seurauksen, voi kuka hyvänsä huomata, joka heitä etuluulottomasti
tarkastelee. Ne avaavat ovia ja ikkunoita, laatikoita, arkkuja ja
solmuja ja poistavat muita esteitä, jos vain kerran näkevät, miten
sitä tehdään, keksivätpä myöskin itse keinoja, päästäkseen jonkin
tarkoituksen perille. Babuiini, jota minä hoitelin, omisti itselleen
kissan pojan, pitääkseen sitä hyväiltävänänsä, ja, kuin peljästynyt
kissanpoika häntä raapi, tutki tarkkaan käpäliä, puristi kynnet
näkyviin, katseli niitä joka puolelta ja puri ne pois, päästäkseen
vast'edes kärsimästä raapimisia. Samaa paviaania veljeni ja minä
usein säikytimme siten, että panimme maahan sen eteen vähän ruutia
ja sytytimme sen palavalla taulalla. Ruudin äkillinen leimahtaminen
säikytti babuiinia niin, että se joka kerran kiljahti ja pitkillä
hyppäyksillä peräytyi niin etäälle, kuin kahlenuoralta pääsi.
Muutamien kertojen perästä se esti enemmät säikyttelemiset siten,
että kädellään taputteli hehkuvaa taulaa, kunnes se sammui, ja söi
ruudin. Toiselta puolen se itsekin toimitti itselleen säikähtämisen
ja kauhistuksen aihetta. Kuten kaikki apinat ihan poikkeuksetta,
pelkäsi hänkin matelevaisia, varsinkin käärmeitä suunnattomasti ja
naurettavasti. Me sen tähden teimme hänelle usein pilaa, panimme
elävän, kuolleen tai topatun käärmeen leveään läkkirasiaan ja
annoimme sen kiinni pantuna hänelle. Hän viimein kyllä hyvästi
tunsi sekä laatikon että sisällyksen, vaan ei voinut hillitä
uteliaisuuttansa, avasi sen joka kerran ja sitte kiljahtaen pakeni.
Tyytymättä todellisten syiden tietämiseen etsi tämä apina sellaisissa
tapauksissa, jotka sille tuottivat ikävyyksiä, luuleteltujakin syitä.
Jonkin esineen tai ihmisen täytyi olla syypää hänen kärsimyksiinsä.
Ja täydessä vihassa kääntyi se ketä hyvänsä kohtaan, jonka vain
sattui näkemään. Jos häntä rangaistiin, niin ei hän suuttumustaan
osoittanut hoitajallensa, vaan aina sille, joka muuten sattui oleman
läsnä rangaistessa: hän se muka yksin oli syypää, että muuten niin
hyvä herra kohteli häntä niin pahasti. Apina siis epäili ihan samalla
tavalla, kuin tyhmät ihmiset tekevät sellaisissa tapauksissa.
Vaikka babuiini oli erittäin äreä jokaisesta hänelle tehdystä
kujeesta tai petoksesta, ei hän kuitenkaan itse voinut koskaan
olla härnäämättä eikä ärsyttämättä muita eläimiä. Meidän vanha
äreä mäyräkoiramme makasi päivällisuntansa mukavasti auringon
paisteessa. Babuiini näki sen, hiivi varovasti luo, katsoi,
veitikkamaisesti räpyttäen pikku silmiään, koiraa kasvoihin,
nähdäkseen, makasiko se todella, tarttui yht'äkkiä makaajan häntään
ja tempaamalla sitä siirsi koira paran unelmien maailmasta takaisin
tosi elämään. Kiukkuisesti koetti koira kostaa kärsittyä kiusaa ja
juoksi rauhan häiritsijään päin. Mutta apina yhdellä hyppäyksellä
ryntäävän koiran ylitse selvittäytyi uhkaavasta rangaistuksesta,
tarttui kohta uudestaan koiran häntään, ja nähtävästi häntä hyvin
huvitti kiukkuisen vastustajan voimattomuus; sitä hän teki, kunnes
koira, häntä koipien välissä, niin raivoissaan, että ei kyennyt
haukkumaankaan, läähättäen ja ähkyen juoksi pois pahan vihamiehensä
luota. Jos paviaani olisi osannut nauraa, niin hänen ja häijyn
ihmisen käytöksen välillä ei olisi ollut mitään erotusta. Hyvin
ymmärrettävällä tavalla se nytkin sentään pilkkasi voitettua. Itse
hän sitä vastoin hyvin pahastui kaikista kujeista, saattoipa vihastua
jo aiheettomasta naurustakin, eikä suinkaan jättänyt sitä kostamatta
ensi tilaisuudessa, vaikka se olisi tullut vasta viikkokausien
päästä. Mutta hänhän olikin apina ja hän katsoi koiraa niin halvaksi
olennoksi, että hänen kujehtimisensa sen kanssa oli muka yhtä
anteeksi annettava, kuin minkä muun olennon hyvänsä kujehtiminen muka
oli paha ja rangaistava, milloin se tapahtui häntä itseään kohtaan.
