valasevat taivasta, jyrinä kaikuu ja myrsky riehuu taikka pimeältä
tähdettömältä taivaalta etäiset auringot säteilevät eikä liiku
lehti, ei korsi Muutaman minuutin kuluttua auringon laskusta verhoaa
yö metsän. Mikä päivällä näkyy selvään, se on nyt pimeän harson
peitossa; mikä auringon valossa näytti luonnollisen kokoiselta, se
suurenee jättiläiskokoon. Tutut puut tulevat valekuviksi, aitamaiset
pensastot tihenevät pimeiksi muureiksi. Tuhatääninen hälinä vaikenee
vähitellen ja muutamia minuutteja vallitsee syvä hiljaisuus. Sitte
alkaa taas kuulua liikettä ja elämää sekä joella että metsässä.
Sadat sirkat alkavat helistää, niin että luullaan etäältä kuulevansa
huonosti soinnutettujen kellojen soittoa; tuhannet heränneet
kuoriaiset, niiden joukossa tavattoman suuriakin, lentelevät
kukoistavien puiden ympärillä, saaden aikaan kaiukasta surinaa,
todella oikeaa säestystä tuolle soitolle. Sammakot, jotka päästävät
vain yhden ainoan, heidän omaan pienuuteensa verraten hämmästyttävän
kovan äänen, yhtyvät soittoon, ja kauas läpi metsän kaikuu se heidän
äänensä, joka kuuluu kuin hitaasti paukutellun kiinalaisen gongon
helähdykset. Suuri pöllö tervehtii yötä kumealla ulinalla, pieni
pöllö vastaa kimakalla naurulla; korukehrääjä kehrää ainiaan samaa
hyrisevän laulunsa säveltä. Joelta kuuluu erään lokkien sukuisen
yölinnun valitushuuto, saksinokan, joka, riideltyään ensin ihan
vedenpintaa pitkin, alkoi kyntää aaltoja; hietasaarilta ja särkiltä
kaikuu trielin eli paksujalan kova, vähän kirskuva huuto ja jonkun
viklan tai kurmitsan sävelrikas, kaiukas, laulun kaltainen viserrys;
läheisen sadejärven ruoko- ja kaislametsän päällä rääkyy yöhaikara.
Pensastiheikössä tai puiden latvoissa välkkyy satoja kiiltomatoja;
joessa suuren suuri krokotiili, joka jo ennen auringon laskua läksi
vastapäiseltä hietasärkältä ja jo on ehtinyt jäähdyttää auringon
kuumentaman panssarinsa haaleissa laineissa, vetää, uiskennellen
ihan veden pinnan alla, osaksi päälläkin, pitkiä, kuunvalossa
hopealta loistavia, tähtein valossa ainakin välähteleviä viiruja.
Korkeimpien puiden latvain päällä liitelevät vaaleat huuhkajat ja
pöllöt ihan äänettömästi, rantaa pitkin lentävät miellyttävästi
häilyen kehrääjät, puiden latvain välillä kiertelevät suhisten
yölepakot, rannalta toiselle kulkevat monesti suurissa joukoissa
lentävät koirat eli hedelmiä syövät lepakot. Ja nyt on myöskin tullut
aika, muiden metsän nisäkästen vilkastua tai ainakin antaa jotakin
vireyden merkkiä. Shakaali vetää vaihtelevia, milloin valittavia,
milloin ilostuvia virsiänsä sekä pontevasti että väsymättömästi;
kymmenkunta muuta shakaalia heti yhtyy urhollisesti kilvoittelemaan
voitonseppeleestä; muutamat hyenat näyttävät odottaneen vain näiden
verrattomain esilaulajain merkkiä, yhtyvät virteen moniäänisenä
kuorona, ulvovat ja nauravat, valittavat ja riemuitsevat; pardeli
röhkii, leijona kiljuu yhteen joukkoon; yksin joessa vielä oleksiva
niilihepokin muristen kuuluttaa heikkoa ääntänsä.
