kanalinnut. Kesy kukko vain ylpeästi kävelee, huutaa ja lyö siipiään;
jo sen kotinaapurit riikinkukot ja kalkkunat tekevät enemmän
temppuja. Paljon innokkaammat tanssijat kuin nämä ovat melkein
kaikki teirilinnut ja jotkut fasaanit. Ken valkenevana aamuhetkenä
on katsellut soitimella olevia metsoja, kuunnellut lavertelevia ja
laahustavia teirejä tai Pohjolan kevään valoisena yönä nähnyt tundran
lumilakeuksilla metsäkanan tanssivan, hän ihan varmaan yhtyy minun
sanoihini, kuin väitän, että se hyvittely, jota nämä kukot näyttävät
ja osoittavat kanoillensa, vaikuttaa yhtä vastustamattomasti kuin
riikinkukon, joka levittää kauneimman koristuksensa katokseksi
kositun päälle. Vielä omituisemmin kuin kaikki nämä käyttäytyvät
satyyrikukot eli sarvifasaanit, Kaakkois-Aasiassa elävät, komeat
ruopuslinnut, joilla on kaksi sarvenkaltaista, kirkasväristä
nahkaputkea päälaen sivuilla ja sangen loistovärinen, venyväinen
kaulahetula. Kukko, kierreltyään moneen kertaan kanan ympäri, ollen
sitä tuskin huomaavinaankaan, pysähtyy johonkin paikkaan ja alkaa
kumarrella. Yhä nopeammin kumartelee se ja hitaasti ojentuvat sarvet,
levenee ja jatkuu kaulahetula, kunnes ne ihan ympäröivät pään tuolta
rakkaudesta hurjastelevalta linnulta. Nyt se levittää ja ojentaa
siipensä, laskee ja pyöristää purstonsa, painuu polvilleen ja
syljeksien ja sihisten laahaa siipiään maassa. Yht'äkkiä pysähtyvät
kaikki liikkeet. Matalana, höyhenet pörröllään, siivet ja pursto
maahan painettuina, silmät kiinni, kuuluvasti hengittäen, pysyy se
hetkisen huumauksissaan liikkumatta. Häikäsevä loisto säteilee sen
täysin paisuneista koristimista. Yht'äkkiä nousee se taas, syljeksii
ja sihisee, vapisee ja silentää höyhenensä, raapii maata, heilauttaa
purstonsa ylös, lyö siipiään, ylenee nytkähdellen vähän kerrassaan
täyteen korkeuteensa, syöksyy naaraksen luo ja yht'äkkiä pysähtyen
rajusta juoksustaan seisoo hänen edessään koko loistossansa,
pysyy siinä hetkisen, vapisee, vavahtelee, sihisee ja antaa sitte
kerrassaan koko komeuden kadota, höyhenpuku silenee, sarvet ja
kaulahetula pienenevät ja lintu ryhtyy tavallisiin toimiinsa, kuin ei
olisi mitään tapahtunut.
Västäräkki astuskelee valittunsa ympäri korein askelin, pää
vähän alhaalla, siivet ja pursto levitettyinä ja siivet vavisten
liikkuvina, kumarrellen, lähestyen ja etääntyen. Loistavan
uhrikaritsan näköisenä istuu tulipeipponen kafferihirsin tähkällä,
johon hän puolisoineen on asettunut, levittää koruhöyhenensä auringon
paisteesen ja innokkaasti laulaen pyörii valitussa istuinpaikassaan.
