näyttäviä vaelluksia, ei tässä äsken kerrotussa päiväjärjestyksessä
tapahdu juuri mitään muutoksia. Suvun kartuttaminen, joka muilla
eläimillä enimmäkseen saa aikaan suuriakin elintavan muutoksi,
ei apinoihin vaikuta sanottavasti, koska se ei tapahdu mihinkään
määräaikaan ja koska emäapinat kantavat poikiaan kaikkialla muassa.
Pojat, joita enimmät lajit saavat vain yhden kerrassaan, tulevat
tosin hyvin kehittyneinä ja siis jo näkevinä olentoina maailmaan,
vaan ovat meidän käsityksemme mukaan erittäin rumat ja jotenkin
avuttomat, vaikka kyllä kehityksessään verraten pitkälle edistyneet.
Rumilta ne meistä näyttävät sen tähden, että niiden poimuiset kasvot
vilkkaine silmineen ovat kuin ikivanhoilla ukoilla ja että niiden
vielä harva karvapuku ikään kuin jatkaa eturaajojen muutenkin
hyvin suurta pituutta; avuttomia ne meistä nähden ovat sen tähden,
että ne eivät osaa noilla eturaajoillaan tehdä muuta kuin tarttua
kiinni emänsä syliin. Siinä ne riippuvat, pitäen käsillään emänsä
kaulasta ja jaloillaan vyötäisistä, viikkokausia, liikuttamatta
huomattavasti muuta ruumiinsa osaa kuin päätänsä, ja siten emät
saattavat esteettömästi ja suuretta vaivatta liikkua tavallisissa
toimissaan, kulkea vaarallisimpiakin polkuja ja tehdä rohkeimpia
hyppäyksiä. Vasta pitkän ajan päästä, harvoin ennen kuin kuukauden
kuluttua, alkavat ne yritellä joitakuita liikkeitä, mutta tekevät
niitä niin taitamattomasti, että pikemmin herättävät sääliä kuin
naurua. Mutta noita lapsiaan emät ehkä juuri niiden avuttomuuden
tähden katselevat ja pitelevät niin hellästi, että "apinan
rakkauden" ylistely kyllä näyttää oikealta. Joka emä lakkaamatta
hyväilee lastansa tai muuten sitä siistii. Milloin se sitä nuolee,
milloin puhdistaa sen turkkia, milloin asettaa hänet syliinsä,
milloin ottaa molemmille käsivarsilleen, ikään kuin ihaillakseen
sen näköä, milloin kiikuttelee sitä, kuin tuuditellen nukkumaan.
Jos emä huomaa itseään toisten katselevan, kääntyy se pois päin,
ikään kuin ei soisi muiden nähdä hänen lemmikkiänsä. Kuin se tulee
vähän suuremmaksi ja liikkuvaisemmaksi, saa se välistä luvan lähteä
emänsä sylistä leikkimään muiden vertaistensa kanssa, mutta aina
sitä pidetään ankarassa kurissa ja rangaistaan näpistelemällä tai
kämmenellä kurittamalla, jos se ei tottele. Yksin ravinnostakin
pitää emä huolta. Vaikka hän muuten onkin hyvin ahnas, lapselleen
hän sentään antaa joka palasta eikä suvaitse sen vahingoittaa
itseään liian hätäisellä eikä ylellisellä syömisellä, vaan estää,
sen äidin viisaudella. Harvoin kuitenkin tarvitsee käyttää tuntuvaa
rangaistusta, sillä apinalapsi on niin kuuliainen, että se kelpaisi
esimerkiksi monelle ihmislapselle. Oikein liikuttavasti käyttäytyy
emä, jos lapsi nähtävästi sairastaa, ja joutuu ihan toivottomaksi,
jos se kuolee. Tunti- ja päiväkausia kuljettaa se pikku ruumista
mukanaan, ei huoli mistään ravinnosta, istuu välinpitämättömänä
paikoillaan ja usein suree itsensä kuoliaaksi. Apinalapsi sitä
vastoin ei tiedä niin syvällisistä tunteista, ja paremmin se
myöskin on turvattu kuin muut eläimet, jos se kadottaa emänsä.
