Nimr toimittaa herrallensa ja valtiaallensa; sen tähden hän pyytää
lupaa kutsua myöskin kaikkia egyptiläis-sotajoukon upseerejakin
ja saa pashan suostumuksen. Kaikki päälliköt, ylemmät ja alemmat
upseerit kokoutuvat kuninkaan asuntoon laitetulle atrialle. Okaisen
puistoaidan edessä kaikuu tarabuka, maan rumpu, sekä tanssiin että
taisteluun kiihottava; juhlallisesti voideltu nuori kansa hypiskelee.
Keihäitä suhahtelee ilmassa ja vastatanssijat pysäyttelevät pienillä
kiivillään niitä ihmetyttävän taitavasti; kahden sotatanssissa
pyörivän sankarin pitkät miekat uhkaavat vastatanssijan päätä, ja
kilpi ja miekka niiden iskuja yhtä taitavasti torjuvat. Ismael
iloksensa katselee kauneita ruskeita nuorukaisia, heidän notkeiden
jäsentensä sulavia liikkeitä, hyökkäysten rohkeutta, puolustuksen
varmuutta. Yhä enemmän tihenee ihmistungos juhlapaikan edessä, yhä
useampia miekkatanssijoita ilmestyy, yhä kiivaammiksi ja rajummiksi
tulevat heidän liikkeensä ja samoin kiihtyy rumpujen pärinä.
Yht'äkkiä alkaa tarabuka toista säveltä; satakertaisesti kajahtaa
se Sheedin joka kulmalta sekä lähikylistä Niilin tältä ja tuolta
puolen. Kimakka, ylimpiin naisääniin kohoava kiljahdus täräyttää
ilmaa; vyötäisiin saakka alastomat naiset, tuhkaa ja tomua rasvatussa
tukassa, syöksyvät, tulikekäleitä käsissä, esiin ja viskaavat
kekäleensä kuninkaan asunnon seiniin ja suuriin olkikasoihin.
Suunnaton liekkipatsas leimahtaa taivasta kohti; kauhuista
vaikerrusta, kiroilua ja valitusta kaikuu: liekeissä lentelee
tuhansittain äskeisten tanssijain kuolettavia keihäitä. Ei Ismael
pasha eikä kukaan muu hänen juhlakumppaneistaan pelastu tuskallisen
kuoleman kourista.
On ihan, kuin maasta kasvaisi näitä orjuutetun kansan sotilaita.
Ken vain jaksaa asetta kantaa, jokainen kääntyy julmaa vihollista
vastaan; naiset, unhottaen sukupuolensa, astuvat miesten riveihin;
ukot ja pojat taistelevat yhtä voimakkaasti ja kestävästi kuin
miehet; yksi on kaikilla pyrintö. Sheedi ja Metamme vapautetaan
yhtenä yönä ja puhdistetaan kaikista vihollisista; ainoastaan
muutamat etäisissä syrjäkylissä makaavat egyptiläiset pääsevät
verilöylystä kertomaan kauhistavaa uutista toiselle, Kordofanissa
olevalle sotapäällikölle.
Tämä toinen, Muhammed Bei el Defterdar eli, kuten nubialaiset
vielä tänäkin päivänä häntä nimittävät, "el Djelad", s.o. pyöveli,
kiiruhtaa koko voimansa kanssa Sheediin, voittaa nubialaiset toisen
kerran ja uhraa hillittömälle kostonhimolleen enemmät kuin puolet
onnettoman maan silloisista asujamista. Pardelikuninkaan onnistuu
paeta Habeshiin, mutta hänen alammaistensa täytyy taipua kantamaan
vieraan iestä ja heidän lapsensa, käyttääkseni sen sanoja, joka
minulle tätä kertoi, "kasvavat isäinsä veressä". Niistä onnettomuuden
päivistä asti ovat nubialaiset pysyneet sortajainsa kuuliaisina
orjina.
