Huolettomasti ja vapaasti liikkuivat aina puutteen alkuun asti
Karru-aron voimakkaat ja nopeat, villit ja itsetietoiset,
komeaväriset lapset, sebra, kvagga ja dauv, laajaa aluettansa,
kukin lauma omia teitänsä vanhan, kokeneen ja taisteluihin
harjautuneen oriin johdolla. Silloin alkoivat talviajan huolet.
Vesilammikko toisensa jälkeen jää tyhjäksi ja yhä lukuisammiksi
kasvavat eläintungokset niiden ympärillä, joissa vielä on vettä.
Yhteinen hätä saattaa vallattomimmatkin oriit unhottamaan riitansa
ja taistelunsa. Entisten pikku joukkojen eli tabuunien sijassa on
nyt monen sadan suuruisia laumoja, jotka nyt toimivat yhteisesti
ja viimein yhdessä myöskin lähtevät talviseudusta jo ennen, kuin
vedenpuute ehtii heikontaa voimia ja laimentaa itsepäistä tahtoa.
Innokkasti kuvaavat matkustajat sellaisten vaeltavain tiikerihevosten
suurenmoista näytelmää. Laajalti on tarkastelijan silmäin edessä
hietatasankoa, jonka punaiselta välkkyvää pohjaväriä ainoastaan
siellä täällä keskeyttävät tummat, auringon hehkusta palaneet
ruohopilkut ja jota ainoastaan jotkut viuhkalehtiset mimoosaryhmät
niukasti varjostavat ja hyvin etäällä sinertäväin vuorten terävät
piirteet rajoittavat. Keskellä sellaista maisemaa nousee tomupilvi
nousemistaan kuin savupatsas sinitaivasta kohti, vaikka ilmassa
ei tunnu tuulen värähdystäkään. Yhä enemmän lähestyy se pilvi ja
viimein alkaa siinä näkyä liikkuvia, eläviä olentoja. Pilven verhosta
esiytyen tulee kirkasvärisiä omituisen kuvikkaita eläimiä katsojan
silmäin eteen; tiheissä riveissä, kaulat ja hännät pystyssä, niska
niskassa kiinni, joukon jatkona kummallisen muotoisia gnu-eläimiä eli
anttilooppihevosia ja kamelikurkia, juoksevat ne ohitse, kiiruhtaen
toiselle, ehkä etäisellekin laidunpaikalle, ja ennen, kuin tarkastaja
ehtii oikein tointuakaan, on villi lauma taas kadonnut näkyvistä,
hävinnyt näkymättömän laajan aron peittoon.
Talven karkoittamat anttiloopit kulkevat myöskin avaroita lakeuksia
enimmäkseen samaan suuntaan, vaikka ei aina samoja teitä. Lukuisimmin
on juoksukaureita, joka on kaikkein kauneimpia ja muhkeimpia
gaselleja. Juoksukauriin tavaton kauneus ja lumoava suloliikkeisyys
viehättävät jokaista, kuin tarkastelee häntä vapaudessaan,
miten se milloin notkeasti astuskelee, milloin paikoillaan syö,
milloin vallattomasti hypähtelee, niin että tulee näkyviin sen
kaunein koristus, lumivalkoinen, harjantapainen töyhtö, joka
tavallisesti astuessa on kätkössä seljän ojassa vähän taempana
keskiruumista. Ei mikään muu anttilooppi kokoudu niin suuriksi
laumoiksi kuin tämä, jos puute pakottaa sitä vaeltamaan. Turhaa
on sanarikkaimmankaan kertojan koettaa saada ketään, joka ei itse
ole nähnyt juoksukauris-matkuetta, edes sinne päinkään oikein
käsittämään sitä ihmeellistä näytelmää. Oltuaan jo viikkokausia
koossa, ehkäpä yhä vielä odoteltuaan ensimmäistä sadetta päättää
juoksukauris kuitenkin viimein lähteä vaeltamaan. Satoja yhtyy
toisiin satoihin, tuhansia toisiin tuhansiin, sitä enempi, mitä
pahempi on puute, mitä polttavampi jano ja mitä pitempi matka jo
on kuljettu. Joukoista tulee laumoja ja ne yhä kasvavat, kunnes ne
aurinkoa pimittävän heinäsirkkaparven kaltaisena kulkevat tietänsä.