Sillä kuka hyvänsä iso apina, uros tai naaras, ottaa heti sen
hoitoonsa, tyydyttää hänellä kaikissa apinoissa omituista harrasta
hoitelemishalua, hyväilee sitä paraimmasti, mutta paha kyllä joutuu
rakkaasta ravinnosta usein riitaan oman itsensä kanssa ja jättää
hoitolapsensa, jos se ei vielä osaa tulla yksin toimeen, kurjasti
kuihtumaan, jopa ehkä kuolemaankin.
Apinain luonnonlahjoista on vaikea, melkeinpä mahdotonkin sanoa
mitään yleisesti pätevää, koska ne ovat yhtä monenlaiset kuin apinat
itsekin. Jotkut heidän taipumustensa piirteet tosin ovat yhteiset,
vaan kaikkein enimmät heidän olemuksensa ominaisuudet ovat hyvin
erilaiset eri apinoilla. Jokin taipumus, josta toisella tuskin
on merkkiäkään, näkyy toisella ihan selvään, jotakin piirrettä,
joka tässä on selvänä, on turha etsiä toisesta. Vaan jos verraten
tarkastellaan eri heimoja, sukuja ja lajeja, niin voidaan kyllä
heillä huomata edeltä päin aavistamatonta ja sen tähden ihan
ihmetyttävää kaikkein luonnonlahjojen ja taipumusten kasvamista ja
enenemistä. Sellainen tarkastelu on opettavainen.
Vähimmin kehittyneitä kaikista apinoista ovat _teräväkyntiset_ ja
_orava-apinat_, Etelä- ja Keski-Amerikassa elävät, pienet, soreat ja
hyvin yhdenmuotoiset eläimet. Niillä kyllä on oikeat varsinaisten
apinain hampaat, vaan ainoastaan ukkovarpaissa litteät, kaikissa
muissa varpaissa ja sormissa sitä vastoin kapeat, pitkät, terävät
kynnet, joiden tähden ne kädet ja jalat, ainakin ensin mainitut, siis
ovat käpäläin vertaiset. Näiden ulkonaisten tuntomerkkien mukaiset
ovat niiden lahjatkin. Apinuus, saattanen sanoa, ei ole niissä
apinoissa vielä päässyt täyteen voimaan. Sekä muodoltaan ja väriltään
että myöskin ryhdiltään, olemukseltaan ja käytökseltään, jopa
ääneltäänkin ovat ne jyrsijäin kaltaisia. Ne istuvat harvoin pystyssä
kuten muut apinat, enintään vain oravan tavalla, seisovat enimmäkseen
kaikilla raajoillaan, ruumis vaakasuorassa, eivät myöskään vapaasti
ja helposti kiipeä, kouristaen käsillään ja jaloillaan oksista
kiinni kuten muut apinat, vaan kynsiensä avulla nousten ja laskien
mäkeä, ei siltä tosin suinkaan hitaasti eikä kömpelösti, vaan ihan
jyrsijäin tavalla. Vallan toisenlainen kuin kaikilla ylemmillä
apinoilla on heidän äänensäkin, kimakka piipitys, joka milloin kuuluu
linnun viserrykseltä, milloin rottain ja hiirien vikinältä, enimmin
ehkä merisian ääneltä. Käytös on nimenomaan jyrsijäin käytöksen
kaltainen. He osoittavat samaa levottomuutta ja rauhattomuutta,
samaa uteliaisuutta, arkuutta ja hätäisyyttä, samaa häilyväisyyttä
kuin orava. Heidän päänsä pysyy ainoastaan jonkun silmänräpäyksen
ajan samassa asennossa, tummat silmät kääntyvät milloin tähän,
milloin tuohon esineesen, aina hätiköiden ja ilmeisesti mitään
ymmärtämättä, vaikka he näyttävätkin viisaasti katselevan maailmaa.
