kaikki jäsenet virkenevän ihan uusiksi; sillä hekin ovat kaikin
puolin aavikon, ylevän äitinsä, kaltaiset. Yhdessä aavikon kanssa
hehkuvat he puolenpäivän aikaan, yhdessä sen kanssa kukoistavat yön
aikaan. Jo auringon aletessa kehittelee heidän runolahjansa kultaisia
unia ihan avonaisten silmien eteen. Tuo esilaulaja ylistelee
vesirikkaita kaivoja, niiden ympärillä kasvavia palmuryhmiä ja niiden
alle tehtyjä hämyisiä telttoja; hän tervehtii eräässä teltassa
istuvaa ruskeaihoista tyttöä, joka hänelle toivottaa siunausta,
kehuu hänen kauneuttansa, vertaa hänen silmiään gasellin silmiin,
hänen suutansa ruusuun, jonka kukkaistuoksu sanoina rivittyy hänen
korvissaan helminauhaksi, hylkää hänen tähtensä sulttaanin vanhimman
tyttärenkin ja ikävöitsee hetkeä, jolloin kohtalo sallii hänen
asua yhdessä teltassa hänen kanssansa. Mutta laulajan kumppanit
kehoittavat häntä tuntemaan vielä suurempaa ikävää ja sen tähden
lakkaamatta kääntävät hänen ajatuksiaan profeettaan, "joka tyydyttää
ikävöimisemme ja toivomme".
Sellaista kaikuu pohjoismaisen vieraan korviin ja hänenkin
sydämmestään alkavat kotonsa laulut kuohua. Ja kuin sitte
laskeutuneen auringon viimeinen ruusuinen väre hehkuu, kuin yö
levittää lumoharsonsa aavikolle, silloin hänestä tuntuu, kuin olisi
vaikeinkin kärsimys ollut helppoa, kuin hän ei olisi tuntenut päivän
hehkussa mitään janoa, ei ratsastuksessa mitään vaivaa. Iloisesti
hyppää hän pois satulasta ja sill'aikaa, kuin ajajat purkavat
kameliensa kuormia ja sitovat juhtiansa yöksi, tasoittelee hän ja
kokoo hiekkaa tilaksi, levittää siihen maton ja peitteen ja riemulla
antautuu ikävöidyn levon valtaan.
Ainoastaan muutaman askeleen päähän valasee pieni tuli tasankoa.
Toimeliaasti hyörivät sen lähellä aavikon puolialastomat,
tummaihoiset pojat. Liekki valasee heitä lumoavasti, niin että
he yön puolipimeässä näyttävät varjoilta; tavarapakat ja arkut,
satulat ja muut kapineet muuttuvat kummallisen muotoisiksi;
tavarain ulkopuolella suuressa piirissä makaavat kamelit ovat
kuin kummituksia, niiden silmät kun kolkosti hehkuvat tulen
heijastuksesta. Hiljaista, yhä hiljaisempaa alkaa olla leirissä.
Aavikon poika toisensa jälkeen poistuu kamelin luota, jonka kanssa
on yhdessä syönyt niukan illallisensa, kääriytyy pitkään viittaansa,
laskeutuu maahan ja ikään kuin muuttuu hiekaksi. Tuli leimahtaa vielä
kerran, menettää valonsa ja sammuu. On todella jo yö leirissäkin.
Runoilija se olisi Jumalan armosta, joka osaisi kuvata aavikon yötä.
Kukapa kykenisi kertomaan sen kauneutta, vaikka olisikin sen itse
kokenut, valvonut sen illasta aamuun, ahmimalla nauttinut sitä ja
sen unia! Päivän kuumuuden jälkeen se lempeästi, palkitsevasti,
sovittavasti antaa sanomatonta hyvinvoinnin ja ylevyyden tunnetta;
se on rauhaa ja iloa tuottava aika, jota mies ikävöitsee kuten
hänen rakkahansakin, aika, joka hänelle palkitsee pitkän odotuksen.
