koskijaksoa. Kaksi aavikkoa tulee Niilin luo ja ikään kuin itse
joessa antaa toisilleen kättä satojen pienten kalliosaarien
kautta. Joka saari supistaen jakaa jokea ja pakottaa paisuttamaan
laineitansa; mutta sitä kiivaammin se vain kuohuu niiden välitse.
Arvaamattoman kauan sitte murtamansa kalliosulun jäännöksiä vastaan
lakkaamatta ryntäellen näyttää se tahtovan niitä hävittää ja
huuhtoa pois ja olevan suutuksissaan yhä vielä kukistumattomasta
vastustuksesta; niin kiukkuisesti kohahtelevalta kuuluu veden pauhu
katsojasta, ollen tuon edessä ja alla kuohuvan suurenmoisen näytelmän
oikeana säestyksenä. Levottomasti, kuin nuo ainiaan vierivät aallot,
liitelee silmä kalliolouhikossa; satoja yksityiskohtia näkyy
yht'aikaa, ja kuitenkin syntyy niistä kaikista viimein yksi ylevä,
yhtenäinen kokonaiskuva, jossa jäykät, kiiltävät kiven paljoudet
jyrkkään eroavat kihiseväin laineiden valkeasta kuohusta, ympärillä
olevasta kullankeltaisesta aavikosta ja pilvettömästä mustansinisestä
taivaasta. Erittäin viehättävä on koskien yläosa. Jono mustia
kalliovuoria, Egyptin ja Nubian luonnollinen rajamuuri, käy poikki
Niilin ja tekee sekä oikealla että vasemmalla rannalla ison kaaren,
niin että syntyy ylt'ympäri vuorilla aidattu umpilaakso. Tuo laakson,
aitavalli on osaksi kiintonaista kalliota, vaan osaksi myöskin
pyöreitä, munan kaltaisia, ja kulmikkaita kallion lohkareita, jotka
ovat irtonaisina päällekkäin, kuin olisi jättiläiskäsi ne siihen
latonut. Siellä täällä on tuo kummallinen aita vähän etäämpänä,
toisin paikoin lähempänä; siellä täällä nousevat ne saaren kaltaisina
muinaisen järven pohjasta, jota järveä ne ympäröitsivät ennen, kuin
mahtava virta raivasi itselleen tien sen läpi.
Keskellä näitä ikivanhoja luonnonvoimain työn raunioita on vihreä
palmusaari Filai ihanoine temppeleineen. Minä en ole nähnyt mitään
ylevämpää maisemakuvaa. Ylt'ympärillä jäykät, mustat kalliot ja
niiden perustuksia vastaan lakkaamatta taistelevat, pauhaavat vedet,
hedelmiä kantavain palmujen ja tuoksuvain mimoosain vihreyden
keskellä näyttää temppeli sattuvasti kuvaavan sisällistä rauhaa
keskellä raivoisaa taistelua. Valtaavaa sotavirttä laulaa sille
joki, rauhan merkkeinä seisovat palmut. Eipä ole arvokkaampaa
paikkaa kunnioittaa korkeaa jumaluutta, jolle se oli pyhitetty.
Sellaisessa yksinäisyydessä, sellaisen ympärystön keskellä täytyy
kyllä viisaimpien pappein hengen saada ravintoa ja elämää, kääntyä
jalouteen ja korkeuteen, ymmärtää nerokkaasti verhottujen, paljon
sisältävien opetusten syvin tarkoitus ja ydin, nähdä verhonkin läpi
Saisin kuva.
Niistä kolmesta Jumalasta, joille Filain temppeli oli pyhitetty, oli
Isis ylhäisin; toiset olivat Osiris ja Horus. "Isis, suuri jumalatar,
taivaan herra, kaikkein jumalain ja jumalattarien valtias, jota ynnä
hänen poikaansa Horusta ja hänen veljeänsä Osirista joka kaupungissa
kunnioitetaan, ylhäinen, jumalallinen äiti, Osiriin puoliso, hän
on Filain valtias", kertovat itse temppeliin hakatut kirjoitukset.
