jo päässeitä tai vielä munassa olevia sikiöitä, joka pakottaa
yksiavioisuudessa eläväin lintujen naarakset nopeammin haihduttamaan
lesken surunsa uudella avioliitolla kuin urokset unhottamaan
kadotetut puolisonsa. Tokkopa sentään naarasten suru todella lienee
yhtään vähempi kuin urosten, vaikka hyvin siltä näyttääkin. Samalla
tavalla kuin emähaikara Ebenseessä tekevät muutkin naaraslinnut.
Puutarhassamme hautovan harakkaparin päätimme tappaa, koska samassa
puutarhassa asuvat laululintuset, joita hyvin suosimme ja hoitelimme,
pelkäsivät niitä. Kello seitsemän aamulla ammuttiin uros, vaan
tuskin ehti kahta tuntia kulua, kuin jo leskellä oli toinen puoliso;
hetkisen kuluttua ammuttiin sekin, ja kello yksitoista oli leski
jo kolmannen kerran avioliitossa. Olisi sitä varmaan tapahtunut
vielä useamminkin, jos hätäytynyt naarasharakka ei olisi paennut
viimeksi saamansa uroksen kanssa. Isäni ampui kerran keväällä
turkinpyy-uroksen. Naaras lensi ensin pois, vaan tuli kohta takaisin,
ja heti sen jälkeen toinen uros tuli kosimaan ja pääsi ilman mitään
puolisoksi. Tschusi-Schmidthofen pyydysti puutarhastaan leppälinnun
pesästä kahdeksassa päivässä pois koko kaksikymmentä urosta ja antoi
vasta sitte niin monesti surreen ja yhtä monesti lohdutuksensa
löytäneen lesken nauttia avio-onnea.
Sellaista näennäistä kevytmielisyyttä emme ollenkaan näe uroksissa,
jotka kadottavat puolisonsa. Kovasti parkuen, liikuttavasti
valittaen, suruaan sekä äänellä että liikkeillä ilmaisten lentelevät
ne rakkaan puolison ruumiin ympärillä, koskevat siihen ehkä
nokallaankin, ikään kuin tahtoisivat taivuttaa sitä nousemaan ylös
ja lähtemään lentoon, rupeavat uudestaan valittamaan, niin että
ihminenkin voi ne äänet ymmärtää, lentelevät alueensa sisällä
paikasta toiseen, istahtavat huudellen, houkutellen ja valittaen
milloin mihinkin entiseen lempipaikkaan, eivät huoli ravinnosta,
hyökkäävät äkeissään toisten samanlajisten urosten kimppuun, ikään
kuin kadehtien niiden onnea ja tahtoen tehdä ne yhtä onnettomiksi,
kuin itse ovat, eivät saa rauhaa eikä lepoa, ryhtyvät jotakin
tekemään ja lakkaavat heti ja tekevät kaikki nurin päin, ikään
kuin tietämättä, mitä tekevät. Siten ovat ne päiväkausia, jopa
viikkojakin, ja usein viipyvät onnettomuuspaikalla niin kauan
kuin suinkin mahdollista, lähtemättä edes lyhyillekään matkoille
tiedustelemaan toista vaimoa. Muutamat lajit, ei yksistään
papukaijat, joita niin sattuvasti sanotaan "eroamattomiksi", vaan
myöskin peipposet ja muut, yksin huuhkajatkin, kadottavat sellaisessa
kovassa kohtalossa kaiken elämän ilon, surevat itsekseen ja hautovat
suruansa niin kauan, että kuolevat. Niin syvän surun pääsyyksi,
vaikkapa ei ainoaksikaan, lienee katsottava sitä, että aina on
vaikea, välistä mahdotonkin urosten löytää ja saada toista naarasta.