Hellästi kuin ihmislapset, suu suuta, rinta rintaa vasten,
tanssivat kyyhkyset pitkän aikaa yhdessä. Kiihkeästi, vilkkaasti
hyppien tanssivat kurjet, yhtä innokkaasti Keski-Amerikan komeat
vuorikanat, vieläpä ihmettelevän ihmisen näkyvissäkin. Yksinpä
kondorikin, mahtavin lentäjä, joka nousee tuhansia metrejä ylemmäksi
Andes-vuorten korkeimpia huippuja ja jonka ei luulisi ryhtyvän muihin
kosintakeinoihin kuin lentotemppuihin, kuitenkin tanssii ja pyörii
naaraksen ympäri, hitaasti kävellen ja omituisesti muristen tai
rummuttaen, pää alas rintaan asti laskettuna ja siivet levitettyinä
ihan suoriksi.
Toiset linnut tanssin sijasta vallattomasti hyppelevät oksilla
ylös alas, edes takaisin, näytellen kukin omaa komeuttansa. Niinpä
paratiisilinnut kokoutuvat aamuhetkinä yksissä eräihin puihin ja
siellä naarasten kunniaksi hypiskelevät, vapisuttavat siipiänsä ja
levittelevät ihmeellisiä koruhöyheniään. Toiset vielä rakentelevat
itselleen lehtimajojakin, koristelevat niitä kaikenlaisilla
kiiltävillä ja välkkyvillä esineillä ja tanssivat niissä. Muutamat
linnut, jotka eivät voi laulaa eikä näyttää lento-, ei tanssitaitoa,
saavat nokallaan aikaan omituista kolinaa. Niinpä kaikki haikarat
kosivat lyömällä nokkansa molempia puoliskoita hyvin sukkelaan
vastakkain, joka kolina on heiltä puuttuvan äänen sijassa: samoin
kaikki tikat nokallaan niin tiheään hakkaavat jotakin kuivaa oksaa,
että puu värisee ja kauas metsään kaikuu rummutus.
Vaikka naaras ei sille tehtyä rakkauden tunnustusta oikeastaan;
hylkääkään kylmäkiskoisesti, niin se sentään ainoastaan hätätilassa
valitsematta suostuu kehen hyvänsä ensimmäiseen kosijaan. Alussa
se näköjään hyvin välinpitämättömästi kuuntelee hellimpiä
rakkaussäveliä, katsoo kaikkia lentoleikkejä ja tansseja, joita sen
kunniaksi pidetään sekä kaikkea komeutta, kuin sille näytetään.
Useimmiten se käyttäytyy, kuin kaikki tuo lumokeinojen tuhlaus ei
ollenkaan olisi minkään arvoinen. Mukavasti, näköjään ihan huolimatta
kosijan vehkeistä tekee se tehtäviään, jopa etsii ravintoaankin.
Monesti, tosin ei läheskään aina, tulee se laulun tai tanssin
houkutuksesta lähemmäksi, vaan ei millään tavoin, ei vähimmälläkään
merkillä osoita taipuvaa myötätuntoisuutta. Monet naaraslinnut,
varsinkaan moniavioisuudessa eläväin kanalintujen naarakset eivät
edes tule kukkojen leikkipaikoillekaan, vaikka nämä kanat eivät
suinkaan ole kylmäkiskoiset, vaan päin vastoin monesti kiihdyttävät
kutsuvilla äänillään kukkoja hurjimmilleen. Jos kukko tulee kanan
mielestä liian tunkeilevaksi, niin kana pakenee. Se harvoin lienee
toden tekoa, mutta tavallisesti sitä kestää niin itsepäisesti, että
ei aina käy päättää, onko pako todella pelkkää pakoa ilman mitään
sivutarkoitusta, vaiko vain näön vuoksi. Jos se ei mitään tarkoita,
niin tulevat siten ainakin kosivan kukon kiihko ja muut kosintakeinot
kiihdytetyiksi ylimmilleen. Tulisemmin ja pitämättä mitään lukua
syöksyy kukko pakenevan kanan jäljestä, ikään kuin aikoen pakottaa
sen taipumaan; tulisemmin kuin koskaan laulaa se, vilkkaammin leikkii
ja tanssii tai lentelee, kuin naaras pysähtyy hetkiseksi, ja vielä
kiihkeämmin lähtee ajamaan takaa, kuin naaras taas jatkaa pakoaan.