Toiset kirjoitukset, kaikilla kirjoitusmerkeillä, joita Egyptin
historian eri aikoina käytettiin, kertovat meille myöskin, mitä
muutoksia temppelissä on tapahtunut aikojen kuluessa, kunnes viimein
tänne siirtyneet arabialaiset karkoittivat siitä ne kristityt papit,
jotka olivat tulleet Isiin palvelijain sijaan.
Nykyään on suurin osa Filaita raunioina. Pappien juhlavirsien sijasta
kuuluu nyt enää vain aavikkoleivosen yksinkertaista viserrystä; mutta
joen laineet kohisten kaiuttavat mahtavaa virttänsä samalla tavalla
kuin vuosituhansia sitte. Saari on hävitetty autioksi, vaan temppelin
rauha on jäänyt jäljelle. Kaikkien muutoksien jälkeenkin on saari
temppeleineen yhä vielä ensimmäisen kataraktin koristuksena.
Tästä ylös päin on Niili pitkät matkat kallioton, vaan ei kuitenkaan
kykene levittämään siunaustansa rantaäyräiden yli. Vaivalloisesti
koettaa ihminen ottaa joesta hedelmällisyyttä, jota se muualla
itsestään levittää. Vinttipyörä toisensa vieressä ratisten ja
vikisten nostaa elvyttävää kastetta rannan kapeille viljelyksille.
Mutta enimmissä paikoissa tunkeutuu aavikko kallioseinineen niin
lähelle joen äyräitä, että ei jää mitään tilaa vainioille eikä
palmumetsille. Pitkät matkat on vain kituvia rikkaruohoja, joiden
välitse keltainen lentohieta yhä vierii alas, kuin tahtoisi aavikko
jo täällä tukeuttaa hedelmällisen maan jumalallista siunauksen
levittäjää.
Äsken mainitun alueen eteläisimmän rajakylän Vadihalfan eteläpuolella
kuohuu taas kalliosaarien väliin sullottu vesi. Lukemattomat
kiviröykkiöt, kalliokeilat ja lohkareet pakottavat jokea levenemään;
kiven ja veden sotkus, jollaista ei ole toista nähtävänä, hämmentää
yksin silmääkin. Veden korkealla ollessa sotkee kallioiden välitse
kuohuvain aaltojen pauhu ihmisäänen ihan kuulumattomiin; siinä
ryskää ja jyrisee, kuohuu ja pauhaa, kiehuu ja kihisee niin, että
kalliotkin näyttävät tärisevän. Tässä yhteen liittyneiden virta- ja
kuohupaikkojen yläpuolella on korkealle paisunut Niili laajana,
tyynenä järvenä, vaikka sitäkin ystävällistä, muutamain saarien
viheriöittämää kuvaa rannat supistelevat. Ylempänä taas lukemattomat
kalliosaaret paloittelevat joen uomaa. Sieltä alkaa "Batte el Hadjar"
eli laivurien kalliolaakso, jossa vielä on kymmenen mainittavaa
koskipaikkaa. Se on Nubian ja koko Niilin laakson autioin seutu.
Tavallisesti näkyy vain taivasta ja vettä, kallioita ja hiekkaa.