"Leila", aavikon tähtikirkas yö, on arabialaisen mielestä syystä
kyllä kaiken ylevän ja ihanan yhteys. Leilaksi hän sanoo tytärtänsä;
"tähtikirkas yöni" sanoo hän hyväillessään rakkahintansa "leila, o
leila" panee hän runoelmiinsa kaikuvaksi kertosäkeeksi joka värsyn
loppuun. Mutta ihmeellinen se yö onkin, joka täällä aavikolla
kaikkein päivän vaivojen ja vastusten jälkeen lumoaa mieltä.
Aavistamattoman puhtaina ja kirkkaina loistavat tähdet tummalta
taivaan kannelta; lähimpien tähtien valo tekee heikkoja varjojakin
vaalealle hiekalle. Täysin siemauksin hengittää ihminen puhdasta,
raikasta, vilvoittavaa, virkistävää ilmaa; ihastellen siirtyy hänen
silmänsä tähtiauringosta toiseen. Yhä enemmän näyttää tähtien valo
laskeutuvan lähemmäksi häntä; henki irtautuu tomuun kietovista
kahleista ja keskustelee muiden maailmain kanssa. Ei mikään ääni eikä
kolina, ei edes heinäsirkan sirinäkään sotke hänen ajatuksiansa.
Aavikon suurenmoinen ylevyys selviää vasta nyt hänelle, sanomaton
rauha tulee hänen sydämmeensä. Mutta ylevä itsetuntokin täyttää hänen
rintansa; täällä keskellä ääretöntä aavikkoa ollessa niin yksin,
ilman mitään ihmisseuraa ja ihmisapua, ainoastaan omin neuvoinsa,
vahvistuvat luottamus, rohkeus ja, toivo. Äärettömän lumoavia unelmia
liitelee valvovain silmien edessä, jatkuen elävästi ja puoleensa
vetävästi vielä sittekin, kuin tähdet alkavat silmissä välkkyä ja
vavista, ajatukset sekautua ja silmät painua kiinni.
Ruumiillisen ja henkisen virkistyksen jälkeen, sellaisen, kuin
aavikon yö tuottaa, on helpompi kestää seuraavan päivän vaivoja,
vaikka onkin hyvin vaikea tottua juomaan hetki hetkeltä yhä
huononevaa vettä. Oikeata lepoa, häiriötöntä suloa tuottaa kuitenkin
vasta olo aavikkokaivolla. Välttämättömimpäin elintarvetten
yhä uhkaavan puutteen tähden on aavikkomatka aina rauhatonta
kiiruhtamista, eteen päin rientämistä ilman mitään mukavuutta, jota
muuten vaelluksilla tahdottaisiin. Päivä kuluu samoin kuin toinenkin;
yö on, ainakin paraimpina vuodenaikoina, edellisen kaltainen.
Kosteikolla, kaivolla tulee päivä juhlaksi, ilta viattomaksi,
huolettomaksi riemujuhlaksi, yö todella virkistäväksi lepoajaksi.