Kaikista niiden toimista näkyy hyvin vähä punnitsemiskykyä. Ikään
kuin tahdottomasti seuraavat ne, mitä minäkin silmänräpäyksenä
mieleen johtuu, unhottavat heti työnsä, jota juuri ovat tekemässä,
kuin vain uusi esine tai asia niitä kiihottaa, ja samoin ne ovat yhtä
häilyväiset suosionsa ja suuttumuksensa osoituksissa. Tänä hetkenä
ne ovat hyväluontoiset, nähtävästi erittäin tyytyväiset kohtaloonsa,
ehkäpä onnellisetkin ystävällisen käden hyväilystä, vaan seuraavana
silmänräpäyksenä ne irvistelevät hoitajalleen, käyttäytyvät
tuskaisesti, kuin olisi henki vaarassa, hiovat hampaitansa ja
koettavat purra. Yhtä herkkätuntoiset ja kiihtyväiset ne ovat kuin
apinat ja jyrsijät, vaan niiltä kuitenkin puuttuu kaikkein ylempäin
apinain varsinaista apinuutta; sillä toinen tekee ihan samoin
kuin toinen, ikään kuin ilman tajuntaa, ihan tietämättänsä, aina
pikkumaisesti. Niillä on kaikki pelkurin ominaisuudet; valittava
ääni, haluttomuus taipumaan välttämättömyyksiin, tuskitteleminen
kaikista tapauksista, sairaan omainen kiihko epäluuloisesti itseensä
sovittamaan mitä hyvänsä toisen olennon tekoa, halu kerskailemaan,
vaikka aina kuitenkin pakenevat luultua tai todellista vaaraa,
kykenemättömyys sekä tahdossa että toimessa. Juuri sen tähden, että
ne niin vähässä määrässä ovat apinoita, miehet niistä eivät pidä
lukua.
Paljon korkeammalla asteella ovat samoin Amerikassa elävät
_leveänenäiset_ eli _uuden maailman apinat_, vaikka ei niissäkään
tosi apinuus vielä oikein ole nähtävänä. Niillä on kummassakin
leuassa yhtä poskihammasta enempi kuin muilla ylemmillä apinoilla,
siispä yhteensä kuusineljättä hammasta eikä kaksineljättä:
sormissa ja varpaissa on kaikissa litteät kynnet; ruumis näyttää
sitä hoikemmalta, kuin raajat ovat yleensä hyvin pitkät; häntä
on useimmilla voimakkaana tarttuma-aseena. Kuvaavainen on niiden
kehityksen yksipuolisuus. Ollen kuten teräväkyntiset apinat
yksinomaan puueläimiä, näyttävät ne poissa puun oksilta eli maassa
kömpelöiltä, jopa ihan tyhmeliineiltä. Niiden astunta maassa on
erittäin kömpelö ja horjuva, horjuvaisin ja huonoin niillä lajeilla,
joilla on tarttumahäntä; mutta ei niiden kiipeäminenkään ole sinne
päinkään vanhan maailman apinain kiipeämisen kaltainen. Sillä
liikeneuvojen lisäys ei näillä ole suinkaan enentänyt liikettä,
vielä vähemmin tehnyt sitä useampimuotoiseksi, vaan päin vastoin
yksipuolisemmaksi. Niiden tarttumahäntä ei ole viidentenä, vaan
ensimmäisenä kätenä. Sillä ne kiinnittävät tai ripustavat koko
ruumiinsa sillä, vetävät sillä luokseen esineitä, sitä käyttävät
portaina, riippumattona ja milloin minäkin. Mutta se ei jouduta
eikä tee vapaammiksi niiden liikkeitä, vaan suuressa määrässä
hidastuttaa niitä, vaikka samalla kyllä tekee ne turvallisiksikin.
Hännän lakkaamattoman, ihan poikkeuksetta ainaisen käyttämisen
tähden ei sen kantaja koskaan joudukaan tasapainon kadottamisen
eikä turvallisesta korkeudesta putoamisen turmiolliseen vaaraan,
vaan juuri samasta syystä hän ei myöskään voi tehdä mitään vapaita
eikä korkeita liikkeitä. Hitaasti ojentaa apina tarttumahäntänsä
edeltä päin joka askeleelta ja kiinnittää sen edellensä ja sitte
vasta päästää yksitellen kädet ja jalat irti oksasta, jolla liikkuu.
Sitenpä tämä apina enemmin vain sitoo itseään oksiin, kuin niillä
liikkuu ja kiipeilee. Sen tähden se ei koskaan yritäkään mitään
pitkää, onnistumiseen katsoen epäilyttävää hyppäystä. Tämä oman
arvoisan olemuksen ainainen, koskaan unhottumaton turvaaminen ei tee
tätä apinaa varovaisen, vaan hitaisen, ikävystyttävän näköiseksi.
