käsittää väärin eikä ivata. Jos lisäksi otetaan huomioon, että niitä
ei voitu tarkastella täysikasvuisista, vaan vielä lapsuuden ijässä
olevista ihmisapinoista, niin tottapa epäilemättä täytyy asettaa nämä
eläimet hyvin korkealle. Sillä jonkun kykenemättömän tarkastelijan
esittämä ja satojen hänen mukaansa matkima väitös, että apina, mikäli
vanhenee, menettää henkisiä lahjojansa, siispä ikään kuin taantuu
ja tyhmenee, ei ole mitään muuta kuin kömpelötekoinen vale, jonka
jokainen, tunnollisesti ja etuluulottomasti nuoruudesta vanhuuteen
asti tutkittu apina tekee tyhjäksi. Vaikka emme täysikasvuisista
ihmisapinoista tietäisikään mitään muuta kuin ne kaksi tosiasiaa,
että ne tekevät yhdeksi ainoaksi yöksikin rakennuksia, joita
pikemmin on sanottava majoiksi kuin pesiksi, ja että ne käyttävät
onsia puita rumpuina ja niitä huviksensa paukuttelevat, niin nekin
jo riittäisivät, saadaksemme samat johtopäätökset, kuin nuorista,
hoideltavinamme olleista tämän ryhmän apinoista olemme saaneet, eli
toisin sanoen, meidän tunteaksemme ja huomataksemme ne kaikkein
lahjakkaimmiksi ja korkeimmalla oleviksi eläimiksi sekä kaikkein
lähimmiksi sukulaisiksemme eläinkunnassa.
Entä apinakysymys? Luulenpa jo edellä siihen vastanneeni, vaan tahdon
vieläkin erittäin lausua siitä ajatukseni.
Jokaisen täytyy myöntää, että ihminen ei ole minkään erinäisen
luonnon-valtakunnan edustaja, vaan ainoastaan eläinkunnan jäsen,
ja samalla jokaisen etuluulottoman täytyy tunnustaa apinat enimmän
hänen kaltaisiksensa olennoiksi. Jos verrataan apinoita keskenään ja
ihmisen kanssa, niin tullaan, tuntukoonpa se vastenmieliseltä tai
ei, siihen kukistumattomaan vakuutukseen, että teräväkyntisten ja
ihmisapinain erotus on paljon suurempi kuin ihmisapinain ja ihmisen.
Eläintieteellisesti siis ei voida ihmisiä ja apinoita asettaa edes
eri lahkoihinkaan eläinkunnan ensimmäisessä luokassa. Niin on kyllä
tehty ja tehdään kaiketi vielä nytkin, sanoen ihmisiä kaksi-,
apinoita nelikätisiksi, mutta silloin on kuitenkin kokonaan jätetty
huomioon ottamatta hampaat, jotka ovat tärkeimpänä tuntomerkkinä
nisäkästen asettelussa lahkoihin. Ihmisen ja apinan hampaat ovat
niin yhtäläiset, että se jyrkästi vaatii molempain asettamista
yhteen. Sitä paitsi kaksikätiset- ja nelikätiset-nimitykset eivät
myöskään pidä paikkaansa; sillä ihmiset ja apinat kyllä suuresti
eroavat toisistaan käsiensä ja jalkojensa puolesta, mutta eivät
kylliksi; sen tähden ovat apinat yhtä hyvin kaksikätisiä kuin mekin.
Jos ihmisten ja apinain paikka eläinkunnassa määrätään muuten ihan
poikkeuksettomain lakien mukaan, niin täytyy molemmat yhdistää samaan
lahkoon. Minä olen sitä nimittänyt "ylhäisiksi eläimiksi".