Kosteikon syntymiseksi on laaksomainen seudun syvennys välttämätön,
koska ilman kuohuvaa lähdettä tai ainakin keinotekoista kaivoa ei
mikään kasvikunta ole mahdollinen, ja vettä aavikolla on ainoastaan
korkeissa vuoristoissa tai syvimmissä laaksopaikoissa. Kuten
hietameri on niin monessa muussakin kohden aaltoilevan valtameren
vastakohtana, niin sen saaretkin ovat vesiaavikon saaren vastakohtia
ne kun näet eivät kohoa ympäristölakeutta ylemmälle, vaan ovat
siihen syvälle painuneet. Ainoastaan siellä on vettä joko lähellä
maan pinnan alla taikka lähteesen ylös kuohuvana. Veden runsaus
ja laatu määräävät kosteikon luonteen. Hyvin harvoissa laaksoissa
kuohuu puhdasta, vilpoista vettä. Enimmät lähteet ovat suolaiset,
raudan tai tulikiven sekaiset, monesti myöskin lämpöiset ja sen
tähden ehkä suurimmaksi osaksi terveyslähteitä, vaan eivät suinkaan
aina juomavedeksi kelpaavia eikä kasvullisuutta edistäviä. Mehevää
ruohovihreyttä tuskin ainoakaan saa aikaan. Mutta ainoastaan erittäin
edullisissa paikoissa tulee vesi edes näkyviinkään; enimmäkseen se
tiukkuu kallion raoista tai louhikoista pisaroittain kokoon syvälle
alas, josta sitä ainakin ajoittain täytyy nostamalla nostaa ylös. Ja
sielläkin, jossa se itsestään kuohuu ylös, hajoaa se vähän matkan
päässä taas hiekkaan, jos ihminen ei sitä kokoele eikä sen juoksua
suunnitse. Kuitenkin se aina saa aikaan virkistävää, sellaisessa
aavikossa kaksinkertaisesti tervetullutta elämää.
Kuohuvan lähteen ympärille on asettunut vihreä kasvijoukko jo paljon
ennen, kuin ihminen tuli ottamaan sitä haltuunsa. Kukapa tietää,
miten se kasvikunta sai alkunsa. Ehkäpä hietamyrsky kuljetti tänne
siemeniä, jotka lähteen partaalla itivät, vihoittivat, kasvoivat,
kukoistivat, kantoivat siemeniä ja siten yli koko laakson levisivät.
Ihmiset niitä varmaankaan eivät istuttaneet, sillä mimoosoita, joita
kosteikon kasvikunnan suurin osa on, nähdään myöskin kaivottomissa
laaksoissa yksitellen, kymmenittäin, kaksikymmenittäin ja pikku
metsikköinä. Nekin jo riittävät saamaan aikaan elämää aavikolla, ne
viheriöivät, kukoistavat ja tuoksuvat, ja miten raitis, kultainen
palsaminen niiden tuoksu on! Niiden ystävällisessä varjossa lepää
gaselli, niiden latvoissa kaiuttavat aavikon vähälukuiset laululinnut
säveliänsä. Niiden mehevät lehdet näyttävät kalkkiröykkiöiden,
mustain graniittikeilojen ja häikäsevän hiekan keskellä silmästä
suloiselta kuin kevätvihreys; niiden kukat ja varjo virkistävät
sielua. Suurempiin vesirikkaihin kosteikkoihin on ihminen kylvänyt
mimoosain lisäksi palmuja ja siten tehnyt aavikon saaren vielä
lumoavammaksi. Palmu on täällä kaikki kaikissa, puiden kuningas,
ihmisiä niihin pieniin paikkoihin kahlehtiva ja heitä elättävä
hedelmäin antaja, saduissa ja runoelmissa ylistelty ravintokasvi,
elämän puu. Mikä olisi kosteikko ilman palmua?
Sama kuin teltta ilman kattoa, huone ilman asujamia, kaivo ilman
vettä, runoelma ilman sanoja, laulu ilman säveltä, kuvataulu ilman
värejä! Sen hedelmät elättävät paimentolaista tai paikoillaan pysyvää
aavikkolaista, muuttuvat hänen kädessään vehnäksi tai ohraksi, ovat
mieluiset myöskin hänen herransa veronkantaja-lähettiläälle; sen
runko latva ja kapeat lehdet kelpaavat asunnoiksi, talouskaluiksi,
matoiksi, koreiksi, säkeiksi sekä hienommiksi ja paksummiksi
nuoriksi. Aavikon hietikolla vasta osataan pitää sitä täydessä
arvossaan, käsittää sen koko merkitys; aavikon hietikolla tulee se
arabialaisen runouden ymmärrettäväksi vertauskuvaksi, joka kuten
sekin usein puhkeaa laihasta maasta, kasvaa voimakkaana, yhtä
tasaisena ylös korkeuteen ja vasta siellä antaa makeita hedelmiänsä.