Luultavasti olisi jokainen naaraslintu taipuvaisempi, kuin se
yleensä on, jos yksi uros olisi ainoana kosijana. Vaan koska yleensä
on uroksia enempi, niin on naaraksella tilaisuus valita. Monta
urosta, välistä suuri joukkokin on yht'aikaa kosimassa, siten tehden
luonnolliseksi naaraksen miettimisen ja valinnan. Tietämättään tai
tahallansa tottelee se lajin parannuksen lakia. Useammista koettaa
se valita paraimman, voimakkaimman, terveimmän, kaikin puolin
oivallisimman; se saa valita. Sen käytöksen vaikutus uroksiin tulee
ilmi rajattomana kateutena, joka saa aikaan pitkällisiä taisteluja.
Joka lintu, näyttäköönpä se meistä miten, viattomalta hyvänsä, on
sankari taistellessaan rakkaastansa, ja jokainen osaa itsekullekin
suotuja aseitaan, nokkaa, kynsi- tai kannusjalkoja, välistä myöskin
sarvimaisilla piikeillä suojeltuja siipiä, käyttää samanlajista
kilpaveljeä vastaan niin tehokkaasti, että taistelu monesti päättyy
toisen kuolemaan.
Linnun laadun mukaan tapahtuu taistelu ilmassa tai maassa, puun
oksilla tai vedessä. Kotkat ja haukat taistelevat kynsillä ja
nokalla ilmassa. Komeat käänteet, kilpailut ylös päin, päästäkseen
tarpeellisen korkealle toisesta, nuolen tavoin tuiskahtavat
hyökkäysiskut, uljas puolustautuminen, ajaminen toisiansa takaa ja
rohkea puolensa pitäminen ovat huomattavia sellaisissa taisteluissa.
Jos kotkan onnistuu iskeä kilpaveljeensä, kouristaa sekin heti
kyntensä toisen rintaan ja molemmat kykenemättä enää taitavasti
käyttämään siipiänsä, syöksyvät pyöriskellen korkeudesta alas. Maahan
saavuttua taistelu tietysti lakkaa, vaan heti, kuin jompikumpi
nousee ilmaan, seuraa toinenkin, ja muutaman minuutin päästä alkaa
kahakka uudestaan. Jos toinen uupuu, ehkä haavoista, peräytyy se,
jopa pakeneekin voittajan kiihkeästi vainoomana kiireimmiten ja
vastarintaa yrittämättä yli sen alueen rajojen, jonka naaras on
itselleen valinnut; mutta pitämättä lukua mistään tappioista se ei
ennen luovu taistelusta, kuin naaras varmasti yhtyy voittajaan.
Välistä tulee toisen kuolema sellaisen taistelun päätökseksi, vaikka
kyllä harvoin, sillä kotka, jonka kateutta ja vallanhimoa rakkaus
ja kunniantunto ärsyttävät, ei osoita mitään armoa voitetulle, vaan
säälimättä tappaa vastustajan, joka ei enää kykene taistelemaan eikä
pakenemaan. Tappavatpa tervapääskytkin, vaikka näköjään ovat erittäin
viattomia lintuja, kilpaveljensä siten, että he taistellessaan ihan
kotkien ja haukkain tavalla iskevät terävät kyntensä toistensa
rintaan ja sitä niin pahasti repivät, että haavoittunut usein kuolee.
