vaihtelee, vaikka sen yleinen luonne onkin yhtäläinen. Laajat alat on
aavikolla kalliomertä, jossa näkyy kummallisen muotoisia huippuja,
äkkijyrkkiä seiniä ja syviä rotkoja, teräväkulmaisia harjanteita
ja kummallisesti latoutuneita, korkeita röykkiöitä, joita ainiaan
puhaltava tuuli välistä peittää hiekalla, välistä jälleen paljastaa,
yhä niitä siloitellen, kaivertaen ja teroittaen. Mustat, auringon
paisteessa hehkuvat hietakivi-, graniitti- ja syeniitti-joukot,
harvemmin kalkki ja liuskakivi, siellä täällä myöskin tulivuoren
purkaukset kohoavat monimuotoisiksi kukkulajonoiksi. Toiselta
puolen puhallellen lakasee tuuli ne ihan paljaiksi, mutta ajaa
lakkaamatta hienoa hiekkaa niiden seinäin päällitse, kietoo,
myrskyksi kasvaen ne hiedan peittoon ja jättää hiekan vasta sitte
rauhaan, kuin saa lennätetyksi sen yli korkeimpainkin kukkulain,
ja siten asettelee vuoren siimespuolelle puhtainta hiekkaa metrin
korkuisiksi kerroksiksi päällekkäin, jotka ovat ainiaan liikkeessä,
lakkaamatta soluvat ylhäältä alas päin, saavat lakkaamatta tuulen
puolelta lisää ja näyttävät leveiltä, tummista kallioseinistä selvään
eroavilta nauhoilta, jotka näkyvät kauas ja soveliaassa valossa
oikein välkkyvät. Sellaisia vuorijonoja käy kyllä sanoa aavikon
koristuksiksi. Tuntematta hehkuvaa etelää ei voida aavistaakaan
ihmeellistä väririkkautta, loistoa ja väikettä, siispä ääretöntä
suloa, jota ylen runsas auringon valo voi loitsia autioimmistakin
vuorista esiin. Aavikon vuoret eivät koskaan ole viehättävän, vihreän
metsän peitossa; ainoastaan korkeimmilla kukkuloilla kituen kasvaa
mataloita pensaita, jotka sinne ylös laskeutuvasta niukasta höyrystä
saavat välttämättömimmän tarpeensa virkistystä; vuoristossa ei ole
pyökkien kuiskailua, ei mäntyjen eikä kuusien huminaa, ei purojen
miellyttävää myrinää, solinaa eikä kolinaa, ei mitään liikkuvaa
vettä, joka muita vuoristoja sitelee hopeavöillä, koristelee
vihreillä kasveilla ja kuohuvain koskien kohdalla peittää taivaan
kaaren väreillä; ei aavikon vuorilla ole lumi eikä jääpeitettäkään,
jota aamu- ja iltarusko purpuroitsevat tai puolenpäivän aurinko
saattaa salamoimaan; ei siellä ole mehukasta, tuoretta vihreyttä, ei
mitään Pohjolan tunturien lumoavaa suloutta; vaan tuskin ne sittekään
ovat värien komeudelta huonommat pohjoisia vuoria, eivät ainakaan
suurenmoisuudelta. Aavikon vuoristossa tulee jokainen eri kerros ja
jokaisen oma väri selvään näkyviin. Eikä taivaan valo kuitenkaan
loitsi ihmeellisimpiä värin välkkymisiä esiin niistä usein hyvinkin
kirkasvärisistä, paikoin toisistaan jyrkkään eroavista kerroksista,
vaan paljon suuremmassa määrässä hiekan ainiaan tahkoamista,
muodostelemista ja muhkeapiirteisistä vuorten keiloista, huipuista,
kärjistä, raoista, halkeamista ja rotkoista. Niissä on lakkaamatonta
valon ja varjon vaihtelua sekä yhä kestävää värien ja vivahdusten
syntymistä ja haihtumista, niin että sielu katsellessaan huumautuu.