Mimoosat ja palmut ovat kaikkein kosteikkojen varsinaiset puut; mitä
ei siis puutu sieltäkään, jossa on niin paljo lähteitä tai kaivoja,
että voitaisiin laitella puutarhoja tai viljavainioita. Siellä ne
ikään kuin etuvartioina päälle tunkeutuvaa aavikon hiekkaa vastaan
seisovat aavikkosaaren äärilaiteilla, jota vastoin sen keskusta on
jäänyt vaativaisemmille, enemmän vettä tarvitseville kasveille.
Lähteiden tai kaivojen äärillä on usein viehättäviä puutarhoja,
joissa kasvaa melkein kaikkia Pohjois-Afrikan hedelmälajeja.
Siellä kiemurtelee viiniköynnös, hehkuu pomeranssi tummanvihreässä
lehdikössä, avaa granaatti ruususuutansa, levittelee banaani
viuhkalehtiänsä, kiemurtelee meluuna pitkin kasvipenkkejä, ja
viikuna-kaktus ja öljypuu, ehkäpä myöskin viikuna-, aprikka- ja
mantelipuut tekevät hedelmällisyyskuvan täydelliseksi. Etemmäksi
ulottuvat viljavainiot, joilla kasvatetaan ainakin kafferihirsiä,
mutta joskus myöskin vehnää, jopa riisiäkin.
Niin rikkaihin kosteikkoihin on ihminen pysyväisesti asettunut,
jota vastoin köyhemmissä laaksoissa hän ainoastaan aika-ajoin
säännöllisesti tai sattumalta majailee vieraana. Kosteikon kylä tai
kaupunki on yleensä saman kaltainen kuin lähimmässä varsinaisessa
viljelymaassa, sillä täälläkin on moskea, kauppapuoteja ja
kahviloita; mutta ihmiset ovat toisen hengen lapsia kuin Niilin
maiden tai rannikkojen maanviljelijät ja kaupunkilaiset. Vaikka ne
ovat enimmäkseen eri heimoja, vallitsee heillä kuitenkin yhtäläiset
tavat. Aavikko on kaltaisiksensa muodostellut heidät. Heidän laiha
vartalonsa, terävät kasvojensa piirteet, tuuheain kulmakarvojen
alta säkenöivät silmät saattavat kohta tuntemaan heidät aavikon
pojiksi; tavoistaan heidät vielä paremmin huomataan niiksi. He
ovat vaatimattomat, puuhaavaiset, toimeliaat ja tyytyväiset,
vierasvaraiset, avomieliset, rehelliset ja uskolliset, mutta myöskin
itsetietoiset, vähästä kiihtyväiset ja äkkipikaiset, ryöstöön ja
muihin väkivaltaisuuksiin taipuvaiset, yleensä paimentolaisten
kaltaiset, vaikka tosin eivät hyvässä eikä pahassa heidän
vertaisensa. Heidän asuinpaikkaansa tuleva karavaani on heille
mieluinen ilmestys, mutta matkustaja on heidän mielestään velvollinen
suorittamaan heille tullia ja veroa.
Ihan toisenlaiset kuin nämä kosteikot ovat muut levähdyspaikkoina
käytetyt notkelmat, joissa ainoastaan siellä täällä on ainiaan
ikävöity kaivo. Arabialaispaimentolaiset, jotka niistä ammentelevat,
ovat tyytyväiset, jos se antaa heille ja heidän laumoilleen muutaman
kuukauden tai ehkä vain viikkokaudenkin jotakuinkin riittävästi
juomavettä; siellä levähtävä karavaani saa olla iloinen, jos kaivossa
on tarpeeksi vettä muutamaksi päiväksikään. Tavallisesti on kaivo
syvässä rotkossa, jonka seinät pikemmin vain hikoavat vettä kuin
vesisuonia juoksuttavat. Muutamia palmuja seisoo vähäin mimoosain
ja pajupensasten seassa kaivon ympärillä; joitakuita ruohon korsia
nousee kuivasta maasta.