Tasangoilla on niitä koko neliöpeninkulmain alat täynnä, vuorten
solissa sulloutuvat ne ihan kiinni toisiinsa ja kulkevat sellaisella
voimalla, että mikään muu eläin ei voi niitä vastustaa; laaksojen
läpi lainehtivat ne kuin yli rantojensa paisunut, kaikki mukaansa
raastava kymi. Mieltä huumaavasti, saattaen levollisimmankin ihmisen
hämmästymään, lainehtii eläinvirta ohitse välistä päiväkausia. Kuten
ahnaat muuttosirkat syövät nämäkin nääntyvät eläimet ruohon ja
lehdet, viljan ja muut hedelmät; ei jää korttakaan niiden tielle.
Jos ihminen astuu eteen, kaatavat ne hänet heti maahan, ja tuhannet,
vaikka kyllä keveätkin sorkat loukkaavat häntä niin pahoin, että
saa iloita, jos pääsee siitä hengissä. Eteen sattuva lammaskatras
joutuu sekaan, vyöryy virran mukaan ja häviää ainiaaksi. Leijonan,
joka luuli vaivatta saavansa syötävää, täytyy päästää sieppaamansa
uhri kynsistään ja ajelehtaa virran mukana. Lakkaamatta tunkeutuvat
taimmaiset eteen päin ja esimmäiset hitaat pakenevat toisten
tunkeutumista; lakkaamatta koettavat keskimmäiset päästä sivuille,
mutta joka puolelta pidetään sitkeästi vastaan. Tomupilvien päällä,
joita nämä äärettömät vaeltelevat joukot nostavat, kiertelee
kotkia; lauman sivuille ja taakse liityy joukottain kaikkia petoja
hautajais-saattoväeksi; vuorten solissa väijyvät pyssymiehet,
ampuen luodin toisensa perästä tähän tungokseen. Siten janoiset
elukat retkeilevät peninkulmittain, kunnes kevät viimein tulollaan
hajoittelee niiden laumat.
Tarvitseekohan minun vielä tämän jälkeen kuvata muita vastentahtoisia
vaelluksia, sellaisia, kuin naalit ja jääkarhut välistä tekevät,
milloin jäälautta, jolla he pyytelevät, hajoaa ja he joutuvat meren
aaltoihin, kunnes, jos hyvin käy, pääsevät johonkin saareen? Enpä
luule, sillä sellainen matkustelu ei ole mitään vaeltamista, vaan
ainoastaan aalloilla ajelehtimista.
Lintujen rakkaus ja aviot.
Vastustamattomasti, pakottavan luonnonlain tavalla liikkuu
kaikissa elävissä olennoissa vietti eli halu kiinnittää itseensä
lajinsa toinen sukupuoli, yhdistää omaan olemukseensa toinen olemus,
oman tahdon uhraamisella herättää samanlaisia tunteita ja siten tehdä
sisällisin liitto, kuin olentoa yhdistää olentoon, elämätä elämään.
Ei mikään voima ole niin mahtava, että se voisi lakkauttaa tämän
lain; ei mikään käsky niin jyrkkä, että se voisi siihen vaikuttaa.
Vastustamattomasti raivaa se kaikki esteet ja voitollisesti
kilvoittelee pyrintönsä perille.
Rakkaudeksi me sanomme sitä kaikkivaltiasta voimaa, jonka kautta tämä
laki hallitsee, kuin on puhe sen vaikutuksesta ihmisiin; vietiksi,
kuin puhumme sen vaikutuksesta eläimiin. Sanoilla leikittelyä se on
eikä mitään muuta, paitsi jos rakkaus sanalle nimenomaan annamme
sen merkityksen, että se ihmisissä jalostaa, tekee siveellisiksi
kaikki luonnon vietit. Jos emme tee sitä erotusta, on vaikea erottaa
rakkautta ja viettiä toisistaan. Ihminen ja eläin ovat saman lain
alaiset, mutta eläin tottelee sitä nöyremmin kuin ihminen. Se ei
punnitse, se ei ajattele, vaan antautuu sen vaikutuksen valtaan, jota
vastoin ihminen useinkin tottuu vapautumaan sen vaikutuksesta.
