eli dshiggetai, luultavasti meidän hevosemme kantaisä ja ainakin
kaunein ja jaloin villihevonen koko maan päällä. Viimekeväiset
varsat ovat syksyyn asti sen verran vahvistuneet, että voivat
kestää pitempiäkin, kauemmin kestäviä matkoja, nopeata kulkua sekä
liikkuvaisen elämän kaikkia vastuksia ja vaaroja. Nuoret oriit,
jotka ovat täyttäneet neljä vuotta, ovat nyt myöskin täydessä
voimassaan, eroavat toimihaluisina jo syyskuun lopulla emiensä
laumoista ja kuljeksivat eteenpäin. Vanhoissa hevosissa herää
siitosvietti ja samalla levottomuus ja vaellushalu. Siten alkaa
nopea, toimelias kulaani jokavuotiset vaelluksensa ja paljon
aikaisemmin, kuin talvi tulee, jopa ennemmin, kuin siitä vielä
näkyy merkkiäkään. Sen tähden nämä matkat eivät alussa olekaan
vähääkään säännölliset, vaan pikemmin vain seikkailuretkiä.
Päästäkseen lauman johto-oriin ja rajattoman vallitsijan ikeestä
itsenäisiksi tai puolestaan toisten laumain johtajiksikin eroavat
nuoret oriit emiensä laumoista ja kuljeksivat yksitellen hieta-aroa.
Kaikissa nuorissa siitoskykyisissä ja samoin monessa vanhemmassa
tammassa näkyvät samat tunteet vaikuttavan kuin toimihaluisessa
nuoressa oriissa; ne koettavat karata tähänastisen itsevaltaisen
johtaja-oriin vallasta ja yhtyä nuoren oriin seuraan, jolloin ne
heti joutuvat sen valtaan. Mutta eipä nuori orit saa taistelutta
pienintäkään tammajoukkoa, ei entinen vallitsija ilman mitään
luovu oikeuksistaan. Tuntikausia seisoo kosiskeleva nuori orit
kukkulan huipulla tai vuoren seljällä, tähystellen lakeutta. Silmä
liitelee pitkin aroa, sieramet ovat tuulta vasten ammollaan,
korvat pystyssä. Taistelun kiihkossa juoksee se täyttä laukkaa
vastaan jokaiselle lähestyvälle laumalle, jokaiselle vastustajalle,
kuin tulee näkyviin, ja raivoisa taistelu alkaa tammoista, jotka
seuraavat vain voittajaa. Mutta sellainen taistelu saattaa laumat
liikkeelle, hajoittelee ne seuduilta, joilla viettivät kesää, ja
siten alkavat vähitellen järjestyvät, yhä etemmäksi vievät ja tuskin
milloinkaan keskeytyvät talvivaellukset. Niillä, vaan ei ennen äsken
kerrottujen taistelujen loppua, kokoutuvat kulaanit yhä kasvaviksi
laumoiksi, kunnes ne tuhatlukuisina yhdessä viimein lähestyvät
ravintorikkaita seutuja. Villihevoset eivät hajaudu talvipaikkoihin
päästyäänkään; sen tähden niiden täytyy yhä kuljeksia etsiskellen
riittäviä laitumia. Kumeasti kaikuu niiden nopeasti juoksevain
laumojen kavioiden töminä ja monesti ne ovat Venäjän valtakunnan
sisällä nostaneet rajanvartia-kasakkeja aseihin. Ei mikään susi
uskalla ahdistaa sellaista hevoslaumaa, sillä rohkeat oriit osaavat
niin hyvästi käyttää kavioitaan, että se piankin luopuu sellaisista
yrityksistään, vaan seuraa kuitenkin näitä laumoja ja silloin
tällöin saa saaliikseen jonkun sairaan ja väsyneen villihevon. Ei
ihminenkään voi tehdä sanottavaa vahinkoa kulaanilaumoille, ne
kun ovat hyvin varovaiset ja arat, eivätkä siis päästä lähelle.
Talvi sentään, varsinkin jos se on lumirikas, tuottaa niille kovia
kärsimyksiä. Muutenkin niukat laitumet tulevat sitä pikemmin loppuun
syödyiksi, mitä suuremmat laumat niillä käyskelevät. Valitsematta
syövät kulaanit silloin, mitä hyvänsä kasviaineita löytävät.
