tuntia ainoastaan kuten meillä rajuilma, johon sitä käy verrata.
Myrskyn heiketessä laskeutuu tomu ja kirkastuu ilma, ehkäpä myöskin
tuulahtelee pohjoisesta päin vastaan; karavaani järjestyy uudestaan
ja lähtee edelleen. Vaan jos samum raivoaa puoli päivää tai koko
päivän, silloin voi käydä matkustajalle; kuten kävi eräälle minun
tutulleni, ranskalaiselle Thibautille, joka matkustaessaan Bahiudan
pohjoisosassa tapasi viimeisen kaivon kuivana ja sai lähteä, leilit
melkein tyhjinä nelipäiväiselle matkalle Niilijoelle. Hänet ja hänen
tuskaisesti kiirehtivän karavaaninsa, joka oli jättänyt kuivaneelle
kaivolle kaikki tavarat, paitsi ihan välttämättömimpiä, tapasi
tällainen myrkkymyrsky. Onnettomat matkakumppanit asettuivat leiriin,
toivoivat myrskyn loppua, odottivat turhaan, valittivat ja joutuivat
viimein epäilykseen ja epätoivoon. Eräs Thibautin palvelija hyppäsi
raivoissaan ylös, parkui ja kiljui myrskyn pauhuakin kovemmin, riehui
kuin mieletön, syöksyi viimein voimatonna herransa eteen, korahti
pari kertaa ja kuoli. Toinen makasi, myrskyn viimein heikettyä,
kuumuudenpiston tappamana paikoillaan maassa. Kolmas, kuin taas
lähdettiin kuoleman ja elämän uhalla kiiruhtamaan edelleen, jäi
jäljelle ja nääntyi kuoliaaksi. Kameleista kuoli puolet. Thibaut
pääsi hengissä pysyneiden ihmisten ja eläinten kanssa Niilille, mutta
hänen sysimusta tukkansa oli kahdessa päivässä muuttunut valkoiseksi.
Sellaisten myrskyjen uhreja ne ovat ne muumiain kaltaiset ruumiit,
joita siellä täällä on karavaaniteiden varsilla. Myrsky, joka ne
tappaa, hautaa ne myöskin hiekallansa, ja se imee ruumiista niin
pian kaiken kosteuden, että se ei ehdi mädätä, vaan kuivaa ja
muuttuu muumiaksi. Sitä toinen tuuli peittää hiekalla ja toinen
taas lakasee siltä suojelevan peitteen pois. Silloin ruumis ojentaa
matkustavaiselle kättä, jalkaa tai päätänsä, ja joku kamelin ajaja
noudattaa vainajan kehoitusta, astuu hiljaa luo, heittää taas hiekkaa
hänen päällensä, sanoen: "makaa, Jumalan palvelija, makaa rauhassa!"
ja astuu tietänsä edelleen.
Sellaiset myrskyt ne myöskin herättävät eloon jääneiden mielessä
fata morganan eli kangastuksen unikuvia. Niin kauan, kuin ihminen
täysissä, rasittumattomissa voimissa, aistimet virkeinä, kulkee
tietänsä, näkyy ilman kuvastus hänelle kyllä hyvin huomioon
kiintyvänä luonnon leikittelynä; mutta ei siitä silloin koskaan tule
varsinaista fata morganaa. Kuumana vuodenaikana näkyy puolenpäivän
seuduissa, kello yhdeksästä kello kolmeen, joka päivä "pirun meri".
Harmaa, meren kaltainen tai oikeammin tulvan alaiselta seudulta
näyttävä tasanko syntyy mille kasvittomalle lakeudelle hyvänsä jonkun
matkan päähän matkustajasta joko edelle tai ihan ympäri; se aaltoilee
ja lainehtii, välkkyy ja kimeltelee, antaa kaikkien todella olemassa
olevien esineiden pysyä näkymässä, mutta korottaa ne näennäisesti
niiden ylimmän rajaviivan tasalle ja kuvastaa niitä siitä alas päin.