Välähtelevät aavikonkin vuoret auringon ensimmäisissä ja viimeisissä
säteissä purpuralta, verhoaa niitäkin etäisyyden sinituoksu, nekin
elävät, vaikka yksinomaan valossa.
Toisin paikoin on aavikko laajalti tasainen tai vähän aaltomainen.
Peninkulmittain on siinä hienojyväistä, kullankeltaista hiekkaa,
johon sekä ihmisen että eläimen jalat painuvat muutaman sentimetrin
syvälle. Siellä ei useinkaan näy ainoatakaan ruohon kortta, ei
yhtään elävää olentoa. Sininen, kaikkialta yhtäläinen taivaan
kansi on kuin kupukatto laskettuna tälle kultapinnalle ja suuressa
määrässä tekee sellaiset paikat meren kaltaisiksi. Sillä näilläkin
tasoittuvat tuota pikaa niihin painuneet "aavikon laivan" jäljet;
ei näissäkään ole mitään huomattavaa tietä, ei mitään sellaisen
merkkiäkään; näitäkin varten keksittiin kompassi. Vaihtelevammat,
vaikka yhtä yksitoikkoiset ovat toiset paikat, joissa pehmeä,
multamainen tai tomuinen hieta on maaperänä ja elättää myrkyllistä
kolokvintti-kurpitsaa tai voimakkaaksi lääkkeeksi kelpaavaa "sennaa".
Siellä on soikeita, mataloita kukkuloita vuorotellen matalain ja
kapeain laaksojen kanssa, ja etäältä katsoen tuoreelta näyttävä,
mainituista kasveista kutoutunut verho peittää molempia. Ihmiset
ja eläimet kiertävät sellaisia paikkoja, koska niin kameli kuin
sen ajajakin painuu usein jalan syvyydeltä maan pehmeään, löyhään
pintakerrokseen. Toisissa paikoissa on karkeata soraa tai piikiveä
ja joissakuissa hyvin raudan sekaisia, onsia herneitä, jotka
ovat hiekkaa täynnä ja näyttävät ihan kuin ihmiskäsin tehdyiltä,
vaan joiden syntyä ei vielä ole voitu varmasti selittää. Välistä
tällaisilla aloilla, joihin aavikkotie on painunut pysyväisiksi,
yhtäsuuntaisiksi kamelin poluiksi, näkyy myöskin tuhansittain
kvartsikiteitä joko yksitellen tai rypäleissä, jolloin ne näyttävät
taiturin tekemiltä hohtokivi-tertuilta. Niissä aurinko näyttelee
ilmeistä lumovoimaansa, sillä sellaiset alat loistavat, säkenöivät ja
salamoivat niin, että silmä häikenee ja kääntyy pois päin. Syvimmissä
laaksopaikoissa on tomuista maata ja sitä silloin aina verhoaa saran
kaltainen, mutta hyvin kova, kuiva, terävälaitainen, mustanvihreä
esparto- eli halfa-ruoho, viuhkan kaltainen mimoosa, ehkäpä myöskin
joku palmu elämän ystävällisenä merkkinä.
Tästä kaikkialla liikkuvasta elämästä antaa myöskin eläinkunta
tietoa. Ken luulee aavikkoa kuolleeksi autioseuduksi, hän on yhtä
väärässä kuin sekin, joka sitä luulee leijonan kodoksi. Se on liian
köyhä elättämään leijonaa, mutta kyllin rikas antamaan elatusta
tuhansille muille eläimille. Ja kaikki siellä elävät eläinlajit
näyttävät erittäin ansaitsevan ottaa huomioon, sillä kaikki ne ovat
kaikin puolin aavikon uskollisia lapsia.