Nubialaiset eli, kuten he itseään nimittää, barabrat ovat
keskikokoisia, solakoita, rakennukseltaan suhdallisia ihmisiä, kädet
ja jalat kaunismuotoiset ja verraten pienet, kasvot enimmäkseen
miellyttävät, silmät mantelin muotoiset, nenä korkea, suora taikka
kaareva, leuka vähän pitkähkö, tukka hieno, vähän kihara, vaan ei
villainen ja ihon väri monennäköinen, vaskiruskeasta tummanruskeaan
vaihteleva. Heidän ryhtinsä on hyvä, käyntinsä kevyt, ikään kuin
liihotteleva, ja muutenkin he liikkuvat notkeasti ja sulavasti ja
ovat sen tähden paljon miellyttävämmät kuin neekerit ja Ylä-Niilin
asukkaat, yksinpä Itä-Sudanin fungilaisetkin. Miehet leikkaavat
tukkansa kokonaan tai jättävät ainoastaan töyhdön päälaelle ja
pitävät päänsä peittona ahdasta, valkoista myssyä, takieta, jonka
päälle juhlapäivinä joskus myöskin kääritään valkoinen liina
turbaaniksi. Kuuden tai yhdeksänkin metrin pituinen kääreliina on
yläruumiin peittona. Muina pukimina ovat lyhyet housut ja sandaalit
sekä juhlapäivinä sininen tai valkoinen, viitan kaltainen vaate.
Aseina ovat vasemmassa käsivarressa kannettava puukko ja matkoilla
keihäs ja koristuksina nahkakääreitä, joissa lienee tenhokaluja,
sekä nauhoista kaulassa riippuva pikku laukku. Naiset asettelevat
tukkansa satoihin ohuihin pikku palmikkoihin ja voitelevat niitä
runsaasti lampaan rasvalla, voilla tai risiiniöljyllä, jonka tähden
siitä jo etäälle leviää meille ihan sietämätön haisu, tatuoivat eli
kukittavat muutamia kasvojensa eli ruumiinsa paikkoja indigovärillä,
värjäävät usein huulensa sinisiksi ja aina kämmenensä punaisiksi,
koristavat kaulansa lasihelmillä, merenkulta- ja karneoli-vitjoilla,
tenhokalupusseilla ja muilla sellaisilla, nilkkansa tinaisilla,
elefantinluisilla tai sarvisilla sekä korvanlehtensä, sieramensa
ja sormensa hopeaisilla renkailla, pitävät housujen sijasta alas
keträksiin asti ulottuvaa esiliinaa ja asettelevat kääreliinan
miellyttäviin laskoksiin ryntäillensä ja hartioillensa. Pojat ovat
kuudenteen tai kahdeksanteen vuoteen asti alasti, tytöt käyttävät
neljännestä vuodestaan alkaen tavattoman sievää, hienoista
nahkanauhoista tehtyä, usein helmillä tai raakuilla koristettua
rimpsu-esiliinaa.
Kaikki jokilaaksossa pysyväisesti majailevat nubialaiset asuvat
nelikulmaisissa, enemmän tai vähemmän kuutiomaisissa majoissa,
jotka ovat tehdyt joko ilmassa kuivatuista tiileistä, ja silloin
ylhäältä kavennetut, tai hienoista puista, jolloin katto on
oljista. Niissä on tavallisesti vain yksi asuinhuone, matala ovi
ja ikkunain sijasta ilmareikiä; sisustus niin yksinkertainen kuin
mahdollista. Korkea teline vuoteena, pohja nahkanauhoista tai
niinistä palmikoitu, yksinkertaisia arkkuja, hyvästi tehtyjä,
jopa veden pitäviäkin koreja, nahkaleilejä ja maljoja veden,
durra-oluen ja palmuviinin säilyttämistä varten, käsimylly viljan
jauhamista varten, rautaisia tai savisia, vähän kuperoita levyjä
leivän paistamista varten, kurpitsamaljoja, kirves, pora, muutamia
kuokkia y.m., siinä tavallinen talouskalusto; mattoja, esirippuja,
verhoseiniä, peitteitä, kuppeja, mataloita, palmikoituja lautasia
kansineen on joissakuissa asunnoissa. Näiden ihmisten ruokana
ovat paraastaan, siellä täällä melkein yksinomaankin kasviaineet,
maito voi ja munat. Vilja hienonnetaan useammin hieromalla kuin
jauhamalla, tehdään taikinaksi ja paistetaan sitkeäksi leiväksi,
jota syödään joko ihan paljaaltaan tai maidon kanssa; käytetään
särpimenä myöskin paljo väkeviä maustimia monista kasveista tehtyä,
paksulimaista juomaa, johon, jos oikein hyvin sattuu, seoitetaan
lihansyitä auringon paisteessa kuivatuista lihalevyistä. Himokkaampi
kuin ruokiin on nubialainen juomiin, sillä mitä hyvänsä päihdyttävää
juomaa, kotimaista tai vierasta, hän aina kiihkeästi nauttii, tuleepa
oikeaksi juopoksikin.