Matkan päässä kulkevat kamelit tai hevoset näyttävät ikään kuin
maalattuina enkeleinä pilvissä liiteleviltä, ja jos voidaan erottaa
niiden liikkeitä, näyttää siltä, kuin ne juuri olisivat panemassa
kutakin jalkaansa höyhenkasalle. Katsojaan päin pysyy ilmiön raja
aina yhtä etäällä niin kauan, kuin katsojan näkökulma on sama eli
toisin sanoen hän on yhtä korkealla maasta; sen tähden ratsastaja
näkee sitä toisessa paikassa kuin jalkamies. Koko tämä ihme syntyy
siitä tutusta luonnonlaista, että valosäteet kulkiessaan erilaisten
esineiden läpi taittuvat, ja aavikolla alimmat ilmakerrokset,
kuumenneen hiekan heijastaessa lämpöä, laajenevat eri verran.
Ei kukaan arabialainen nähdessään kangastusta peitä kasvojaan,
kuten mielikuvituksiensa valtaan antautuneet matkustajat ovat
luuletelleet herkkäuskoisille lukijoillensa; ei kukaan anna mitään
syvällisempää merkitystä tuolle "pirun meri" nimityksellekään, jota
kyllä mielellään käytetään puheessa. Mutta kuin hietamyrskyn tähden
ahdistus, puute, väsymys ja hätä rasittavat ja heikontavat koko
olemusta ja sitte ilma kangastaa, silloin siitä tulee fata morgana,
kun näet sairaan moisesti ärtynyt kuvausvoima tekee itselleen
sellaisia kuvia, jotka paraiten soveltuvat katselijan silloisiin
hartaimpiin toiveihin, veden ja levon ikävöimiseen. Minullekin,
vaikka olen satoja kertoja tarkastellut kangastusta, muuttui se
kerran fata morganaksi. Se tapahtui silloin, kuin kärsittyäni
neljäkolmatta tuntia tuskallista janoa näin "pirun meren" edessäni
välkkyvän ja kimeltelevän. Silloin minäkin olin näkevinäni pyhän
Niilijoen ja veneitä täysissä purjeissa, palmumetsiä, puutarhoja
ja taloja. Mutta mistä minun sairaille aistimilleni näkyi viheriää
palmumetsää, siinä minun yhtä janoinen kumppanini oli näkevinään
purjeveneitä, ja mistä minulle muka näkyi puutarhoja, siihen hänen
sielunsa kuvasi satumaisen suuria metsiä. Ja kaikki ne pettelevät
kuvat katosivat heti, kuin virkistyimme sattumalta meille suodusta
vedestä; ainoastaan harmaa sumujärvi jäi niistä kaikista jäljelle.
"Pirun meri" on kyllä jokaisen matkustajan edellä, joka kulkee
jotakin Niilin aavikkoa; mutta eivät kaikki satu näkemään erästä
elävintä aavikon tekemää kuvaa. Näköpiirin äärimmälle reunalle
ilmestyy, ehkäpä kangastuksen korottamina ja ilman verhoamina kevyeen
siniharsoon, ratsastajia, jotka ohjaavat tuulen nopeuden kanssa
kilvoittelevia, raajoiltaan hirven kaltaisia ratsuja, lähestyvät
nopeasti ja kiihottaen siihen asti hillittyjä ratsujansa täyteen
vauhtiin tulla tupruavat karavaanille vastaan. Minä olen aina
mielelläni kohdannut heitä, laihoja, aistikkaasti pukeutuneita
miehiä, sillä minä olen aina ollut huomaavinani myöskin heissä ja
heidän ratsuissaan aavikon ja sen lapsien yhtäläisyyttä. Oikealta
aavikon pojalta on hän minusta näyttänyt, tuo paimentolainen,
beduiini, aavikon ja beduiinin kuvalta ratsu, jota hän ohjaa. Sillä
hänkin on vakava ja hirvittävä kuin päivä, ystävällinen ja lempeä
kuin yö aavikolla. Uskollisesti pitävä sanansa hän on, vilpittömästi
totteleva heimonsa tapain lakia, arvokas käytöksessään, ylevä
puhetavassaan, verraton puutteiden kärsimisessä, halukkaampi kuin