Naarakselle monesti ei jää aikaakaan surra, sillä ennemmin tai
myöhemmin, monesti melkein samana silmänräpäyksenä ilmestyy sen luo
uusia kosijoita osoittamaan sille niin paljon suosiota ja hellyyttä,
että sen täytyy tulla vaikka vasten tahtoansakin lohdutetuksi. Ja
kuin sitte perillisten hoitohuolet sitä paitsi ahdistavat muutenkin
niin äidillistä sydäntä, jäävät hänellä kaiketi muut ajatukset
niin sivuasioiksi, että pitkällinen suru ei pääse voimaan. Jos
hänen on joskus vaikea saada uutta puolisoa, niin se ilmoittaa
suruansa yhtä vilkkaasti kuin urokset. Mutta välistä se tekee
vielä enemmänkin, on pakottakin rupeamatta toiseen avioliittoon.
Leskivarpunen, jota isäni tarkkaan katseli, ei ottanut, vaikka sillä
oli munia haudottavana ja sitte poikasia kasvatettavana, ketään
kosijaa miehekseen, vaan pysyi leskenä ja sanomattomalla vaivalla
yksin ruokki syöppöä lapsilaumaansa. Toisen todellakin liikuttavan
tosiasian, millaista surua leskeksi jäänyt naaraslintu osoittaa,
kertoo ja takaa Eugen von Homeyer. Tämän luotettavan tutkijan
asunnon katolla oli haikaraparilla pesä, vaan heidän avio-onnensa
yht'äkkiä päättyy siten, että eräs pyssymies veitikka ilkeyksissään
huvikseen ampui uroksen. Sureva leski, ottamatta toista puolisoa,
tekee äidin velvollisuudet ja lähtee syksyllä lapsineen muiden
haikarain seurassa Afrikkaan. Seuraavana keväänä se palaa takaisin
entiseen pesäänsä leskenä, kuten oli lähtenytkin. Ahkerasti sitä
kositaan, mutta se torjuu kaikki kosijat äkäisesti nokallansa.
Innokkaasti laittelee se asuntoaan, mutta pitääkseen vain yllä
omistusoikeuttansa. Syksyllä se taas lähtee muiden haikarain kanssa
muuttomatkalle, palaa seuraavana keväänä ja tekee ihan samoin kuin
viime kesänä. Ja niin oleksii se yksitoista vuotta. Kahdentenatoista
vuotena koettaa toinen haikarapari väkivaltaisesti anastaa siltä
pesää; se taistelee uljaasti omaisuudestaan, mutta ei voi vieläkään
taipua toisella avioliitolla sitä turvaamaan. Pesä riistetään siltä,
ja kuitenkin pysyy se yksinäisenä; anastajat pitävät pesää eikä
leskeä näy; se viettää, kuten perästä päin tulee ilmi, koko kesän
yksinään noin viidentoista kilometrin päässä. Vaan heti anastajain
mentyä pois saapuu se pesään, viipyy siinä vielä muutamia päiviä ja
lähtee vasta sitte muuttomatkalleen. "Erakon" nimellä on tämä haikara
tuttu koko seudussa; sen kohtalo ja käytös hankkivat sille kaikkein
hyväntahtoisten ihmisten ystävyyden ja suosion.
Eivätkö sellaiset toimet ja sellainen elämä muka ole mitään muuta
kuin koneen liikettä, jota ulkonaiset voimat käyttävät? Kaikkiko
nämä kerrotut lämpöisen ja elävän tunteen ilmaukset muka tapahtuvat
tajuttomasti? Uskokoon sitä, ken voi, ja puolustakoon sitä
mielipidettä, ken tahtoo. Me uskomme ja puolustamme päinvastaista
ajatusta ja kadehdittavalta näyttää meistä lintujen rakkauden ja
avioliiton tajuntainen onni.
Apinat.