Jyrkkään, välistä melkein pystysuoraan nousevat kallioseinät joen
uomasta ja ne sekä lukemattomat saaret ahdistavat Niiliä niin,
että se paisuntansa aikaan on kaksitoista, jopa kahdeksankintoista
metriä korkeammalla kuin matalimmillaan ollessansa. Vuoriseinät
ovat niin sileät, kuin olisivat ne tahotut, ja niin kiiltävät sekä
päivällä myöskin niin hehkuvat, kuin ne olisivat vasta muutama päivä
sitte nousseet maan sisällä olevasta tulesta. Siunausta levittävä
joki kohisee melkein ihan jälkeä jättämättä niiden ohitse, sillä
ainoastaan perin harvoissa paikoissa voi se saattaa jumalallista
voimaansa näkyviin. Syvemmälle pistäytyviin lahtiin tai virran
kiivainta voimaa pysäyttävien ja toisaalle kääntävien niemenkärkien
taakse laskee joki hedelmällistä mutaa ja itse kuljettaa siihen
siemeniäkin. Silloin itää ja kasvaa, viheriöitsee ja kukoistaa tässä
aavikossakin. Kaikilla saarilla, joiden kallioraoissa vain pysyy
veden kuljettamaa mutaa, kaikissa lahdekkeissa, joita huuhtelemaan
raju virta ei pääse, kasvaa pajuja ja joitakuita mimoosoita elämän
merkkeinä kuoleman valtakunnassa. Juuren toisensa viereen, vesan
vesaan kiinni kasvatti ensimmäinen paju, joka tänne tarttui kiinni,
ja tuota pikaa verhosi paljaan maan mehevällä vihreydellä. Veden
alhaalla ollessa kasvaa vähitellen syntynyt vesakko uusia oksia; joen
paisuessa peittää vesi saaren ja metsikön. Yhä korkeammalle paisuu
joki, kiivaammin ja vahvemmin hyökyvät aallot; pajut kumartuvat
niiden mukaan, mutta samalla sitä lujemmin kiintyvät, juurillaan
kallioiden väliin. Kuukausia pitää vesi niitä peitossaan, paitsi
joitakuita oksia, jotka vielä ulottuvat ylemmäksi kohisevaa,
kiehuvaa ja kuohuvaa veden pintaa; mutta niiden juuret pysyvät
kiinni, ja uudella innolla kasvavat pensaat, kuin tulva jälleen
alenee. Sellaisissa kammottavan erämaan paikoissa huomataan myöskin
eläimiä, kuten muuallakin Niilin laaksossa. Pajutiheikköön on
asettunut muutamia parikuntia vilkkaita, huutelevia niilihanhia,
viereiselle kalliolle korea västäräkki; rantaseinältä kaikuu
alas suru- ja sini-kivitaskun laulu; kukoistavissa mimoosoissa
puuhailee ensimmäinen täällä tavattava kuuman vyöhykkeen lintu,
komea nektarilintu; silloin tällöin tavataan ehkä myöskin joukko
pieniä, sieviä vuorikanoja. Nämä luetellut ja vielä jotkut muut
ovat kalliolaakson niukkana eläinkuntana. Ainoastaan muuttoaikaan
tulee lisäksi hyvin suuriakin lintuparvia, jotka matkustavat tätä
tietä jokea pitkin Sisä-Afrikkaan ja siellä täällä laaksossa
levähtävät. Mutta ne kiiruhtavat niin pian kuin mahdollista pois,
koska kalliolaakso ei kuitenkaan voisi elättää heitä edes muutamia
päiviäkään; melkein käsittämätöntä on sittekin, miten ne löytävät
jokapäiväisen leipänsä.
Nämä linnut eivät kuitenkaan ole ainoat tämän vesiaavikon asujamet.