kukaan muu ihminen miehuullisiin, kunniata ja mainetta tuottaviin
tekoihin ja yhtä halukas kultaisiin satukihermöihin, joihin hänen
runsas, muodostuskykyinen runolahjansa osaa kutoa niin ihmeellisen
kauniita kuvia ja niin sulotuoksuisia kukkia; vaan samalla hän
myöskin on viekas ja neuvokas vihollisiaan vastaan, tapojensa ehdoton
orja, arvoton pyytämisessään, halpamainen ja raaka vaatimisessaan,
ahnas nautinnoissaan, hillitön julmuudessaan, hirvittävä kostossaan,
tänään ylevä, aatelistapainen vierasystävä, huomenna uhkaavasti
vaativa kerjäläinen, milloin ylpeä ryöväri, milloin kurja varas;
lyhyesti sanoen: vaihteleva ja muuttuvainen, kuin aavikko itse, on
hänkin vieraita kohtaan. Hänen ratsullaan on sama viisas, tulinen,
paljon sanova katse silmissä, sama vahvuus ja notkeus laihoissa,
melkein heikoilta näyttävissä jäsenissä, sama kestävyys, sama
tyytyväisyys, sama olemus kaikin puolin kuin hänellä itsellään; sillä
molemmat he kasvoivat samassa teltassa isoiksi, molemmat he vieläkin
lepäävät ja asuvat saman katon alla. Ratsu ei ole ratsastajan orja,
vaan kumppani ja ystävä, hänen lastensa leikkitoveri. Aukealla
aavikolla se on ylpeä, rohkea, jopa rajukin, vaan teltassa hiljainen
kuin karitsa; ja juuri sen tähden ratsu näyttää eroamattomasti
kuuluvan yhteen herransa ja käskijänsä kanssa.
Niillä aavikoilla, jotka ainakin nimeksi ovat Egyptin kediivin vallan
alaiset, ei beduiineilla ole nykyään läheskään enää samaa merkitystä
kuin ennen tai nykyäänkin vielä Arabiassa ja Luoteis-Afrikan maissa.
Heidän ja Egyptin hallituksen välillä on nyt sitovat sopimukset,
jotka velvoittavat beduiineja päästämään karavaaneja häiritsemättä
kulkemaan heidän alueitansa pitkin. Ryöstöhyökkäykset keskellä
aavikkoa ovat sen tähden hyvin harvinaisia, ja beduiinein tapaaminen
on huolestuttamatta siitäkin syystä, että vouratut kamelit aina ovat
aavikon poikain omia. Kuitenkin aavikon oikeat herrat mielellään
vieläkin pitävät, ainakin näön vuoksi, jonkinlaista yliherruutta, ja
sen tähden on paras pyytää ennen lähtöä aavikkomatkalle suojelusta
joltakin arvokkaalta ruhtinaalta eli päämieheltä. Jos sellainen
suojelus on saatu, tapahtuu matkustajan yhtyminen aavikon poikain
kanssa jotenkin tähän tapaan:
Ratsumiesjoukosta ajaa karauttaa esiin yksi noita auringon paahtamia
miehiä ja kääntyy karavaanin johtajan tai varustajan puoleen.
"Terve sinulle, vieras!"
"Sinulle Jumalan siunaus, hänen armonsa ja laupeutensa, o ruhtinas!"
"Mihin matkalla, miehet?"
"Belled-Aaliin, o sheikki."
"Onko teillä suojelusta?"
"Me matkustamme hänen ylhäisyytensä kediivin luvalla."
"Ettekö kenenkään muun?"
"Sheikki Soliman, Mahammed Keir Allah, Ibn Sidi Ibrahim Aulad Aali
myöskin lupasi meille rauhaa ja suojelusta."
"Niinpä olkaa tervetulleet ja siunatut!"
"Siunauksen jakaja antakoon armonsa sinulle ja isällesi, o ruhtinas!"
"Ettekö tarvitse mitään? Minun kotoni tarjoaa teille. Vadi Ghiteressä
ovat meidän telttamme, ja te olette tervetulleet niihin, jos tahdotte
levähtää. Jos ette, niin tehköön Allah tienne onnelliseksi."
"Hän on meidän kanssamme, sillä hän on armollinen."
"Ja johtaja kaikilla hyvillä teillä."
"Amen, o ruhtinas!"