Sanomattoman köyhiä ihmisiä ovat paimentolaiset, jotka täällä
pitävät telttojansa niin kauan, kuin heidän pienet vuohilaumansa
löytävät ravintoa; heidän "taistelunsa olemassa olosta" ei ole
mitään muuta kuin lakkaamatonta vaivaa, puutetta ja hätää. Pitkä,
tummavärinen, vuohenkarvainen kangaskappale, keskikohdalta heitetty
vaakasuoralle puulle, päät kiinnitetty maahan, takapuolella seinänä
kappale samaa kangasta, etupuolella palmun lehdistä kudottu matto,
siinä heidän telttansa, vaimon häälahja, jota hän on kahdeksannesta
kuudenteentoista ikävuoteensa asti koonnut, kehrännyt ja kutonut.
Muutamia mattoja makuusijoina, graniittilevy ja siihen kuuluva survin
vaihtamalla saadun viljan hienontamista varten, sileä savilevy
kakkarain paistamista varten, kaksi keskeltä paksua ruukkua,
muutamia nahkasäkkejä ja leilejä, kirves ja muutamia keihäitä,
siinä koko talouskalusto. Kahdenkymmenen kokoinen vuohilauma on jo
perheen rikkaus. Mutta nämä ihmiset ovat yhtä uljaat kuin köyhät,
yhtä rakastettavat kuin kaunisruumiiset, yhtä hyväluontoiset kuin
kauniit, yhtä anteliaat kuin vaatimattomat, yhtä vierasvaraiset
kuin rehelliset, yhtä puhdastapaiset kuin uskovaiset. Ikivanhoja
kuvia sukeltelee länsimaalaisen sielun silmäin eteen hänen ensi
kerran kohdatessaan näitä; raamatulliset olennot astuvat elävinä
hänen eteensä ja puhelevat hänen kanssaan lapsuudesta asti
tutulla puhetavalla. Tuhansia vuosia on kulkenut näiden aavikon
paimentolaisten ohitse kuin yksi päivä; vielä tänään ajattelevat,
puhuvat ja toimivat he ihan samalla tavalla, kuin raamatulliset
patriarkat ajattelivat, puhuivat ja toimivat. Sama tervehdys, kuin
Abraham muinoin lausui, kaikuu heidän huuliltaan vieraalle vastaan;
samat sanat, kuin Rebekka puhui Abrahamin palvelijalle, lausuttiin
minullekin, kuin polttavimman janon tuskissa hyppäsin Bahiudan
kaivolla alas kamelin seljästä ja pyysin vettä nuorelta, kauniilta,
ruskeaihoiselta naiselta. Siinä hän seisoi edessäni, vuosituhansia
sitte elänyt Rebekka ilmi elävänä ja lakastumattoman nuorena, toinen
kuin se, josta raamattu puhuu, ja kuitenkin sama.
Karavaanin tullessa kokoutuu sellaisen väliaikaisen asuinpaikan
koko väestö. Vanhin astuu esiin sen keskeltä ja lausuu rauhan
tervehdyksen; kaikki muut toivottavat vieraalle tervetuloa.
Sitte tarjotaan parasta, kuin vieraat haluavat, raikasta vettä
näet, tarjotaan kaikkea, kuin heillä on, ja tarjotaan sitä
arvokkaalla ystävällisyydellä, tunkematta lahjaansa ja näyttämättä
vastahakoiselta sitä antamaan. Ahnaasti juovat matkustajat pitkin
siemauksin virkistävää vettä; rajusti tunkeutuvat kamelitkin
juottopaikalle, vaikka kokemuksesta kyllä voisivat tietää, että
heidät tavallisesti ensin riisutaan, sidotaan ja lähetetään
laitumelle ennen, kuin sallitaan heidän neljä- jopa kuusikinpäiväisen
paastoamisen jälkeen taas kerran sammuttaa janoansa. Ei kaivollakaan
tarpeettomasti tuhlata pisaraakaan, annetaan sen tähden kameleille
ensin, mitä ehkä on jäljellä leileissä, ja juotetaan heidät vasta
sitte, kuin kaikki leilit ensin ovat jälleen täytetyt, ja sittekin
enemmän katsoen kaivon vesivaroihin kuin kamelien tarpeesen.