Vaikka kaikkein ylhäisten eläinten lahkoa osoittava tuntomerkki
eittämättä onkin hyvin yhtäläinen, niin tarkimmasti verratessa
apinoita ja ihmisiä toisiinsa, tulee kuitenkin ilmi erokohtia, jotka
kerrassaan estävät näitä ryhmiä sulattamasta niin yhteen, kuin joskus
on koetettu tehdä. Ruumiin suhdallisuus, käsivarsien verrannollinen
lyhyys, käsien leveys ja monipuolinen notkeus, jalkojen pituus ja
vahvuus, jalkoterien litteys, ihon paljaus ja kulmahampaiden pienuus
ovat ihmisen ulkonaiset tuntomerkit, joita ei käy jättää ottamatta
huomioon, vaan jotka päin vastoin ovat niin tärkeät, että niiden
mukaan voidaan vetää ja pitää ihmisen ja apinain välillä ainakin
eri heimojen ehkäpä eri alalahkojenkin rajat. Jos sitä paitsi
kylliksi otetaan lukuun ihmisen luonnonlahjat, jos verrataan hänen
liikkeitänsä, hänen monijäsenistä puhettansa ja hänen henkistä
kykyänsä apinain samoihin lahjoihin niin ne yhä vielä vahvistavat
noiden rajain pysyttämistä.
Muuttumisopin sokeat puolustajat, sellaisen, kuin Darwin on
perustanut ja muut edelleen kehittäneet, hyppäävät kyllä niiden
rajain yli ihan arvelematta; mutta he eivät mitenkään kelpaa
esikuviksi eikä määrääjiksi todella olevien olojen järkevässä
arvostelussa. Vaikka se oppi onkin todennäköinen, ei se kuitenkaan
ole muuta kuin nerokas oletus; vastustamattomia todistuksia sen
kukistumattomuuden hyväksi ei ole vielä saatu. Alalajien eli rotujen
muuttuvaisuus on kyllä todistettu, voidaanpa sitä saada aikaankin,
mutta _lajin_ muuttumista toiseksi ei ole koskaan voitu näyttää. Ja
niin kauan, kuin sitä ei ole tapahtunut, on meillä oikeus katsoa
ihmisiä ja apinoita erilaisiksi olennoiksi ja eittää ihmisten
polveutumista apinoista. Yrittelyt keksimään niille yhteistä
kantaisää ja tekemään ihmisen sukupolvi-luetteloa eivät muuta tätä
päätöstä vähimmälläkään tavalla; sillä oikea luonnontiede ei tyydy
selityksiin, vaan vaatii todistuksia ennen, kuin tyytyy; se ei tahdo
uskoa, vaan tietää.
Niinpä huoletta antakaamme apinoille se asema, jonka etuluuloton
tutkimus niille antaa eläväin olentojen luvussa. Enimmin
meidän näköisiksemme eläimiksi eli lähimmiksi sukulaisiksemme
eläintieteellisessä merkityksessä saatamme apinat kyllä tunnustaa,
mutta sen suurempia oikeuksia emme niille voi myöntää. Paljo
sellaista, kuin on ihmiselle omituista, on niillekin suotu, vaan syvä
juopa niitä sentään erottaa oikeasta ihmisyydestä. Paljo ihmisestä
niissä kyllä on sekä ruumiin että ymmärryksen puolesta, mutta ei
läheskään koko ihminen.
Karavaanit ja aavikkomatkat.
Aavikon laidalla tiheän palmuryhmän alla on pieni teltta. Sen
ylt'ympäri on kirjavassa rivissä, vallin tapaan aseteltuina arkkuja
ja pakkoja. Vähän ulompana seisoo, on kyykkysillään tai istuu
juhlapukuisia, s.o. runsaasti ihovoiteella rasvattuja nubialaisia
poikia.
Teltan sisässä ovat matkustajat, jotka ovat tänne saapuneet
niiliveneellä ja aikovat oiaista ison polvekkeen, jonka tästä alkaen
karinen ja hyvin virtainen Niili tekee, eli siis kulkea aavikkoa
myöten, jota Niili mutkallansa osaksi rajoittaa.