Keski-Niilin asujanten tavoissa näkyy nykyään kummallista perittyjen
ja syrjästä tulleiden tapojen sekasotkua. Ollen vähäpuheinen
ja kevytmielinen taipuu nubialainen yhtä mielellään uusiin,
hänelle vieraihin tapoihin, kuin näyttää unhottavan alkuperäiset
kotitavat. Islamin tunnustaja on hän enemmin nimeksi kuin todella;
tarkkaa pitämistä kiinni uskonlauseista hän yhtä vähän tuntee
kuin suvaitsemattomuutta toisin ajattelevia kohtaan. Ennen
ehtimistänsä elähtäneen miehen tai vanhuksen ikään hän harvoin pitää
lukua profeetan käskyistä eikä koskaan sellaisella innolla kuin
arabialaiset tai turkkilaiset heimot. Hän ympärileikkaa poikansa,
naittaa tyttärensä, kohtelee vaimojansa, hautaa kuolleet ja pitää
juhlat islamin käskyjen mukaan, vaan luulee kuitenkin tehneensä
kylliksi, jos noudattaa uskonsa ulkonaisia määräyksiä. Laulu ja
tanssi, iloiset seurat, leikinlasku ja juomingit miellyttävät häntä
paremmin kuin koraanin opetukset ja käskyt tai uskon harjoituksiin
ja katumustöihin kehoitukset, joita munkit niistä ovat selittämällä
johtaneet, taikka muiden muhamettilaisten mielestä niin pyhä paasto.
Kuitenkaan ei häntä voi kukaan sanoa tahdottomaksi, horjuvaksi,
itsenäisyyttä tuntemattomaksi, epäluotettavaksi eikä uskottomaksi
eli lyhyesti: huonoksi ihmiseksi. Ala-Nubiassa, jossa hän joka vuosi
tapaa satoja hänen mielestään rikkaita ja anteliaita muukalaisia,
muuttuu hän tosin usein hävyttömäksi, jopa sietämättömäksikin
kerjäläiseksi, eikä häntä jalostuta vieras maakaan, jonne hänen
täytyy siirtyä, koska hänen köyhä maansa ei voi elättää häntä; mutta
yleensä täytyy häntä syystä kyllä sanoa kelpo mieheksi. Hänessä kyllä
nykyään ei useinkaan näy isäinsä lujatahtoisuutta, mutta rohkeutta ja
urhollisuutta hänellä kyllä on; tosin hän näyttää paljon lempeämmältä
ja hyvätahtoisemmalta kuin egyptiläinen, mutta on sentään luotettava
ja kestäväinen; jos on ryhdyttävä vaikeihin tai vaarallisiin
yrityksiin Hänen köyhä, niukka-antoinen maansa, jossa hän koko
sielullaan pysyy kiinni, jota hän vieraassakin maassa liikuttavan
hellästi muistelee, jota varten hän tekee työtä, kärsii puutetta
ja säästää, koska hänen ainoa pyrintönsä on päästä sinne elämään
miehuutensa ja vanhuutensa aikaa, se maa vaatii häneltä lakkaamatonta
taistelua olemassa olosta ja vahvistaa hänen ruumiilliset ja henkiset
voimansa. Pauhaava joki, jota vastaan hän taistelee yhtä sitkeästi
kuin kallioista maatakin vastaan, herättää hänessä ja pitää yllä
rohkeutta ja itse-luottamusta sekä vaaran levollista arvostelua.