Kuukausia täytyy niiden tulla toimeen vain lehdettömillä vesoilla.
Ruumiin lihavuus ja pyörevyys katoaa ja viimein näyttävät elukat
liikkuvilta luurangoilta. Nälkää näkevä emätamma ei silloin voi enää
elättää varsaa, sillä nisät kuivavat sellaisina puutteen aikoina.
Monikin varsa, kykenemättä niin hennossa nuoruudessaan tulemaan
toimeen niin kovalla ruualla, kuolee nälkään. Samoin myöskin vanhat
villihevot kuolevat talven kourissa. Monipäiväiset lumimyrskyt
lakasevat laitumet ihan puhtaiksi kaikesta syötävästä, laimentavat
kulaaneilta muuten niin iloisen rohkeuden ja tekevät uskaliaammiksi
sudet, jotka tappavat heikoimpia ja jo uupuneita kulaaneja ja
pahasti ahdistavat ja kiusaavat vielä uupumattomiakin. Vaan heti,
kuin olot jälleen paranevat, saavat ilmasta karaistuneet, sitkeät,
kestäväiset hevoset takaisin entisen iloisuutensa ja heti, kuin
lumi alkaa sulaa, lähtevät ne paluumatkalleen, saapuvat ehkä noin
kuukauden kuluttua kesäsijoilleen, eroavat siellä tabuneiksi eli
pikku joukoiksi, voimistuvat nyt rehevästä kasvavasta, maukkaasta
ruohosta ihmetyttävän nopeasti, pyöristyvät ja lihovat ja tuota pikaa
unhottavat talven kurjuuden.
Vaikka kaikki tähän asti mainitut vaeltelevat nisäkkäät kulkevatkin
pitkiä matkoja, niitä tuskin kuitenkaan käy verrata matkoihin,
joita hylkeet ja valaat tekevät. Vesi edistää siihen luodun eläimen
kaikkia liikkeitä, tarjoaa sille yleensä kaikkialla samanlaisia
elinehtoja ja samoja viehätyksiä ja sen tähden sallii sen matkustella
laajalti helpommin, vaivattomammin ja vaarattomammin, kuin
mikään muu vaeltava eläin voi retkeillä. Kuitenkin jonkun verran
kummastuttaa, että moni merinisäkäs, varsinkin valaat, ovat kaikkein
halukkaimpia vaeltelijoita ja että moni, ehkäpä enimmätkin niistä,
kuluttavat koko ikänsä matkoilla. Tarkkaan katsoen ei millään
valaalla ole pysyväistä olopaikkaa koko vuotta; päin vastoin ne
yksitellen, parittain, poikinensa tai milloin minkin suuruisissa
joukoissa lakkaamatta uiskentelevat valtameriä paikasta paikkaan,
monesti käyden ihan säännöllisesti eräissä mielipaikoissa, kesällä
toisissa kuin talvella. Meret, joissa sama valaslaji oleskelee
kesällä ja talvella, ovat usein paljon etäämpänä toisistaan, kuin
tavallisesti näytään olettavan; sillä muutamat valaat vaeltavat
joka vuosi kaksi kertaa enemmän kuin neljäs osa maan ympäryksestä;
niitä tavataan kesällä pohjoisen Jäämeren jäävuorien laiteilla ja
talvella usein päiväntasaajan tuolla puolen. Ollen hyvin seuraa
rakastavaiset ja poikasilleen sangen hellät ja uhraavaiset kokoutuvat
varsinkin naarasvalaat monesti ihmetyttävän suuriksi joukoiksi
ja uivat muutamain urosten johdolla samoja teitä ja samoihin
paikkoihin pitkin valtamerta, toiset ulompana aavalla merellä,
toiset pitkin rannikkoja. Myrskyt sekä muutamain saaliseläinten
jääminen tulematta oikeaan aikaan, joiden ilmestyminen ja katoaminen
nähtävästi ovat vaellusten pääsyynä, voivat jonkin verran vaikuttaa
valasten matkan suuntaan ja samoin niiden matka-aikaan, mutta
yleensä tapahtuu vaellus niin säännöllisesti, että pohjoisilla ja
eteläisillä rannoilla määräpäivistä asti odotetaan valasten tuloa
ja pidetään vartioita, voidakseen heti niiden ilmestyttyä ryhtyä
toivottuun pyyntiin. Joistakin merkeistä, esim. typistyneistä
evistä rannikkolaisille tutut ja monesti turhaan ahdistetut valaat
ovat monta vuotta peräkkäin juuri samaan aikaan ilmestyneet samaan
paikkaan, ja näitä niin suurta voittoa tuottavia ja sen tähden
leppymättömästi ahdistettuja eläimiä pyydetään siellä, täällä yhtä
säännöllisesti, kuin mannermaalla toimitetaan jäniksen ajoja, jota
vastoin olisi turha lähteä tavoittelemaan niitä muuhun vuodenaikaan.