Kaikki laululinnut ennen taistelua tekevät oikean taisteluun
vaatimuksen. Muuttuupa laululinnun viserryskin aseeksi, jolla voidaan
taistella ja voittaa, vaikka tosin verta vuodattamatta; leikin
huuto, joka vasta oikeastaan ilmoittaakin hehkuvimman kosinnan,
kiihottaa aina kateutta. Ken osaa matkia käen ääntä, voi varsin
helposti houkutella sen varovaisen linnun ihan siihen puuhun,
jonka alle itse asettuu; ken osaa matkia hyvästi kuhankeittäjän
mutkikasta vihellystä, sepel- ja turturikyyhkysen kuherrusta,
tikan rummutusta tai mitä hyvänsä linnun kosintalaulua tai ääntä,
hän saa niitä myöskin houkutelluksi luoksensa. Jos kilpakosija
ilmestyy, niin se ilmoittaa tulonsa ensin huudolla tai laululla,
mutta ryhtyy kohta tosi toimiin, ja silloin alkaa yhtä kiihkeä
taistelu kuin edellämainittujen kesken. Äkäisimmästi huutaen ja
parkuen ajavat kilpaveljet toinen toistaan joko yläilmoissa tai
alhaalla, puiden latvojen tai pensaiden lävitse ja kuten naarasta
ahdistaessa ärsyttävät nytkin toisiaan vielä uhkaavilla äänillä,
jopa myöskin laululla, korumerkkien näyttelemisellä ja pilkallisilla
liikkeillä oikein vihan vimmaan. Jos ajaja tavoittaa pakenevan
vastustajan, iskee se sitä nokallaan niin, että höyhenet pölisevät;
jos ajaja hellittää, kääntyy pakeneva silmänräpäyksessä puolestansa
hyökkäämään; jos ei kumpikaan pakene, niin ne hakkaavat aika lailla
toinen toistansa, olivatpa sitte ilmassa jollakin oksalla tai maassa.
Näissäkin taisteluissa tapahtuu päätös vasta siten, että naaras
antautuu jommankumman taistelijan puolelle.
Maalinnut taistelevat aina maassa, vesilinnut ainoastaan vedessä.
Miten tosissaan kanat taistelevat, tietää jokainen, ken on nähnyt
kaksi kukkoa tappelevan. Niiden taisteluissa on henki vaarassa,
vaikka kuolema tavallisesti vain silloin seuraa kuin ihminen
raakuudessaan teroittaa kukkojen luonnolliset aseet ja heikontaa
puolustuskeinot. Taistelevat kilpakosija-kamelikurjet käyttävät
samoin voimakkaita jalkojaan ja repivät eteen päin potkien vahvoilla
ja terävillä kynsillään vastustajansa rintaan, ruumiisen ja
jalkoihin syviä haavoja. Kiihtyneet trapit puhaltavat kaulapussinsa
suureksi, kääntävät siipensä nurin, levittävät purstonsa pyöreäksi
ja muristen syljeksivät hyvän aikaa sekä siten vaadittuaan toinen
toistansa taisteluun käyttävät nokkaansa oikein tuntuvasti.
Rannan juoksulinnut, ja varsinkin kaikesta, sekä naaraksista että
kärpäsistä, auringon valosta ja paikasta, riitelevät suokulaiset
ryntäävät vastakkain, nokka ojennettuna kuin keihäs, ja ottavat
iskuja vastaan rintahöyhenillään, jotka ovat suokulaisilla
kehittyneet oikeiksi kiiviksi. Liejukanat juoksevat uivalla,
hyllyvällä vesikasvi-peitteellä vastakkain ja pieksävät jaloilla
toisiaan. Joutsenet, hanhet ja sorsat ajelevat toisiaan niin kauan,
kunnes toisen onnistuu saada toista kiinni töyhdöstä ja pitää sen
päätä veden alla, että toinen on tukehtua tai ainakin niin heikkonee,
että ei heti voi jälleen ryhtyä taisteluun; joutsenet antavat kuten
kannuslinnut tuntuvia iskuja siipiensä reunoissa olevilla kovilla ja
terävillä sarvimaisilla pistimillä.