Siten saamiensa ominaisuuksien tähden on nubialainen uskollinen
palvelija, luotettava matkakumppani, vaellushaluinen djellabi eli
kauppias ja varsinkin toimelias ja peloton laivuri.
Näyttää melkein siltä, kuin vanhemmat aina varta vasten
valmistaisivatkin poikiansa aikaisimmasta nuoruudesta asti kaikkiin
palveluksiin, joita he sitte vaurastuttuaan tekevät. Kuten Egyptissä
samoin Nubiassa tuskin ollenkaan kasvatetaan köyhän miehen lapsia,
enintään heitä pidetään työssä tai oikeammin ehkä koetetaan heistä
voimainsa mukaan saada hyötyä. Olkoon poika kuinka pieni hyvänsä,
jotakin palvelusta hänen täytyy tehdä, jotakin tointa hoitaa; olkoon
tyttö kuinka heikko hyvänsä, äitiään täytyy sen auttaa kaikissa
toimissa, kuin maan vaimoilla on. Egyptissä lapsille tuskin suodaan
mitään virkistystä, Nubiassa sitä vastoin edistetään lasten iloista
leikkiä mikäli mahdollista. Egyptissä tulee poika orjaksi ja tyttö
sen orjan orjattareksi, saamatta kumpikaan kokea iloista lapsuutta.
Nubiassa ovat puolikasvuiset ja suuremmatkin yhä vielä käytökseltään
ja olemukseltaan lapsia. Sen tähden ne näyttävät meistä Egyptissä
luonnottoman vakavilta kuten heidän isänsä, vaan Nubiassa iloisilta
kuten äitinsä. Yleensä suosittua lasten leikkiä saa joka matkustaja
nähdä, ja mielellään hän sitä katseleekin, koska siinä on liikkeiden
notkeutta ja suloutta, kestävyyttä ja toimirohkeutta runsaammin
kuin missään muissa leikeissä; tarkoitan koko maailmassa tavallista
"varas"- eli "kiinniotto-leikkiä". Työn päätyttyä kokoutuvat pojat ja
tytöt, pojat vedennosto-pyöräin luota, joiden juhtia heidän täytyy
ajaa aikaisin aamusta, kunnes aurinko lähestyy laskuansa, vainiolta,
jossa auttoivat isiänsä, nuoren kamelin seurasta, jota opettivat
juoksemaan, tytöt nuorempien sisarusten luota, joita kantelivat,
tuskin jaksaen liikutella, taikinan nousemista valvomasta tai
jauhinkivistä, joissa harjoittelivat nuoria voimiansa, ja kaikki
juoksevat joen rannalle. Pojat ovat alasti eikä tytöilläkään ole
muita pukimia kuin rimpsu-esiliinat. Nauraen ja laverrellen vilisee
koko joukko kuin mustat muurahaiset kullankeltaisella hiekalla,
mustien kallioiden välissä tai niiden päällä. Sekaisin järjestyvät
ahdistajat, joiden tulee ottaa kiinni pakolaiseksi ruvennutta.
Pakolainen, joka päästetään vähän edelle, antaa merkin, ja silloin
kaikki ryntäämään hänen jäljestänsä. Kuin gaselli juoksee hän pitkin
hietakenttää lähimmille kallioille ja susikoirain tavalla laukkaa
meluava joukko jäljestä; vuorivuohen tavalla kiipeää hän kalliota
ylös ja yhtä notkeasti syöksyy muukin leikkiseura korkeuteen;
peljästyneen majavan tavalla syöksyy pakenija jokeen sukeltamaan
piiloon tai uimalla pääsemään käsistä, mutta veteen seuraavat rohkeat
leikkikumppanitkin, pojat ja tytöt, ja siellä ne loiskivat kuin uivat
koirat, huutavat ja parkuvat, nauravat ja kikattavat kuin toisiaan
ajelevat leikkivät sorsat. Kauan on voitto tietämätönnä ja monestipa
uidaan leveän Niilijoen ylikin, jos rohkeaa pakolaista ei vähemmällä
saada kiinni. Iloisen lapsijoukon vanhemmat seisovat katsomassa
rannalla ja iloitsevat perillistensä notkeudesta, rohkeudesta ja
kestävyydestä, ja europpalaisenkin täytyy tunnustaa, että ei missään
ole nähnyt iloisempia, elävämpiä olentoja kuin nämä solakat, kauniit,
ruskeat, kiilto-ihoiset lapset.