On ihmisiäkin, jotka sitä sanovat kodikseen. Peninkulmain päässä
toisistaan tavataan huononpäiväisiä olkimajoja, joissa nubialainen
perheineen elää köyhää elämäänsä. Pieni, hedelmällinen kaistale
kallioiden välisen lahden rannalla, ehkäpä vain rantaan tarttunut
mutapenkki on vainiona, jota hän viljelee. Jos tuo kasvava
maakaistale on vähänkin isompi, niin sen viljelijä on rikas toiseen
verraten, jolla on vain tuollainen kukkapenkin kokoinen ala. Hengen
vaaralla uipi sellainen köyhä rantapaikkoihin, joihin joesta on
hedelmällistä mutaa kokoutunut, vaan joihin ylhäältä vuorelta ei
mitenkään pääse, ja kylvää papuja veden alta näkyviin tulleeseen
mutakerrokseen; muutaman päivän päästä, veden taas täll'aikaa vähän
laskeuduttua, käy hän siellä uudestaan ja tekee kylvöä, ja sitä työtä
kestää niin kauan, kuin vesi vähenee, Sen tähden nähdään sellaisilla
veden vähenemisen mukaan yhä laajenevilla vainiokaistaleilla
papukylvöä kaikenlaisessa kehityksessä, ja samoin nähdään myöskin
vähään tyytyväisen maanviljelijän yht'aikaa kylvävän uutta ja
kokoovan valmista viljaa. Erittäin soveliaassa paikassa mutaisessa
lahdekkeessa käy ehkä vinttipyörän avulla kastella joitakuita
hehtaarin aloja, ja sellaisen vainion onnellinen omistaja saattaa
silloin pitää lehmänkin, siispä hiukan paremmin tulla toimeen, vaikka
häntä vielä sittekin täytyy pitää niin köyhänä, että ei edes Egyptin
hallituskaan rohkene verottaa häntä. Vaan sellaiset paikat ovat
harvinaisia kosteikkoja tässä autiossa aavikkomaassa. Vastavirtaan
pyrkivä laivuri tervehtii joka pensasta, joka palmupuuta ilmeisellä
ilolla, papuvainiota, ehkä päiväkausiin turhaan toivottua, riemulla,
ja nähdessään vedennosto-pyörän kiittää hän laupiasta Jumalaa. Sillä
tässä vuorilaaksossa voi hänen sydämmensä, vaikka rohkeakin, oppia
tuntemaan pelkoa; katkera puute voi hänelle tulla hirvittäväksi
vieraaksi; saattaapa hän joutua ihan nälkään kuolemisen vaaraankin,
jos ei ole varustanut mukaansa ruokaa kuukausiksi. Myötävirtaan
lentää hyvästi ohjattu vene helposti läpi tämän kauhujen maan tai
ainakin köyhimmän seudun ohitse; vastavirtaan purjehtiva vene saattaa
usein kuin kiinninaulattuna seisoa tunti- jopa päiväkausiakin jonkin
kallion suojassa virtapaikan alapuolella, ja myötätuulta odotteleva,
lakkaamatta kiikkuvassa veneessä sairaaksi tuleva laivuri saa
kuljeksia tai uida peninkulmittain eikä kuitenkaan tapaa ihmisiä, ei
vainioita.
Etelärajalla kalliolaakso muuttuu melkein yht'äkkiä Keski-Nubian
hedelmällisimmäksi seuduksi. Kahden aavikon piirittämä, kapea
järvilaakso monine suurine saarineen keskellä jokea, joka mudallaan
täytti koko järven ja siitä myöskin rakenteli ne saaret, avautuu
matkustajan eteen. Tosin ei täälläkään vielä ole päiväntasaajan
maiden kaikkea rikkautta, mutta näyttää se kuitenkin niiden tuoreutta
ja elävyyttä yksityisissä kasvi- ja eläinilmiöissä. Yhtämittaiset
palmumetsät, joissa koko maapallon paraimpia taateleja kasvaa,
rajoittavat vielä aavikon kaltaisia aroja vasten tätä suloista
kosteikkoa, jossa maanviljelijän työ tulee palkituksi runsailla
sadoilla. Orapalmu ja monenlaiset mimoosat, joita ei vielä tähän
asti Niilin laaksossa huomattu, todistavat, että jo on päästy
kääntöpiirin yli. Edellämainitun nektarilinnun seurassa on täällä
jo muitakin Sisä-Afrikan lintuja. Ensimmäisessä durra-vainiossa,
johon silmä tarkemmin kiintyy, ilahuttaa katsojaa kaunisvärinen
ja vilkasliikkeinen tulipeipponen, joka täällä on kutonut pesänsä
viljan korsien väliin ja tuon tuostakin ilmestyy leimahtavan liekin
kaltaisena hedelmätähkän latvaan kehräämään sellaisessa korkeassa
paikassa yksinkertaista, surisevaa lauluansa ja siten kiihottamaan
muita lajinsa jäseniä tekemään samoin. Savimajojen rakoihin ja
koloihin on asettunut muita saman heimon jäseniä, varsinkin sininen
teräspeipponen ja veripeipponen eli pikku senegali, puutarhoihin
asuntojen ympärille Kapin myrskykyyhkyjä, ja joen hietasärkkiin
ovat saksinokat kaivaneet vetiset pesäkolonsa. Viimemainitut ovat
kummallisia yötiiroja, jotka vasta hämärissä lähtevät pyytelemään,
mutta eivät kalastele syöksymällä ylhäältä lennosta sukelluksiin,
vaan pitkin veden pintaa lentäen kyntävät nokallaan syvälti aaltoja
ja siten poimiskelevat suuhunsa pieniä veden ylimmissä kerroksissa
uivia eläviä.