Vielä enemmän kuin puku, joka aina tarkimmasti soveltuu yleiseen
maan väriin eli siis tavallisesti on hiekan karvainen, on aavikon
eläimissä huomattava kevyt ja sievä ruumiin rakennus, tavattoman
suuret ja erittäin tarkkanäköiset silmät ja tarkkakuuloiset korvat
sekä yhtä vaatimaton kuin itsetietoinen olemus. Liikkuvaisuus ja
muutteleminen ovat kaikkein aavikolla syntyneiden olentojen kohtalo,
sillä se on niin köyhä ravinnosta, että sitä ei ole riittävästi
eikä aina samassa paikassa vaivatta saatavana; mutta aavikko antoi
lapsillensa verrattoman nopeuden, väsymättömän kestävyyden ja
uupumattoman sitkeyden; teroitti aistimet niin, että se vähäkin, kuin
aavikolla on tarjona, voi tulla huomatuksi; antoi sekä suojelevan
että pelastavan, yhtä hyvin hyökkäykseen kuin pakoonkin soveltuvan
puvun ja siten teki lapsensa kykeneviksi elämään, tosin ehkä
niukasti, vaan ei suinkaan ilottomasti.
Kaikkein aavikon eläinten omituisen, niiden olopaikkaan väriltä
ihan yhteen sulautuvan puvun tähden matkustaja, joka ei ole
tottunut havaintojen tekijä, ei näe, ainakaan aavikkomatkan
alussa, ympärillään, liikkuvaa eläinmaailmaa. Aavikko näyttää
paljon köyhemmältä, kuin se onkaan, senkin tähden, että enimmät
siellä elävistä eläimistä vasta, iltahämärissä lähtevät lepo- ja
piilopaikoistaan liikkeelle; muutamat aavikkoeläimet sentään
ihan tunkeutuvat huomaamattomainkin silmäin eteen. Jos monet,
kaikkialla lentelevät leivolajit jäävät huomaamatta, vaikka juuri
ne erittäin huomattavalla tavalla näyttävät höyhenpukunsa ja maan
värin yhtäläisyyttä sekä verrattoman suuria liikeneuvojaan, niin on
kuitenkin mahdoton olla, näkemättä aavikon kanoja, ja jos mitään
huomaamatta ratsastetaan hyppyrottien maakolojen ohitse, niin lähellä
tietä syövä gaselli sentään kääntää huomiota eläinkuntaan.
Anttilooppiakin saattanee sanoa alkuaan aiotuksi aavikolla asumaan.
Vaikka se kyllä onkin suhdallisesti rakennettu, näyttävät sentään
pää ja aistimet melkein liian suurilta ja raajat liian heikoilta,
melkeinpä haurailta. Mutta sen pään komerossa on aivot, jotka sen
eläimen tekevät tavattoman viisaaksi märehtijäin joukossa, ja siten
myöskin henkisesti lahjakkaaksi, ja raajat ovat kuin teräksestä
rakennetut, tavattoman voimakkaat ja pontevat, niin että ne tekevät
suurimman nopeuden ja väsymättömimmän sitkeyden mahdolliseksi. Ken,
on nähnyt gaselleja ainoastaan vankeudessa ahtaassa tilassa, hän ei
voi arvatakaan, miten se aavikolla esiytyy. Mikä vilkkaus, sukkeluus
ja notkeus, koreus ja sulous siinä kotonansa vallitseekaan! Todella
se ansaitsee sen kunnian, että itämaalaiset ja varsinkin aavikoiden
asujamet ovat sen valinneet naisellisen kauneuden vertauskuvaksi.
Luottaen hiekan karvaiseen pukuunsa sekä verrattomaan nopeuteensa
katselee se kirkkailla silmillään, nähtävästi ihan huoletta kameleja
ja ratsastajia, taikka syö syömistänsä, pitämättä vähääkään lukua
tulevasta karavaanista. Mimoosa-pensaasta, joka on täpö täynnä
kukkia, ottaa hän nupun tai mehukkaan, nuoren vesan, leikkaavan
halfa-ruohon seasta löytää se nuoren korren. Yhä enemmän lähestyy
matkustajajono. Gaselli nostaa päätänsä, kuuntelee, vainuaa, katselee
ympärilleen, astuu muutaman askeleen eteen päin ja tekee kuten äsken,
näpistelee ruokaa sieltä täältä. Yht'äkkiä lyövät notkeat, jäntevät
sorkat maahan, ja pois se lentää niin sukkelaan, niin notkeasti,
niin sulavasti, kuin tuo verraton juoksu olisi sille vain leikkiä.