On puolenpäivän aika. Aurinko on melkein pystysuoraan teltan
kohdalla pilvettömällä, tummansinisellä taivaalla ja taatelipalmujen
hajalliset latvaviuhkat tuskin yhtään siimestävät sen paahtavilta
säteiltä. Rasittava hehku vallitsee tasangolla joen ja aavikon
välillä, ilma värisee kuumentuneen maan lähellä niin, että kaikki
esineet ikään kuin väräjävät rikki tai ovat hunnun peitossa.
Joukko ratsastajia tulee etäältä aavikolta näkyviin; ne kääntyvät
suoraan telttaa kohti, poikkeamatta kylään, joka on vähän etäämpänä
rannasta. Matkueen saavuttua palmujen luo laskeutuu laihoilta, vaan
jalorotuisilta hevosilta maahan mustanruskeita miehiä, joilla on
niukkana pukuna pitkät ja väljät, pikemmin harmaat kuin valkoiset
viitat. Eräs heistä menee lähelle telttaa ja astuu arvokkaasti
kuin kuningas sisään. Hän on kamelin ajajain päällikkö (sheikki el
Djemali), jolle me matkustajat olimme lähettäneet sanan, saadaksemme
hänen kauttansa oppaita, kameleja ja niiden ajajia.
"Terve teille!" sanoo hän astuessaan sisään ja tervehtien koskettaa
kädellään suutansa, otsaansa ja sydäntänsä.
"Sinulle, o sheikki, terve, Jumalan armo ja hänen siunauksensa!"
vastaamme.
"Suuresti minä ikävöitsin nähdä teitä, o vieraat, ja kuulla teidän
toiveitanne", vakuuttaa hän, käytyään istumaan patjalle meidän
viereemme, vieläpä oikealle puolelle, eli kunniasijalle.
"Jumala ylhäinen palkitkoon sinun ikäväsi, o sheikki, ja sinua
siunatkoon!" vastaamme hänen puheesensa ja käskemme palvelijoitamme
toimittamaan hänelle juuri sytytettyä piippua ja kahvia ja tarjoamaan
hänelle ensinnä.
Silmät puoli ummessa virvoittaa hän kuolevaista ruumistaan kahvilla,
kuolematonta sieluaan piipulla; paksuihin pilviin kääriytyy
hänen paljon tarkoittava päänsä. Melkein ihan äänetön hiljaisuus
vallitsee teltassa, jota paras Djebelin tupakka täyttää suloisella
tuoksullaan ja haittaamattomalla savulla, kunnes me viimein luulemme
voivamme ryhtyä aiotun välipuheen hieromiseen, tulematta syypääksi
epäkohteliaisuuteen.
"Kuinka sinun vointisi on, o sheikki?"
"Kaiken hyvän antaja olkoon ylistetty! -- hyvä sinun palvelukseksesi.
Ja kuinka sinun voimisesi on?"
"Maailman herralle olkoon ylistys ja kunnia; minä voin varsin hyvin.
Suuri oli ikävämme nähdä sinua, o sheikki."
"Laupias Jumala ikävänne palkitkoon ja teitä siunatkoon! Onko teidän
vointinne hyvä?"
"Allah ja hänen profeettansa, Jumalan armo hänelle, olkoot ylistetyt!"
"Amen, olkoon niin, kuin sinä sanoit."
Uudet piiput virvoittavat kuolematonta sielua; uusia, melkein
lakkaamattomia kohteliaisuuksia vaihdellaan; sitte viimein sallii
molemmin puolin sitova tapa ryhtyä puhelemaan asioimisista.
"O sheikki, minä tahdon Kaikkiarmiaan avulla matkustaa tämän aavikon
poikki."
"Antakoon Allah sinulle suojeluksensa."
"Onko sinulla juoksijoita ja kuormakameleja?"