Vaan tämäkin viehättävä seutu on ahdasrajainen. Jo Barkalin
temppelin raunioiden alapuolella tunkeutuu yhä vielä autio ja
hedelmätön vuori taas joen rantaan, työntäen pois tieltänsä sekä
hedelmällisen maaperän että aavikkoaron. Viimmeinen koskijakso
on vuorta kohti pyrkivän matkustajan edessä. Niin sanomattoman
köyhä kuin kalliolaakso ei kolmannen koskijakson seutu ole;
hyvästi viljellyt, vaikka kapeatkin vainiot molemmilla rannoilla
ja rehevillä joen saarilla eivät päästä mieleen niin toivottoman
puutteen tunnetta, kuin kalliolaakso vaikuttaa. Rannan kalliovuoret
ovat hajallisemmat kuin kalliolaaksossa, ovat niin sanottuja
kivimeriä, noita hujan hajan päällekkäin, latoutuneita lohkare- ja
vyörykivi-kukkuloita ja -valleja, jollaisia suuret joet jättävät
jälkeensä, milloin kaivavat uomaansa syvemmälle laaksoonsa, joka
on niiden uurtamisesta alkuaankin syntynyt. Molemmilla puolin
jokea, enimmäkseen esimmäisten rantavuorten harjoilla näkyy sadan
kuutiometrin kokoisia ja suurempiakin lohkareita, jotka makaavat
verraten pienillä alustoilla niin irrallaan, että ne kovassa
tuulessa, vavahtelevat ja vivuilla muutamain miesten ponnistuksista
vierähtäisivät alas. Monessa paikassa ovat nämä kivimeret niin
kummallisen muotoisina, kuin suunnattoman suuret jättiläiset olisivat
täällä joutessaan mellastelleet ja rakennelleet kaikkia noita keiloja
ja pyramiideja, valleja ja muureja sekaisin rantavuorten harjoille.
Enemmin vielä kuin nämä joen tekemät röykkiöt, antavat vanhat
ihmiskäsien rakennukset tälle kolmannelle koskijaksolle omituista
luonnetta. Kaikkialla rannan sopivilla kalliokielekkeillä ja
varsinkin suuremmilla kalliosaarilla on rakennuksia suojamuureineen,
torneineen ja huippuineen, jollaisia ei näy missään muualla Niilin
laaksossa. Ne ovat muinaisten jokilaakson ruhtinasten linnoja,
tehtyjä suojaamaan ja turvaamaan henkeä ja omaisuutta vihamielin
ryntäeleviltä naapuriheimoilta. Hakkaamattomina päällekkäin
ladotut, melkein yksinomaan Niilin mudalla toisiinsa liitetyt kivet
ovat perustusmuureina ja valleina, paksut, nykyään enimmäkseen
jo hajonneet tai paraillaan hajoavat seinät ilmassa kuivatuista
mutatiileistä ovat olleet noiden linnain yläosina. Nämä rakennukset
vähemmin vetävät puoleensa huomiota rakennustapansa kuin rohkean
perustuksensa tähden. Nousee esim. keskeltä kuohuvaa jokea paljas,
mustan kiiltävä kallio, jonka huipulla on sellainen linna. Hurjasti,
huuhtelevat aallot kallion juurta, mutta värähtämättä kestää se
kaikki hyökyjen ryntäykset ja turvaavasti kantaa haltuun uskottua
ihmisen varustusmajaa. Sen kallion alapuolella ovat aallot vähän
rauhoittuneet, ja siten kaikkea elähyttävä joki saanut siihen
laitella uusia koristeita. Suvantoon pysähtyi aikain kuluessa
hedelmällisiä mutakerroksia ja vähitellen kohosi vedestä saari;
ihminen otti haltuunsa hedelmällisen maan, istutti siihen palmuja
ja teki vainioita. Siten syntyi kalliolle ja sen alapuolelle
ystävällinen turvallisuuden ja kodikkaisuuden kuva, joka juuri
sen tähden vaikuttaa varsin valtaavasti, että se on niin jyrkkänä
vastakohtana ympärillä vallitsevalle, rauhattomalle ja autiolle
vesi- ja kallioaavikolle.