"Loppiaispäivästä lähtein", sanoo jo vanha Pontoppidan, "katselevat
norjalaiset kaikilta vuorilta valaita, joiden tulon heille sillit
ilmoittavat." Ensinnä ilmestyy juoksijainen, kolmen tai neljän,
enintään neljäntoista päivän päästä ryhävalas, vaikka toinen, kuten
näyttää, lähtee Davisin salmesta, toinen Grönlannista. Färösaarten
etelärannalle ja varsinkin Qvalben-vuonoon ilmestyy joka vuosi Mikon
päivän aikaan kolme tai kuusi mustaa juoksijaista nykyään yhtä
varmasti kuin lähes kaksisataa vuotta sitte. Erääsen Skotlannin
lahteen tuli kahtenakymmenenä vuonna peräkkäin aina samaan aikaan
ryhävalas, joka oli kaikille tuttu "hollie pyken" nimellä, ja
joka vuosi sitä ahdistettiin, kunnes viimein saatiin tapetuksi.
Islannin rannoilla valitsevat muutamat valaat joka vuosi samat
lahdet olopaikoikseen aina samoiksi vuoden kuukausiksi ja samoiksi
viikoiksi, niin että rannikkolaiset ovat oppineet tuntemaan ne ikään
kuin henkilöt ja antaneet niille eri nimetkin. Jotkut hyvin tutut
naarasvalaat saapuvat vuosi vuodelta samoihin lahtiin poikimaan
ja niitä säästetään, mutta pojat sitä vastoin aina pyydetään
pois. Erittäin harvoin vain tapahtuu, että vaeltavat valaat eivät
pidä vaaria ajasta eikä tiestä; yleensä matkustavat ne suurissa
valtamerissä niin säännöllisesti, kuin ottaisivat vaaria tähtien
ylenemisestä ja alenemisesta ja kulkisivat pitkin raivattuja,
kahden puolen aidattuja teitä. Ei mikään muu nisäkäs vaella niin
säännöllisesti kuin valaat; niiden matkoja käy ihan verrata
muuttolintujen matkoihin.
Kuten valaat tekevät myöskin hylkeet joka vuosi lyhempiä tai
pitempiä, vaan yleensä samoin hyvin säännöllisiä matkoja. Sisämerissä
asuvat lajit tosin eivät voi päästä niistä pois, vaan kuljeksivat
niissä sentään joka vuosi samassa järjestyksessä taikka nousevat
ylös jokiin, jotka laskevat niihin. Sitä vastoin kaikki valtameressä
asuvat hyljelajit lähtevät joka syksy ja kevät määrättyjä teitä
määrättyihin paikkoihin. Kaikkein etäisen Pohjolan ja etelänavan
seuduilla asuvain hylkeiden täytyy niihin vesiin talvella kasvavan
jääpeitteen tähden lähteä matkustelemaan, ja ne uivat, mikäli jää
leviää, alemmaksi lauhkeampiin seutuihin ja sikäli, kuin jää sulaa,
taas napoja kohti. Mutta sekä näitä että kaikkia muitakin tämän
luokan lajeja pakottaa vielä toinenkin yhtä tärkeä syy säännöllisesti
matkustamaan. Ne tarvitsevat mannermaata tai ainakin suurta
kiintonaista jäätikköä poikiakseen ja hoitaakseen poikiansa niin
kauan, kunnes ne kykenevät seuraamaan emiänsä mereen ja siellä itse
tulemahan toimeen. Niinpä joka vuosi ilmestyy samaan aikaan tuhansia
ja satoja tuhansia hylkeitä joihinkuihin saariin tai joillekin
jäille; ne peittävät muutamia niistä sukunsa syntymäpaikoista
niin kokonaan ruumeillansa, että mitään tyhjää paikkaa ei jää,
poikivat siellä, viipyvät viikko- tai kuukausiakin maalla tai
jäällä, pyydystämättä, laskeutumatta mereen ja syömättä mitään koko
sill'aikaa, imettävät poikiansa, leikkivät uudestaan, hajautuvat
suurenmoisista kokouksistaan taas yli avaran meren elämään siellä
vanhaan tapaan tai lähtien vielä hoitoa ja kasvatusta tarvitsevain
poikiensa kanssa lyhemmille tai pitemmille pyyntimatkoille taikkapa
muille vaelluksille.