Tätä itsetuntoa tai oikeammin itsensä ylennystä näyttävät
koira-apinat joka päivä kelle hyvänsä valppaalle tarkastajalle. Minun
babuiinini, kuten yleensä kaikki apinat, rakasti hyvin suuresti
hoito- tai hyväilylapsia, mutta varsinkin erästä marakattia, joka
asuskeli hänen kanssaan samassa häkissä ja joka ulkonakin voitiin
jättää hänen haltuunsa, koska marakatti aina pysyi hänen sivullaan,
makasi hänen sylissään ja orjallisesti totteli häntä. Babuiini
vaati sellaista kuuliaisuutta ja katsoi sitä ihan luonnolliseksi;
mutta ehdotonta alammaisuutta se vaati atrioilla. Hyväluontoinen ja
kuuliainen marakatti vastustamatta antoi kasvatusäitinsä -- babuiini
oli näet naaras -- ottaa ensin kaikki paraat palat, vaan babuiini soi
marakatille ainoastaan nimeksi ruokaa ja, jos hoitolapsen kuitenkin
onnistui saada jotakin talteen poskipusseihin, avasi ne ja otti
sieltä pois itselleen, mitä niissä oli.
Vaikka koira-apinain itsensä-ylennys onkin suuri, niin kyllä ne
sentään varsin hyvin ja tarkkaan tietävät, milloin tekevät pahaa.
Siitä kertoo Schomburgk erittäin opettavaisen todistuksen. Adelaiden
kasvitarhan eläintieteellisessä osassa eli vanha lakkiapina yhdessä
häkissä kahden nuoremman kumppanin kanssa, tietysti valliten niitä ja
pitäen orjinaan. Jostakin syystä ärtyneenä hyökkäsi se eräänä päivänä
yht'äkkiä vartiansa päälle ja haavoitti häntä pahasti puremalla
kalvosimesta valtimon rikki. Schomburgk sen tähden tuomitsi apinan
kuolemaan ja käski vartiaa panemaan tuomiota toimeen ruudilla ja
luodilla. Apinat olivat ihan tottuneet pyssyihin, joita oli monesti
käytetty puistossa vahingollisia eläimiä tappaessa, tiesivät niiden
vaikutuksen, vaan eivät olleet niin millänsäkään, vaikka niitä
tuotiin ihan apinain lähelle. Nytkin, tuon vanhan itsevaltiaan
hirmutyön jälkeisenä päivänä, pysyivät molemmat nuoret apinat,
vartian tullessa panemaan toimeen kuoleman tuomiota, rauhallisina
ruoka-altaan ääressä, mutta tuomittu apina pakeni kiireimmiten
makuuhäkkiinsä eikä mistään houkutuksista tullut pois sieltä. Pantiin
mieliruokaa ja hän näki molempien entisten orjiensa, joille hän ei
ollut koskaan ennen suonut herkkuja, ahmivan sitä, vaan ei uskaltanut
tulla nyt edes osallekaan. Vasta sitte, kuin kuolemaa uhkaava vartia
poistui, hiipi hän salaa ruuan luo, otti hätäisesti muutamia paloja
ja pakeni tuskissaan turvalliseen palopaikkaansa Viimein onnistui
houkutella hänet ulos toisen kerran ja sulkea ulkoa päin hänen
pakopaikkansa ovi. Nähdessään nyt vartian tulevan pyssy kädessä häkin
luo huomasi se olevansa hukassa. Raivoisesta syöksyi se makuuhäkin
ovelle avaamaan sitä, jos suinkin mahdollista; kun se ei onnistunut,
juoksenteli se ympäri häkkiä, etsien pakoreikää, ja viimein, nähtyään
paon ihan mahdottomaksi, heittäytyi vavisten, toivottomasti maahan ja
antautui kuoleman, joka sitä heti kohtasikin.