Pitkin hietatasankoa lentää se ajatuksen nopeudella; yli suurien
kivien tai tamariski- eli manna-pensaiden tekee se hyppäyksiä, jotka
ihan näyttävät lennolta. Maasta ihan irtautuneelta se näyttää,
niin hämmästyttävän kaunis on sen juoksu; aavikon runoelma näyttää
hänessä olevan ruumiillisessa muodossa, niin lumoavasti vaikuttaa
sen verraton kauneus ja nopeus. Muutaman minuutin juoksu siirtää
sen pois minkä hyvänsä vaaran piiristä, jota viholliset saattavat
hänelle uhata; sillä turhaan koettaa paraskaan juoksijakameli
tavoittaa häntä, eipä edes nopeinkaan susikoira saa häntä kiinni.
Kohta hiljenee hänen vauhtinsa ja muutaman silmänräpäyksen vielä
kuluttua seisoo se taas katsellen kuten äsken. Leikillisesti
päästää hän lähelle murhaa himoavan ratsastajan, joka ryhtyy häntä
todella ajamaan takaa, ja varovasti livahtaa se toisen, kolmannen
kerran hänen kuolettavan aseensa kantomatkalta pois, kunnes se
viimein säikähtyneenä ihan vaivatta juoksee kerrassaan pois
kaikesta vaarasta. Yhä etemmäksi se pakenee, hennommilta näyttävät
ruumis ja raajat, yhä enemmän hälvenevät sen piirteet, se katoaa
hietatasankoon, sulaa viimein kokonansa siihen niin, että näyttää,
kuin se olisi haihtunut höyryn tavalla. Kotonsa on hänet peittänyt
ja pelastanut, lumoavasti temmannut pois silmäin edestä, korvain
kuuluvista. Mutta mikäli se katoaa silmistä, sikäli se tulee eläväksi
sydämmessä. Sillä länsimaalaisenkin täytyy nyt käsittää, minkä tähden
gaselli on kasvattanut niin kauniita kukkia itämaalaisen rikkaassa
runoiluhengessä; minkä tähden itämaalainen on asettanut eläinolennon
niin äärettömän korkealle; minkä tähden hän vertaa silmää, joka
saa hänen sydämmensä hehkumaan, gasellin silmään; minkä tähden hän
sanoo gasellin kaulaksi sitä kaulaa, jota hänen kätensä hyväilee
rakkauden hetkinä; minkä tähden aavikkojen asukas tuo puolisolleen,
joka iloitsee häntä ilahuttavasta toivosta, telttaan kesyn gasellin,
että vaimo ilokseen katselisi sen kauniita silmiä ja samanlainen
kauneus periytyisi toivotulle avioliiton pantille; minkä tähden
yksin hurskaskin laulaja voi kaunista anttilooppia katsoa jalouteen
ikävöimisensä silmin nähtäväksi kuvaksi. Sillä häneenkin, maailmasta
luopuneesen erakkoon, on käynyt jokin henkäys siitä hehkusta, joka
tämän eläimen innokkaihin ylistyslauluihin puhdisteli sanat ja
siloitteli säkeet ja loppusoinnut.
Vähemmin sulavasti esiytyvät muut aavikon eläimet, mutta ei siltä
suinkaan vähemmin omituisesti. Niukasti kasvavan halfa-ruohon seassa
juoksentelee suuri joukko kyyhkysen kokoisia lintuja sipsutellen
edes takaisin. Kaivellen maata jaloillaan ja pengostellen nokallaan
etsivät ne ruokaansa. Huolettomasti päästävät ne ratsastajan
lähemmäksi sataakin askelta. Hyvällä kiikarilla voidaan nähdä
kaikki niiden liikkeet, jopa höyhenpuvun kirkkaimmat väritkin.