"On minulla! Voitko hyvin, veljeni?"
"Ylhäinen olkoon kiitetty, kyllä minä voin hyvin. Kuinka monta
kamelia sinä voit toimittaa minulle?"
Vastauksen sijasta tulvii vain lukemattomia savupilviä sheikin
suusta ja vasta sitte, kuin sitä uudestaan kysymme, panee tuo mies
muutamaksi silmänräpäykseksi piipun syrjään ja lausuu arvokkaasti:
"Herra, Beni Saidin kamelein luvun tietää ainoastaan Allah; kukaan
Adamin poika ei niitä ole vielä koskaan lukenut!"
"No hyvä, lähetäpä sitte minulle viisikolmatta eläintä, niiden
luvussa kuusi juoksijaa. Sitä paitsi tarvitsen minä kymmenen suurta
leiliä." Sheikki tupruttelee uudestaan savua, puhumatta mitään.
"Lähetätkö sinä ne minulle, ne juhdat?" kysyimme vaativammin. "Minä
lähetän, palvellakseni sinua; mutta niiden omistajat pitävät suurta
hintaa."
"Mitä sitte?"
"Ainakin vaaditaan tavallinen palkka ja voura nelinkertaisesti."
"Mutta sheikki, muuttakoon Allah ylhäinen mielesi, ovathan ne
vaatimuksia, joita ei kukaan sinulle täytä. Ylistä profeettaa!"
"Jumala, kaikkia elättävä, olkoon ylistetty ja hänen lähetettynsä
siunattu! Sinä erehdyt, ystäväni: kauppias, jonka leiri on tuolla
ylhäällä, tarjosi minulle kaksinkertaisesti, kuin nyt vaadin;
ainoastaan ystävyyteni sinua kohtaan saattoi minut vaatimaan näin
vähää."
Turhalta näyttää kaikki tinkiminen, turhalta koko puhelu. Uudet
piiput tuodaan ja poltetaan, uusia kohteliaisuuksia vaihdellaan,
Allahin ja hänen profeettansa nimeä käytetään molemmin puolin väärin,
saadaan toinen toisensa terveys ja hyvinvointi tarkimmasti taatuksi,
kunnes viimein nuo aavikon ruhtinasten opitut tavat saavat jäädä
syrjään ja länsimainen matkustaja menettää kärsivällisyytensä.
"Niinpä tiedä, sheikki, että minulla on kediivin suojeluskirje ja
toinen sheikki Solmanin antama: tässä ne ovat molemmat, mitä sinä nyt
vielä pyydät?"
"Mutta herra, jos sinulla on hänen korkean ylhäisyytensä
suojeluskirje, miksi et vaadi orjasi päätä? Se on sinun
palveluksessasi hänen käskystään. Sinun toiveesi otan minä
silmilleni, pääni päälle. Sinä käsket, orjasi tottelee. Tiedäthän
hallituksen määräämät hinnat. Allahin siunaus sinulle: huomeisaamuna
minä lähetän miehiä, eläimiä ja leilejä."
Muukalainen, joka luulee tähän neuvotteluun jo kaikkein aavikkomatkan
varustusten päättyneen, on ihan tietämätön tämän kansan tavoista.
Vouratut eläimet ajajineen eivät tule huomeisaamuna, kuten lupa
oli, vaan vasta iltapäivällä vähitellen, eikä lähdöstä tule
puhettakaan huomeisaamuna, vaan aikaisintaan iltarukouksen aikaan
seuraavana päivänä. "Bukra ins allah -- huomenna, jos Jumala suo",
on tunnussana, joka riittää mitä mahtikäskyä vastaan hyvänsä.
Todella onkin vielä paljo tekemistä, paljo laittelemista, paljo
järjestämistä, paljo kuntoon panemista ennen, kuin voidaan lähteä
matkalle.