Ei mikään tähän asti luetelluista vaeltavista nisäkkäistä kuulu
talvitainnokkaihin, jotka hyvin suojeltuina syvissä ja sisältä
päin tarkkaan suljetuissa pesissä viettävät pahimman vuodenajan
kuoleman kaltaisessa unessa, joten niitä ei mikään pakota lähtemään
pois asuinpaikoiltansa. Kuitenkin on niidenkin joukossa, ainakin
niiden, jotka elävät lauhkeassa vyöhykkeessä, muutamia, jotka
valveilla ollessaan vaeltelevat: lepakot. Vaikka lepakon siivet
meistä näyttävätkin perin vaillinaisilta lintujen siipien rinnalla,
edistävät ne kuitenkin suuresti paikan muuttoa ja auttavat siis
tekemään matkoja, jotka ovat hyvinkin pitkät, verraten noita siipiä
liikuttelevan eläimen kokoon. Sitä paitsi on vaellushalusella
lepakolla toinenkin asia hyvänä apuna. Sitä näet poikansa eivät
kahlehdi mihinkään erityiseen paikkaan, sillä poika takertuu heti
synnyttyään kiinni emänsä syliin, joka sitä kantelee ilmassa, kunnes
se vaurastuu itsenäiseksi. Sitenpä lepakko on kaikista nisäkkäistä
irrallisin matkustamaan ja käyttää, milloin soveltuu, sitä etuansa
hyvin laajassa määrässä. Yleensä on tosin monen lepakon vaelluksia
katsottava vain retkeilyiksi, joiden tarkoituksena on erittäin
ravintorikkaiden paikkojen etsiminen; voivat ne kuitenkin muuttua
oikeiksi matkoiksikin, jolloin ainakin jotkut lajit kulkevat
etäisiinkin maihin, ja silloin ne retkeilyt ovat myöskin yhtä
säännölliset kuin oikeat vaellukset. Suurimmat lepakot, lentokoirat,
lentävät joka ilta pääravintonsa eli hedelmien tähden pitkät matkat
eivätkä katso miksikään lentämistä meren lahtien poikki, jotka
ovat kymmenen maantieteellistä peninkulmaa leveät, ovat myöskin
lentäneet Etelä-Aasiasta Itä-Afrikkaan tai samaa tietä toisin
päin, koskapa muutamia lajeja niistä on kummassakin maanosassa.
Varsinaiset yölepakot saavat vähintään saman verran aikaan.
Sikäli kuin hyönteiset eri korkeissa seuduissa heräävät keväällä
eri aikoina eloon, nousevat ne laaksoista ylös vuoristoihin ja
syksyllä laskeutuvat takaisin laaksoihin; ne seuraavat Keski-Afrikan
paimentolaisen karjalaumoja, jotka kokoovat ympärilleen paljon
kärpäsiä; vaeltavatpa ne myöskin etelästä pohjoisemmaksi ja palaavat
samaa tietä taikka päin vastoin ensin pohjoisesta etelämmäksi.
Siten ilmestyy eräs yölepakko vasta päiväkirkasten öiden alussa.
Pohjois-Skandinaaviaan ja Venäjälle ja lähtee niiltä seuduin,
joita ehkä on katsottava sen oikeaksi kodiksi, jo syyskesällä pois
Keski-Saksan vuoristoihin ja Alpeille talveksi. Samoin nähdään
toista yölepakkoa kesällä säännöllisesti Pohjois-Saksan tasangoilla,
mutta ainoastaan poikkeuksen tavoin siihen aikaan Keski-Saksan
vuoristoissa, joiden koloissa se viettää talvet. Eikä ole ollenkaan
epäiltävä, että muutkin yölepakot samoin vaeltelevat paikasta toiseen
edes takaisin.