Ainoastaan hyvin vesirikkailla kaivoilla tyydytetään kokonaan niiden
äärettömältä näyttävä veden halu ja katsellaan naureskellen, miten
ne särpivät, malttamatta edes katsahtaakaan ylös, ja miten ne sitte
kummallisesti, kahlettensa tähden rumasti hypiskellen rientävät
yhtä ikävöidylle laitumelle saamaan ruokaakin vatsaansa, joka nyt
hölkähtelee kuin puolillaan oleva tynnyri.
Matkustajille ja vesipaikassa asujille alkaa oikea juhlapäivä.
Matkustajat saavat raitista vettä, ehkäpä myöskin maitoa ja lihaa
ikävöidyn levähdyksen höysteeksi; levähdyspaikan asujamille on
tervetullut mikä hyvänsä keskeytys heidän tavallisissa oloissa
yksitoikkoiseen elämäänsä. Joku kamelin ajaja löytää lähimmästä
teltasta aavikkolaisten mieluisimman soittimen, tamburan eli
viisikielisen kitaran, ja osaa mestarillisesti säestää sillä
yksinkertaista lauluansa. Soiton helähteleminen houkuttelee sinne
leiripaikan tyttäriä; solakat, kauniit vaimot ja tytöt tunkeutuvat
uteliaina vierasten miesten ympärillä, katselevat mustilla silmillään
heitä ja heidän tavaroitansa, kyselevät koristelematta minkä mitäkin.
Ole varoillasi vieras; nuo silmät muuten saattavat sydämmesi tuleen!
Ne ovat kauniimmat vielä kuin gasellin, heidän huulensa kauniimmat
korallia, kiiltävän valkoiset hampaat niiden välillä kauniimmat
helmiä, joita sinä ehkä saattaisit antaa näille ruskeille aavikon
tyttärille! Ja nyt rupee kaikki muuttumaan soitoksi ja runoiluksi.
Kitaran soittajan ympärillä järjestyy ryhmiä tanssiin, kovat ja
pehmoiset kädet paukuttelevat tahtia kitaran äänien, laulun sanojen
ja sitä myöten sujuvan, aaltoilevan tanssin mukaan. Uusia olentoja
tulee, tutuiksi muuttuneet katoavat pois; siinä on lakkaamatta
vaihtelevaa liikettä, tunkeilua ja hyörintää vierasten ympärillä ja
he ovat viisaat, jos yhtä aristelematta ja etuluulottomasti ottavat
vastaan, kuin heidän isäntänsä tarjoavat. Kaikki aavikkomatkan vaivat
ovat unhottuneet, ikävä ja kaipaus hälvenneet; sillä vettä, vettä
kuohuu riittävän runsaasti, ja se korvaa muiden paikkojen ja aikain
kaikki puutteet.
Sellainen levähdys virvoittaa ruumista ja sielua. Vahvistuneena
ja ilostuneena jatkaa karavaani matkaansa; ja jos tulevat päivät
eivät tuo mitään pahempaa kuin auringon paahdetta ja hehkua, janoa
ja uupumusta, niin se heikkonematta pääsee myöskin toiselle ja
kolmannelle kaivolle ja viimein matkansa päähän, esimmäiseen aavikon
tuon puoliseen paikkaan.