On oikein merkillistä, miten kaikki muut uuden maailman apinain
lahjat ovat sopusoinnussa sen kanssa. Niiden ääni ei ole niin
yksipuolinen kuin teräväkyntisten apinain, vaan kuitenkin sekin
vastenmielinen tai ikävystyttävä. Vikinästä mölisemiseen asti
kulkee se kaikki asteet; mutta kaikissa tapauksissa kuuluu se
valittavalta, tuskaiselta, ja apinain käytös heidän huutaessaan
kyllä vahvistaa sitä lausetta. Lämpöisesti ja kultaisesti valasee
viileän, kasteisen yön jälkeen aamuaurinko aarniometsän puita, ja
tuhatääninen tervehdys ja riemuhuuto kajahtaa miljoonista kurkuista;
silloin varustautuvat myöskin mölyapinat tekemään kiitostansa. Mutta
miten! Jättiläispuussa, jonka latva ulottuu paljon korkeammalle
muita, ovat nekin kiivenneet ylös kuiville latvaoksille ja tapansa
mukaan turvanneet itsensä tarttumahännällään ja nauttivat nyt
suloista lämpöä auringon paisteessa. Silloin hyvinvoinnin tunne
saattaa heitäkin kuuluttamaan ääntänsä. Eräs, jolla on erittäin
korkea, rämäkkä ääni ja jota juuri voisi sanoa esilaulajaksi, istuu
jäykkänä, katsoo terävästi kumppaneihinsa ja alkaa vetää; kumppanit
samoin liikahtamatta ja mitään ajattelematta katsovat häneen ja
yhtyvät virteen, ja kammottava kaiku vastaa metsästä röhkien, ulvoen,
äristen ja koristen, kuin olisivat kaikki metsän eläimet hengen
edestä taistelemassa vastakkain. Yksinäiset mölähdykset alkavat tuon
kummallisen sävellyksen; ne tulevat yhä kiivaammiksi ja seuraavat
yhä nopeammin toinen toistaan, mikäli laulajan todellinen, vaikka
näkymätön kiihtymys kasvaa ja leviää joukon muihin jäseniin; sitte
ne muuttuvat ulvonnan kaltaiseksi mölinäksi ja päättyvät samalla
tavalla, kuin alkoivatkin. Jos katsotaan noita pitkäpartaisia,
erittäin vakavan näköisiä laulajia, niin tuskinpa voidaan olla
hymyilemättä. Mutta tuo heidän sävelsotkuksensa, jota on ihan
mahdoton kuvata, tulee pian yhtä ikävystyttäväksi kuin heidän
yksipuoliset liikkeensäkin, jotka pikemmin ovat matamista kuin
kiipeämistä. Mitä toinen tekee, matkii toinen ajattelematta jäljestä;
mutta tehköötpä ja toimikootpa ne mitä hyvänsä, ikävystyttävä heidän
käytöksensä on aina. Ihan näiden mölyapinain tavalla toimivat
kaikki tarttumahäntäiset apinat; ainoastaan hiukan toisin, eli siis
vapaammin ja itsenäisemmin, käyttäytyvät jotkut erittäin etevät
heimon jäsenet, esim. kapusiiniapinat. Yleensä ne ovat henkisesti
yhtä kömpelöt kuin ruumiillisestikin, tosin enimmäkseen hyvin
lempeät, hyväluontoiset ja luottavaiset, vaan myöskin tyhmät, äreät
ja tuskittelevaiset ja muutamat myöskin itsepäiset, häijyt ja
oikulliset. Ne siis ovat kyllä korkeammalla teräväkyntisiä apinoita,
mutta paljon alempana vanhan maailman apinoita. Varmaankaan niille ei
tehdä väärin, jos sanotaan, että niillä kyllä on vanhassa maailmassa
asuvain serkkujensa huonot puolet, vaan ei niiden hyviä puolia.
Niiden lempeys ja hyväntahtoisuus, ihan katsomattakin siihen, että
niitäkään ominaisuuksia ei ole kaikilla lajeilla, eivät likimainkaan
korvaa kaikissa lajeissa yhtäläisesti näkyvää yritteliäisyyden,
uljuuden, iloisuuden, vilkkauden ja päättäväisyyden, varovaisuuden ja
kekseliäisyyden puutetta, jotka ominaisuudet juuri asettavat vanhan
maailman apinat niin korkealle, ja niiden ainainen vikinä ja valitus
vähentävät meidän silmissämme kaikkein muidenkin lahjain arvoa, joita
heillä saattaa olla.