Tähänastisilla esimerkeillä, jotka olen vain sattumalta ottanut
esillä olevasta suuresta ainevarastosta, olen todistanut ne
nisäkästen vaellukset, joita voimme sanoa ehdollisiksi, koska
ne tapahtuvat säännöllisesti; vaan sillä en vielä suinkaan ole
suorittanut tehtävääni. Nälkä ja jano, jonkun asuinalan köyhyys ja
karuus kohtaavat joitakuita nisäkkäitä välistä niin ankarasti, että
ne ikään kuin toivottomuudessaan päättävät pelastuakseen lähteä
noille paon kaltaisille vaelluksille. Runsas ravinto ja sopivat ilmat
edistävät kaikkein eläinten lisäytymistä, mutta varsinkin monen
kasveja syövän nisäkkään karttumista niin tavattomassa määrässä,
että asuinalaa täytyy hyvissäkin oloissa laajentaa. Vaan jos yhden
tai useamman hyvän vuoden taikkapa joskus vain muutamain otollisten
kuukausienkin jälkeen tapahtuu äkisti käännös, niin kasvaa puute
tuota pikaa äärettömän suureksi ja tekee sen alaiseksi joutuneille
eläimille ihan mahdottomaksi elää ja tulla toimeen, riistää niiltä
kaiken toivon tai ainakin kaiken mielenmaltin ja miettimiskyvyn.
Sellaisissa oloissa lähtevät meillä peltomyyrät ja Siperiassa
juurimyyrät synnyinpaikoistaan äärettömän suurissa joukoissa toisiin
paikkoihin, eivät matkallaan pelkää vettä, ei heille sopimattomia
vuoria eikä kammottavan synkkää metsää, taistelevat uljaimmasti
nälkää ja kurjuutta vastaan ja joutuvat auttamattomasti tautien
ja kulkutautien uhreiksi, jotka ruttojen tavalla raivoavat niiden
laumoissa ja vähentävät miljoonat muutamiksi sadoiksi. Sellaisina
puutteen aikoina Siperiassa oravat, jotka tavallisina vuosina
tekevät enintään pieniä retkeilyjä, kokoutuvat suuriksi parviksi,
kiiruhtamat joukottain puusta puuhun ja tiheinä laumoina metsästä
toiseen, uivat jokien poikki, tunkeutuvat kyliin ja kaupunkeihin,
joutuvat tuhansittain surman suuhun, vaan eivät anna itseään
ilmeisen kuoleman vaarankaan pidättää eikä pelottaa palaamaan eikä
edes syrjäytymään matkansa suunnaltakaan. Heidän jalkopohjansa
ovat juoksusta halkeilleet, kynnet kuluneet ja muuten niin sileä
turkki on pörröinen ja takkuinen. Metsässä heitä seuraavat ilvekset
ja soopelit, aukeilla paikoilla ahmat, ketut ja sudet, kotkat,
haukat, pöllöt ja korpit; ruton kaltaiset taudit tappavat niitä
vielä enemmän kuin petojen hampaat ja kynnet tai ihmisen haulikot
ja ansat; ja kuitenkin vaeltavat ne yhä edelleen, nähtävästi ilman
mitään palaamisen toivoa. Kuten eräs siperialainen metsästäjä tuttuni
minulle kertoi, ilmestyi elokuussa vuonna 1869 sellainen oravalauma
Uraalin vuoristossa olevaan Tapilskin kaupunkiin. Se oli vain
siipi vaeltavasta päälaumasta, jonka keskus kulki noin kahdeksan
kilometrin päästä pohjoisempaa ohitse. Oravat kulkivat yksitellen
tai suuremmissa tai pienemmissä joukoissa, mutta lakkaamatta niitä
kulki ja yhtä taajaan kaupungissa kuin lähimetsässäkin. Niitä kulki