Naaras ei näytä siihen asti, kuin valitsee jonkun uroksen, ottavan
mitään osaa sellaisiin kilpakosijain taisteluihin, eikä edes
innostuvankaan niistä, mutta kuitenkin katselee niitä täydellä
huomiolla, koska se aina suostuu voittajaan, ainakin tyytyy sen
kosintaan. Millä tavalla naaras päätöksensä ilmoittaa, en osaa
sanoa, en uskalla edes luullakaan mitään. Vielä noiden taistelujen
kestäessä valitsee se ja siitä silmänräpäyksestä lähtein antautuu
ehdottomasti valitun uroksen valtaan, seuraa häntä ja ottaa
nähtävällä mielihyvällä vastaan sen rakkauden osoitukset, jopa
itsekin hellästi vastaa hyväilyihin. Ikävöivästi kutsuu se häntä,
riemuiten tervehtii sitä ja vastustamatta mukautuu sen toiveihin.
Kiinni toisissaan istuu papukaijapari vierekkäin, vaikka satojakin
olkoon samassa puussa; täydellinen sopu ja yksimielisyys tulee
ilmi molempain toimissa, ainoastaan yksi tahto näyttää molempia
vallitsevan. Jos toinen syö jotakin, syö toinenkin; jos uros siirtyy
toiseen paikkaan, seuraa naaras; jos uros kaiuttaa ääntänsä,
antaa naaraskin äänensä kuulua. Hyväillen nyppii toinen toistaan
höyhenistä ja mielellään ojentaa toinen toiselleen päätään ja
niskaansa, saadakseen sellaisia rakkauden osoituksia. Naaraslinnulla
ei puolestaan ole loukkaavia oikkuja, ei äreyttä eikä suuttumista,
ei haukkumista eikä tyytymättömyyttä, vaan ainoastaan rakkautta
ja hellyyttä, ja uros on onnellinen ja autuas tiedossaan, että on
saanut omaksensa, mitä on halunnut. Samoin kuin hänen tahtoansa
noudatetaan, taipuu hänkin naaraksen toiveihin; jos naaras nousee,
jättää uroskin istuinpaikkansa; jos naaras lähtee kotiseudusta,
seuraa uros häntä vieraasen maahan; jos se kääntyy kotia kohti, palaa
uroskin lapsuutensa seuduille. Eipä ihme siis, että lintujen avio on
onnellinen ja moitteeton. Elinajakseen yhtyneet puolisot saattavat
kyllä vanheta, heidän rakkautensa ei koskaan vanhene, vaan pysyy
ainiaan nuorena ja saa joka kevät uutta intoa lemmelleen; molemmin
puolinen hellyys ei vähene pisimmänkään liiton aikana. Uskollisesti
suorittavat molemmat puolisot osansa välttämättömistä taloustoimista
pesän teon, munien hautomisen ja poikasten kasvatuksen aikaan;
uhraavaisesti auttaa uros naarasta kaikissa vaikeissa toimissa,
joita poikaset sille tuottavat; rohkeasti hän toimii sen turvaksi;
arvelematta antautuu se silminnähtäviin vaaroihin, jopa kuolemaankin,
milloin naaras on pelastettava. Lyhyesti sanoen: molemmat ottavat
liittonsa ensi hetkestä asti osansa iloista ja suruista, ja jos
erityisiä sotkevia asian haaroja ei satu, kestää tällainen hellä
liitto koko elinajan.