Kuten uuden maailman apinat jakautuvat myöskin vanhassa maailmassa
asuvat apinat kahteen ryhmään, joita ehkä voisi sanoa heimoiksi,
vaikka molempien hampaat ovatkin yleensä hyvin yhtäläiset. Me
nimitämme toiset _koira_- ja toiset _ihmisapinoiksi_ ja saatamme
sanoa, että koira-apinoista voimme oppia tuntemaan oikean
apinuuden, jota vastoin ihmisapinat ovat jo korkeammalla sitä.
Koira-apinoista varsinkin koskee se, mitä alussa sanoin. Niihin
kuuluu kauneita ja rumia, viehättäviä ja vastenmielisiä, iloisia
ja vakavia, hyväluontoisia ja äkäisiä apinoita. Rakennukseltaan
varsin rumamuotoisia ei ole niiden joukossa, koskapa täytyy myöntää
meistä rumilta näyttävilläkin olevan suhdallinen ruumiin rakennus;
mutta monin puolin kummallisia olentoja niiden joukossa on. Niiden
päätuntomerkkeinä on pitempi tai lyhyempi, samanlaatuinen kuono kuin
koiralla, verraten lyhyet käsivarret, häntä, joka on kaikilla, vaikka
muutamilla typistynyt vain tyhjäksi, enemmän tai vähemmän kehittyneet
istumapakarat ja ainakin kaikkein enimmillä lajeilla poskipussit.
Leuoissa on säännöllinen määrä hampaita eli kaksineljättä tiheissä,
umpinaisissa riveissä. Näitä apinoita asuu kaikissa kolmessa vanhan
maailman osassa, lukuisimmin Afrikassa.
Luonnonlahjojensa ja ominaisuuksiensa tähden ovat ne paljon
korkeammalla pitkäkyntisiä ja leveänenäisiä apinoita. Ne enimmäkseen
astuvat varsin hyvin ja toiset juoksevatkin, vaikka jotkut pikemmin
vain nilkuttavat naurettavalla tavalla; ne osaavat vaivatta seisoa
ainoastaan jaloillaan ja nousta ihan suoriksi sekä siinä asennossa
helpommin tai kömpelömmin astua; ne kiipeävät kaikki hyvästi, toiset
tosin ainoastaan puissa, toiset kallioilla ja kivikoilla; osa niistä
myöskin uipi oivallisesti. Ne, jotka elävät puissa, kiipeävät niin
sanoaksemme lentämällä, sillä niiden monimutkaiset temput ovat paljon
notkeammat, kuin edeltä päin osattaisiin aavistaakaan. Kahdeksan,
jopa kymmenenkin metrin pituiset hyppäykset eivät ole niille mitään
mahdottomia tekoja; puun latvaoksilta hyppäävät ne yhtä pitkälti
alemmille, taivuttavat niitä painollaan ja sysäyksellään alas päin,
ponnistavat oksan takaisin ponnahtaessa koko voimallaan, ojentavat
häntänsä ja jalkansa suoriksi taa päin perää pitämään ja lentävät
kuin nuoli siten ilmassa. Puun oksa, olkoonpa se vaikka ihan täynnä
pahimpia okaita, on heille hyvä tie, jokainen köynnöskasvi on
polkuna tai tikapuina sen mukaan, kuin sitä voidaan jompaankumpaan
tarkoitukseen käyttää. He kiipeävät eteen tai taa päin, oksan
ylä- tai alapuolella; he tarttuvat sekä hypätessään että
pudottautuessaan johonkin ohueen oksaan yhdellä kädellä, pysyvät siten
riippuen, miten kauan ja missä asennossa hyvänsä, nousevat sitte
mukavasti oksalle ja kulkevat rivakasti edelleen, kuin olisivat
tasaisen maan pinnalla. Jos käsi ei tavoita tähdättyä oksaa, niin
tarttuu siihen yhtä varmasti jalka; jos oksa äkkiä putoavasta painosta
katkeaa, tarttuu apina pudotessaan toiseen, kolmanteen oksaan ja, jos
kaikki katkeavat, hyppää hän, samapa se miten korkealla on, alas
maahan ja kiipeää taas ylös lähintä puun runkoa tai köynnöskasvia
myöten. Verrattuna uuden maailman apinain matavaan kiipeämiseen on
tämä liikunta ihan vapaa, kahleeton ja kaikki esteet voittava. Ne
apinat ovat vain nahjuksia, nämä täydellisiä taitureja; ne ovat puiden
orjia, nämä oksain vallitsijoita.