Sheikki Kemal el Din Demiri, oppinut arabialainen, joka kuoli
Damaskossa meidän ajanlaskumme vuonna 1405, kertoo kirjoittamassansa
"Heiat el Heivan" eli "Eläinten elämä" nimisessä teoksessa profeetan
lausunnon mukaan seuraavan ihmeellisen historian:
"Kauan ennen, kuin laupiaan Jumalan profeetta ja lähettiläs sytytti
uskon tulen, paljon ennen sitäkin aikaa, jolloin Issa eli Jesus
Natsarealainen eli ja opetti, asui Ailan kaupungissa Punaisen meren
rannalla lukuisa väestö, joka tunnusti juutalaisten uskontoa. Mutta
he olivat syntisiä ja pahantekijöitä Herran silmäin edessä, sillä
he yhä rikkoivat Kaikkivaltiaan pyhää päivää, sabattia. Turhaan
varoittivat hurskaat ja viisaat miehet jumalattoman kaupungin
syntisiä asujamia; he rikkoivat kuten ennenkin Korkeimman käskyjä.
Viimein varoittajat läksivät vääryyden paikasta, pudistivat sen
tomun jaloistaan ja päättivät jossain muualla palvella Elohimia.
Vaan koti-ikävä ja omaisten kaipaus saattoivat heidät kolmen päivän
kuluttua palaamaan Ailaan. Siellä oli ihmeitä nähtävänä. Kaupungin
portit olivat suljetut, vaan muurit kuitenkin vartioimatta, niin että
he saattoivat esteettä nousta niiden ylitse. Kadut ja torit siinä
onnettomassa kaupungissa olivat myöskin tyhjinä. Missä ennen oli
ollut vilkasta liikettä, ostajia ja myyjiä, pappeja ja virkamiehiä,
käsityöläisiä ja kalastajia sekaisin, siellä nyt suuret paviaanit
istua kyykyttivät, juoksentelivat ja kiipeilivät, ja ullakoista
ja ikkunoista, parvekkeilta ja katoilta, jossa mustasilmäiset
naiset olivat ennen oleksineet, katselivat nyt naaraspaviaanit alas
kaduille. Ja kaikki ne suuret ja sievät apinat olivat suruiset
ja hämmästyksissään, katselivat alla päin nyt kotiansa katsomaan
palanneita vaeltajia, tunkeutuivat rukoilevasti lähelle heitä ja
valittavasti ähkyivät. Ihmetellen ja mietiskellen katselivat hurskaat
vaeltajat kammottavaa ihmettä, kunnes eräälle heistä johtui mieleen
se lohduton ajatus, että paviaanit varmaankin olivat heidän entisiä,
nyt eläimiksi muutettuja sukulaisiansa. Saadakseen varmuutta riensi
se viisas mies, joka niin oli ajatellut, suoraa päätä kotitaloonsa.
Sen ovella istui samoin paviaani; vaan se tuskissaan ja häpeissään
käänsi katseensa maahan, kuin entinen ankara varoittaja ilmestyi.
'Sano minulle, laupiaan Allahin nimessä, o paviaani,' kysyi viisas
mies apinalta, 'oletko sinä minun vävyni Ibrahim?' Ja suruisesti
vastasi paviaani: 'Eva, eva!' -- olen, kyllä minä se olen. Silloin
hurskas mies ei enää epäillyt, hän murhemielellä näki, että Jumalan
ankara rangaistus oli tässä tapahtunut, että sabatin rikkojat olivat
muutetut apinoiksi."
Sheikki Kemal el Din tosin ei uskalla epäillä tätä ihmettä, vaan
ollen ajatteleva mies hän ei voi olla lausumatta, että lieneehän toki
paviaaneja ollut ennen kuin juutalaisia.