Se tosin, joka edeltä käsin uskaltaa eittää ihmisen kuulumista
eläinkuntaan, katsoo eläintä vain pelkäksi eläväksi koneeksi,
jota sen ulkopuolella vaikuttavat voimat liikuttavat ja ohjaavat,
kiihottavat toimintaan, saattavat tavoittelemaan oman lajinsa
toisen sukupuolen suosiota sekä riemusta laulamaan ja ärsyttävät
taistelemaan kilpakosijoita vastaan; hän tietysti ei myöskään
lainkaan myönnä sellaisella koneella olevan mitään vapautta eikä
omaa tahtoa, ei vastakkaisten mielenväreiden ristiriitaa, ei
tunne- eikä järkielämää. Korottamatta itseänsä hän siten, että omistaa
yksinomaan itsellensä kaiken henkisen toimikyvyn tai ainakin kaiken
henkisen vapauden, alentaa eläimen vain oman tyhjän turhamaisuutensa
irvikuvaksi, joka pikemmin elää vain varjoelämää kuin todellista ja
jolla siis ei voi olla mitään olemassa olon iloa.
Oikeammin ja epäilemättä paremmin oikeuden mukaan teemme, jos
oletamme olevan päin vastoin, emmekä ehkä ole liian ankarat, jos
väitämme, että, ken ei tunnusta eläimellä olevan ymmärrystä, hänen
tarvitsisi olla huolissaan omasta ymmärryksestään, tai että se, joka
ei tunnusta eläimellä olevan tunne-elämää, ei itse vielä tiedä,
mitä tunne-elämä onkaan. Ken ilman mitään edeltä käsin tehtyjä
päätelmiä tarkastelee, hänen täytyy ennemmin tai myöhemmin huomata,
että kaikkein eläinolentojen henkinen toiminta, olkoonpa se miten
monimuotoinen hyvänsä, johtuu samoista laeista ja että joka eläin,
kukin omassa elinpiirissään ja samoissa oloissa, ajattelee, tuntee
ja toimii samalla tavalla kuin toinen eikä, päin vastoin kuin
ihminen, joudu niin sanottujen korkeampain lakien mukaan näyttämään
ihan määrättyjä elämän ilmauksia. Laiksi saatetaan ehkä sanoa
eläinten toimintain vaikuttimia, mutta silloin on aina muistettava,
että ihminenkin on niiden alainen. Hänen henkensä voi kyllä tehdä
palvelijoikseen muutamia niistä luonnon laeista, vaikuttaa toisiin
tai ehkäpä aika-ajoin niitä kiertääkin, mutta ei koskaan kukistaa
niitä, ei tehdä niitä tyhjiksi, olemattomiksi.
Minä koetan todistaa väitteitäni selittämällä esimerkkien avulla,
miten yhtäläiset yleensä ihmisen ja eläimien elämän ilmaukset voivat
olla, miten yhtäläisen pakottavasti ihmiseen ja eläimiin vaikuttaa
tärkein kaikista luonnonlaeista, se, joka tarkoittaa kunkin lajin
pystyssä pysymistä tai josta se seuraa. Ihminen ja lintu, mikä suuri
juopa heidän välillään, heidän molempain elämänsä välillä! miten
suuri erotus heidän tekemisensä ja toimintansa välillä! onko mitään
voimaa täyttämään sitä juopaa? voidaanko ajatella oloja, jotka
saattavat molemmat näyttämään hyvin yhtäläisiä elämän ilmauksia?
Koettakaamme katsoa.
Varomattomimmin kuin ihminen antautuvat linnut vuodenaikojen
vaihtelun alaisiksi. Ne eivät kylvä ei niitä eikä kokoo latoihin;
niiden siis täytyy miten hyvänsä mukautua vuodenaikoihin, jos
tahtovat tulla toimeen ja elää. Sen tähden ne kukoistavat keväällä,
kantavat kesällä hedelmää, korjaavat sen ja itsensä syksyllä ja
lepäävät talvella kuten äidillinen maakin. Lintujen elämän ilmaukset
riippuvat vuoden eri ajoista. Tässä kohden vallitsee todella
rautainen laki, jonka rinnalla, jota vastaan kaikki vapaus, kaikki
oma tahto on mahdoton. Mutta mitäpä siitä vapaudesta ja omasta
tahdosta johtuisi muuta kuin puutetta ja hätää, oman ja poikasien
hengen uhraamista? Linnut siis nöyrästi taipuvat sen lain alaisuuteen
ja nauttivat siten vapautta, jota me ihmiset saattaisimme heiltä
kadehtia ja kadehtisimme, jos emme kykenisi irtautumaan enemmän kuin
ne vuodenaikain vaikutuksen vallasta. Vaan emmekö mekin kukoista
keväällä, emmekö mekin lepää talvella? Ja eikö meidänkin täydy
taipua rautaisen välttämättömyyden mukaan? Vaikka linnut ovatkin
tässä kohden sidotut, niin ne toisissa kohdin säilyttävät vapautensa
ja oman tahtonsa ja käyttävät molempia paljon iloisemminkin ja
esteettömämmin kuin ihminen.