Yhtä täydellinen kuin liikunta on näillä apinoilla äänikin. Näiltä
ei kuulu viserrystä eikä vikinää, ei valitusta eikä ulvontaa, vaan
eri asioihin soveltuvia, hyvin erilaisia, melkein ymmärrettäviä
ääniä. Mieltymys tai vastenmielisyys, halu tai tyydytys, hyvän tai
pahan suomus, rakkaus tai viha, tyytymys tai vihastus, ilo tai suru,
luottamus tai epäilys, hellyys tai kylmyys, taipumus tai vastustus,
mutta varsinkin yht'äkkiä tapahtuvat liikutukset, niin kuin peljästys
ja kauhistus, kaikki ne tulevat äänellä ilmoitetuksi, olkootpa
äänivarat itsessään vähäisetkin.
Tasan tämän ruumiillisen kehityksen kanssa ovat ne, joita me
sanomme henkisiksi. On syytä erittäin huomauttaa, että käsi, joka
vasta näillä saavuttaa täyden merkityksensä, asettaa nämä apinat
paljon edelle muista eläimistä ja saattaa heidän kykeneväisyytensä
näyttämään osittain suuremmalta, kuin se todella onkaan, vaikka
he todella sen avulla osaavatkin tehdä paljon sellaista, joka ei
koskaan onnistu koiralle eikä muille eläimille. Sitenpä heitä
täytyy lukea viisaimpien nisäkästen joukkoon. Suuri mietintökyky
täytyy tunnustaa niillä olevan. Heidän hyvä muistinsa säilyttää
uskollisesti mitä moninaisimpia havaintoja ja heidän hyvästi
punnitseva järkensä muodostelee ne kokemuksiksi, joita sitte
sopivissa tiloissa oivallisesti käyttävät hyväkseen. Sen tähden nämä
apinat eittämättömästi tekevät, mitä tekevät, täydellä tajulla,
asianhaarojen mukaan, eivätkä ole ulkoa päin vaikuttavain voimien
tahdottomia orjia, vaan itsenäiset, vapaat ja toimissaan vaihtelevat
olennot, jotka viekkaasti ja kavalasti pitävät vaaria edustaan
ja käyttävät hyväkseen kaikkia apukeinoja, joista vain luulevat
ja näkevät olevan hyötyä. He osaavat erottaa syyn ja seurauksen,
koettavat saavuttaa seurausta panemalla syyn vaikuttamaan tai
estää sitä toimittamalla syyn pois tieltä. He tietävät, mikä
niitä hyödyttää tai vahingoittaa, ja tietävät myöskin, tekevätkö
oikein vaiko väärin, joko sitte katsovat asiaa yksityisen kannalta
taikka heitä korkeamman ja mahtavamman olennon silmillä. Ei
se ole sokea sattumus, vaan edullisuuden tieto, joka ohjaa ja
järjestää heidän toimiansa, taivuttaa heidät kykenevämmän tahdon
mukaan, saattaa heidät toimimaan yhdessä, opettaa heidät yhdessä
vastaamaan yksityisen onnesta tai onnettomuudesta, ottamaan osaa
toinen toisensa ilosta ja surusta, onnesta ja onnettomuudesta,
turvallisuudesta ja vaarasta, hyvinvoinnista ja hädästä eli toisin
sanoen oleman kaikkein yhteiseen toimintaan perustuvana apinakuntana,
opettaa heitä käyttämään voimia ja keinoja, jotka heillä eivät ole
lapsuudesta asti perinnöllisiä eikä ominaisia, ja toimittaa heille
aseita, joita ei luonto ole antanut. Tosin kaikenlaiset intohimot
usein voittavat heidän maltillisuutensa; mutta juuri ne kiihkot
puolestaan taas todistavat heidän tunteittensa vilkkautta tai, joka
on sama asia, heidän henkensä herkkyyttä. He ovat tunteelliset kuin
lapset, kiihtyväiset kuin heikkoluontoiset ihmiset, ja sen tähden
erittäin herkästi tuntevaiset kaikenlaista kohtelua, kuin heille voi
tulla osaksi; tarkasti he huomaavat puoleen vetävää rakkautta ja
karkoittavaa vihaa, kiihottavaa ylistystä ja loukkaavaa moitetta,
tyydyttävää imarrusta ja pahentavaa pilkkaa, hyväilyä ja kuritusta.