pitkin katuja ja aitoja ja kartanoiden kattoja, niitä oli kaikki
pihat täynnä, niitä tunkeutui ikkunoista ja ovista huoneihin, ne
saivat aikaan suuren levottomuuden ihmisten kesken ja vielä suuremman
koirissa, jotka niitä tappoivat tuhansia ja viimein itse muuttuivat
ennen aavistamattomaan määrään murhanhimoisiksi; mutta oravat eivät
näyttäneet vähintäkään säikkyvän lukemattomain kumppaniensa kuolemaa
eikä edes pitävän lukuakaan siitä, yleensä ei huolivan mistään eikä
antavan itseään millään keinoin kääntää syrjään suunnaltansa. Kolme
päivää kesti oravain kulkua aikaisin aamusta myöhään iltaan ja
ainoastaan öiksi keskeytyi tuo tulvaaminen. Kaikki vaelsivat ihan
samaan suuntaan, etelästä pohjoiseen, jäljestä tulevat samoja teitä
kuin ensimmäiset. Kuohuva Tshussoveja ei ollut niille mikään este,
sillä kaikki, jotka saapuivat sen hyvin virtaavan vuorijoen rantaan,
hyppäsivät vitkastelematta pyöriviin ja kuohuviin laineihin ja uivat,
syvälle painuen, häntä ylhäällä seljässä, niin pian kuin mahdollista
toiselle rannalle. Kertoja seuraten oravia yhä kiihtyvällä
uteliaisuudella ja osanotolla meni veneellä keskelle joen yli uivaa
parvea. Väsyneet uijat, joille hän ojensi airoansa, tarttuivat
siihen, juoksivat sitä myöten hänen luoksensa veneesen, istuivat
sielläkin, nähtävästi hyvin väsyneinä, levollisesti ja luottavasti,
kiipesivät, kuin vene laski suuremman aluksen viereen, heti siihen
ja istuivat siellä yhtä huolettomasti hyvän aikaa, vaan hyppäsivät
heti, kuin alus laski rantaan, maalle ja jatkoivat vaellustansa niin
välinpitämättömästi, kuin ei olisi ollutkaan mitään keskeytystä.
Samat syyt ne pakottavat sopuleja vaelluksille, joita on
vuosisatoja huomattu niiden tekevän. Monta vuotta peräkkäin antavat
Skandinaavian, Pohjois-Venäjän ja Pohjois-Siperian tundrain vuoret
niille soveliasta asuntoa ja riittävää ravintoa, sillä tunturien
leveillä harjanteilla ja laajoilla välitasangoilla, mäki- ja
laaksomailla on tilaa ja ravintoa miljoonille. Mutta ei joka vuosi
ole tavallista ravinnon runsautta koko kesän ajaksi. Lumirikkaan
eli sopuleille, jotka valkoisen talvipeitteen alla elävät hyvässä
turvassa, siis otollisen talven jälkeen tulee aikainen ja lämmin,
tavallista kauemmin yhtäläisenä pysyvä kevät. Silloin niiden
ihmetyttävällä hedelmällisyydellä ja lisäytymiskyvyllä ei ole mitään
rajaakaan, niin että tundra tulee ihan sanan mukaan niitä täyteen.
Sitte heidän lukuansa äärettömiin asti kartuttava kaunis ja lämmin
kesä jouduttaa myöskin kaikkein ravintokasvien kehittymistä niin,
että osa niistä kuivaa jo ennen kesän loppua ja kyllästymättömäin
sopulien ahnaat hampaat tekevät muista lopun jo keskellä kesää.
Ravinnon puute alkaa tuntua ja tuo suloinen elämä päättyy kauhuun.
Sopuleilta katoaa uljuus ja rohkeus, sijaan tulee yleinen levottomuus
ja kohta ne ihan hätäytyvät. Silloin ne yhtyvät ja alkavat vaeltaa.