Pää kumarruksissa, kaula lyhyenä, ruumis melkein vaakasuorassa
juoksentelevat ne nokkimassa siemeniä joita vähälukuiset
aavikkoruohot kasvavat, puhkeavia röyhyjä ja hyönteisiä. Muutamat
tuon tuostakin tähystelevät, kaulat suoriksi ojennettuina, toiset
sitä vastoin huoletta leikittelevät hiekassa, puhdistelevat
höyheniään tai laskeutuvat puoleksi vatsalleen, puoleksi sivulleen
nauttimaan auringon paistetta. Se kaikki näkyy selvään, voidaanpa
lukeakin niitä ja saada selko, että lintuja on enempi kuin
viisikymmentä, tuskin sataa vähempi. Ketäpä aavikon pyyntimiestä tuo
ei houkuttelisi koettamaan onneansa. Varmana saaliistaan työntää
kokematon pyssymies kiikarinsa kokoon, sieppaa tuliaseen käteensä
ja hitaasti ratsastaa vielä lähemmäksi kirjavaa lintujoukkoa. Mutta
yht'äkkiä ovat linnut kadonneet hänen silmistänsä. Ei yksikään niistä
juossut eikä lentänyt pois, eikä kuitenkaan näy ainoatakaan. On ihan,
kuin maa olisi ne niellyt. Todella ne, luottaen pukunsa ja maan
yhdennäköisyyteen, ovatkin antautuneet maan turviin, painautuneet
litteiksi maata vasten. Ja silloin ne ovat yht'äkkiä ikään kuin
muuttuneet kiviksi ja pieniksi hiekkakasoiksi. Tottumaton pyyntimies
ratsastaa niiden luo, näkemättä niitä ja säikähtää, kun ne äkkiä
nousevat, kovasti huutaen ja meluten lentävät ylös ja kohisten
syöksyvät pois. Jos hänen kuitenkin onnistuu ampua joku lintu, niin
häntä kummastuttaa sen puvun tavattomat värit ja omituiset piirteet
melkein yhtä paljon kuin lintujen käytöskin. Selkäpuolen milloin
harmaammalta, milloin kirkkaimman keltaiselta vivahtava hietaväri
on kauniisti koristeltu leveillä nauhoilla, kapeammilla piirteillä,
koreilla raidoilla, täplillä, pisteillä, pilkuilla, piiruilla ja
kiemuroilla niin, että luulisi sellaisen kanan näkyvän kauaksikin;
mutta kaikki tuo värien seoitus on vaan ihan tarkka kuva itse hiekan
väristä; jokainen tummempi ja valoisampi paikka, joka pikkukivi,
joka hietajyvä näyttää olevan piirrettynä siihen höyhenpukuun.
Ihmekö siis, että maa ne ihan ottaa itseensä, näköjään pyyhkii pois
linnun muodonkin ja turvaa häntä ainakin yhtä hyvin kuin voimakas,
verrattoman nopeasti kantava siipi. Sen tähden arabialainen runous on
näiden kanainkin oloa ja olemusta kuvannut kukkarikkailla ajatuksilla
ja sanoilla; sillä niiden kauneus lumoaa silmää ja niiden ihmeellinen
nopeus herättää ikävää maahan kahlehditun ihmisen sydämmessä.
Kaikilla muilla aavikon eläimillä on yhtä selvään näiden kahden
kuvatun ominaisuudet. Aavikolla elää eräs ilveslaji, karakaali.
Se on solakampi ja pitempijalkainen, pitempikarvainen ja
suurempisilmäinen kuin mikään muu eikä myöskään juovikas eikä
täplikäs, vaan, paitsi mustia korvan latvoja, silmäkiehkuroita ja
huulipilkkuja, hiekan värinen, asuinpaikkansa mukaan vaaleampi tai
tummempi, punertavampi tai kirkkaampi. Aavikolla asuu fenek-kettu,
jolla, koko koiraheimon kääpiöllä, on likaisen keltainen puku ja
oikeat jättiläiskorvat. Siellä elää pieni jyrsijä, niin sanottu
hyppyrotta, kääpiö-kengurun kaltainen jänis, jolla on tavattoman
pitkät takajalat, ihan surkastuneet etujalat sekä ruumiista pitempi,
kaksirivisesti karvainen häntä; viattomampi ja hyväluontoisempi,
mutta myöskin nopeampi ja sukkelampi eläin kuin mikään muu jyrsijä.