Kuitenkaan ne eivät anna itseään niin helposti kohdella, vielä
vähemmin mihinkään opettaa kuin koira tai muu viisas kotieläin; sillä
ne ovat itsepäiset suuressa määrässä ja melkein yhtä itsetietoiset
kuin ihminen. Vaivatta he oppivat, mutta ainoastaan silloin, kuin
tahtovat, eikä suinkaan silloin, kuin niitä tahdottaisiin oppimaan;
sillä heidän itsetietoisuutensa vastustaa kaikkea alistumista,
joka vain ei näytä heille itselleen edulliselta. Samalla ne kyllä
tietävät, että niitä saatetaan mielin määrin rangaista, ja ehkä jo
edeltäkin päin sitä ilmoittavat odotetun rangaistuksen mukaisella
äänellä, mutta eivät kuitenkaan tee, mitä niiltä vaaditaan; sitä
vastoin ne mielellään ja lausuen vilkkaasti suostumustansa tekevät
sellaista, joka niitä huvittaa. Ken epäilee niiden itsetuntoa, hän
tarkastakoon vain, miten ne toisia eläimiä kohtelevat. Ne pitävät
niitä, jos niiden vahvuuden ja vaarallisuuden pelko ei pelota heitä,
aina vain oikkujensa leikkikaluina, joko sitte tekevät niille pilaa
ja kujehtivat niiden kanssa tai hellittelevät ja hyväilevät niitä.
Kerron näiden lausuntojeni vahvistukseksi muutamia esimerkkejä, jotka
itse voin taata tosiksi tai katson riittävästi taatuiksi.
Matkustaessani Bogos-maassa tapasin ensi ratsastusmatkalla
vuoristossa suuren joukon samoja manttelipaviaaneja, joita sheikki
Kemal el Din Demini kertomuksessaan mainitsee. Ne istuivat tuuheaa
karvapukuansa auringon paisteessa kuivailemassa sievissä ryhmissä
kallioseinän ylimmällä laidalla, asettuivat minun tervehdittyäni
heitä pyssyn luodeilla, järjestykseen ja pakenivat. Jatkaen matkaani
ahtaassa ja monimutkaisessa Mensan kalliolaaksossa tapasin ne
hyvän ajan päästä uudestaan itse laaksossa, kuin ne juuri olivat
menossa sen poikki etsimään toisilta kallioilta turvaa sellaisilta
vastenmielisiltä häiritsemisiltä. Osa joukosta oli jo päässyt
ylitse, suurempi osa oli juuri menemässä. Meidän koiramme, kauniit,
solakat susikoirat, tottuneet hyvällä menestyksellä taistelemaan
hyenoita ja muita petoja vastaan, syöksyivät paviaaneja kohti,
jotka etäältä pikemmin näyttivätkin pedoilta kuin apinoilta, ja
saivat ne pakenemaan kiireimmiten ylös kallioille kummallekin
puolelle laaksoa. Mutta ainoastaan naarakset pakenivat; urokset
sitä vastoin pysähtyivät heti koirille vastaan, asettuivat piiriin
niiden ympärille, ärjyivät, löivät vihaisesti käsillään maata,
avasivat vahvahampaiset suunsa ja katsoivat niin raivokkaasti
ahdistajiinsa, että muuten hyvin rohkeat, taisteluissa karaistuneet
susikoirat hämmästyen ponnahtivat takaisin ja melkein hädissään
juoksivat meidän turviimme. Ennen, kuin meidän onnistui niitä jälleen
kiihottaa hyökkäämään, oli apinain tila melkoisesti muuttunut, sillä,
kuin koirat uudestaan syöksyivät niitä vastaan, oli melkein koko
apinajoukko jo turvassa. Yksi jäljelle jäänyt, noin puolivuotinen
apina kirkasi kovasti, kuin näki koirien juoksevan sinne päin, vaan
pääsi kuitenkin ennen niitä kalliolle. Koiramme tekivät, kuten