Niin puhelee ja ilmoittautuu aarniometsä yöllä, niin se antoi
tekemistä minun korvilleni ja silmilleni, sinäkin unhottumattomana
yönä. Kuoriaiset ja sirkat, pöllöt ja kehrääjät olivat juuri
alkaneet; silloin kajahteli metsässä voimakkaita, räikeitä
ääniä, kuin olisi taitamaton puhallellut torveen. Heti vaikeni
albanilaisemme laulu, palvelijaimme ja venemiestemme puhelu. Vielä
kerran räjähti toisella rannalla. "El fiuul, el fiuul!" huusivat
sudanilaiset; "elefantteja, elefantteja!" riemuitsimme mekin. Ensi
kertaa nyt kuulimme ja kuuntelimme jättiläis-paksunahkaisia, joiden
polkuja olimme tähän asti melkein aina kulkeneet. Toiselta rannalta
laskeutuivat hitaasti ja varmasti veteen suuret, hämärässäkin kyllin
selvään näkyvät elefantit juomaan ja kylpemään. Toinen toisensa
jälkeen pisti pitkän notkean kärsänsä veteen, imi sen täyteen ja
tyhjensi sitte tilavaan suuhunsa tai hartioilleen ja selkäänsä,
ja yksitellen astuivat viimein kaikki alas jokeen virkistäytymään
sen vedessä. Ja ikään kuin olisi elefanttien ääni ollut vain
herätyshuuto, alkoi nyt metsässä suuri hälinä. Aikaisemmin kuin
koskaan ennen kiljahteli erämaan kuningas; toinen ja kolmas leijona
vastasi tervehdykseen. Kauhuissaan parkuivat uniset apinat,
tuskissaan pakenivat anttiloopit. Silloin nosti ihan veneemme lähellä
niilihepo rumatekoista päätänsä ylös veden pinnasta ja murisi,
ikään kuin tahtoen koettaa kilpailla leijonan jyrisevän kiljunnan
kanssa. Leopardi uskalsi myöskin äännellä, shakaalit virittivät
vaihtelevimman laulun, kuin heiltä olimme koskaan kuulleet;
juovikkaat hyenat ulvoivat, täplikkäät kaiuttivat helvetillistä,
luihin ja ytimiin sattuvaa nauruansa; ja huolimatta vähääkään koko
metelistä, jonka metsän kuningas ja muut mahtavat olivat herättäneet,
jatkoivat sammakot yksitoikkoista huutoansa ja sirkat helisevää
surinaansa.
Se oli aarniometsän "Hosianna korkeudessa!"
Nisäkästen vaellukset.
Vaellushalua, sellaista, kuin ihmisissä voi näkyä, ei ole millään
eläimellä, eipä edes linnullakaan, jota me kadehdimme yli maiden
ja merien kantavain siipiensä tähden. Huolettomasti ja vapaasti
kuin ihminen, joka lähtee tutustumaan vierasten maiden tapoihin, ei
mikään eläin vaella; sillä vielä lujemmin, kuin meitä koti-ikävämme,
kahlehtivat eläimiä tottumuksensa tai hitautensa synnyinpaikkaan. Jos
eläin varustautuu siitä lähtemään, niin se tekee sen välttämättömästä
pakosta, paeten tulevaa puutetta. Vaan hätä ja puute kohtaavat sitä
varsin usein tuntemattomissa vieraissakin seuduissa, ja siten se
tuskin saa kokea muuta kuin vaelluksen ikävyyksiä.
Niin tapahtuu vaelteleville kaloille ja muuttaville linnuille ja
varsinkin niille nisäkkäille, jotka välistä ryhtyvät vaeltelemaan.
Harvat nisäkkäät tekevät sitä niin säännöllisesti, vaan kaikki
samoista syistä kuin kalat ja linnut. Nisäkkäät vaeltavat,
päästäkseen jo tuntuvaksi tulleesta tai ainakin uhkaavasta
puutteesta, ja sen tähden niiden matkat pikemmin näyttävät turmion
paolta kuin miellyttävämpien seutujen tavoittelemiselta.