Ei mikään lintu vapaatahtoisesti luovu rakkauden iloista; ainoastaan
muutamat irtautuvat avion kahleista; mutta jokainen koettaa niin
pian kuin mahdollista saavuttaa ja nauttia rakkautta. Jo ennen
pääsemistänsä lapsuuden puvusta tuntee lintu sukupuolien eron ja
pitää sitä arvossa; jo paljon ennemmin taistelee nuori uros ikään
kuin poikamaisessa vallattomuudessa vertaistensa kanssa; kasvettuaan
se heti innokkaasti ja väsymättä hankkii itselleen omaan lajiinsa
kuuluvan naaraksen suosiota. Ei yksikään uroslintu jättäydy vanhaksi
pojaksi, ei yksikään naaraslintu hylkää soveliasta kosijaa. Vaimon
tähden vaeltaa mies levähtämättä ja matkan päätä tietämättä yli
maiden ja merien; arvokkaan miehen tähden unhottaa lintuvaimo
kärsityn tuskan ja ahdistavan surun, olkootpa ne kuinka syvälliset
hyvänsä; arvokkaimmalta näyttävän kosijan tähden rikkoo naaras ehkä
entisen avioliitonkin.
Joka naaraslintu saa itselleen puolison, mutta joka uroslinnun ei
ole yhtä helppo saada. Sillä lintujenkin kesken täytyy niin suurta
omaisuutta etsiä ja kilvoittelemalla saada se. Yleensä on enempi
uroksia kuin naaraksia; monen uroksen täytyy siis tyytyä kovimpaan
kohtaloon, kuin sitä voi kohdata, ja ainakin toistaiseksi elää
yksinänsä. Kaikkein enimmille linnuille on yksin olo tuskaksi,
jota he kaikin voimin koettavat saada poistetuksi. Ne sen tähden
vaeltelevat kosintaretkillä laajalti, etsiskellen ahkerasti puolisoa,
ja kosivat rohkeasti, missä vain luulevat kosittavia olevan, samapa
se, ovatko ne vielä yksinäisiä vai jo miehen saaneita tai jo
joutuneita leskiksi. Jos urosten vaellukset olisivat turhat, niin ne
luultavasti eivät niin säännöllisesti kuljeksisi, kuin ne todella
tekevät.
Pyrkiessään naaraksen suosioon käyttävät urokset kaikkia keinoja,
kuin luonto on heille antanut. Jokainen näyttää lajinsa ja kykynsä
mukaan paraimpia lahjojaan, jokainen koettaa näyttää itseään
lumoavimmalta puolelta, näytellä kaikkea rakastettavuuttansa, kaikkea
loistoa enemmän kuin muut hänen lajisensa. Hänen intonsa yltyy,
mikäli on toivoa kositun taipumisesta; oma rakkautensa lumoaa sitä,
saattaa sen intoihinsa. Mitä vanhempi se on, sitä huomattavammin
se käyttäytyy, sitä itsetietoisemmin mahtailee, sitä rajummin
tavoittelee lemmen palkkaa. Sananlasku "ei vanhuus hulluudesta
suojele" joutuu hänessä häpeään, sillä vanhuus ainoastaan ani
harvoin tuomitsee sen heikoksi ja kykenemättömäksi; päin vastoin se
yleensä enentää sille suotua kykyä, ja kypsynyt kokemus vahvistaa
sen täys'voimaisuutta. Eipä ihme siis, että ainakin nuoret naarakset
mieluisemmin valitsevat vanhempia uroksia, eikä sekään, että
vanhemmat urokset kosivat itsetuntoisemmin ja luottavammin, ell'ei
juuri innokkaammin.