Sama muoto on linnuilla, matelijoilla, yksinpä hyönteisilläkin;
se näkyy aina, olkootpa ruumiin rakennus ja väri muuten miten
vaihtelevat hyvänsä. Jos hietakeltaisen seassa tai sivulla on muuta
väriä, jos karva-, höyhen- tai suomuspuvussa on myöskin mustaa tai
valkoista, tuhkaharmaata tai ruskeaa, punaista, sinistä j.n.e., niin
sellaista, usein vain eläintä koristavaa sivuväriä on aina ainoastaan
sellaisissa ruumiin paikoissa, joita sivulta tai ylhäältä tähystelevä
silmä ei voi huomata. Jos keskellä aavikkoa on korkea vuoristo,
niin siellä elävissä eläimissä tulee näkyviin myöskin vuoriston
vaihtelevaisuus. Arabian korkeain vuoristojen harmailla kallioilla
kiipeilee aavikon vuorikauris, majailee pieni tamaani-eläin,
pesii korppikotka ja huipuilla, rotkoissa, kallioseinissä ja
laaksoissa asuu melkoinen joukko muita monen lajisia lintuja, jota
vastoin alavan aavikon tummilla kallioilla ainoastaan sysimusta
suru-kivitasku laulaa sävelrikasta kaikuvaa lauluansa. Sitenpä tulee
aavikon yhtäläisyys näkyviin sen joka osassa, sen joka eläimessä,
ja se juuri vielä enentää vaikutusta, jonka se ensi päivästä tekee
jokaiseen ajattelevaan, tunteelliseen ja voimakkaasen ihmiseen,
kiihoittaen sitä sitte edelleen päivä päivältä.
Voimaa, havaintokykyä ja tunnetta tosin aavikko vaatii joka
ihmiseltä, joka tahtoo oppia sitä tuntemaan ja siihen jonkin verran
tottua. Jos ei jakseta kestää sen tuottamia matkan vaivoja, jos
peljätään sen aurinkoa, aristellaan sen hiekkaa, niin on paras
olla sinne menemättä. Päivä on aavikolla aina raskas aika, vaikka
taivas olkoonkin puhdas, ilma tyyni ja kirkas, vaikkapa tuntukoon
pohjatuulenkin vilpoisia henkäyksiä. Melkein yht'äkkiä, melkein
ihan ilman hämärää alkaa se vallita. Ainoastaan lähellä merta tai
suuria, aavikon poikki juoksevia jokia reunustaa päivää tervehtivä
aamurusko taivaan itärannan purpuralla, vaan keskellä avaroita
hietatasankoja nousee aurinkokin näkyviin yht'aikaa ensimmäisen
itään ilmestyvän punan kanssa. Se nousee hietatasangon laidasta kuin
tulipallo, joka näyttää olevan särkemäisillään kuorensa joka taholta.
Sen tultua näkyviin on aamun raittius kerrassaan poissa; heti se
sinkoilee hehkuvia säteitään maahan, kuin olisi jo keskitaivaalla.
Vaikka kuukausia puhaltava, usein virkistävän vilpoinen pohjatuuli
estäisikin kuumuudesta eri verran laajenneita ilmakerroksia
muuttumasta ilmeisiksi järviksi, ei se kuitenkaan voi niin paljon
jäähdyttää ilmaa, että omituinen väriseminen ja aaltoileminen
voisivat lakata hiekan päällisestä ilmasta. Ylen runsaassa valossa
värisee taivas ja maa; sanomatonta hehkua virtaa auringosta ja
heijastuu hiekasta takaisin ylös. Joka hetki enenee valo ja hehku,
eikä voida päästä kumpaakaan pakoon, ei niitä millään tavalla
heikentää.