Täytyy myöntää, että eipä mikään muu nisäkäs, ei edes koirakaan
jota me olemme vuosituhansia hoidelleet ja opettaneet, oikeastaan
tekemällä tehden sen siksi, joka se on, käyttäydy samalla tavalla
kuin tämä apina, siispä ei kehity niin ymmärtäväiseksi. Ja
kuitenkin on olemassa juopa koira- ja ihmisapinain välillä, joista
viimemainituista sanoin, että ne jo ovat korkeammalla oikeata
apinuutta.
Ihmisapinoiksi me sanomme niitä, jotka muodoltaan ovat enimmin
ihmisen kaltaiset. Suuret kulmahampaat, verraten pitkät kädet ja
lyhyet jalat, käden muoto ja muutamilla lajeilla istumapakarat sekä
kaikkein karvapuku niitä kuitenkin ulkonaisesti suuressa määrässä
vielä erottavat ihmisestä. Ne asuvat kuumassa vyöhykkeessä Aasiassa
ja Afrikassa, Aasiassa useampia lajia kuin Afrikassa, ja jakautuvat
kolmeen sukuun, joista yhtä sukua tavataan vain Afrikassa. Kussakin
näissä kolmessa suvussa on vain muutamia lajeja; kuitenkin näyttää,
että nykyään emme vielä läheskään tunne kaikkia lajeja.
Ihmisapinatkin ovat ruumiin rakennuksensa tähden puiden asujamia,
mutta yhtä vähän kuin solakat apinat, marakatit ja makokit puiden
orjia, päin vastoin erinomaisen taitavia kiipeilijöitä. Ne kuitenkin
liikkuvat sekä oksilla että maassa vallan toisin kuin muut apinat.
Kiipeämistä puuhun, varsinkin sileää, oksatonta runkoa myöten,
tekevät ne samassa asennossa kuin mastoon nouseva ihminen, mutta
käsiensä pituuden ja jalkojensa lyhyiden tähden paljon nopeammin
kuin taitavinkin ihmiskiipeejä. Oksille päästyään ne saattavat
liikkeittensä moninaisuudella ja varmuudella häpeään minkä turnaajan
hyvänsä. Pitkälle ulottuvilla käsillään tarttuvat ne johonkin oksaan,
jaloillaan kouristavat toista saman suuntaista, alempaa oksaa
yläpuolelta noin puoleksi vain ja juoksevat sitä myöten, pitäen
ylempää oksaa käsipuuna, niin nopeasti, että maassa astuva ihminen
saa ponnistaa koko voimansa pysyäkseen niiden tasalla, jota vastoin
apinat eivät näytä ponnistelevan yhtään. Päästyään oksan latvaan
tarttuvat ne johonkin lähipuun oksiin, joihin käsillään ulottuvat ja
jatkavat kulkuansa yhtä nopeaan, kuitenkin vähääkään hätäilemättä.
Ylös päin noustessa riittää niille mikä hyvänsä niiden painoa kestävä
oksa, johon voivat tarttua, ja ne livahtavat ihan helposti sille
ylös, saivatpa sitte siitä kiinni ainoastaan yhdellä tai yht'aikaa
molemmilla käsillä. Laskeutuessaan ne riippuvat molemmista käsistään
ja koettavat löytää jaloilleen uutta tukea. Välistä ne käsistään
riippuen kiikkuvat huvikseen minuuttikausia; monesti ne juoksevat
käsin jaloin yhtä oksaa myöten ja vaihteeksi sen alapuolellakin
riippuen. Lyhyesti sanoen: ne liikkuvat ja ovat oksissa missä
asennossa hyvänsä. Erittäin verrattomia kiipeäjämestareja ovat
pitkäkätiset apinat eli gipponit, joilla ihmisapinoilla on niin
suhteettoman pitkät käsivarret, että niiden syli on kaksi kertaa
niin pitkä kuin heidän ruumiinsa ihan suorana. Verrattoman nopeasti
ja varmasti kiipeävät ne puun latvaoksissa tai bamburuokoa myöten,
heiluttavat sitä tai jotakin sopivaa oksaa ja sitte heittäytyvät
kahdeksan tai kahdentoistakin metrin aukkojen poikki niin helposti,
että näyttävät lentäviltä nuolilta tai viistoon alas päin iskeviltä
linnuilta. Vielä ihan hypätessään voivat ne myöskin muuttaa ensin
aiottua suuntaansa ja yht'äkkiä pysäyttää hyppynsä tarttumalla
mihin hyvänsä oksaan, johon käsi ulottuu, ja siinä riippuen ne
kiikkuvat hetkisen, nousevat viimein sille vähän levähtämään ja sitte
jatkavat taas entistä leikkiään. Usein ne sillä tavalla hyppäävät
kolme, neljä, viisi kertaa peräkkäin ilmassa ja saavat katsojan
melkein kokonaan unhottamaan, että mitään painolakia onkaan heihin
vaikuttamassa. Vaikka näillä apinoilla kiipeäminen sujuu helposti,
on niiden astunta kömpelö. Muut ihmisapinat voivat ilman sanottavaa
vaivaa astua jonkin matkan yhtä päätä pystyssä eli siis yksistään
jaloillansa, vaan kiireessä juoksussa kuitenkin aina heittäytyvät
kontalleen, jolloin kouristettujen käsien rystyset ja jalkojen
ulkolaidat käyvät maahan, ja viskelevät vaivalloisesti ja kömpelösti
ruumistaan suoriksi ponnistettujen käsivarsien välitse eteen päin.