Keinot, joilla uroslintu ilmoittaa rakkautensa ja kosintansa, ovat
hyvin monenlaiset, vaan aina kuitenkin tietysti yhteydessä hänen
paraimpien lahjojensa kanssa. Toinen kosii laulullaan, toinen
siivellään, kolmas nokallaan, neljäs jalallaan; joku näyttää
kosiessaan höyhenpukunsa koko komeutta, toinen jotakin erityistä
koristemerkkiänsä, kolmas taitoansa, jota ei milloinkaan muulloin
näytellä. Vakavat linnut leikkivät ja laskevat leikkiä, tekevät
arvokkaita narrin kujeita; äänettömät tulevat puheliaiksi, hiljaiset
vilkkaiksi, tyyniluontoiset kiihkoisiksi taistelijoiksi, pelkääväiset
rohkeiksi, varovaiset huolettomiksi. Lyhyesti sanoen: melkein kaikki
näyttävät jotain toista puolta kuin muuten. Niiden koko olemus
näyttää muuttuneen, koska niiden kaikki liikkeet ovat vilkkaammat
ja kiihkoisemmat kuin muuten, koska niiden käytös on kaikinpuolin
perin toisenlainen kuin tavallisesti ja koska niitä oikea huumaus
innostuttaa, vahvistaen ja jännittäen niiden olemuksen koko voimaa,
niin että mitään väsähdystä ei näy nimeksikään. Ne luopuvat unesta
tai vähentävät levonajan ainakin perin vähäiseksi eivätkä uuvu,
ne valvoessaan ponnistavat ylellisesti kaikkia voimiansa eivätkä
kuitenkaan väsy.
Kaikki laululinnut kosivat selvästi ymmärrettävillä sävelillä, eikä
heidän laulunsa olekaan muuta kuin rakkauden rukousta tai riemua.
Täysi totuus on runoilijan sanoissa:
"Missä satakielet, kysyt vainen,
jotka sulle lumolaulujaan
soitti, kuin ol' kevät ihanainen --
soittivat vain lemmen aikanaan."
sillä satakielen ja kaikkein muiden meitä ilahuttavain lintujen
laulu todella alkaa rakkauden ensi liikkeistä ja päättyy, kuin
rakkauden huumaus haihtuu ja muita tunteita, varsinkin surua tulee
sijaan. Laulaen lähtee lintu kosintamatkalle, laululla se ilmoittaa
naarakselle tulonsa, läsnä olonsa, laululla hän kutsuu sitä luokseen,
innokkaammalla laululla ilmoittaa se ihastuksensa, kuin on saanut
vaimon omakseen, lauluun pukee hän pyyntönsä, ikävänsä ja toivonsa,
laululla hän ilmoittaa voimansa, riemulaululla julistaa onnensa ja
autuutensa ylös taivaasen, laululla hän vaatii taisteluun jokaista
oman lajinsa urosta, joka uskaltaa häiritä tätä onnea. Ainoastaan
niin kauan, kuin rakkauden huumaus lintua innostuttaa, laulaa se
täydellä voimalla, täydellä pontevuudella, ja jos se muuten vielä
laulaa, niin se laulu varmaan on vain sen rakkauden muistelua,
joka häntä kerran teki onnelliseksi. Ken väittää, kuten todella
on väitettykin, että lintu laulaa ihan ilman omaa tahtoansa, että
sen erääsen aikaan täytyy laulaa ja että se toiseen aikaan ei voi
laulaa, hän ei ole koskaan ymmärtänyt tai ei ole tahtonut ymmärtää
linnun laulua, vaan lausuu vain surkuteltavalla tavalla ilmi omat
luulettelunsa. Jos vain todella tarkastellaan, niin kohtapa täytyy
huomata, miten linnun laulu, vaikka yleensä pysyykin samana,
liittyy jokaiseen tunteen liikkeesen, miten se linnussa kulloinkin
vallitsevan mielialan mukaan, kaikuu levollisesti, vahvistuu,
riemastuu ja jälleen heikkonee ja miten se herättää kaikua toisten
urosten rinnoissa. Jos tuo äskeinen väitös olisi tosi, niin täytyisi
joka uroksen laulaa ihan samalla tavalla kuin toinen saman lajin
uros, soittaa oma laulunsa, kuin soittolaatikko kilistelee sen
pyörivälle telalle piikitettyä laulua; ei yksikään lintu osaisi
oppia, ei muuttaa eikä parantaa säveltänsä, ei opetella mestariksi.