Minä en nisäkästen vaelluksilla tarkoita niitä kuljeksimisia, joista
niiden asunta-ala laajenee, enkä tavallisia retkeilemisiä ravinnon
tähden, vaan yksinomaan sellaisia suurin joukoin matkustuksia,
joilla jotkut nisäkkäät määräaikoina tai, milloin sattuu, saapuvat
toisiin paikkoihin, joissa niiden täytyy mukautua uusiin, vieraihin
elintapoihin ja joista ne kuten niistä tavoistakin jälleen luopuvat
heti, kuin se tulee niille mahdolliseksi tai ainakin näyttää
mahdolliselta. Sellaiset matkat ovat vielä enimmäkseen kalojen ja
lintujen säännöllisten vaellusten kaltaiset, ja niiden tunteminen
edistää myöskin itse nisäkästen tuntemista.
Ulommaksi tavallisten oleskelupaikkojen rajoja retkeilevät kaikki
nisäkkäät mikä mistäkin syistä. Jotkut varsinkin vanhat urokset ovat
halukkaammat kuljeksimaan kuin saman lajiset nuoret ja naarakset ja
sen tähden siirtyvät usein ilman huomattavaa syytä asuinalueelta
toiselle; joukoissa elävien lajien nuoria uroksia joukkojen vanhimmat
johtajat ihan karkoittavat ja pakottavat vaeltamaan pois; emät
poikineen kuljeksivat mielellään poikain synnyinpaikan lähiseuduissa;
eri sukupuolet vaeltelevat etsien toisiansa. Sellaisilla retkillä
löytää eläin sattumalta erittäin miellyttävän asuinpaikan,
ruokarikkaan alueen, suojelevan tiheikön, piilopaikaksi sopivan kolon
tai luolan, viipyy siellä kauemmin tai vähemmin aikaa ja viimein
asettuu uuteen viehättävään paikkaan. Kokeneet metsästäjät tietävät,
että sellaisiinkin seutuihin, jotka on ammuttu ihan puhtaiksi,
ennemmin tai myöhemmin siirtyy muualta eläimiä, jopa jää asumaankin,
jos paikat ovat niille mieluiset; ja kaikkihan olemme kokeneet,
että ketun tai mäyrän pesiin, jollaisia ei ole helppo hävittää, yhä
uudestaan ilmestyy asukkaita, vainottakoon ja tapettakoon niitä
kuinka tahansa. Kuten tämä on totta riistaeläimistä, joiden tulosta
ja lähdöstä tai ilmestymisestä ja katoamista tuhannet pitävät vaaria,
samoin se on totta muistakin nisäkkäistä, joita ei niin tarkkaan
pidetä silmällä. Lakkaamatonta vaeltelua edes takaisin ei voida
eittääkään. Juuri siitä, jos luonnonvoimat tai ihminen ja muut
viholliset eivät sitä kerrassaan estä, vähitellen laajenee jonkun
lajin asunta-ala.