Auringon ensi säteiden välähtäessä on karavaani lähtenyt liikkeelle,
kulkemaan äänetöntä kulkuaan. Etäällä jo menevät kuormakamelit ja
notkein askelin astuvat ajajat niiden sivulla tai takana; täyttä
juoksua rientävät ratsukamelit, voimainsa mukaan kiirehdittyinä,
toisista ohitse jonon etupäähän; kohta jäävät kuormakamelit
jäljelle näkymättömiin ratsastajista. Yhä eteen päin riennetään
hiljenemättömällä kiireellä. Kaikki luut ja nivelet tuntuvat
paukkuvan juoksevain ratsukamelien nytkytyksestä. Polttaen paahtaa
aurinko, pistelee kaikkein vaatteiden läpi, pantakoon niitä suojaksi
kuinka monet hyvänsä ylleen. Tiheäin vaatteiden alla juoksee
hiki pitkin koko ruumista, käsivarsien ja jalkojen keveämpäin
verhojen alta haihtuu se heti, kuin nousee iholle. Kieli tarttuu
suulakeen. Vettä, vettä, vettä! on niiden ainoa ajatus, jotka
eivät vielä ole oppineet kärsimään sellaisia vaivoja. Mutta vesi
ei täällä olekaan rautaisissa säiliöissä eikä pulloissa, vaan
maan tavan mukaan leileissä, jotka ovat päiväkausia riippuneet
täydessä hehkussa kamelien seljässä, ja siten kuljetettu juomavesi
on lämpöisen haaleata, pahahajuista, sakeaa, ruskean väristä sekä
nahasta ja kolokvintti-tervasta pahalta maistuvaa, inhottavaa, jopa
oksettavaakin. Sellainen vesi ei vähääkään virkistä, vaan tuottaa
vain uusia vaivoja, jopa tuskallista kipuakin, ja tekee sen tähden
vain sitä polttavammaksi halun saada mitä hyvänsä juomaa. Mutta
sitä vettä ei käy mitenkään parantaa eikä sen sijaan keksiä mitään
muuta. Nautittakoonpa sitä kahvina tai teenä, viinin tai viinan
seassa, sen tuikea maku ja haju kuitenkin tuntuvat; paljas viini
tai viina enentävät vain polttavaa janoa ja rasittavaa kuumuutta.
Matkustajan olo tulee tuskalliseksi jo ennen, kuin aurinko ehtii
korkeimmilleen, ja tuska kiihtyy, mikäli vesi huononee. Mutta
sitä täytyy kärsiä ja sitä kärsitään. Vaikkapa länsimaalainen ei
koskaan totukaan tuollaiseen leiliveteen, kuin juuri kerrottiin,
niin pian hän sentään tottuu alussa sietämättömältä näyttäneesen
kuumuuteen ja sitä pikemmin myöskin ratsastuksen vaivoihin, mitä
enemmän hän kasvaa yhteen ratsunsa kanssa. Joskus tulevaisuudessa
ehkä saadaan toimitetuksi tällaisille matkoille puhdasta vettä, ja
sitte matkustaja tuskin enää valittaa aavikon kuumuutta, ei ainakaan
ratsastuksen vaivoja.
Mukavasti, miellyttävästi leväten, vaikkapa lähteväin kuormakamelien
myrisevistä valitusäänistä vastoin tahtoaan unesta heränneenä,
antaa maan oloihin tottunut matkustaja kuormakaravaanin lähteä
edeltä, virvoittaa ruumistaan ja sieluaan kahvilla ja tupakalla,
hyppää sitte dromedaarinsa selkään ja ratsastaa kumppaneineen
niin nopeasti, kuin ratsut suinkin ehtivät. Ei sanaakaan puhuta,
ainoastaan hiekan narinaa kamelein kimmoisten jalkatyynyjen alla sekä
kamelien kovaa hengitystä ja kumeaa, kurisevaa myrinää kuuluu. Tuota
pikaa saavutetaan kuormakaravaani ja päästään siitä melkoinen matka
edellekin. Gaselli kävelee syömässä lähellä tien suuntaa ja antaa
täällä hyvin tervetulleen saaliin toivoa. Viehättävästi hypiskellen
tanssii aavikon ruumiillinen runoajatus pois takaa ajavain
ratsastajain saatavilta, ja sen jäljestä juoksevat kiiruhtamisesta
läähättävät kamelit pitkillä askelilla. Gaselli näyttää huolettomalta
ja toivon mukaan päästää lähemmäksi; ratsastajat ovat kääntävinään
siitä ohitse, pidättävät kamelejaan ja ratsastavat hitaammin; joku
heistä luistaa alas satulasta, pysäyttää ratsunsa silmänräpäyksen
ajaksi ja laukasee sen vatsan alatse tarkan pyssynsä. Heti paikalla
on karavaanin johtaja hypännyt satulastaan maahan korjaamaan tapettua
riistaa; riemuiten vetää hän sen ratsunsa luo, sitoo taitavasti
satulaan, ja edelleen käy matka.