On kylliksi havaintoja, jotka tätä todistavat. Tarkkasilmäiset
tutkijat, jotka olivat vuosikausia peräkkäin tarkastelleet muutamia
lintuja ja viimein oppineet tuntemaan ne niin tarkkaan, että osasivat
erottaa ne muista samanlajisista linnuista, ovat siitä meille
takauksena, ja jokaisen meistäkin, joka vain tarkkaavasti katselee
paraiten näkyviä lintuja, täytyy havaita samaa. Onhan Saksassa talon
omistajalla kyllin tilaisuutta katsella katolla istuvaa haikaraparia,
oppiakseen erottamaan ne linnut muista haikaroista niin tarkkaan,
että hän ei voi heistä erehtyä, ja ken haikaroita tarkastelee, saa
kokea, että juuri sama pari aina palaa siihen pesään niin kauan,
kuin molemmat puolisot elävät. Ja joka tutkija tai metsästäjä, kuin
tarkkaan katsoo vaeltavia lintuparvia taikka, jos sukupuolen erotus
ei ole silmin huomattava, ampuu yhden parin, aina kyllä huomaa,
että ne molemmat todella ovat uros ja naaras. Matkoillani Afrikassa
olen monesti tavannut lintupareja, jotka täälläkin elivät hellässä,
lintujen avioliittoja niin hyvältä puolen kuvaavassa yhteydessä,
olivat yhtä eroamattomat kuin kotona pesässään, tekivät kaikkea
yhdessä ja arvattavasti myöskin yhdessä kärsivät. Yhteen kuuluvat
kääpiökotkaparit voitiin vielä silloinkin huomata puolisoiksi, kuin
ne suuressa joukossa matkustivat tai pitivät yötä. Isot joutsenet,
joita minä tarkastelin Mensale-järvessä Egyptissä, tulivat parvittain
ja samoin parvittani läksivät. Kaikki muutkin oikeissa avioliitoissa
elävät linnut, joita tiellä tapasin, vahvistivat tätä sääntöä. Että
molemmat puolisot myöskin yhdessä kärsivät, näin, kuin tapasin
eräässä Etelä-Nubian lammikossa haikaraparin, johon koko huomioni
kiintyi siitä syystä, että se vielä sellaiseen aikaan oleskeli
siellä, jolloin kaikki muut haikarat jo ammoin olivat siirtyneet
syvälle Sisä-Afrikkaan. Saadakseni selkoa viivästymisen syystä
tapasin minä ne linnut ja huomasin naarakselta siiven murtuneen,
joten se ei päässyt edelleen matkustamaan; siinä siis ihan terve uros
yksinomaan vain naaraksen avuksi ja seuraksi oli jäänyt sellaiseen
seutuun, jossa ei ollut mitään tavallisen talviasunnon mukavuuksia.
Kaikkein avioliitossa eläväin lintujen uskollisen ja hellän liiton
rikkoo vasta kuolema.
Tämä on sääntö, mutta on siinäkin poikkeuksia. Yksin
yksiavioisuudessakin eläväin lintujen kesken tapahtuu uskottomuutta,
vaikka tarvoin. Vaikka avionaarakset tavallisimmin vakavasti
pysyvät uskollisina puolisoilleen, eivät tähystele muita uroksia,
vielä vähemmin ottavat ketään ystäväkseen, vaikka joku koettaisi
tunkeutuakin, niin erittäin huomattavat jonkun vieraan ominaisuudet
voivat kuitenkin vaikuttaa pahaa. Samanlajinen mestarilaulaja,
jonka laulu on paljon parempi puolison laulua, tai kotka, joka
on kaikin puolin tai ainakin monessa kohdin etevämpi naaraksen
valitsemaa kotkaurosta, voi tuntuvasti häiritä satakielen tai kotkan
avioliittoa, jopa ehkä saattaa naaraksen luopumaankin puolisostansa.