Meidän esi-isillämme oli asunnoissaan musta rotta kumppanina
aina viime vuosisadan keskipalkoille asti, ja he tunsivat isoa
rottaa ainoastaan muiden kertomuksista, jos sitäkään. Mustalla
rotalla oli monta, vaan ei kuitenkaan kaikkia sukunsa paheita. Se
asui aitoissamme, söi viljaamme ja silavaamme ja yleensä kaikkia
ruokavarojamme, nakerteli rikki ovia, lattioita ja talouskaluja,
melusi öillä kummitusten tavalla vanhoissa linnoissa ja muissa
kummituskelpoisissa rakennuksissa, sai aikaan monta harmia ja
peljästystä, vahvisti monen mielessä kummitusten pelkoa ja
taika-uskoa; mutta voitiinpa toki sentään elää ja tulla toimeen
yhdessä sen kanssa. Kelvollinen kissa piti niitä kurissa ja taitava
pyydystäjä osasi niitä vähennellä. Äkkiä ilmestyi sen pahin
vihollinen, ja sen maine alkoi hälvetä. Vuonna 1727 nähtiin suuret
joukot isoja rottia, jotka tulivat joko suoraa päätä tai Persian
kautta Indiasta ja uivat Volgan yli, ja kohta huomattiin mikä
vitsaus Europalle oli tuleva. Jokia ja kanavoita myöten saapui iso
rotta kyliin ja kaupunkeihin, anasti, pitämättä lukua ihmisistä tai
kissoista, asuntomme alhaalta päin, asettui kellareihin ja holveihin,
nousi vähitellen ylös kattoon asti, karkoitti pitkillä kiivailla
taisteluilla sukulaisensa, rupesi herraksi meidän omassa kodissamme
ja näytti tuhannellakin tavalla, mihin kaikkeen rotta kykenee; sillä
se osoitti kaikkia sukunsa pahoja tapoja, ei pitänyt lukua mistään
meidän torjumisponnistuksistamme, jäi voittajaksi taistelukentälle,
jota me kissain ja koirain avulla, raudoilla ja loukuilla, myrkyllä
ja ampumaneuvoilla olimme turhaan koetelleet siltä riistää. Melkein
samaan aikaan kuin Volgan yli saapui iso rotta vuonna 1732 Europpaan
vielä toistakin tietä, matkusti Itä-Indiasta laivoilla Englantiin.
Ja nyt alkoi se maailmanvaelluksensa. Itä-Preussiin ilmestyi se
jo vuonna 1750, Pariisiin kolme vuotta myöhemmin; Keski-Saksan
se valloitti 1780 paikoilla, kuitenkin siellä, kuten kaikkialla
muuallakin, ensinnä vain kaupungit ja sitte ikään kuin niistä käsin
vasta vähitellen maaseudut. Vaikeapääsöisiin, s.o. etäämpänä jokien
rannoista oleviin kyliin asettui se vasta viime vuosisadan viime
vuosikymmeninä. Minun lapsuuteni aikana oli se vielä tuntematon
minun kotikylässäni ja nykyään jo sieltäkin hävinnyt musta rotta
vallitsi rajattomasti kaikkia paikkoja, joissa iso rotta nyt on
herrana. Moneen yksinäiseen taloon saapui se vasta tämän vuosisadan
keskipaikoilla, mutta yhä se vielä jatkaa voittoretkiänsä. Tyytymättä
Europan löytöön ja valloitukseen läksi se jo viime vuosisadan
lopulla uusille retkille. Satamista, jotka jo olivat sen vallassa,
ui se rannoista laivojen luo, kiipesi ankkurin vitjoja, köysiä
tai mitä hyvänsä sopivilta näyttäviä nuoria myöten ylös kannelle,
asettui laivan pimeihin, hyvästi suojeleviin koloihin, matkusteli
niissä kaikki meret, nousi kaikille rannoille ja asettui niistä
käsin kaikkiin maihin ja saariin, jotka vain olivat sen valitun
suojelusherran ja pakollisen elättäjän, sivistyneen ja pysyviä
asuntoja rakentavan ihmisen hallussa. Vastoin tahtoamme olemme me
sitä auttaneet tai ainakin tehneet sille mahdolliseksi laajentaa
aluettansa suurenmoisemmalla tavalla kuin millekään nisäkkäälle on
onnistunut, joka ei ole ihmisen palveluksessa.
Toisena esimerkkinä sellaisesta vaelluksesta on siiseli, koko
Itä-Europassa ja Länsi-Siperiassa tavallinen, oravain luokkaan ja
varsinkin murmelieläinten alaluokkaan kuuluva, hamsterin kokoinen,
vahingollinen jyrsijä. Albertus Magnus on nähnyt sen lähellä
Regensburgia, jossa sitä nykyään ei enää ole. Sitä vastoin on
se äskettäin tullut Silesiaan. Neljä- tai viisikymmentä vuotta
sitte sitä ei siellä ollut, vaan neljäkymmen-luvun lopulla tai
viisikymmen-luvun alulla se ilmestyi sinne, käsittämätöntä, mistä
päin, ja sieltä se hitaasti tunkeutui länttä kohti. Senkin vaelluksia
edistää, vaikka ei suoranaisesti, ihminen, koska siiseli, olematta
tosin kahlehdittu yksinomaan viljeltyihin vainioihin, kuitenkin
katsoo niitä miellyttävimmiksi kaikista asuinpaikoistaan.