Teltan ympärillä alkaa vilkas, kirjava elämä. Tavarapakkojen välillä
liikuskelee joukko kuivamuotoisia aavikon poikia. Vähän, hyvin vähän
aikaan saava toimeliaisuus, mutta sanomaton huuteleminen ja melu ovat
heidän puuhailemisensa tuntomerkkeinä. Valliksi asetellut tavarapakat
hajoitellaan, yksitellen niitä nostellaan, punnitaan, sekä painolta
että koolta tutkitaan, verrataan keskenään, valikoidaan ja taas
hyljätään, kootaan eri kasoihin ja taas hajoitellaan. Jokainen
kamelimies koettaa saada kumppanejansa petetyksi, jokainen valituksi
kamelilleen keveintä taakkaa; jokaista sen tähden kaikki muut
vastustavat; ja kaikki meluavat ja pauhaavat, huutavat ja haukkuvat,
vannovat ja noituvat, rukoilevat ja kiroilevat. Matkaa odotellessaan
tavallisesti kamelitkin vielä suuresti enentävät melua; ja jos ne
joskus todella mölisemisen, ähkymisen, murisemisen ja valittamisen
sijasta ovat vaiti, niin se merkitsee vain: meidän aikamme ei vielä
ole tullut, mutta kyllä se tulee! Samapa se, tuleeko kuormakameleja
matkaan vai eikö, länsimaalaisen matkustajan korvaa kuitenkin
kiduttavat ja oikein repivät kaikki eri äänet, jotka yht'aikaa siihen
tunkeutuvat. Tuntikausia yhtä mittaa kestää sitä hälyä, melskettä
ja pauhua; ja kuin tavaroista viimein on kyllikseen tai väsyksiin
asti riidelty ja taisteltu, silloin on vasta päästy ja selvitty
alkunäytöksestä.
Rauhanteon jälkeen alkaa hienompien ja paksumpien nuorain punominen
mukaan tuoduista taatelipuun niinistä; sitte sidellään taidokkaasti
arkut ja pakat, tehdään silmukoita, voidakseen tavarapakkoja
kaksittain sukkelasti sitoa juhdan satulaan ja samoin helposti
päästää irti, paikkaellaan kiireimmiten vielä verkkopusseja, jotka
on tuotu pikku tavaroita varten, ja ryhdytään viimein tarkastamaan
ja tutkimaan suurempia ja pienempiä leilejä, korjailemaan vielä
ja paikkailemaan niitä ja viimein voitelemaan ulkopuolelta niitä
haisevalla, kolokvintti-kurpitsan siemenistä tehdyllä tervalla.
Viimein vielä kerran tarkastellaan auringon paisteessa kuivattua
lihavarastoa, sullotaan muutamiin niinisäkkeihin kafferihirsiä eli
durraa, toisiin puunhiiliä, muutamiin ehkä myöskin koottua kamelin
sontaa, huuhdotaan leilit päältä päin, täytetään ne raikkaalla
jokivedellä ja päätetään pitkälleen työ joka taholta toistellulla,
sydämmen pohjasta nousevalla huudahduksella: "El hhamdu lillahi" --
Jumalan kiitos!