Pitkäkätiset apinat sitä vastoin liikkuvat ainoastaan suurimmassa
hädässä sillä tavalla, ja silloin paremmin hyppien kuin juosten,
vaan sitä vastoin kulkevat lyhyitä matkoja ihan pystyssä, käsivarret
enemmän tai vähemmän hajallaan tasapainoa pitämässä, ukkovarpaat niin
etäällä muista varpaista kuin mahdollista, astua siputellen lyhyillä
askelilla hyvin tiheään ja naurettavasti. Näiden liikkeitä täytyy
siis sanoa yksipuolisiksi, sillä se, minkä verran ne kiipeämisessä
ovat muita ihmisapinoita taitavammat, ei korvaa niiden neuvottomuutta
maassa liikkuessa.
Erittäin huomattava on ihmisapinain äänilahja. Me näet huomaamme,
että tämän ryhmän sukkelimmilla ja notkeimmilla apinoilla on
kovin, sitä vastoin monipuolisemmin kehittyneillä, vaikka
hitaampiliikkeisillä apinoilla vaihtelevin ääni. En sano liikaa,
kuin kerron, että, ottamatta tietysti lukuun ihmistä, en ole koskaan
kuullut mitään nisäkkään ääntä, joka olisi täysinäisemmältä ja
sointuvammalta kaikunut korviini, kuin pitkäkätisten apinain, joita
minulla oli vankina. Ensin minä ihmettelin, sitte ihastelin niitä
syvimmästä rinnasta suurimmalla voimalla tulevia ääniä, jotka eivät
minulle suinkaan olleet vastenmieliset, ne kun olivat ihan puhtaat
ja ikään kuin sileät. Eräällä lajilla alkaa kaikuva huuto, jota minä
ennemmin sanoisin lauluksi kuin parunnaksi, perusäänestä E:stä ja
nousee pitkin koko skaalaa järjestyksessä puoli askelittain koko
oktaavin ylös päin ja jälleen alas sekä päättyy heleään ääneen, johon
apina näyttää panevan koko voimansa. Perusääni pysyy yhä kuuluvana ja
on etuäänenä jokaiselle seuraavalle äänelle, jotka noustessa pitkin
skaalaa yhä hitaammin, laskeutuessa nopeammin ja viimein tavattoman
nopeasti seuraavat toisiansa, mutta aina yhtä säännöllisesti.
Joillakuilla lajeilla sanotaan olevan vähän sekavammat sävelet,
mutta kaikkein huutavan niin kovasti, että se kuuluu taivasalla
selvästi kokonaisen Englannin peninkulman päähän. Samaa liikekyvyn ja
äänilahjan vuorosuhdetta huomaamme monilla ihmisapinoilla. Hitaasti
liikkuvalla, meistä surumieliseltä näyttävällä orangutangilla on
vain yksi vahva ja syvä kurkkuääni; iloinen ja vilkas simpansi
sitä vastoin osaa ääniinsä, joita hänellä ei ole monta, panna niin
monenlaista väritystä ja siten saada niillä aikaan niin helposti
ymmärrettäviä äännähdyksiä, että tekisi mieli sanoa hänen osaavan
puhua. Sanoilla hän tosin ei puhu, mutta kyllä äänillä, jopa
tavuillakin, joiden pysyväistä merkitystä ei voi epäillä kukaan
tarkastaja, joka on vähänkään kauemmin sitä katsellut, ja kuunnellut.