Kolmannen koskiryhmän etelärajalta alkavat Afrikan kääntöpiirin
seutuiset arot ja metsät, joissa ainoastaan siellä täällä kalliot
tulevat lähelle näissä paikoin leveämpää jokea ja sen suurempia
sivujokia. Toista sataa maantieteellistä peninkulmaa pitkälti
juoksevat Abiad ja Asrak, Valkoinen ja Sininen Niili, hedelmällistä,
melkein tasaista maata. Vasta sitte on taas joitakuita koskipaikkoja.
Mutta ne eivät enää kuulu siihen kuvaan, josta nyt olen koettanut
tehdä edes hiukan pääpiirteitä; Nubia on vain Niilin kataraktien maa.
Jääköön päättämättä, minkä verran nubialaiseen on kotonsa vaikuttanut
tai missä määrin tehnyt häntä siksi, kuin hän on; mutta sen verta
on eittämättömän varma, että hän yhtä jyrkästi eroaa naapuristansa,
nykyisestä egyptiläisestä kuin hänen kotonsakin egyptiläisen kodosta.
Heillä ei ole mitään yhteistä, ei ruumiin muoto eikä ihon väri, ei
sukuperä eikä kieli, ei tavat eikä lait, tuskinpa uskokaan, vaikka he
kyllä molemmat nykyään tunnustavat: "Yksi on vain Jumala, eikä ketään
muuta Jumalan profeettaa kuin Muhammed."
Nykyiset egyptiläiset ovat vanhain egyptiläisten ja niiden
arabialaisten sekarotua, jotka Jemenistä ja Hedshasista tullen
kukistivat Niilin alalaakson entiset asujamet; nubialaiset ovat
"villien blemyerein" jälkeläisiä, joita vastaan vanhan, keskimmäisen
ja uuden valtakunnan faraot sekä Ptolemaiot ovat lakkaamatta
taistelleet, eikä suinkaan aina voitollisesti. Egyptiläiset
puhuvat sitä kieltä, jolla Muhammedin ilmestykset kirjoitettiin
muistiin, nubialaiset vanhaa, nykyään moneen haaraan jakautunutta
muinaisen Aitiopian murretta; egyptiläiset käyttävät ikivanhaa
kirjoitusta, nubialaisilla ei ole vielä koskaan ollut heidän
omaan kieleensä perustuvaa kirjoitusta. Nykyiset egyptiläiset
osoittavat vielä tänäänkin sekä muinaisten egyptiläisten että
esi-isäinsä toisen haaran, Arabian aavikon poikien, vakavuutta,
pitävät kaikkein itämaalaisten tavalla koko elämänsä ajan tuskaista
huolta tulevaisesta elämästä ja järjestävät siitä kehittelemäinsä
unelmien mukaan tapansa ja lakinsa; nubialaiset ovat säilyttäneet
aitiopialaisten vilkkaan elämäniloisuuden ja elävät kuten lapset vain
päiväksensä, ottavat ilman kiitosta vastaan kaikki, kuin tekee heille
hyvää, valittavat ja voivottelevat kaikesta heitä tuskauttavasta, ja
hetken kunkin vaikutuksista kevytmielisesti unhottavat sekä hyvän
että pahan. Molempia rasittaa yhtä raskaasti vieraan vallitsijan