Me puolestamme, vaikka historia onkin hyvästi sepitty ja kerrottu,
yhdymme sheikin huomautukseen sitäkin mieluisammin, kuin ne
apinat, joita hurskaat Ailan varoittajat lienevät nähneet, ovat
meidän vanhoja hyviä tuttujamme. Sillä Arabiassa asuu yksinomaan
hamadryas-eli manttelipaviaaneja. Ja heitä me tapaamme jo hyvin
vanhoissa Egyptin muistomerkeissä oivallisesti kuvattuina, ja niiden
karvapuku se juuri oli muinaisista egyptiläisistä niin omituinen, että
he valitsivat sen esikuvakseen ja antoivat sfinkseillensä, ja vielä se
tänäkin päivänä on Itä-Sudanin mustilla kaunottarilla tukan
koristelemisen mallina. Manttelipaviaanilla näet on hyvin tärkeä osa
muinaisegyptiläisten jumaluusopissa, kuten, paitsi muualta, näemme
hieroglyyfein selittäjän Horapollonin teoksesta. Kuten hän kertoo, on
tätä apinaa pidetty temppeleissä ja kuoltua palsamoitu. Häntä
katsottiin kirjoituksen keksijäksi ja sen tähden sekä kaikkein
tieteiden alkajalle Totille eli Merkuriukselle pyhitetyksi olennoksi
että egyptiläisten pappien likeiseksi sukulaiseksi. Joka kerran, kuin
apina juhlallisessa saatossa vietiin temppeliin, tutkittiin sitä ensin
siten, että ylipappi toi kirjoitustaulun ja mustetta, pani kynän
käteen ja käski häntä kirjoittamaan, että nähtäisiin, ansaitsiko hän
päästä temppeliin vai eikö. Hänen sanottiin olevan salaperäisessä
yhteydessä kuun kanssa, eli että kuu tavattomasti vaikutti häneen.
Hänen myöskin katsottiin osaavan jakaa aikaa niin soveliaalla tavalla,
että Trismegistos eli Tot jumala hänen esimerkkinsä mukaan on tehnyt
vesikellon, joka kuten apinakin jakoi päivän ja yön, molemmat,
kahteentoista yhtä suureen osaan. Sitenpä olemme mekin toisten kautta
saaneet apinoilta sekä kirjoitustaidon että myöskin ajan
jakamistapamme.
On huomioon otettava, että vanhat egyptiläiset kyllä tunnustavat
luultavasti olevansa sukua apinain kanssa, mutta eivät katso
mahdolliseksi, että olisivat polveutuneet apinoista. Sellaista
ihmisen ja apinan sukulaisuuden käsitystä tapaamme vasta
indialaisilla. Heidän keskensä vallitsee ikivanhoista ajoista ja
vielä nykyäänkin usko, että ainakin muutamat kuningassuvut ovat
polveutuneet Indiassa pyhänä pidetystä, jopa jumalaksikin korotetusta
solakasta apinasta hulmaanista ja että kuolleiden kuningasten
sielut palaavat takaisin sen apinalajin ruumiisen. Eräs hallitseva
kuningassuku kerskaa siitä syntyperästään käyttämällä erittäin
silmään pistävällä tavalla arvonimiinsä otettuna kunnianimeä
"Häntä-Raana". Samanlaatuisia mielipiteitä kuin indialaisilla on
nykyaikoina meilläkin alkanut levitä, ja apinakysymys, joksi minä
sitä lyhyesti, vaan ehkä kuitenkin kaikkein ymmärrettävästi sanon,
on saanut paljon melua aikaan. Tieteelliset, suurelle yleisölle
mitättömät selittelyt ovat herättäneet kiivasta suuttumusta ja
jakaneet vakavat tutkijat kahteen eri puolueeseen, jotka ovat
asiaa innokkaasti toisaalta puolustaneet, toisaalta vastustaneet.
Taisteluun ovat yhtyneet tieteellisestä tutkimuksesta ihan kaukanakin
olevat ainekset, tietämättä ja edes aavistamattakaan, mistä asiasta
ja mitä varten oikeastaan taistellaan, ja siten on riita levinnyt
kerroksiin, joissa se voi saada ainoastaan turmiota aikaan; siten on
syntynyt selkkauksia, jotka eivät helposti selvinnekään. Apinoista
puhuminen on kaiken tämän tähden tullut hyvin arveluttavaksi, koska
silloin aina on vaara tarjona joko halventaa apinoita tai loukata
ihmisiä. Kuitenkin apinat, jotka ilmeisesti ovat meidän lähimpiä
sukulaisiamme eläinkunnassa, ansaitsevat niin suuressa määrässä
meidän osanottoamme, että minkään emme anna estää itseämme tutkimasta
niiden elämää, vertaamasta niiden tapoja ihmisten tapoihin ja siten
edistämästä sekä niiden että ihmisenkin tuntemista.