Eivätkä muutkaan hänen sukuisensa ihmisapinat kuulu tässä olevan
häntä huonommat.
Jos tahdotaan itse kokea, miten korkealle apinan henkiset lahjat,
voivat kehittyä, täytyy valita simpansi tai joku hänen lähin
sukulaisensa, tarkastettavaksi ja sen kanssa kauan seurustella
ystävän tavalla, kuten minä olen tehnyt; silloin ihmeekseen ja
kummastuksekseen, ehkäpä vähän kauhukseenkin huomataan, miten
pieneksi juopa voi supistua, joka on ihmisen ja eläimen välillä. Ovat
muutkin ihmisapinat henkisesti hyvälahjaisia olentoja, nekin ovat
tässä kohden kaikkia muita apinoita paljon etevämmät; mutta niiden
lahjat eivät tule pitkäkätisillä apinoilla eikä orangutangilla niin
kaikkein ymmärrettävästi ilmi kuin simpanseilla eli pongoilla. Näitä,
gorillaa, tshegoa ja simpansia, ei voida enää kohdella kuin eläimiä
vaan pikemmin kuin ihmisiä, jos tahdotaan huomata ja arvostella
niiden henkisiä lahjoja. Niiden ymmärrys ei ole paljonkaan heikompi
raa'an, oppimattoman, sivistymättömän ihmisen ymmärrystä. Ne ovat
eläimiä ja eläiminä pysyvät, mutta ne toimivat niin ihmisen tavalla,
että eläin niitä katsellessa melkein unhottuu.
Minä olen vuosikausia hoidellut simpanseja, tarkastellut heitä hyvin
huomaavasti ja niin etuluulottomasti kuin mahdollista, kohdellut
niitä ystävällisesti, ottanut perheeseni jäseniksi, korottanut
lapsieni pöytäkumppaneiksi, antanut niiden syödä samassa pöydässä
minun kanssani, opettanut ja neuvonut niitä, oikein kasvattanut
niitä, hoidellut niitä sairaina ja ollut niiden vuoteen vieressä
kuoleman hetkenä; sen tähden luulen oppineeni niitä tuntemaan yhtä
hyvin kuin kuka hyvänsä muu tutkija ja osaavani tehdä niistä oikean
arvostelun. Siitä syystä valitsen simpansin, näyttääkseni sen
esimerkillä, miten pitkälle eläimen, henkiset lahjat ulottuvat.
Simpansi ei ole ainoastaan viisaimpia kaikista eläimistä, vaan
myöskin miettiväinen ja punnitsevainen olento. Mitä hyvänsä hän
tekee, tapahtuu se tajuisesti ja punnitsemalla. Hän kyllä matkii,
mutta ymmärtäväisesti ja arvostellen; hän antaa itseään opettaa ja
oppii. Hän tuntee itsensä ja ne, joiden kanssa sillä on tekemistä,
ja tietää asemansa. Seurustellessaan ihmisen kanssa antautuu hän
korkeampain lahjojen alammaisuuteen, mutta eläimiä kohtaan osoittaa
se yhtäläistä itsetuntoa kuin ihminenkin. Hänessä näkyy tässä kohden
selvään se itsetaju, jota muilla apinoilla on vain nimeksi. Hän pitää
itseään parempana ja korkeampana olentona muiden eläinten, jopa
apinainkin rinnalla; ihmisiäkin kunnioittaa se kunkin arvon mukaan
ja sen tähden kohtelee lapsia ihan toisin kuin täysikasvuisia,
koskapa hän aikaihmisiä kunnioittaa, vaan lapsia kohtelee kuin
jotenkin tasa-arvoisia kumppaneja. Hän osoittaa osanottavaisuutta
sellaisillekin eläimille, joiden kanssa se ei voi tehdä
ystävyys- eikä muita liittoja ja samoin ottaa vaaria esineistä, jotka
eivät millään tavalla kuulu hänen luonnollisiin tarpeihinsa, sillä hän
on sekä utelias että myöskin oikein tiedon haluinen; esine, joka vetää
puoleensa hänen huomiotaan, tulee sitä arvokkaammaksi hänen
silmissään, mitä paremmin hän oppii käyttämään sitä jollakin tavalla
hyödykseen. Hän osaa tehdä johtopäätöksiä, johtua asiasta toiseen,