Me kuitenkin olemme kokeneet ja saamme kokea olevan juuri päin
vastoin, ja sen tähden olemme vakuutetut, että lintu laulaa ihan
itsetajuisesti, että sen laulussa ilmoitakse sen sielu. Hänkin
on runoilija, joka hänelle määrättyjen rajain sisällä sepitsee,
muodostelee ja kuuluttaa ilmi. Ja kiihottimena siihen on rakkaus
toista sukupuolta kohtaan. Sen vaikutuksesta laulaa, viheltää ja
myrisee närhi, räkättää harakka, muuttaa raakkuva korppi karkeat
äänensä sulaviksi ja pehmeiksi, laulaa muuten äänetön uikku, kaiuttaa
kuikka hurjaa, vaan kuitenkin soinnukasta merilauluansa, pistää
kaulushaikara nokkansa veteen, muuttaakseen ainoan huutoäänensä
kumeaksi, kauas kuuluvaksi mylvinäksi. Tosin lintu laulaa ihan
määräaikaan vain, mutta ei siitä syystä, että se ei voi muulloin
laulaa, vaan koska sillä muulloin ei ole mitään laulun syytä, koska
se ei tahdo laulaa. Hän on vaiti, koska hän ei enää rakasta, koska
hänen leikkiaikansa on ohitse. Tämän todistaa sattuvimmasti kaikkein
tuttu käki. Kolme vuoden neljännestä kuluu, sen kajahuttamatta
ääntänsä kertaakaan; tuleepa sitte kevät, ja silloin hän kukkuu
päivän ensi hetkestä iltamyöhään asti melkein lakkaamatta niin kauan,
kuin sen leikkiaika kestää. Mutta hän vaikenee aikaisemmin etelässä
kuin pohjoisessa, aikaisemmin tasangoilla kuin vuoristoissa ihan sen
mukaan, kuin kasvatusvanhemmat joutuvat hautomistoimissaan, sillä ne
ryhtyvät etelässä ja tasangoilla aikaisemmin pesän tekoon ja ennemmin
pääsevät poikiensa kasvatuksesta kuin pohjoisessa ja korkealla
vuoristoissa.
Moni lintu vahvistaa laululla tai ainakin omituisella äänellä
lausumaansa kosintaa vielä erittäin joillakuilla liikkeillä,
joko siivillä tai jaloilla taikka muilla erinäisillä asennoilla,
ylvästellen kosittavan edessä, ja jotkut kummallisella kalinalla.
Jotkut haukat ja pöllöt ilmoittavat pyyntönsä melkein yksinomaan
tai ainakin paraastaan vain kovilla huudoilla. Sitä vastoin toiset
petolinnut näyttävät joko yksin tai yhdessä naarasten kanssa komeaa
lentoleikkiä, jota saattaisi sanoa milloin tanssiksi, milloin
mylläkäksi. Kotkat, bussaari-, muutto-, puna- ja tornihaukat
kiertelevät toinen toistaan hetkikausia, kiipeävät kierteisesti
äärettömän korkealle, näyttelevät, ilmeisesti molemminpuoliseksi
huviksi ja iloksi, kaikkia lentotemppujaan, huudahtavat tuon
tuostakin kimakasti, välkyttelevät höyheniään auringon paisteessa
ja liitelevät viimein hitaasti johonkin korkeaan istumapaikkaan,
hyväilemään siellä toisiansa edelleen. Haarahaukat tekevät yleensä
samoin, vaan pudottautuvat, siivet puoleksi levällään, yht'äkkiä
hyvinkin korkealta ihan lähelle maan tai veden pintaa, alkavat
sitte paljon nopeammin kuin muuten kierrellä, pysyvät jonkun aikaa
räpytellen ihan paikoillaan tai tekevät muita kummallisia liikkeitä
ja nousevat sitte taas hitaasti ylös äskeiseen korkeuteen. Suohaukat
lentävät pitkän ajan näennäisesti välinpitämättöminä kositun
naaraksen takana tai sivulla, alkavat sitte kierrellä sen ympäri,
tekevät yhdessä toisiinsa kietoutuvia kierteitä, nousevat kositun
luota; pää kohti taivasta, yht'äkkiä melkein pystysuoraan ylös hyvin
korkealle, kiihdyttävät muuten hitaanlaisen lentonsa noustessaan
arvaamattoman nopeaksi, pudottautuvat sieltä nurin niskoin, siivet
melkein koossa, ihan jäykkinä alas, kiertävät siellä pari kolme
kertaa, livahtavat taas ylös ja tekevät sitä tekoaan, kunnes
naaraskin seuraa kosijan esimerkkiä. Kaikkia näitä komeammin lentelee
Sisä-Afrikassa elävä ilvehtijä eli lääkärikotka, kotkan kokoinen
haukka, joka on sekä muodoltaan että käytökseltään kummallisimpia
petolintuja. Sen ihmetyttävä lento vetää kaikkina aikoina puoleensa
tarkastajan huomiota, mutta varsinkin leikin aikaan muuttuu se
verrattomaksi näytelmäksi, hurmaavaksi ilveilyksi, jossa näyttää
olevan kaikkein muiden petolintujen lentotaito yhdistettynä.