olivat opetetut, sulkivat siltä pakotien ja herättivät meissä jo
toivoa voivamme saada sen kiinni. Vaan toisinpa kävi. Ylpeästi ja
arvokkaasti, hätäilemättä vähääkään ja pitämättä meistä yhtään lukua
astui vanha uros, toiselta turvalliselta kalliolta palaten, ahdinkoon
joutuneen poikasen luo päin, pidätti koiria katseilla, viittauksilla
ja kaikkein ymmärrettävillä äänillä kaukana itsestään, nousi hitaasti
kalliolle, otti apinalapsen syliinsä ja läksi palaamaan ennen, kuin
me ehdimme sinne, eivätkä nähtävästi hämmästyneet koirat uskaltaneet
häntä estää. Johtoapinan tehdessä tätä rohkeaa, vaarallista
pelastustyötä kuului kallioseinän päältä tiheiköstä, johon apinat
olivat paenneet, ääniä, jollaisia en ollut koskaan ennen kuullut
paviaaneilta. Nuoret ja vanhat, urokset ja naarakset mölisivät,
kirkuivat, ärisivät, murisivat ja haukkuivat yht'aikaa niin, että
olisi luullut niiden joutuneen taisteluun leopardien tai muiden
vaarallisten petojen kanssa. Se oli kuten myöhemmin sain huomata,
apinain sotahuuto; he nähtävästi tahtoivat sillä pelottaa meitä ja
koiria ja ehkä myöskin rohkaista vanhaa, uskaliasta apinaa, joka
heidän nähtensä antautui ilmeiseen vaaraan.
Muutamain päivien perästä sain kokea, että ne itsetietoiset eläimet
ryhtyvät taisteluun ihmistäkin vastaan. Palatessa Bogos-maasta
tapasimme taas suuren, ehkäpä saman apinajoukon ja aloimme laaksosta
käsin tehokkaasti ampua niitä seitsemällä kaksipiippuisella
pyssyllä. Ammuntamme vaikutus oli sanomaton. Sama sotahuuto, kuin
ennen olimme kuulleet, kajahti meille vastaan ja kuin sotapäällikön
käskystä varustautuivat kaikki taisteluun. Kirkuvat naarakset
lapsineen pakenivat kiireimmiten kallioharjanteen poikki pois
pyssyjemme kidasta, vaan vanhat urokset astuivat, silmät vihasta
säihkyvinä, lyöden käsillään maata, paremmin haukkuen kuin kiljuen,
kallion kielekkeille, katselivat vähän aikaa muristen, huutaen ja
kiljahdellen alas syvyyteen ja alkoivat sitte niin innokkaasti ja
taitavasti vieritellä kiviä meidän päällemme, että meidän heti täytyi
huomata olopaikkamme vaarallisuus ja kiireesti paeta. Jos emme olisi
ehtineet kiivetä kapean laakson toiselle puolelle ja siten päästä
turvaan apinain kiviltä, olisimme kärsineet pahankin tappion. Ne
viisaat eläimet toimivat puolustautuessaan ihan kuin suunnitelman
mukaan ja yhteisesti, pannen kaikki voimansa liikkeelle samaa
tarkoitusta varten. Eräs meistä näki, mitenkä muuan apina kantoi
kiveänsä puuhun, voidakseen sitä tehokkaammin viskata sen sieltä
alas, ja minä itse näin, mitenkä kaksi apinaa yhdessä työnsi suuren
kiven vierimään.
Sellaisiin puolustuskeinoihin ei mikään muu eläin ryhdy kuin ylemmät
apinat, eikä myöskään mikään muu uroseläin antaudu ilmeiseen vaaraan,
pelastaakseen avutonta poikasta. Sellaisia toimia ei voida olla
ottamatta huomioon eikä väärin arvostella; sillä ne puhuvat paljon
selvemmin ja paremmin puolestaan kuin mitkään niiden ihmisten
viisastelevat selitykset, jotka eivät myönnä näillä eläimillä olevan
ymmärrystä eikä itsenäistä toimintaa.