sovittaa kokemuksiansa toisiin tapauksiin hyvin tarkoituksen
mukaisesti, on viekas, jopa oikein kavalakin, hänellä on sukkelia
temppuja, osaapa hän tehdä pilaakin, osoittaa eri mielenväreitä, on
iloinen tässä ja ikävystyy tuossa seurassa, suostuu soveliaasen
leikkiin ja on suostumatta sopimattomiin, on itsepäinen, mutta ei
äreä, on hyväluontoinen, vaan kuitenkin itsenäinen. Tunteitaan
ilmoittaa se ihan kuin ihminen. Iloisella mielellä ollessaan hymyilee
se tyytyväisesti, surun hetkinä vetää kasvonsa ryppyihin, jotka itse
puhuvat puolestaan, ja selittää vielä niitä erinäisillä valittavilla
äänillä; loukattuna käyttäytyy hän kuin toivoton, vääntelee
kasvojansa, kirkuu, heittäytyy seljälleen, potkii käsin ja jaloin ja
repii tukkaansa. Hyväntahtoiseen puhutteluun vastaa hän tyytymystä
osoittavilla äänillä, häijyyteen surua osoittavilla. Hän on uuttera ja
toimessa aamusta myöhään iltaan, etsii lakkaamatta jotakin tehtävää ja
mietiskellen keksii sellaista, jos muut loppuvat, joihin hän jo on
tottunut, jos ei muuta, niin paukuttaa käsiään jalkoihinsa tai
kolkuttaa kumajaviin lautoihin, saadakseen aikaan ääniä, jotka
nähtävästi ilahuttavat häntä. Huoneessa hän tarkimmasti tutkiskelee
kaikkia eteen sattuvia, huomioon kiintyviä esineitä, avaa laatikoita
ja purkaa ne tyhjiksi, katsoo tulta, avaellen ja pannen kiinni uunin
ovia, käyttää lusikkaa oikealla tavalla, asettuu peilin eteen ja
iloitsee omien liikettensä ja vääntelehtävien kasvojensa kuvista,
käyttää luutaa ja tomuriepua, kuten sitä opetetaan, pukeutuu
vaatteihin ja kääriytyy peitteihin ja tekee paljon muuta saman
laatuista.
Miten tarkka hänen huomiokykynsä on, näkyy paraiten siitä, että hän
melkein aina ihan oikein arvostelee ihmisiä. Hän tuntee ja erottaa
ystävänsä muista ihmisistä, osaapa myöskin niin tarkkaan erottaa
hyvät ihmiset pahoista, että erään simpansin vartia saattoi ihan
huoletta sanoa tyhmeliiniksi tai konnaksi jokaista ihmistä, jonka
seurasta simpansi ei huolinut. Eräs täydellinen, muuten hienotapainen
teeskentelijä, joka minua ja muita petteli, oli simpansille alusta
pitäin kauhistuksena, kuin hän olisi heti ensi hetkestä ja ensi
katsauksella tuntenut sen punatukkaisen konnan. Mieluisimmin joka
simpansi, jota paljon tarkastellaan', oleskelee perheen piirissä
ja käyttäytyy siinä, kuin tuntisi olevansa vertaistensa parissa.
Hän ottaa tarkkaan vaaria talon tavoista, huomaa heti, pidetäänkö
häntä silmällä, ja tekee silloin tehtävänsä, vaan muuten, mitä
itse tahtoo. Hyvin helposti ja oikealla innolla hän, päin vastoin
kuin muut apinat, oppii, mitä hänelle opetetaan, esim. istumaan
suorana pöydässä, pistämään lusikalla, veitsellä tai kahvelilla
ruokaa suuhunsa, juomaan lasista tai tassilta, seoittamaan sokuria
juomaansa, kilistämään naapurinsa kanssa, käyttämään ruokaliinaa
y.m.; yhtä helposti tottuu hän vaatteihin, peitteihin ja vuoteesen:
suuretta vaivatta oppii hän viimein ymmärtämään ihmisten kieltä
paljon paremmin kuin hyvin opetettu koira, kun näet simpansi ottaa
vaaria sanain merkityksestä eikä yksistään äänen painosta kuten
koirat, ja toimittaa määrättyjä töitä ja käskyjä ihan oikein.