Ihan samoin moni hiirilaji levittää asunto-alaansa sikäli, kuin maa
muuttuu viljellyiksi vainioiksi. Toiselta puolen ihminen supistelee
monen nisäkkään mieluisia asuinpaikkoja hakkaamalla metsää,
kuivaamalla suota tai muuten muuttelemalla joitakuita aloja ja
saattaa siten varmaan paljon enemmän kuin suoranaisella vainoomisella
niissä paikoissa asuneita ensi luokan eläimiä vaeltelemaan. Sillä
nisäkästenkin elämässä vallitsee se perussääntö, että ainoastaan
sopiviin asuinpaikkoihin ennemmin tai myöhemmin ilmestyy asujamia,
ahdistakoonpa ihminen niitä miten mielivaltaisesti, raa'asti ja
julmasti hyvänsä.
Tällaisista siirtymisistä voidaan helposti erottaa nisäkästen
retkeilemiset tilansa satunnaiseksi parantamiseksi. Niitä matkoja
tekevät, ell'eivät kaikki lajit, niin luultavasti kuitenkin
yksityiset eläimet tämän luokan kaikista suvuista; ne kestävät
pitemmän tai lyhyemmän ajan, ulottuvat lähemmäksi tai loitommaksi ja
saattavat sen tähden näyttää oikeilta vaelluksilta, vaan lakkaavat
kuitenkin jonkun, välistä pitkänkin ajan kuluttua, jolloin sellainen
matkusteleva nisäkäs viimein on taas alkuperäisillä asuinpaikoillaan.
Näiden retkeilyjen pääsyiksi voitaneen sanoa parempien laidun- tai
riistamaiden toivoa sekä sattumalta tarjoutuvaa tilaisuutta viettää
elämää mukavammin ja helpommalla vaivalla. Sellaisia retkiä tapahtuu
joka vuosi kaikkialla, etelässä ja pohjoisessa, idässä ja lännessä,
yksinpä samoilla vainioillakin, joilla joka aikaan on yleensä samat
elämän ehdot. Nisäkkäät lähtevät matkoille ja retkeilevät yksin
taikka pienemmissä tai suuremmissa joukoissa tai laumoissa sen
mukaan, kuin kukin laji muuten tavallisesti eleksii vertaistensa
kanssa, kulkevat silloin usein enemmin tai vähemmin säännöllisesti
samoja teitä ja ilmestyvät myöskin jotenkin varmaan määräaikaan
kuhunkin eri paikkaan. Aina kuitenkin satunnaiset asianhaarat saavat
näitä retkeilyjä aikaan.