Ja pois lentää joukko; ratsastajat ja ratsut kasvavat taas yhteen;
hevosten keveät kaviot tuskin näyttävät koskevan maahan; valkoiset
viitat liehuvat tuulessa; mielessä ihan muuttuvat eläviksi
runoilijain sanat:
"Beduiini ratsus seljäss' itse
oletpa haaverunous."
Sellaisia kuvia loitsii aavikko näkevän silmän eteen. Mitä enemmän
siihen tutustutaan, sitä muodokkaampina tulevat ne esiin, sitä
tehokkaammin lieventävät ja heikontavat ne vaivaa ja vastuksia.
Sittekin tuottavat kuitenkin vasta aavikkomatkan viimeiset hetket
suurinta riemua. Kuin viljellyn maan ensimmäinen palmukylä, kuin
pyhän joen hopeavyö taas on silmäin edessä, silloin ne riemun
hetket ovat tulleet. Ihmiset ja eläimet rientävät, kuin se
ikävöity todellisuus olisi vain unikuva, hajoava taas sumuihin.
Mutta yhä selvemmin tulee matkan pää näkyviin; tuntuu siltä,
kuin ei olisi koskaan nähty kirkkaampia värejä, kuin ei missään
voisi olla vihreämpiä puita, ei virvoittavampaa vettä. Viimeisiä
voimiaan ponnistaen rientävät kamelit eteen päin, sittekin liian
hitaasti maltittomain ratsastajain mielestä. Viimein kaikuu
vastaan ystävällinen tervehdys. On päästy Niilin varrella olevaan
kylään. Joka majasta tunkeutuu miehiä ja vaimoja, vanhuksia ja
lapsia toivottamaan vaeltajille tervetuloa. Kaikki kiiruhtavat
auttamaan, tarjoomaan virkistystä. Ensin tuodaan vettä, juuri joesta
otettua, hyvää vettä, sitte, mitä kelläkin on, ruumiin ja sielun
virvoitukseksi. Tuota pikaa tehdyn leirin ympärillä liikkuu uteliaita
ihmisiä, miehiä ja vaimoja kilvan kysellen kaikenlaista sekä tanssin
haluisia tyttöjä ja nuorukaisia. Tambura ja tarabuka, sen maan
kitara ja rumpu, kehoittavat hyppyyn; tanssivat tytöt ilahuttavat
sekä vieraita että kotiväkeä. Yksin vedennosto-pyöräin vinkunakin,
ennen tuhannesti kirottu, tuntuu nyt kaiukkaalta soitolta. Ilta
tuo uusia nautintoja. Kimmoisilla, viileillä vuoteilla mukavasti
leväten juovat länsimaalainen ja seudun synnynnäinen asukas kilvan
sikäläistä nektaria, palmuviiniä eli merissaa; kitaran ja rummun
kaiku, tanssivien nuorukaisten ja tyttöjen tahdikas poljenta ja
käsien paukutus säestävät erittäin riemukasta juominkia. Viimein
velkoo jo alkanut yö saamisiansa. Tambura ja tarabuka vaikenevat,
tanssi päättyy. Virkistynyt, ravittu matkustaja toisensa jälkeen
käy levolle. Ainoastaan yksi heistä, maailman äidin Kahiran poika
ei vieläkään saa unta. Yhä pienenevän leiritulen luota kaikuu hänen
yksinkertaisen laulunsa vapiseva ääni:
"O armas yö, viet rauhan multa,
Käyt ikäväks', ehk' olet pyhä;
Jos rauhaa rukoelen sulta,
Teet raskaammaksi mielen' yhä.
O yö, en saanut pitkään aikaan
Ainoota kultaan' armastella:
Yö, vie minut jo siihen paikkaan,
Joss' saan taas häntä halaella!
O yö, kuin lähenet taas mua,
Min rauhas mulle myötäs kanna,
Suo vihdoin sielun' ihastua
Ja turvas armahallen' anna!"
Mutta sekin ääni viimein kuolee; ainoastaan joen laineet yhä vielä
kuiskailevat ja humisevat.
Maa ja asujamet Niilin koskien välillä.