Puolenpäivän tullessa levähdetään. Jos lähellä on notkelma,
niin tottapa siinä myöskin on joku viuhkamainen mimoosa, jonka
ohut lehtikatto antaa vähän varjoa; jos hietalakeus on yhtä
tasaisena ratsastajain ympärillä niin laajalti, kuin silmä kantaa,
pistetään hietaan neljä keihästä ja niihin pingotetaan villapeite
niukasti varjostavaksi katoksi. Mutta hehkuva on hiekka, jolle
täytyy laskeutua, kuuma ja rasittava on ilma, jota hengitetään;
väsymys ja uupumus valtaavat yksin aavikkolaisenkin, mitäpä sitte
pohjoismaalaisen. Ikävöidään lepoa, saamatta sitä, ja virkistystä,
tuntematta sitä. Ylen runsaasta valosta ja värisevästä ilmasta
häienneinä sulkeutuvat silmät, paahtavan kuumuuden ja polttavimman
janon ahdistamina heittelehtää jokainen vuoteellansa, saamatta unta.
Raskaasti ja hitaasti matavat eteen päin ajan rahtuset.
Kuormakaravaani astua huojuu hitaasti ohitse ja katoaa näkyvistä
höyryiseen ilmamereen, jonka aaltoilevilla kerroksilla kamelit
näyttävät liihoittelevan. Yhä vielä viivytään samassa tukalassa
tilassa, kärsitään samoja vaivoja. Aurinko on jo ammoin alennut
keskitaivaalta, mutta yhä se vielä sinkoilee yhtä voimakkaasti
hehkuvia säteitään alas. Viimein iltapäivällä lähdetään taas
liikkeelle. Ja taaskin ratsastetaan niin nopeaan, että ilma
löyhähtelee vastaan melkein vilpoiselta, kunnes taas saavutetaan
kuormakaravaani. Laulaen astuvat ajajat kameliensa jäljestä. Yksi
heistä oikeastaan laulaa, muut yhtyvät joka värsyn lopussa samaan
kertosäkeesen.
Jos otetaan huomioon kaikki vaivat, joita juhtamiehillä on
kärsittävänä aavikkomatkoilla, niin tosiaan kummastuttaa, että
he ollenkaan laulavat. Ennen päivän valkenemista sälyttää ajaja
kamelinsa, syötyään yhdessä sen kanssa muutamia kourallisia pehmeiksi
keitettyjä durra-jyviä, jotka ovat molempain ainoana ravintona;
koko pitkän päivän astuu hän kamelinsa jäljestä, syömättä enää
muruistakaan, enintään silloin tällöin ottaen kulauksen haisevaa
leilivettä virkistyksekseen; aurinko paahtaa hänen päälakeansa,
hehkuva hiekka polttaa hänen jalkojaan, kuuma ilma kuivaa yhtä mittaa
hänen hikeä uhkuvaa ruumistansa; hänellä ei ole aikaa levähtää eikä
lepuuttaa kamelejaan; hänen täytyy ehkä vielä uudestaan sälyttää
muutamia juhtiansa tai tavoitella kiinni jotakuta, joka häneltä
karkaa; ja kuitenkin laulaa hän nytkin laulujaan. Sen saa aikaan
aavikon yö.