Vaikea on lyhyesti tehdä niin monen muotoisista eläimistä yleistä,
elämänkuvausta, johon tahdon rajoittaa tehtäväni. Apinoita on noin
neljäsataa, ainakin paljon enempi kuin kolmesataa lajia ja niitä
asuu, paitsi ainoastaan Austraaliassa, kaikissa maanosissa, varsinkin
kääntöpiirien välisissä maissa. Amerikassa ulottuu niiden asunto-ala
28:sta eteläisestä leveysasteesta Antillein mereen, Afrikassa
35:stä eteläisestä leveysasteesta Gibraltarin salmeen, Aasiassa
Sunda-saarista Japanin saariin. Europassa niitä on ainoastaan
Gibraltarin kallioilla, jossa, tietämätöntä, mistä ajasta asti,
eleskelee nykyään linnan varustusväen suojelemina kolmattakymmentä
magottia eli hännätöntä makakkia. Apinain oleskelupaikkoina ovat
metsät ja kalliovuoristot, joissa ne nousevat puolen kolmatta
tuhannen metrin korkeuteen vuoren juuresta lukien. Sekä metsissä
että vuorilla oleskelevat ne, paitsi muutamat lajit, vuodesta
vuoteen ja pitävät sen verran lukua vuodenajoista, että metsissä
tekevät hedelmäin kypsyntäaikaan lyhempiä tai pitempiä vaelluksia ja
vuoristoissa nousevat lämpöisen vuodenajan tullessa ylös päin, vaan
kylmemmäksi vuodenajaksi laskeutuvat alemmaksi; sillä vaikka niitä
tavataan vielä lumisissakin seuduissa, rakastavat ne kuitenkin yhtä
paljon lämpöä kuin runsasta ja monimuotoista ravintoakin. Jotakin
pureskeltavaa ja nakerreltavaa täytyy siellä aina olla, johon ne
asettuvat; muuten ne piankin sieltä muuttavat pois. Ihmisasuntojen
läheiset metsät ovat niistä oikeita paratiiseja; eivät he pidä
lukua kielletystä hedelmästä. Maisi- ja sokuriruoko-vainiot,
hedelmä-, banaani-, pisanki- ja meluuna-metsät ovat heistä ihan omia
perinnöllisiä laidunmaita. Sellaiset paikat, joissa asukasten harras
taika-usko heitä suojelee, ovat heistä myöskin oikein mieluisia
asuinpaikkoja.
Kaikki apinat, paitsi ehkä niin sanotut metsäihmiset, elävät
joukoissa, välistä suurissakin, joita vanha uros johtaa. Sellaiseen
arvoon korottaa apinan hänen kaikkein yhteen joukkoon kuuluvain
tunnustama kykynsä: vahvimmat kädet ja pisimmät hampaat. Niiden
nisäkästen kesken, joita naaras johtaa, tottelee jok'ainoa muu
lauman jäsen mielellään, vaan johtoapina, kaikkein pahimman
laatuinen itsevaltias, toimittaa itse valtakunnassaan ehdotonta
kuuliaisuutta. Ken ei hyvällä tottele, se pakotetaan puremalla,
näpistelemällä ja korvapuusteilla kuuliaisuuteen. Johtoapina vaatii
orjallista kuuliaisuutta kaikilta muilta apinoilta ja samoin myöskin
joukkonsa naarasapinoilta. Ritarillista kohteliaisuutta hän ei
osoita heikommalle sukupuolelle; väkisin ottaa hän lempensä palkan.