Sillä tavalla leikkivistä pojista tulee miehiä, jotka uskaltavat
harjoittaa purjehtelua Niilin koskien välillä, ohjata venettään
pitkin laaksoa alas pauhaavissa, siellä täällä oikein kuohuvissa,
kiehuvissa, pyörivissä ja riehuvissa aalloissa, miehiä, jotka
monesti eivät matkoilleen tarvitse edes venettäkään, vaan rohkeasti
lähtevät päiväkausiksi vesille pienillä, heikoilla, durran korsista
tehdyillä lautoilla tai ilmaapitävillä, pullistuksiin puhalletuilla
leileillä. Niin selvään ja vakavasti katselevat nämä nubialaiset
laivurit ja uimarit vaaraa silmiin, että joen aallot eivät heille
ole kuiskaelleet mitään satuja eikä tarinoita. Heillä ei ole
Ahtia, ei Vellamoa eikä mitään veden neitosia, ei hyviä eikä
pahoja haltioita; heidän suojeluspyhänsä, joilta he tavallisesti
vaarallisille matkoille lähtiessään ja niillä ollessaan rukoilevat
apua, suojelevat ainoastaan sallimuksen voimalta, mutta ei mikään
oikullisten haltijain pahansuomiselta. Satu on pysynyt mykkänä näissä
koskissa, "Kallioiden mahassa", "Kivien emässä", "Vavistuttavassa",
"Kamelin kaulassa", "Korallissa" ja mitkä kaikki niiden ryöppyjen ja
pyörteiden nimet Menevätkään, vaikka koko alue on täynnä ihanimpia
satuolentojen asuntoja, ja se kyllä houkutellee laivuria uskomaan
ihmisvihollisten henkien vaikutusta.
Koskia kuljetaan myötävirtaan veden ollessa korkeimmillaan tai
puolipaisuksissa ja vastavirtaan, kuin vesi on keskikorkeana tai
matalana. Veden ollessa alimmillaan murskautuisi mikä vene hyvänsä
myötävirtaan laskiessa ja joen ylimmillään ollessa eivät mitkään
purjeet riittäisi ajamaan vähänkään suurempaa alusta vastavirtaan.
Niilin kuivimmillaan ollessa täytyy rantakylistä koota satoja
ihmisiä vetämään kaikkivoivan hallituksen keskikokoistakin alusta
vastavirtaan; joen ylimmillään ollessa vetäjillä tuskin olisi
jalan sijaa veden peittoon jääneillä kalliosaarilla kulkuväyläin
kummallakin puolen. Niilin ylimmän tulvan aika soveltuu paraiten
myötävirtaan purjehdukselle, veden keskikorkeus paraiten vastavirtaan
purjehdukselle siitäkin syystä, että siihen aikaan jo säännöllisesti
puhaltavat pohjatuulet ovat luotettavana liikevoimana.