Egypti ja Nubia, vaikka ovat ihan rajakkain ja vaikka niitä sama
joki yhdistää, ovat kuitenkin varsin erilaiset. Egyptissä juoksee
jumalallinen Niili rauhallisen hitaasti, Nubiassa se syöksyy suurella
kiireellä eteen päin; Egyptissä se levittää siunaustansa laajalti,
Nubiassa sitä korkeat kalliorannat kahlehtivat; Egyptissä Niili
ulottuu aavikkoon asti, Nubiassa aavikko tunkeutuu sen partaalle.
Egypti on puutarha, jonka Niili on vuosituhansia kestäneellä työllään
saanut aikaan; Nubia on aavikko, jota Niili ei ole jaksanut voittaa.
Tosin tässäkin aavikossa on kuten kaikissa muissa kosteikolta,
mutta harvatpa niistä, jos mitkään, ansaitsevat huomiota, verraten
muuttumattoman autiona ja hedelmättömänä pysyvään maahan joen
kummallakin puolella. Melkein kaikkialla pitkässä, mutkikkaassa
laaksossa, jota me sanomme Nubiaksi, nousee mustia, kiiltäviä
kallioseiniä itse joen uomasta tai ainakin hyvin läheltä sen rantaa,
sallimatta pitkillä aloilla tuskin mitään kasvaa, saaden itse
ainoastaan idän ja lännen puolisilta aavikoilta jotakin koristusta
kullankeltaisina hieta-aaltoina, jotka niiden seinäin ylitse vierivät
alas jokeen. Hehkuvasti paahtaa aurinko tummansiniseltä, melkein
aina pilvettömältä taivaalta, ja moneen vuoteen ei ainoatakaan
sadetta tule virkistämään kuivanutta maata. Syvälle uurtautuneessa
vuorilaaksossa taistelevat elämää levittävät hedelmöittävän joen
laineet turhaan tunnotonta kiveä vastaan, murtuessaan kohisten,
pauhaten ja jyristen, ikään kuin olisivat vihoissaan, että
niiden anteliaisuutta kohdellaan kiittämättömyydellä, lempeyttä
uhkamielisyydellä. Tämän taistelun näyttämönä on Niilin koskien alue.
Ainoastaan jotkut matkustajista, jotka kulkevat pitkin Niilin
suupuolen laaksoa, näkevät koskia joen keskipaikoilla. Hyvin vähäinen
osa heistä menee niin sanotun ensimmäisen koskijakson yläpuolelle,
sadoista tuskin yksikään toisen kosken ohitse. Vadihalfa, juuri
toisen koskijakson alla oleva kylä, on Niilillä matkustavaisten
tavallinen pysäyspaikka; etemmäksi etelään päin houkuttelevat
ainoastaan tutkimus- tai metsästysinto tai kauppavoiton toivo.
Vadihalfasta alkaen tulee vaikeaksi matkustus Sisä-Afrikkaan; eipä
siis ihme, että suuri joukko kääntää siitä palmukylästä veneensä
jälleen kotia kohti. Vaan ken on nuori ja voimakas, lujatahtoinen ja
hellittelemätön, hän ei koskaan kadu matkaansa, jospa tunkeutuukin
etelämmäksi. Viehättävistä maisemakuvista köyhässä Niililaaksossa
on koskien alue erityisenä maailmana itsekseen. Suurenmoisia ja
suloisia, vakavia ja iloisia, äärettömän autioita ja virkeän eläviä
kuvia on siellä vuorotellen; mutta aavikon kuvia ne ovat, joita tämä
seutu näyttelee, ja entiset tottumukset täytyy välttämättä unhottaa,
voidakseen pitää niitä sellaisessa arvossa, kuin ne ansaitsevat. Ken
ei osaa käsittää aavikkoa, ei kyllikseen katsella sen väririkkautta,
ei kärsiä sen hehkua, ei virkistyä sen yöstä, hänen on kaiketi
paras olla menemättä Niilin aavikollekaan; vaan ken avosilmin,
sydän herkkänä ottamaan vastaan vaikutuksia, vaeltaa Niilin koskien
aluetta, ehkäpä myöskin heikossa veneessä ryhtyy taistelemaan
kuohuvia ja riehuvia laineita vastaan, hänelle riittää koko ijäkseen
mieluisimpia muistoja; sillä ei hänen sielunsa silmäin näkyvistä
koskaan haihdu se jännittävä näytelmä, jonka hänen ruumiillinen
silmänsä näkee; ei koskaan hänen korvistaan sammu se ylevä sävel,
jonka niihin joki kerran kaiuttaa. Niin on ainakin käynyt minulle,
joka olen sekä maitse että vesitse vaellellut Nubian vuorilaaksoa,
veneessä vasta- ja myötävirtaan taistellut aaltoja vastaan, kärsinyt
kaikkialla puutetta ja katsellut koskia sekä jyrkkäin kallioseinäin
äyräiltä että kamelin seljästä.