Samaa halua ilmestyy yht'aikaa monelle, siirtyy heistä toisiin ja
niihin yhtyy yhä uusia, joukot kasvavat laumoiksi, ne järjestyvät
riveihin ja solisevan veden tavalla juoksee elävä myyrävirta vuorilta
alas laaksomaille. Kaikki rientävät samaan suuntaan, joka kuitenkin
paikan ja tilaisuuden mukaan moninaisesti vaihtelee. Vähitellen
muodostuu pitkiä jonoja, joissa sopuli seuraa niin lähellä toista,
että hänen päänsä näyttää olevan edellä rientävän seljässä, ja
näiden kevytjalkaisten eläinten astunnasta tallautuu viimein syvä,
etäällekin näkyvä polku tundran sammalmattoon. Mitä etemmäksi
vaeltavat sopulit ehtivät, sitä suuremmaksi kiihtyy kiire. Ahnaasti
käyvät ne käsiksi kaikkiin kasveihin, kuin edessä tai vieressä,
on, ja syövät, mikä syötäväksi kelpaa. Mutta niiden paljouden
edessä tulee siihen asti ihan koskematonkin laidun muutamassa
tunnissa tyhjäksi, ja vaikkapa ensimmäiset vielä löytävätkin jotain
ravintoa, niin jäljestä, tuleville ei jää mitään. Nälkä kiihtyy
hetki hetkeltä ja samassa määrässä kiiruhtaa kulkua, saattaa sopulit
välinpitämättömiksi esteistä ja vaaroista ja vie siten miljooneja
kuolemaan. Jos ihminen sattuu tulemaan vastaan, juoksevat ne
jalkain välitse, ne eivät pelkää korppeja, eikä muita petolintuja,
ne nakertelevat tiensä läpi heinäpieleksien, kiipeävät vuorien
ja kallionlohkareiden yli, uivat jokien ja lahtien, jopa myöskin
leveiden järvien, merenlahtien ja vuonojen poikki. Samanlaista,
seuraa kuin vaeltavien oravain jäljestä juoksee ja lentää sopulienkin
jäljissä. Sudet ja ketut, ahmat, näädät ja lumikot, lappalaisten
ja samojeedien koirat, kotkat, haukat ja tunturipöllöt, korpit ja
varikset herkuttelevat lukemattomilla uhreilla, joita aaltoilevasta
sopulivirrasta vaivatta ottavat, lokit ja kaikenlaiset petokalat
niillä, jotka kuolevat vesiin. Tauteja ilmestyy myöskin ja ne enkä
tuhoavat sopuleja vielä paljon enemmän, kuin kaikki viholliset
yhteensä. Tuhansia kuolleita sopuleja jää polun varrelle mätänemään,
tuhansia huuhtelevat vesien aallot pois. Ei kukaan voi sanoa,
jääkö sopuleista yhtään jäljelle palaamaan sittemmin tavallisille
asuinpaikoilleen tuntureille vai joutuvatko surman suuhun kaikki,
jotka ovat lähteneet vaeltelemaan; mutta sen minä kyllä voin sanoa,
että minä olen kuljeksinut suuret alat Lapin tundraa ja sillä
melkein kaikkialla nähnyt vaeltavain sopulilaumojen polkuja ja muita
jäännöksiä, mutta en ainoatakaan elävää sopulia. Ne alat pysyvät,
kuten minulle kerrottiin, usein vuosikausia semmoisinaan, kuin minä
ne näin, ja vasta pitkäin aikojen kuluttua ilmestyy niihin vähitellen
taas noita pieniä, toimeliaita jyrsijöitä.
Mitä Pohjolassa vaikuttaa nälkä, samaa tekee rikkaammassa Etelässä
polttava jano. Kuin Etelä-Afrikan talven paahtavassa kuumuudessa
kelvottomat vesilätäköt, joista tiikerihevoset, anttiloopit,
puhvelit, kamelikurjet ja muut maassa elävät aroeläimet saavat
virvoitusta, yhä enemmän kuivavat, kokoutuvat vielä kuivamattomien
ympärille kaikki eläimet, joille aro vielä antaa muut elintarpeet,
ja vilkas, erittäin iloisa liike kehittyy niiden vesilätäkköjen
ympärillä. Vaan, kuin nekin kuivavat, täytyy sinne kokoutuneiden
eläinten lähteä vaeltamaan, ja silloin voi tapahtua, että ne yhtä
toivottomina kuin äsken kuvatut jyrsijät kokoutuvat, kuin kulaanit
ja aroanttiloopit Keski-Aasian aroilla tai biisonit Pohjois-Amerikan
prairioilla, suuriksi laumoiksi, juoksevat suoraan suuntaan satoja
peninkulmia talven tuottamaa hätää pakoon.