Vaan helposti muuttuvainen kuten maata ympäröivä vesimeri, on myöskin
hietameri. Täälläkin riehuu myrskyjä, jotka musertelevat sen laivoja
ja tuhoavina aaltoina vieriskelevät pitkin sen pintaa. Siihen
aikaan, jolloin kuukausia päästänsä puhalteleva pohjatuuli taistelee
etelästä tulevia ilmavirtoja vastaan tai on jo kokonaan antanut
valtansa niille, näkee matkustaja yht'äkkiä hiekan tulevan eläväksi,
nousevan mahtaviksi, yhtä korkeiksi kuin paksuiksikin patsaiksi, ja
niiden sitte pystyssä pyörien milloin hitaammin, milloin nopeammin
kulkevaa pitkin lakeutta. Auringon säteet niille välistä antavat
tulen liekkien, verihohdon, jota vastoin ne välistä taas näyttävät
värittömiltä, välistä, kammottavan mustilta; vaihteleva myrskytuuli
heikontaa ja vahvistaa niitä, jakelee niitä useammiksi tai kokoo
kaksi tai useampia yhdeksi, pilviin asti ulottuvaksi hietapatsaaksi.
Tosin länsimaalainen lausuisi ilmi ihmettelynsä tätä suurenmoista
näytelmää katsellessaan, mutta hänen seuraajainsa tuskalliset katseet
ja sanat pidättävät hänen kieltänsä. Onneton se karavaani, jonka
sellainen raivoava pyörremyrsky saavuttaa; se saa iloita, jos ihmiset
ja eläimet pääsevät hengissä sen käsistä! Ja vaikka ne, nuo kohtalon
armottomat kuuluttajat, vahingoittamatta joskus riehuen kulkevatkin
karavaanin ohitse, niin ei se sentään vahingotta pääse; sillä noiden
hietapatsasten jäljestä aina tulee samum eli myrkyllinen myrsky.
Ei suinkaan aina kiihdy myrskyksi tämä aavikolla kaikissa
tapauksissa peljätty tuuli, joka pauhaa "kamasiinina" läpi Egyptin,
"sirokkona" Italiaan asti, "föhninä" Alppein ylitse, suojatuulena
Pohjois-Eurooppaan; usein se päin vastoin puhaltaa tuskin tuntuvasti,
ja kuitenkin panee se monen miehen sydämmen vapisemaan. Tosin on
melkein rajattomasti kerrottu siitä juttuja, mutta sen verta on
totta, että tämä tuuli voi välistä tulla joka karavaanille erittäin
vaaralliseksi ja että sen teoiksi täytyy katsoa niitä vaalenneita
kamelien ruumiita ja niitä hiekkaan puoleksi hautautuneita ja
kuivaneita ihmisten muumioita, joita nähdään jokaisen aavikkotien
varrella. Sillä ei sen voima tuota kärsimyksiä eikä tuhoa hietameren
poikki vaeltaville ihmisille eikä eläimille, vaan sen tuulen laatu,
sen sähköisyys se on turmiollinen.
Vähintään päivää, usein montakin päivää ennen aavistaa jo ja
ennustaa aavikkolainen, kuten aavikon oloihin tottunut vieraskin,
hietamyrskyä. Pettämättömiä merkkejä käy sen edellä. Ilma tulee
helteiseksi, raskaaksi ja rasittavaksi; kevyt, harmaalta tai
punertavalta näyttävä höyry himmentää taivasta; ei vähintäkään tuulen
hengähdystä tunnu ilmassa. Kaikkia eläviä olentoja ahdistaa ihan
nähtävästi tuo yhä enemmän kiihtyvä helle. Ihmiset valittavat ja
voihkavat, aavikkoeläimet ovat aremmat kuin muuten; kamelit tulevat
levottomiksi ja itsepäisiksi, tunkeutuvat vierekkäin, pysähtyvät
tai laskeutuvat alas maahankin. Värittömänä laskeutuu aurinko. Ei
vähintäkään iltaruskoa ole reunustamassa taivaan rantaa; kaikki valot
peittyvät höyryverhon taa. Yö ei tuo viileyttä eikä virkistystä,
pikemmin vain suurempaa hellettä, voimattomuutta ja vastenmielisyyden
tunnetta; oltakoon miten uuvuksissa hyvänsä, ei unta tule silmiin.