On tullut tavaksi puhua kolmesta Niilin kataraktista eli
koskijaksosta. Jokaisessa on koko joukko virtapaikkoja, jotka
peninkulmain pituudelta tekevät laivaliikkeen vaikeaksi ja
vaaralliseksi. Ensimmäisessä kataraktissa on tosin vain yksi
mainittava virtapaikka, vaan toisessa ja kolmannessa yhteensä
lähes kolmekymmentä, joille kaikille nubialaiset laivurit tietävät
eri nimet. Köngäksiä, jotka tekisivät laivaliikkeen kerrassaan
mahdottomaksi, ei ole, ei ainakaan sillä väylällä, jota, ottamatta
lukuunkaan päästä päähän kulkevia aluksia, erittäin koskipaikkoja
varten rakennetut ja varustetut veneet liikkuvat.
Päästyä matkalla pyhää jokea vastavirtaan rannan koillisen,
"Vitjavuorten" välisen, ahtaan paikan ohitse muuttuu yht'äkkiä
maisema. Egypti eli alapuolinen, leveä, mereen päin yli-näkymättömän
avaraksi laajeneva jokilaakso on takana ja Nubian vuorikynnys
silmäin edessä. Se vastakohta on hämmästyttävä. Yksitoikkoisen maan
sijaan tulee vaihteleva. Tosinhan Egyptissäkin on monta silmiä ja
sydäntä virkistävää kuvaa, tosin sekin koristakse, varsinkin aamu- ja
iltahetkinä eteläisen valaistuksen ihmeellisellä loistolla, mutta
yleensä se näyttää yksitoikkoiselta, katsottakoonpa sitte laakson
hietakivi- ja kalkkirajaa taikka jokea ja vainioita. Sama kuva palaa
melkein ihan yhtäläisenä satakin kertaa silmäin eteen: vuoria ja
hedelmätasankoja, rantatörmiä ja jokisaaria, mimoosa-metsikköjä,
palmuryhmiä ja metsäviikunapuita, kaupunkeja ja kyliä, ja kaikilla
niillä on sama luonne. Ensimmäisen kataraktin vuoriin, viimeiseen
sulkuun, kuin mereen pyrkivällä joella oli auki murrettavana, loppuu
Egypti, ja niistä alkaa Nubia. Vene ei enää kynnä majesteetillisen
rauhaisasti hiljakseen vierivän joen pintaa, vaan tunkeutuu aalloista
jyrkkään nousevain kallioseinäin ja kukkulain välitse vasten kovempaa
virtaa eteen päin.
Korkealla, vasemman rannan jyrkkäseinäisellä kallionkielekkeellä, on
yksinkertainen, vaan kuitenkin tehokkaasti vaikuttava arabialainen
rakennus, ensimmäisen koskijakson suojeluspyhän, sheikki Musan,
hauta, sitte palmurikas saari Elefantine ja heti sen jälkeen Assuan.
Suuret kalliovuoret, joiden pinnasta ei joen pauhaavien aaltojen
monituhatvuotinen työkään ole saanut pois kulutetuksi faraoiden
aikaan hakattuja kirjoitusmerkkejä, supistavat väylää ja pakottavat
venettä lakkaamatta kääntelehtämään, kunnes se viimein löytää
turvallisen maallelasku-paikan tyynestä lahdesta, johon kosken pauhu
kaiukkaasti kuuluu.
Vanhuudesta kunnianarvoinen paikka se on, jossa seisomme.