Hänen kurinpitonsa on ankara, tahtonsa taipumaton. Älköön yksikään
apinanuorukainen uskaltako hyväillä ketään sen joukon naarasapinaa
älköönkä naarasapina rohjetko osoittaa suosiotansa kenellekään
muulle kuin hänelle. Hän itse vallitsee rajattomasti haaremiansa ja
hänen sukunsa karttuu, kuin hietaa on meren rannalla. Jos joukko
tulee liian suureksi, eroaa siitä osa jonkun vahvistuneen urosapinan
johdolla eri joukoksi. Siihen asti johtajaa kaikki pitävät arvossa
ja kunnioittavat yhtä paljon kuin pelkäävätkin. Vankat kokeneet
emäapinat ja nuoret vaurastuneet naarasapinat koettavat kilvan häntä
imarrella ja varsinkin yhä osoittaa hänelle suurinta suosiota,
kuin apina voi toiselle osoittaa, se on: hyvin huolellisesti
puhdistaa hänen karvapukuansa kaikesta siihen kuulumattomista
aineista. Hän puolestaan ottaa sellaista ystävyyttä vastaan pashan
arvokkaisuudella, jonka jalkoja hänen lempiorjattarensa raaviskelee.
Kunnioitus, jota hän on osannut hankkia itselleen, tuottaa hänelle
varmuutta ja arvokkaisuutta käytöksessä, taistelu, jota hänellä
kuitenkin aina on, tuottaa valppautta, rohkeutta ja itsetuntoa, sekä
vallan ylläpidon välttämättömyys neuvokkaisuutta, viekkautta ja
kekseliäisyyttä. Käyttämällä näitä ominaisuuksiaan lähimmiten omaksi
hyödykseen hyödyttää hän myöskin koko joukkoa, ja siten hänen rajaton
herruutensa tulee oikeutetuksi ja pysyväiseksi. Hänen hallitsemanaan
ja ohjaamanaan viettää apinajoukko syrjästä katsoen turvallista ja
sen tähden miellyttävää elämää, raivotkoonpa sen sisällä millaisia
myrskyjä hyvänsä.
Kaikki muut apinat, paitsi vähälukuiset yöapinat, toimivat
päivällä ja lepäävät yöllä. Vasta hyvän aikaa sen jälkeen, kuin
aurinko on noussut, heräävät ne unestaan. Heidän ensi työnsä on
lämmitellä auringon paisteessa ja puhdistautua. Jos yö on kylmä
ja vastenmielinen, niin koettavat ne kyllä siten parantaa tukalaa
tilaansa, että tunkeutuvat hyvin likekkäin, jopa kietoutuvat
yksiksi möhkäleiksi, mutta kuitenkin heitä aamulla kylmää niin,
että pitempikin lämmitteleminen auringon paisteessa näyttää
välttämättömältä. Heti yökasteen kuivettua lähtevät apinat
makuupaikoistaan, kiipeävät hitaasti puiden ylimpiin paikkoihin
tai kallioiden huipuille, valitsevat istuinpaikan, johon aurinko
pääsee paistamaan, ja kääntelevät siinä sitte mukavasti joka puolta
ruumiistaan aurinkoon päin. Turkin kuivettua ja kylliksi lämmittyä
tekee mieli saada se puhtaaksikin, ja jokainen ryhtyy nyt innokkaasti
ja huolellisesti sellaiseen työhön taikka pyytää ja saa joltakin
vertaiseltaan siihen ystävällistä apua, kuten hän itsekin aina on
valmis sitä antamaan.