Ollen erittäin herkkä kaikelle hyväilylle tai imartelulle, jopa
kiitoksellekin ja samoin kaikelle huonolle kohtelulle, jopa
moitteellekin, kykenee hän osoittamaan vilkasta kiitollisuutta ja
näyttääkin sitä käden annolla ja suutelulla, vaikkapa sitä ei siihen
opetettaisikaan. Erittäin vilkasta mieltymystä lapsiin osoittaa hän
aina. Hän kun ei ole oikullinen eikä häijyluontoinen, kohtelee hän
lapsia, jos ne eivät ärsytä häntä, aina hyvin ystävällisesti, ja
pieniä, vielä avuttomia lapsukaisia oikein liikuttavan hellästi,
jota vastoin hän voi usein olla raaka ja tyly muita simpanseja,
apinoita ja eläimiä kohtaan. Minä erittäin huomautan tätä luonteen
ominaisuutta jota olen nähnyt kaikissa hoitamissani simpanseissa,
varsinkin sen tähden, että se näyttää todistavan simpansin tuntevan
pienimmänkin lapsen ihmiseksi ja pitävän sitä sen tähden arvossa.
Liikuttavasti käyttäytyy sairas, kovasti kärsivä ihmisapina.
Valittavasti rukoillen, oikein ihmisen tavalla katselee hän
hoitajaansa silmiin, ottaa mitä hyvänsä apua tai avun tarkoitusta
vastaan sydämmellisellä kiitollisuudella, tuntee lääkärin tuota pikaa
hyväntekijäkseen, ojentaa hänelle kätensä tai kielensä, kuin sitä
käsketään, tekee, lääkärin käytyä muutaman kerran, sitä itsestäänkin,
ottaa mielellään lääkkeitä, jopa antaa tutkia haavojaankin,
käyttäytyy lyhyesti sanoen melkein kuin sairas ja kärsivällinen
ihminen. Mitä likemmäksi hänen loppunsa lähestyy, sitä lempeämmäksi
hän tulee, sitä enemmän hänestä katoaa eläimen kaltaisuus, sitä
selvemmin tulevat hänen olemuksensa jalommat piirteet näkyviin.
Simpansi, jota minä kauimmin hoitelin ja ymmärtäväisen, eläimiä
rakastavan vartian avulla huolellisimmasti kasvatin, sairastui
keuhkokuumeesen, jonka lisäksi vielä kaulan rauhaset ajettuivat
ja rupesivat tekemään märkää. Huomattiin välttämättömäksi leikata
auki ne rauhaset. Kaksi lääkäriä, jotka olivat hyvät tutut minulle
ja simpansille, ryhtyivät avaamaan ajosta, varsinkin kuin apina
itsekin näytti luulevan sitä paikkaa kärsimyksiensä syyksi ja siirsi
tutkivan lääkärin kättä yhtenään sinne. Mutta miten saada tehdyksi
leikkaus siihen vaaralliseen paikkaan, vahingoittamatta apinaa?
Nukutuskeinot olivat tulehtuneiden keuhkojen tähden mahdottomat, ja
yritys monin miehin pitämään kiinni simpansia raukesi, se kun siitä
hyvin kiihtyi ja kaikin voimin ponnisteli vastaan. Mitä väkivalta ei
vaikuttanut, saatiin toimeen puhuttelulla. Vartiansa hyvästä puheesta
ja hyväilystä jälleen rauhoittuneena antoi apina vielä kerran tutkia
märkäajosta ja silmiään räpäyttämättä tuoda lähelle ja käyttää veistä
sekä valittamatta muutenkin kosketella ajosta, vaikka lääkärin
puristukset arvattavasti kyllä olivat hyvin tuskalliset. Silloin
apina myöskin heti pääsi tuskastuttavasta hengen ahdistuksesta.
Ilmeisesti näkyi helpotusta hänen muodostaan ja kiitollisesti ojensi
hän molemmille lääkäreille kätensä, iloissaan syleili vartiaansa,
vaikka sitä ei neuvottu kumpaiseenkaan tekoon!
Paha kyllä yhden kärsimyksen auttaminen ei voinut pelastaa sen
simpansin henkeä. Kaulahaava parani, mutta keuhkojen tulehdus yhä
levisi ja lopetti hänen elämänsä. Hän kuoli täydessä tajussa,
lempeänä ja levollisena, ei eläimen, vaan ihmisen tavalla.