Kaikkia näitä valmistuksia tulee kabiirin eli karavaaninjohtajan
ohjata. Karavaanin arvon mukaan on hänellä ylhäisempi tai alempi
asema; vaan aina täytyy hänen olla, kuten hänen virkanimestäänkin
näkyy, tien ja olevien olojen tuntija. Koeteltu kokemus, rehellisyys,
viisaus, rohkeus ja urhollisuus ovat hänen vaikean, useinpa
vaarallisenkin virkansa ehtoja. Hän tuntee aavikon kuten laivurit,
meren, tuntee tähdet, on joka kosteikossa, joka kaivolla matkan
varrella kuin kotonaan sekä jokaisen paimentolaisruhtinaan teltassa
tervetullut vieras, tietää kaikenlaisia keinoja ratsastuksen
vaivoja ja vaaroja vastaan, osaa lääkitä käärmeiden puremia ja
skorppionein pistoja tai ainakin lievittää siten haavoittuneen
tuskia, käyttää sekä sota- että metsästysaseita yhtä taitavasti,
pitää profeetan sanaa sekä huulillansa että sydämmessään, lausuu
lähtiessä "fatiha"-sanansa, toimittaa sekä rukoushetkien julistajan
että esirukoilijan virkaa määräaikoina, lyhyesti sanoen: on päänä
siinä monijäsenisessä ruumiissa, joka aavikkoa vaeltaa. Sen autioilla
lakeuksilla, jossa ei mikään näytä vihjaavan toisen karavaanin ennen
kulkemaa tietä, jossa tuuli tasoittelee viimeisen kamelin kinterillä
kaikkein jäljet, on hänellä muille ihmisille näkymättömiä merkkejä,
joiden mukaan hän aina tietää oikean tien. Kuin aron kuivat,
onnettomuutta ennustavat päivänsavut kätkevät verhoonsa ijankaikkiset
tähdet, valasee hänen tietänsä hänen neronsa tähti; hän tutkii
hietaa, katsoo sen aaltojen kokoa, ottaa huomioon niiden suunnan,
näkee ruohon korresta, missä ollaan. Joka karavaani, joka matkustaja
jättäytyy ehdottomasti hänen haltuunsa. Ikivanhat, osittain hyvin
omituiset, kirjoittamattomat ja kuitenkin kaikille tutut lait tekevät
hänet vastuunalaiseksi matkan onnistumisesta sekä jokaisen yksityisen
matkustajan hengestä, jos elämän jakajan voittamattomat sallimukset
eivät kohtaa jotakuta.
Siunattuna hetkenä, iltapäivän rukouksen aikaan, astuu johtaja
matkustajain ja juhtamiesten luo ilmoittamaan, että kaikki on
valmiina lähtöön. Eri tahoille syöksyvät ruskeat miehet ottamaan
kiinni kamelejansa, tuomaan niitä esiin, satuloimaan ja sälyttämään.
Hyvin vastustellen tottelevat pahaa aavistavat eläimet, ikään
kuin nähden selvinä edessään tulevat ankarat päivät. Nyt on
niiden aika tullut. Mylvähdellen, parahdellen, muristen ja ähkien
laskeutuvat ne ajajainsa omituisten kurkkuäänien ja keveiden ruoskan
läimäysten pakotuksesta polvilleen; myristen taipuvat ne ottamaan
kullekin määrätyn taakan ryhäiseen selkäänsä; myristen ne jälleen
nousevat sälytettyinä. Moni niistä koettaa potkimalla ja puremalla
torjua sälyttymistä, ja todella täytyy ajajilla olla loppumaton
kärsivällisyys taivuttaessa niin vastahakoisia olentoja. Mutta
kärsivällisyys ja taito voittavat kamelinkin. Kuin itsepäinen eläin
taipuu laskeutumaan, astuu yksi juhtamies heti etujalkain polville
ja ottaa nopeasti vahvahampaisen kuonon päältä kiinni, niin että voi
nenää puristamalla sulkea kamelilta hengityksen; kaksi muuta nostelee
samanpainoisia pakkoja kantosatulan kummallekin puolen, neljäs
pistelee palikoita nuorain silmukoihin, ja siten on juhta sälytetty
ennen, kuin se vielä oikein ehtii tointuakaan. Valmiit kuormakamelit
lähtevät heti vaeltamaan.