ies. Egyptiläinen kantaa sitä ähkien ja vihoissaan, nubialainen
välinpitämättömästi ja nurisematta; egyptiläinen on kiukkuinen orja,
nubialainen nöyrä palvelija. Joka egyptiläinen luulee olevansa
paljon ylevämpi nubialaista, pitää itseään sukuperänsä, kielensä ja
tapainsa tähden jalompana, kuin nubialainen hänen mielestään saa
olla, kerskailee sivistyksestään, vaikka sitä voidaan tunnustaa
olevan ainoastaan harvoilla hänen kansalaisillansa, ja koettaa
yhtä ehdottomasti sortaa tummaihoista nubialaista, kuin hän itse
vastustamatta taipuu kannettavaansa vieraan orjuuteen; nubialainen
yleensä tunnustaa egyptiläisen ruumillisen mahtavammuuden ja
täydellisestikin naapurikansan eteväin miesten henkisen sivistyksen,
näyttää tuskin tietävänkään, että häneltä itseltään puuttuu
sivistystä, on taipuvainen orjuuteensa saattamaan vähempilahjaista
tai heikompivoimaista sisäafrikkalaista, mutta asettuu yksin
ostetun neekerinkin kanssa veljelliselle kannalle, ja nyt näköään
kärsivällisesti tyytyy rasittavaan kohtaloon, turhaan koetettuansa
päästä voitolle taistelussa suurempaa voimaa vastaan. Hän on
vielä nykyäänkin koko olemukseltaan luonnon ihminen, jota vastoin
egyptiläinen näyttää hävinneen ja yhä enemmän häviävän kansan
surettavalta kuvalta. Nubialainen on sangen katoissa maassa ainiaan
säilyttänyt jonkin verran vapautta; egyptiläinen on kaikkein
rikkaimmassa maassa tullut orjaksi, joka tuskin koskaan uskaltaa
viskata kahleita pois niskastaan, vaikka hän yhä kerskaillen
puheleekin suuresta muinaisuudestaan.
Ja kuitenkin olisi nubialaisilla ainakin yhtä suuri, ehkä suurempikin
oikeus kertoa isäinsä urhotöitä, kerskaellen heitä ylistellä ja
heidän muistollaan mieltänsä karaista kuin nykyisillä egyptiläisillä.
Sillä nubialaisten esi-isät ovat uljaasti taistelleet sekä faraoita
ja roomalaisia, että myöskin turkkilaisia ja arabialaisia, vieläpä
uuden ajan Egyptinkin hallitsijoita ja hallittuja vastaan ja
ainoastaan sen tähden joutuneet tappiolle, että heillä ei ole ollut
hirvittäviä tuliaseita. Vielä minun ollessani ensi matkallani
Niilin maissa oli elossa ihmisiä, jotka itse olivat nähneet noita
taisteluja; heidän suustaan minä sain tiedot, jotka nyt sellaisinaan
kerron, tehdäkseni edes yhdessä kohdassa oikeutta miehuulliselle,
monin puolin väärin käsitetylle kansalle. Tapaukset, joista tässä on
puhe, ovat meidän vuosisatamme kolmannen vuosikymmenen ensi vuosilta.