Kaikki veneet, jotka ovat aiotut yksinomaan vain koskien
väliseuduilla liikkumaan, ovat sekä suuruuteen ja rakennustapaan
että mastonuoriin ja purjeen muotoon katsoen ihan toisenlaiset kuin
muut Niilinveneet. Rungossa on vain muutamia kaaria, ja lautoja
pitävät viistoon lyödyt naulat yhdessä; purje ei ole kolmikulmainen,
vaan vinoneliön muotoinen ja kiinnitetty kahteen raakapuuhun siten,
että alempaan raakaan -kääritään enempi tai vähempi purjetta tai
jätetään osa siitä irtaalleen tuuleen riippumaan. Veneen rakennustapa
ja nuoritus ovat erittäin tarkoituksen mukaiset, ja sen pienuus,
varsinkin lyhyys antaa hyvästi tehdä äkkijyrkkiä käännöksiä. Lautojen
kiinnitystapa tekee laivan notkeaksi ja taipuvaksi, joka onkin
tarpeen. Tuulen ja virran voiman mukaan isonnettava tai pienennettävä
purje tekee mahdolliseksi jotenkin tasaisen kulun niin monella
tavalla vaihtelevassa joen virrassa. Sittekään ei koskiseuduilla
juuri milloinkaan purjehdita myötä- eikä vastavirtaan yksinään, vaan
enimmiten useampia yksissä, voidakseen oikeaan aikaan auttaa toinen
toistansa.
Heti lastaus- tai yöpaikasta lähdettyä on vastavirtaan purjehtiva
venejoukko hyvin sievä ja miellyttävä katsella. Kaikkialla pitkin
jokea on valkoisia purjeita; parikymmentä ja enempikin uiskentelee
niitä mustain kallioiden välitse. Alussa vielä kaikki alukset
ovat jotenkin yhtä etäällä toisistaan, mutta kohta virta ja tuuli
sotkevat sitä järjestystä. Joku vene jää yhä enemmän jäljelle ja
joku menee enimmistä edelle, ja jo tunnin kuluttua on pitkä matka
esimmäisen ja jälkimmäisen veneen välillä. Kuitenkin matka yksin
kovalla ja tasaisella tuulellakin edistyy paljon vähemmän, kuin
näyttää. Tosin vesi kohisee aika lailla veneen keulassa, mutta se
onkin vain virran kohinaa, niin että eteen päin pääsö käy hyvin
hitaasti. Tarvitaan taitoa ohjatessa täällä venettä niin, että
se tekee niin vähän käännöksiä ja mutkia kuin mahdollista ja
kuitenkin saa kierretyksi veden alaiset karit ja kivet; sillä joka
käännös tekee välttämättömäksi muuttaa jollakin tavalla purjetta,
joka ei ole helppo liikutella, ja joka kolahdus kiveen panee
veneen notkean pohjan vuotamaan. Perämiehellä ja venemiehillä on
sentähden lakkaamatta tekemistä ihan kylliksi. Kuitenkin heidän
varsinainen työnsä alkaa vasta sitte kuin joudutaan lukemattomiin
virtapaikkoihin, pyrkimään niistä ylös. Tähän asti pienennettynä
ollut purje levitetään kokonansa tuuleen; vene syöksyy kuin
nopeakulkuinen höyrylaiva kallioiden välitse ja saapuu pyörteesen,
joka on melkein joka kosken alla. Kaikki miehet seisovat airoissa
ja köysissä valmiina tekemään kukin tehtäväänsä tarpeen mukaan,
jos vene, kuten arvattavasti täytyy tapahtua, joutuu pyörteesen,
joka koettaa viedä sitä mukaansa. Laivurin käskystä sukeltavat
tällä puolen airot veteen, tuolla puolen pitkät kanget ponnistavat
kalliosta, estäen venettä paiskautumasta sitä vasten, ja samoin
pienenee tai suurenee tai kääntyy milloin mitenkin purje, jota
hoitamassa on kokenein merimies. Kerran, kahdesti, kuudesti,
kymmenesti koetetaan turhaan päästä pyörteen lävitse; viimein se
kuitenkin onnistuu ja vene pääsee varsinaisen virtapaikan alapäähän.