Jos ihmiset ja eläimet vielä kykenevät liikkumaan, ei pysähdytä
lepäämään, vaan päin'vastoin riennetään tuskaisen kiireesti yhä
edelleen niin kauan, kuin johtaja vielä näkee yhtäkään tähteä.
Mutta höyry muuttuu kuivaksi sumuksi ja verhoaa tähden toisensa
perästä, jopa kuun ja auringonkin, jotka paraimmassa tapauksessa
näyttävät ainoastaan puolen kokoisilta tavallisestansa, kalpeilta ja
sekavareunaisilta.
Välistä alkaa tuuli liikutella siipiään puolenyön, tavallisemmin
puolenpäivän aikaan. Ilman kelloa ei kukaan osaa arvata tätä
aikaa; sillä höyrypilvi on tällä välin niin saennut, että se
kokonaan peittää auringon ja levittää aavikolle synkkää hämärää,
johon puolipimeään kaikki lyhyenkin matkan päässä olevat esineet
häviävät. Hiljaa, tuskin tuntuvasti liikahtaa viimein ilma. Se ei
ole mitään tuulta, ainoastaan pieni hengähdys. Mutta se hengähdys on
hehkuvan kuuma, se tunkeutuu kuin jäinen pohjatuuli läpi luiden ja
ytimien, tuottaa kolottavaa päänkipua, veltostuttaa ja tuskastuttaa.
Ensimmäisen henkäyksen jälkeen tulee huomattavampaa tuulta, yhtä
hehkuvaa, yhtä surmaavaa kuin se henkäyskin. Muutamia lyheitä
puhalluksia kohisee sitte vinkuen ohitse.
Nyt on jo kiire asettua leiriin. Sitä osoittavat kamelitkin. Ei
mikään ruoska saa niitä menemään eteen päin. Tuskaisesti laskeutuvat
ne maahan, ojentavat kaulansa suoraksi eteen päin, laskevat sen
hiekalle ja sulkevat silmänsä. Ajajat purkavat kiireimmiten niiltä
taakat, tekevät ripeästi tavarapakoista vallin, kokoovat kaikki
leilit päällekkäin, että niistä jäisi tuulelle niin vähä näkyviin
kuin mahdollista, peittävät niitä ehkä myöskin matoilla, kääriytyvät,
kuten kaikki matkustajatkin, vaatteihinsa niin umpeen kuin suinkin,
kostuttavat sen osan vaatteesta, joka tulee pään ympäri, ja
tunkeutuvat tavaravallin siimekseen. Se kaikki tapahtuu hätäisessä
kiireessä, sillä hietamyrsky ei nyt enää kauan odotuta itseänsä.
Yksityisten, lyhyiden puuskain jälkeen tulee pitempiä; ne sulavat
toisiinsa ja muutaman minuutin päästä raivoaa myrsky. Ilma kohisee ja
oihkaa, vinkuu ja ulvoo, hiekka kiehuu ja kuohuu, leirivalli ritisee,
paukkuu ja roiskuu, arkkujen laudat halkeilevat räiskähdellen.
Helteisyys yhä kasvaa ja kiihtyy sietämättömäksi, vetää hiessään
kylpevästä ruumiista kosteutta, tekee kaikkiin limakalvoihin
halkeamia, joista alkaa vuotaa verta, muuttaa vettä himoitsevan
kielen suussa ikään kuin lyijymöhkäleeksi, kiihdyttää suonien
tykytystä ja pusertaa sydämmen kokoon, repii viimein ihonkin rikki ja
kylvää halkeamiin heti hienoa hietaa, tuottaen siten uusia tuskia.
Aavikon pojat rukoilevat ja huokailevat, länsimaalainen voihkaa ja
valittaa.