Kuin Muhammed Aali, nykyisen Egyptissä hallitsevan suvun yhtä
voimakas kuin säälimätön, jopa julmakin perustaja maaliskuussa
1811 kutsui mamelukkien päämiehet pitoihin luoksensa, uskottomasti
hyökkäsi heidän päällensä ja teurasti heidät, näytti hänen valtansa
Niilin alamaassa olevan turvattuna. Mutta vielä ei ollut kokonaan
kukistettuna ylpeä sotilassääty, vaikka sen päämiehet olikin
häpeällisellä kavalluksella ja halpamaisella uskottomuudella
surmattu. Kostoa mietiskellen valitsivat mamelukit keskuudestaan
uusia päälliköitä ja peräytyivät ensinnä Nubiaan kokoamaan voimiansa
ja sieltä käsin uudestaan sotimaan kavalaa vihollista vastaan tai
ainakin uhkaamaan häntä. Muhammed Aali huomasi vaaran ja ryhtyi
ajoissa torjumaan sitä. Hänen sotajoukkonsa seurasi mamelukkien
vielä hajallisten joukkojen kintereillä. Ne, ollen liian heikot
ryhtymään avonaisilla sotakentillä taisteluun, pakenivat linnoihin ja
kaatuivat toivottoman uljaasti ja kuolemaa halveksivasti taistellen
ihan viimeiseen mieheen. Samalla kuin mamelukit voitettiin myöskin
nubialaiset ja, koska he taipuivat voittajien mielen mukaan,
tuomittiin orjuuteen. Ainoastaan urhollinen sotainen sheikiläis-heimo
ryhtyi vuonna 1820 Kortin kylässä taisteluun turkkilais-egyptiläisiä
sotilaita vastaan, sankarillinen, säännölliseen sotaan tottumaton
kansa, jolla oli ainoastaan keihäs, miekka ja kilpi aseina,
asettui voittoon tottuneita, säännöllisesti harjoitettuja,
tuliaseilla taistelevia sotamiehiä vastaan. Ikivanhan tavan mukaan
olivat taistelussa läsnä myöskin sheikiläisten vaimot ja lapset
kiihottamassa kimakalla rynnäkköhuudolla taisteluun sekä näyttämällä
korkealle ojennettuja lapsia isille sytyttämässä heihin kuoleman
pelottomuutta. Kyllä nubialaiset taistelivat tarmokkaasti kuten
muinaiset isänsä; tunkeutuivat kuolemaa ja tuhoa sinkoilevien tykkien
luo ja hakkasivat pitkillä miekoillaan niitä luultuja hirviöitä
niin, että miekan terästä jäi syvät arvet noihin vaskitorviin,
mutta egyptiläiset voittivat; ei siinä ollut kiitettävä urhollisuus
ratkasijana, vaan aseiden paremmuus. Vaimojen parku ja valitus repi
ilmaa, kuin ruskeat miehet syöksyivät pakoon. Toivottomuus valtasi
vaimot. Pitäen kunniallista kuolemaa parempana kuin häpeällistä
orjuutta puristivat he lapsiaan syliinsä ja syöksyivät sadoittain
jokeen, joka oli punaisena heidän puolisojensa verestä. Pakenijoille
eivät joen kummaltakin puolelta alkavat aavikot suoneet mitään
pakopaikkaa; niinpä heillä ei ollut muuta neuvoa kuin antautua ja
taivuttaa siihen asti pystyssä pysynyt niska voittajan ikeen alle.
Vielä kerran leimahti vanha sankaruus kirkkaasti ilmi tuleen. Eräs
nubialaisten ruhtinaista, nykyään jo saduissa ylistetty Melik el
Nimr eli suomeksi "pardelikuningas" kokosi kansansa Etelä-Nubiaan
Sheediin, koska julman voittajan ruoska alkoi hänestä tuntua
sietämättömältä. Epäilevänä läksi Ismael pasha, Egyptin hallitsijan
poika ja hänen sotavoimansa päällikkö, Nubiaan, ilmestyi ennen,
kuin Melik Nimr sai varustuksensa valmiiksi, Sheedin eteen ja pani
mahdottomia ehtoja Melik Nimrille, pakottaakseen häntä ehdottomaan
alammaisuuteen. Melik Nimr huomasi uhkaavan tuhon, rohkasihe ja
ryhtyi toimiin. Hänen teeskennellessään alammaisuutta juoksi
sanansaattajia majasta majaan, viritellen tuhan alla kaikkialla
kyteviä kapinan kipinöitä ilmituleen. Viekkailla lupauksilla
houkutteli hän Ismael pashan pois turvallisista veneistä, kutsui
orapuiden piirittämään, tilavaan, olkiseen kuningaskyläänsä, johon
eli koottu suunnattomat kasat irtonaisiakin olkia, kamelien muonaksi
vain pashan pyynnön mukaan, kuten pardelikuningas vakuutteli.