Mutta siihen se pysähtyy kuin kiinni naulattuna, purjeen ja veden
voimat pysyvät tasapainossa. Tuuli vähän kiihtyy, ja vene nousee
yhden tai useampia metrejä; tuuli hiukan heikkenee, ja virta painaa
veneen entiseen paikkaansa. Vielä kerran taistellaan pyörrettä ja
aaltoja vastaan ja vielä kerran virta voittaa. Nyt täytyy koettaa
pysyä edes siinä, johon jo on päästy. Eräs venemies tarttuu hampain
köyteen, hyppää pahimpaan kuohuun ja koettaa uiden ja paksua köyttä
vetäen päästä kivelle, joka veneen yläpuolella, vähän kohoaa
pauhaavasta koskesta. Kuohuva virta syöksee häntä alas päin, peittää
hänet, painaa upoksiin; mutta hän yhä ponnistelee, kunnes viimein
näkee, että hänen voimansa eivät riitä voittamaan virran väkevyyttä,
ja hänet omasta viittauksestaan vedetään nuorasta takaisin veneesen.
Vielä kerran pauhaavat pyörre ja virta, molemmat yhtä tuhoavaiset,
venettä vasten, joka niiden voimaan verraten on niin heikko; vielä
kerran ajaa tuuli sitä kuitenkin ylemmäksi. Yht'äkkiä kuuluu
säikäyttävä jysäys; perämies lentää ylös ilmaan ja putoaa kuohuun;
vene on sattunut veden alaiselle kalliokarille. Kiireimmiten tarttuu
joku venemies peräsimeen, toinen heittää koskessa ponnistelevalle
perämiehelle täyteen puhalletun, nuoraan sidotun leilin ja
vitkastelematta syöksyvät muut vasaroineen, talttoineen ja muine
työkaluineen alas veneen ruumaan tukkimaan heti reikää, joka
varmaankin on tullut pohjaan. Perää pitävä mies suojelee, mikäli
mahdollista, venettä uusilta kolauksilta; kylvyn saanut perämies
nousee ylös kuohusta, sanoen paremmin ähkimällä kuin rukoilemalla:
"El haradi lillahi", se on: Jumalan kiitos; muut takovat, naulaavat
ja tukkivat ja pidättävät sisään pursuavaa vettä; joku uhraa
paitansakin tukkeeksi reikään, johon jo kaikki muut käsillä olevat
tukkeet on sullottu. Uudestaan nousee vene pyörteen läpi virtaan,
horjuen rutisten ja ritisten kuin merilaiva myrskyssä; taas se pääsee
päävirtaan ja siinä sitä taas tuuli ja vesi pitävät paikoillaan.
Kaksi venemiestä viimein hyppää yht'aikaa koskeen, ja ponnistaen
kaikki voimansa pääsevät he onnellisesti tuolle kalliolle, sitovat
köyden pään johonkin ja viittaamalla käskevät kumppanejaan vetämään
venettä sinne. Kallioon sidottuna riippuu vene kovimmassa kuohussa,
lakkaamatta kiikkuen ja hyppien niin kovasti, että siinä voidaan
tulla ja todella tullaankin merikipeäksi. Toinen vene lähestyy ja
pyytää apua. Sille lasketaan pullistuksiin puhalletun leilin varassa
köysi, ja siten siltä säästyy paljo aikaa ja vaivaa. Kohta on se ja
vähän päästä kolmas, neljäs, kaikki yhdessä matkassa olevat veneet
saman kallion alla tanssimassa rinnakkain tasaisessa tahdissa. Nyt
on venemiehiä kylliksi, että voidaan ryhtyä pyrkimään edelleen ylös.
Kaksi vertaa miehiä, kuin kussakin aluksessa tavallisesti on, asettuu
kaikkiin veneen paikkoihin, missä vain vähäkin voimaa tarvitaan; muut
uiden, kaalaen ja kiiveten vetävät köyden johonkin saareen kosken
yläpuolelle, ja yksitellen nousevat veneet miesten ja purjeiden
voimalla ylös kosken kuohusta. Paikka paikoin ja pienemmissä
virroissa riittävät purjeet yksinkin; mutta silloin voi tuulen
heikkeneminen saattaa sekä veneen että väestön vaaraan. Usein täytyy
veneen jäädä keskelle pauhaavaa virtaa tunti-, jopa päiväkausiksikin
odottamaan sopivaa tuulta. Silloin nähdään kaikista kallion kärjistä
riippumassa veneitä, kykenemättä auttamaan toinen toistansa.