Sitä todistavat yksinäiset urokset, jotka hautomisajan edellä ja
sen kestäessä kuljeksivat laajalti, aristelematta tunkeutuvat
avioparin alueelle ja rohkeasti pyrkivät naaraksen suosioon: sitä
todistavat kiihkoiset taistelut, joita heti alkaa oikean puolison
ja tulokkaan välillä ja jotka vielä nytkin tavallisesti tapahtuvat
ilman naaraksen osanottoa; sinne päin viittaa ainakin jossain määrin
yht'äkkiä leskeksi joutuneen naaraksen käytös, joka osaa lohduttaa
mieltänsä heti uudella avioliitolla, vieläpä, jos niin sattuu, ottaa
omakseen entisen puolisonsa surmaajankin. Ebenseen ritarikartanon
katolla Erfurtin luona majaili monta vuotta haikarapari, joka kyllä
eli paraimmassa sovussa, mutta ei jäänyt ilman kiusauksia, koska
sitä lakkaamatta häiritsivät yksinäiset, pesää ja naarasta omikseen
tavoittelevat tulokkaat. Eräänä keväänä ilmestyi siihen seutuun uros,
joka oli paljon tunkeilevampi ja itsepäisempi kuin kaikki entiset
kosijat ja pakotti aviohaikaraa lakkaamatta taistelemaan tai ainakin
vartioimaan. Kuin se eräänä päivänä, ehkä taistelusta väsyksissään,
pää siiven alla, näköjään maaten istuu pesänsä päällä, syöksyy tuo
ahdistaja yht'äkkiä ylhäältä ilmasta hänen päällensä, lävistää
hänet nokallaan ja sysää ruumiin alas katolta. Ja mitä leski? Se ei
karkoita kavalaa puolisonsa salamurhaajaa pois luotansa, vaan päin
vastoin arvelematta ottaa hänet sijaan ja hautoo edelleen, kuin ei
mitään olisi tapahtunut.
Tämä ja muut äsken kerrotut asiat eivät tuota kunniaa lintuvaimoille,
mutta, kuten jo huomautin, päinvastaiset todistukset näyttävät,
että nuo tapaukset ovat vain poikkeuksia säännöstä ja siis sääntöä
vahvistavat. Ja jospa todella huomattaneenkin naaraksissa näennäistä
tai todellista syytä, on aina muistettava, että urokset, joilla on
paljon suurempi syy kuin vähempilukuisilla naaraksilla säilyttää
aviouskollisuutensa, voivat myöskin unhottaa sen. Ken tuntee
kyyhkyset, jotka on ihan väärin asetettu kaikkein mahdollisten
hyveiden vertauskuviksi, hän myöskin tietää, miten vähän he
ansaitsevat sitä mainetta, joka vanhasta ajasta on heistä tullut
meille perinnöksi. Heidän hellyytensä on lumoava, mutta ei oikeaa
lajia; heidän uskollisuuttaan vaimojansa ja lapsiansa kohtaan
ylistellään, mutta koetusta se ei kestä. Ottamatta lukuunkaan
kyyhkyurosten välinpitämättömyyttä isän velvollisuuksista, he varsin
usein rikkovat avioliiton horjumatonta lakia ja puolisoittensa
hautoessa usein hyväilevät toisia kyyhkynaaraksia. Sorsalinnut
tekevät vielä pahemmin eivätkä punakanat yhtään paremmin. Heti,
kuin sorsat ehtivät hautomaan, yhtyvät eri parien urokset parviksi,
kuluttavat aikaansa, miten paraiten osaavat, antavat vaimojensa
sill'aikaa nähdä vaivaa, jopa yksin pitää huolta poikasistakin ja
tulevat vasta sitte jälleen naarassorsain, ehkäpä ihan vierasten,
luo, kuin poikaset ovat kasvaneet suuriksi, itse toimeen tuleviksi
eivätkä enää tarvitse isänsä apua. Punakanat, ja turkinpyyt
luultavasti samalla tavalla, kuljeksivat leikin aikaan tappelemassa
minkä hyvänsä kukkojen kanssa, kuin eteen sattuu, ja sen tähden
espanjalaiset niitä kesyillä kukoilla houkuttelevat ja tappavat;
mutta myöhemmin, sitte, kuin jo kanat ovat hautomassa eikä kukoilla
enää ole halua taisteluun, rientävät ne kanojen huudosta luo, jopa
kiireisemminkin kuin ennen.