Kosivain petolintujen tavalla käyttäytyy myöskin moni muu,
sellaisetkin, jotka eivät suinkaan ole erinomaisia lentäjiä. Siitä,
kuin edellä on puhuttu, onkin jo ihan itseselvä, että nekin ottavat
avuksi siipensä, kuin kilvoittelevat naaraksen rakkaudesta tai
ilmoittavat tunteitansa sen saamisesta omakseen. Innokkaasti laulaa
pääsky, kositun tai saadun naaraksen vieressä istuen, sievimmät
suloisimmat laulunsa; mutta hänen rinnassaan leimuava tunne on
kuitenkin niin voimakas, että hänen, lentomestarin, on mahdoton
viipyä paikoillaan niin kauan, kuin laulua kestää; hän lentää pois,
laulaa lentäessään vielä edelleen ja kiertelee naaraksen ympäri,
joka myöskin läksi lentoon. Kehrääjä istuu pitkän aikaa puun
oksalla, usein jotenkin etäällä naaraksesta, kehrää minuuttikausia
samaa hyrisevää säveltänsä, lähtee viimein, kiertelee koreasti
käännellen ja siipiä räpyttäen naaraksen ympärillä ja huutaa niin
hellästi "häit", että oikein ihmetyttää, mitenkä voi syntyäkään
niin lempeitä ääniä niin karkeassa kurkussa. Mehiläissyöjä, jolle
samoin on suotu vain kaiuton ääni, istuu kauan ihan naaraksen
vieressä odotellen ja monesti todella ei virka mitään, vaan
näyttää tyytyvän kaunisten, kirkkaan punaisten silmiensä hellään
puheesen. Mutta viimein tulistuu hänkin, liikuttaa yht'äkkiä
siipiänsä, nousee korkealle ilmaan, tekee kierroksen, huudahtaa
riemukkaasti ja palaa taas naaraksen luo, joka on sen aikaa istunut
paikoillaan. Keskellä innokkainta rakkauslauluaan, sanottakoonpa
sitä kuherrukseksi, kirskutukseksi tai ulinaksi, kyyhky ikään kuin
itsekseen innostuneena vaikenee yht'äkkiä, räpyttää muutaman kerran
siipiään kovasti, lentää korkealle, levittää siellä siipensä ja
liitelee hitaasti johonkin puun latvaan kuhertamaan uudestaan.
Metsä- ja suokirvinen, harmaa kerttu ja kultarinta kerttu tekevät ihan
samoin kuin kyyhkyset. Uunilintu syöksyy, lauluaan keskeyttämättä,
korkeasta istuinpaikastaan alas ja nousee sieltä taas toiselle oksalle
laulamaan sävelmänsä loppuun, alkaa hetkisen päästä virtensä
uudestaan, lentää leikitellen keskellä lauluaan ja päättää sen samalla
tavalla. Viheriä peipposet, tiklit ja harmaat sirkut mylleröivät
rakkauden innossaan niin ihmeellisellä tavalla ilmassa, kuin eivät
kykenisi hallitsemaan siipiänsä. Leivoset nousevat rakkaussäveliänsä
laulaen korkealle yläilmoihin. Girlitsa käyttäytyy, kuin olisi oppinut
lentotaitoa yölepakolta.
Saman huumauksen vallassa kuin mainitut ovat myöskin kaikki linnut,
jotka tanssimalla ilmoittavat rakkauttansa. Nekin tanssiessaan
heittävät muulloiset tapansa ja joutuvat viimein niin intoihinsa,
että suuremmassa tai vähemmässä määrässä unhottavat koko muun
maailman. Ei milloinkaan lintu tanssi äänettä, enimmät päin vastoin
ääntelevät omituisesti, jollaista niiltä ei koskaan muulloin kuulla,
näyttelevät samalla koko komeuttansa, vieläpä useimmiten sillä
päättävätkin tanssin.