Kuin karvapuku on puhdistettu tai tarpeen mukaan kammattukin,
tulee aamiaisen hankkimisen tarve. Se puuha ei ole rasittava siitä
syystä, että kaikki syötävä kelpaa apinoille ja että verotetaan
sekä eläin- että kasvikuntaa. Metsissä ja vuoristoissa on hedelmiä,
lehtisilmikoita ja kukan nuppuja, linnun pesiä munineen tai nuorine
poikasineen, kuorietanoita ja hyönteisiä, puutarhoissa hedelmiä ja
kasviksia, vainioilla viljaa ja palkokasveja. Tuolta katkaistaan
kypsyvä tähkä, täältä siepataan mehukas hedelmä, ylhäällä ryöstetään
linnun pesä puhtaaksi, maassa tutkitaan kivien aluksia, asutussa
paikassa verotetaan puutarhaa tai raastetaan vainiota, ja kaikkialla
työnnetään jotakin suuhunsa. Joka apina haaskaa, jos hänellä vain on
aikaa, kymmenen kertaa enemmän, kuin hän tarvitsee, ja saattaa siten
tuntuvasti vahingoittaa maanviljelijää, puutarhuria ja hedelmien
kasvattajaa. Ryöstöretken alussa koettaa jokainen pitää varansa ja
syö melkein valitsematta mitä eteen sattuu, ja sulloo, jos hänellä
on poskipussit, ensinnä nekin niin täyteen kuin suinkin mahdollista;
vaan heti, kuin suurimpaan nälkään on jotakin saatu, valikoitsee
hän äärettömästi, tutkii joka hedelmää, joka tähkäpäätä ensin
huolellisesti, haistelee ja katselee ennen, kuin syö ja useimmiten
heittää välinpitämättömästi molemmat pois, sieppaa toista syötävää
ja tekee sille ihan samoin. "Me kylvämme ja apinat niittävät",
valittivat minulle Itä-Sudanin asujamet syystä kyllä. Sellaisilta
varkailta ei suojele aidat eikä muurit, lukot eikä salvat; ne
nousevat noiden ylitse ja avaavat nämä; ja mitä ei käy syödä tai ei
jakseta syödä, viedään kuitenkin mukaan. On huvittavaa ja samalla
säälittävää heitä katsella; sillä, kuten koko heidän olemuksessaan
yleensä, näkyy tässäkin yht'aikaa rohkeutta ja kekseliäisyyttä,
uhkarohkeutta ja viekkautta, nautinnon himoa ja varovaisuutta
ja samalla vielä viekkautta ja juonikkaisuutta, julkeutta ja
häijyyttä. Kaikki niiden keinot tulevat sitä paremmin näkyviin,
mitä vaarallisemmalta yritys näyttää. Juosten, kiiveten, hyppien ja
hätätilassa uidenkin voitetaan kaikki esteet, mutta ei koskaan eikä
missään jätetä pitämättä vaaria omasta turvallisuudesta. Johtoapina
kulkee edeltä, houkuttelee, huutaa, kehoittaa, varoittaa, toruu ja
rankasee, mitä milloinkin on tarvis; koko parvi seuraa ja tottelee,
vaan ei kuitenkaan koskaan oikein luota häneen. Vaaran hetkenä joka
apina ensinnä ajattelee omaa turvallisuutta ja tulee vasta myöhemmin
jälleen johtoapinan luo. Ainoastaan emät, jotka kantavat lapsia
sylissään tai seljässänsä, ovat poikkeuksena siten, että ovat tai
ainakin näyttävät olevan enemmän huolissaan niistä kuin itsestänsä.
Vaarattomilla retkillä levähdetään usein ja annetaan lapsille
tilaisuutta keskenään leikitellä; vaarallisissa paikoissa tulee
vasta retken päätyttyä lyhempi tai pitempi lepo- ja virkistyshetki,
jolloin apinajoukko nukahtaakin, paremmin sulattaakseen ruokaansa.
Iltapäivällä tehdään toinen ryöstöretki. Vähän ennen auringon laskua
palaavat apinat tavalliseen, vaarallisilta pedoilta niin hyvästi
kuin mahdollista turvattuun makuupaikkaan saamaan hyvin ansaittua
lepoa, joka tosin kuitenkin alkaa vasta pitkällisen riidan ja kinan,
kiistelemisen ja sysimisen jälkeen.