia, etsien koreain, vettä
pitämättömäin safraanikenkiensä tähden jalkakäytäviä talojen
vieriltä; kauppapaikan tungoksessa hyöri nuoria ja vanhoja
vapaasti sekaisin; kaikki ihan samoin kuin itämailla. Ainoastaan
komeat kirkot, joista varsinkin "Kasanin mustan, ihmiskäsin
tekemättömän Jumalanäidin" luostarin kirkko sekä paikkansa että
rakennustapansa tähden erittäin veti puoleensa huomiota, eivät oikein
soveltuneettahan itämaiseen kuvaan, vaikka ei voinutkaan jäädä
huomaamatta, että täällä kristityt ja muhamettilaiset elävät hyvässä
sovussa sekaisin.
Keveillä reillä matkustimme vielä, jos mahdollista, pohjattomampia
teitä edelleen Permaan, Uraalia kohti. Tatarilaisten ja venäläisten
kylien ja niitä ympäröiväin vainioiden sekä laajain metsäin lävitse
kulkee tie. Tatarilaiset kylät eroavat edukseen venäläisistä eikä
ainoastaan sen tähden, että niissä ei vilise noita niiden asujanten
mielestä saastaisia sikoja, vaan vielä enemmän sen tähden, että
niiden hautausmaat aina ovat hyvästi hoidetut ja suurilla puilla
kaunistetut; sillä tatarilainen kunnioittaa kaikkein vainajainsa,
venäläinen enintään pyhimystensä leposijoja. Metsät, vaikka jo
palstoihin jaetut, ovat kuitenkin ikimetsiä, jotka kasvavat ja
menestyvät, vanhenevat ja kuolevat, ihmisen niihin koskematta; sillä
ne ovat liian etäällä laivaliikkeelle soveliaista joista, että niitä
jo nyt voitaisiin käyttää hyväkseen.