Nyt tuodaan esiin myöskin hyvästi satuloidut juoksijat. Joka
ratsastaja sitelee korkeaan, koverrettuun, kamelin ryhälle asetettuun
satulaan välttämättömimmät matkatarpeensa ja aseensa ja ryhtyy
nousemaan ratsunsa selkään. Kokemattomalle se nousu ei koskaan
onnistu. Ratsastajan täytyy rohkeasti hypätä satulaan, ja kameli
nousee heti, kuin hän siihen koskee. Kolmessa tempussa se nousee,
ensin etujaloilla polvilleen, sitte ojentaen pitkät takajalkansa
suoriksi ja viimein etujalkansa. Toisessa nytkäyksessä tapahtuu
kamelilla ratsastukseen tottumattomalle onnettomuus, s.o. hän
luiskahtaa pois satulasta ja joko suutelee maata tai putoaa ratsunsa
kaulalle ja tarttuu siihen kiinni. Kameli on siksi pahatapainen,
että ei käsitä sitä leikiksi eikä erehdykseksi. Suuttumuksen
parahdus kuuluu sen rumilta huulilta, ja se juoksee, pudistellen
kaulassa riippuvaa onnetonta ihmislasta, kunnes pääsee erilleen sekä
taitamattomasta ratsastajasta että hänen tavaroistaan. Vasta pitkän
ajan jälkeen tottuu länsimaalainenkin oikeaan aikaan kumartumaan
eteen ja taa päin ja siten pysymään satulassa kamelin noustessa ylös.
Me hyppäämme aavikkolaisen taidolla satulaan, kiirehdimme ruoskan
läjäytyksillä ratsuamme, pidämme hienolla nenänuoralla sitä kylliksi
kurissa ja riennämme johtajan jäljestä. Ratsukamelimme, solakka,
kevytruumiinen, pitkäjalkainen eläin alkaa heti tuota tasaista,
keskeytymätöntä, pitkäaskelista ja sen tähden tavattoman joutuisaa
juoksua, jota sille on opetettu aikaisimmasta nuoruudestaan asti; se
on paljon korkeampikin kaikkia kuormakameleja ja kukin kulkee ihan
edellisen jäljestä. Pitkälle eteen päin ojentavat kaikki kamelit
pientä päätänsä, keveästi ne liikuttelevat pitkiä jalkojaan ja takana
pölisee hiekkaa ja pikku kiviä ilmassa. Ratsastajain viitat liehuvat,
aseet ja muut matkakapineet kilisevät vastakkain, kehoitushuudot
kovenevat, matkakiihko vallitsee kaikkein mielessä. Kohta saavutetaan
edeltä lähtenyt kuormakaravaani, kohta katoavat näkyvistä kaikki
ihmisasuntojen viimeisetkin merkit; joka taholla on vain äärettömältä
näyttävää aavikkoa.
Joka puolelta tarkkaan rajoitettuna täyttää aavikko kuin suunnattoman
suuri, omituinen valtakunta suurimman osan Pohjois-Afrikkaa
Punaisesta merestä Atlantin mereen, Välimerestä eteläaroon asti,
sulkien sisäänsä kokonaisia maita, hedelmällisiä paikkakuntia,
vaihdellen tuhannellakin tavalla ja kuitenkin yleensä pysyen aina
ja kaikkialla saman kaltaisena, ainakin samalta vivahtavana.
Yhdeksän tai kymmenenkin kertaa on tämä ihmevaltakunta alaltaan
niin suuri kuin koko Saksan maa, kolme tai neljä kertaa niin suuri
kuin Välimeri. Ei kukaan kuolevainen ole sitä läpeensä tutkinut,
ei kukaan kaikkialla vaeltanut; mutta joka ihminen, kuin sinne on
astunut tai matkustanut joitakin osia siitä, on sydämmensä pohjaan
asti hämmästynyt sen suurenmoisuudesta, sen lumoavaisuudesta ja
sen kauhuista; jokaiselle siellä liikkuneelle länsimaalaiselle
on haihtumattomasti juurtunut mieleen loistava auringon hehku ja
paahtava kuumuus päivillä, taivainen rauha ja satumaiset unikuvat
yöllä, hehkusta värisevän ilman leikittely, vuoriakin järkytteleväin
myrskyjen hirmuisuus, ja monelle lienee käynyt kuten sen omille
synnynnäisille pojille käy, että hän myöhemmin ikävöitsee sinne
takaisin hengittämään siellä vielä edes yhden päivän tai yhden
hetken, näkemään elävillä silmillä niitä kuvia, värisyttämään
sielussansa sanomattomia sointuja, joita se panee runollisessa
mielessä kaikumaan ja helisemään, lyhyesti sanoen: että hän tuntee
ikävöivää vetoa takaisin arolle.