Kuitenkin, kuten sanottu, ovat ne vain poikkeuksia säännöstä
eikä niitä voida likimainkaan verrata monivaimoisuudessa eläviin
lintuihin. Turhaan on koetettu selittää karjalintujen, käkien,
fasaanien, metsojen, kalkkunain, viiriäisten, riikinkukkojen ja
suokulaisten monivaimoisuutta, löytämättä mitään riittävää syytä.
Kuin oletetaan ja lausutaan, että käet ja sen lähimmät sukulaiset
eivät haudo, koska niiden aina täytyy olla valmiina ja esteettöminä
hillitsemään hävittäväisten hyönteistoukkain tuhoja, mihin niitä
vain ilmestyy, ja sen tähden eivät elä oikeissa avioliitoissa
eivätkä voi pitää huolta omista poikasistaan, silloin kyllä
puhellaan, lörpötelläkseen jotakin, mutta ei selitetä mitään,
koskapa karjalinnutkin ilman sellaista syytä jättävät sikiönsä
vierasten hoidettavaksi; ja kuin lausutaan sellainen oletus, että
luonto on monivaimoisuuden kautta tahtonut toimittaa runsaammin
perillisiä muutamille kanalintu-lajeille, joita monin tavoin suuresti
ahdistellaan ja vähennellään, niin silloin on mahdoton käsittää,
minkä tähden luonto ei olisi sitä saanut aikaan samalla tavalla
kuin muissa kanoissa, jotka elävät yksivaimoisuudessa eivätkä
hedelmällisyydeltä kuitenkaan ole noita toisia huonommat.
Käyttäessäni moniavioisuus-sanaa tiedän kyllä, että tavallisesti
puhellaan lintujen monivaimoisuudesta. Sellaista minä en tiedä omasta
kokemuksestani, eikä minun tietääkseni sitä ole myöskään koskaan
todistettu millään eittämättömän oikeilla havainnoilla. Sillä himo
on molemminpuolinen, naaraksilla ei yhtään vähemmin rajaton kuin
uroksilla. Naaraskäki yhtyy tänään tähän, huomenna tuohon urokseen,
vieläpä saman tunninkin kuluessa osoittaa useammille suosiotansa,
ja valitsematta antautuu kana mille kukolle hyvänsä. Aviosta ei
heillä ole puhettakaan. Urokset eivät pidä lukua naaraksista muuta
kuin hetkisen, ja ihan samoin tekevät naarakset; kumpikin sukupuoli
kulkee omia teitään, jopa pysyvät ihan erillään paitsi leikin
aikana, eikä toinen huoli yhtään toisen kohtalosta. Rajaton himo ja
siitä suurimpaan määrään kiihtynyt kateus uroksissa, vallanhimoinen
vaatiminen ja nöyrä suostuminen, hurja kosinta ja mielellään
taipuminen, sitte täydellinen välinpitämättömyys toisistaan ovat
näillä linnuilla eri sukupuolien keskinäistä seurustelua kuvaavina
tuntomerkkeinä. Siitä myöskin selviää, että näiden lintujen piireissä
paljon useammin kuin minkään muiden lintujen kesken tehdään
seka-avioita ja saadaan aikaan sekasikiöitä, jotka viettävät kurjaa
elämää ja joko kuihtuvat lapsettomina taikka, jos saavat rakennetuksi
aviota jommankumman kantalajinsa kanssa, tuottavat oikeita perillisiä
ja siten jälleen palautuvat oikeaan lajiinsa. Sekaliittoihin yhtyvät
tosin muutkin, s.o. yksivaimoisuudessa elävät linnut, mutta ihan
varmaan vain silloin, kuin niitä lajisensa puolison täydellinen
puute siihen pakottaa, jota vastoin noilla toisilla näyttää vain
houkutteleva tilaisuus olevan ihan yhtä usein syynä kuin sellainen
puutekin.