Muinaisegyptiläisen kansan äsken mainitut pyhät kirjoitusmerkit
puhuvat menneistä vuosituhansista meillekin ymmärrettävää kieltä.
"Ab" eli Elefantinluu-paikka, Elefantine, oli kaupunki saman
nimisellä saarella, joka on jäänyt jäljelle senkin jälkeen, kuin
kaupungin rauniot ovat melkein kokonaan hävinneet, "Sun", Syene, se
kyläkunta oikealla joen rannalla, jonka paikalla nykyinen Assuan on.
Elefantine, muinaisen Egyptin eteläisin satama, johon Sisä-Afrikasta
tulevat tavarat kokoutuivat, varsinkin jo silloin kallisarvoinen
elefantin luu, oli Niilin eteläisimmän piirin pääkaupunki, Sun ehkä
vain työväen kylä, mutta ei siltä suinkaan vähempiarvoinen kuin
Elefantine. Sillä tänne tuotiin Egyptin valtakunnan vanhimmista
ajoista asti "mat"-kiveä eli, kuten Herodotos sitä nimittää,
"Aitiopian kiveä", jota lähitienoilta louhottiin lastattavaksi
Niilin rannassa laivoihin, jotka sitä kuljettivat määräpaikkoihinsa;
tämän paikan mukaan sai se kallisarvoinen kivi "syeniitti"-nimen,
joka sillä on vielä tänäkin päivänä. Kirjoituksissa, joita on
Egyptin vanhimpain kuningassukujen aikaisissa muistomerkeissä,
sellaisissa, jotka ulottuvat toiseen ja kolmanteen vuosituhanteen
ennen meidän ajanlukuamme, mainitaan jo Sunin kylää moneen kertaan,
ja lukemattomat muut läheisiin louhoksiin hakatut hieroglyyfit
myöskin todistavat tämän työmieskylän merkitystä. Lähes kaksi
maantieteellistä neliöpeninkulmaa ulottuvat koskien idänpuoliselle
aavikolle nämä kivilouhokset, joista murrettiin ne mahtavan suuret
kalliolohkareet, jotka nyt pyöreinä ja terävinä jättiläispylväinä,
katon reunuksina ja temppelein kannattimina ihmetyttävät meitä ja
joilla peitettiin pyramiidein hautakammiot, koska voitiin uskoa
niiden kestävän suunnatonta, päälle sälytettyä painoa. "Kaikkialla",
sanoo oppinut ystäväni Dümichen, "näemme täällä, miten ihmiskädet
ovat tehneet työtä joko murtaen arvokasta kiveä irti kallioseinistä
tai vertauskuvilla ja kirjoituksilla tehden ikuisiksi minkä mitäkin
tapauksia; kaikkialla on täällä kivi muutettu muistomerkiksi ja
paljo kirjoituksia hakattu vuorten ihan korkeimpiin huippuihinkin;
Ylä-Egyptin piirin kolminaisjumalan, koskijumala Knum-Ran ja hänen
molempain kumppaniensa, naisjumalain Satin ja Anuken, kunniaksi
sekä Egyptin kuningasten ja ylhäisten virkamiesten suurien tekojen
muistoksi. Nämäkin, suuria aloja täyttävät kirjoitukset osaksi
ulottuvat historian vanhimpiin aikoihin, vaan miten nuorilta ne
kuitenkin näyttävät verratessa siihen työhön, jota egyptiläisten
auringon jumala Ra täällä on arvaamattoman monta vuosituhatta tehnyt
kiveen vaikuttamalla. Kaikkialla näet ovat kalliot niissä paikoin,
joissa ne ovat ihmiskäden koskemattomina näkyvissä, peitetyt tumman
kiiltävällä kuorella eli ikään kuin silauksella, jota vastoin
sellaiset syeniitin murrospinnat, joita ihan varmaan uskallamme sanoa
neljän tuhannen vuoden vanhoiksi, samoin kuin kaikki louhoksissa
hajallaan olevat lohkareet vielä nykyäänkin näyttävät graniitin
omituista punertavuutta ihan tuoreena; ne ovat vielä liian nuoret,
että olisivat ehtineet peittyä tuolla ajan kuorella."