Se on totisesti "El Bahr bela maa" -- meri ilman vettä -- meren
vastakohta. Se ei ole merelle alammainen kuten muu maa; siellä
kuolee elvyttävän ja yllä pitävän veden voima. Vesi ympäröitsee ja
rajoittelee kaikkea muuta maata, vaan ei aavikkoa. Yli koko maan
kantelevat tuulet meren lähettiläitä, pilviä; mutta ne kuolevat
aavikon hehkussa. Harvoin siellä nähdään kevyttä, tuskin huomattavaa
höyryauerta, harvoin aikaisin aamulla yön kosteaa hengitystä jollakin
kasvin lehdellä. Aamu- ja iltaruskokin ovat siellä ainoastaan vienoa
väritystä, joka heti synnyttyään taas katoaa. Kaikkialla, missä vesi
vain pääsee valtaan, muuttaa se aavikon hedelmälliseksi maaksi,
olkoonpa maan laatu kuinka karu hyvänsä; mutta jyrkästi alkaa aavikko
taas veden vallan rajalta. Missä jumalallisen Niilin viimeinen,
ihmistaidolla ylemmäksi joen pintaa nostettu laine hajoaa hiekkaan,
siitä jyrkästi alkaa aavikko; Niilin vuorille astuvan vaeltajan
toinen jalka on rehevällä viljavainiolla, toinen vielä aavikon
alalla. Sillä eipä hiekka yksinään estä kasveja menestymästä, vaan
paljon enemmin sitä tekee ainiaan paahtava kuumuus. Missä hiekkaa
kastellaan tai missä se muuten saa jotakin kosteutta, siihen,
keskelle aurinkoakin, kohta ilmestyy muuten kasvittomasta maasta
ystävällinen, vihreä ruohomatto, jopa pensaita ja puitakin.
Köyhä, äärettömän köyhä on aavikko, mutta kuollut se ei ole, ei
ainakaan niille ihmisille, jotka osaavat etsiä ja löytää sieltä
elämää. Ken ummessa silmin matkustaa pitkin aavikkoa, hän tosin ei
näe siellä muuta kuin hietatasankoja ja kalliohuippuja, paljaita
notkelmia ja alastomia vuoria, häneltä ehkä myöskin jäävät ihan
huomaamatta syvemmissä laaksoissa niukalti kasvavat kaislamaiset
ruohot ja pensasmaiset puut sekä ne vähät elävät olennot, joita
aavikolla siellä täällä oleskelee; ken tahtoo nähdä, hän näkee
äärettömän paljon enemmän. Noiden pelkurien ihmisten mielestä on
aavikko vain tuskan ja kauhun valtakunta; he antavat itseään päivän
hehkun niin masentaa, että ei edes suloinen yökään voi tuoda heille
mitään lohdutusta eikä virkistystä; peloissaan he ratsastavat
aavikolle ja kauhuissaan he aavikolta pois pääsevät; he huomaavat
ainoastaan aavikkomatkan kauhistavaa puolta, he tuntevat ainoastaan
sen vaivoja; aavikon ääretöntä ylevyyttä käsittämään on heidän
sydämmensä liian pieni. Ihan toisin arvostelee sitä se, joka on
oppinut sitä todella tuntemaan.