Kuin pyhän viikunan ja muiden hindulaistemppelejä varjostavien
puiden hedelmät alkavat kypsyä, odottelevat näitä temppelejä
ja puita hoitelevat bramaanit hyvin hartaasti nelijalkaisten
jumalainsa tuloa. Eikä turhaan, sillä ihan varmaan ne tulevatkin nuo
jumaliksi korotetut olennot, hulmaani ja bunderi, kaksi apinalajia,
tyhjentämään heitä varten hurskaassa taikuudessa istutettuja ja
suojeltuja puita maukkaista hedelmistään ja sitä paitsi ryöstelemään
ja raastelemaan läheisiä puutarhoja ja vainioita niin kauan, kuin
kannattaa. Ja ne jälleen katoavat palvelijainsa suruksi, vaan
kaikkein muiden Indian asujanten iloksi, joiden omaisuutta ne ovat
säälimättä haaskanneet, niitellen kaikkialla omalla tavallansa. Kuin
Sisä-Afrikassa sikäläisen viljan, durran eli kafferihirsin, jyvät
kovenevat, silloin jonkun kaikkia elämän oloja kokeneen ja niissä
karaistuneen arvokkaan ja kekseliään paviaanin johdolla lauma, jota
hän päämiehen ja kantaisän luonnollisella mahtavuudella hoitelee,
laskeutuu alas vuorilta tutkimaan, onko ihminen tänäkin vuonna ollut
niin ystävällinen, että on kylvänyt ravitsevaa viljaa. Taikka siirtyy
samaan aikaan yhtä hyvin johdettu marakattilauma metsän reunaan,
voidakseen sieltä käsin oikeaan aikaan runsaimmasti ja niin rauhassa
kuin mahdollista verotella vainioita. Kuin etelä-amerikkalaisen
maanviljelijän vainioilla kultainen pomeranssi hehkuu tummanvihreässä
lehdikössä, tulevat usein kaukaakin paalikka-apinat tasaamaan mielin
määrin hedelmiä niiden omistajan kanssa. Muitakin kasveinsyöjiä
saattaa jokapäiväisen leivän helpommin saamisen toivo siirtymään
sellaisiin paikkoihin, seutuihin ja sellaisille vainioille, joita ne
muuten karttavat; hyönteissyöjät kulkevat milloin minnekin sikäli,
kuin jossakin paikassa hyönteisiä milloin on runsaimmin; ja suuret
petoeläimet seuraavat kasveinsyöjiä nisäkäsluokan lajeja, varsinkin
ihmisen karjalaumoja. Afrikan arojen paimentolaista seuraa leijona
paikasta paikkaan; Napoleonin voitettua, kotiaan kohti pakenevaa
sotajoukkoa seurasivat Venäjän sudet Keski-Saksaan saakka. Saarvat
tekevät maamatkoja joesta toiseen; ilvekset ja sudet kuljeksivat
talvella välistä hyvin pitkiä matkoja. Semmoisten matkojen kautta
muuttuu tai siirtyy oleskelupaikka, vaan se ei kuitenkaan ole
varsinaista vaellusta. Ainoastaan joskus voimme olettaa puutetta
varsinaisten vaellusten vaikuttavaksi syyksi, sinä pikemmin on vain
äkisti Valtaan pääsevä vaellushalu.
Toisin on niillä nisäkkäillä, jotka joka vuosi jotenkin samaan aikaan
lähtevät asuinpaikoiltaan, siirtyvät välistä melkoisen etäällekin ja
sieltä taas määrättyyn aikaan palaavat entisille asuinpaikoilleen.
Ne vaeltelevat, sillä ne eivät matkustele vain tilapäiten, vaan
tottelevat tieten tai tietämättänsä välttämätöntä pakkoa.
Nisäkästen kaikkein varsinaisten vaellusten syynä ja vaikuttimena
on ensi sijassa varma, ainiaan voimaansa osoittava vuodenaikain
vaihtelu. Sellaisissa maissa, joissa ikuinen kevät vallitsee, ei
ole varsinaisia vaelluksia, koska mikään ei pakota niihin. Kesän ja
talven täytyy vaihdella, samapa sitte, onko talvella pakkasen ja
lumen vaiko kuumuuden ja kuivuuden muoto; puutteen ja ylellisyyden
täytyy vaihdella; muuten ei hidas nisäkäs lähde matkoille,
vaelluksille.
Pienessä määrässä vaellusta huomaamme kaikkein vuorieläinten tekevän.
Vuorivuohet eli gemsit, vuorikauriit, alppijänikset ja murmelieläimet
vaeltavat, kuin lumi alkaa sulaa, tai vähän myöhemmin jyrkänteiden
ja jäätikköjen ylitse ylös kukkuloille, joiden nyt paljastuneet
laidunpaikat lupaavat runsasta ja maukasta ravintoa, ja laskeutuvat
jälleen alemmaksi jo ennen talven tuloa. Karhu, lapsuudestaan
kaikkea syövä, tottumuksesta pedoksi muuttunut eläin, tekee ainakin
Siperian vuoristoissa samaan aikaan samanlaisen vaelluksen ja palaa
samoin ennen talven tuloa; monet metsäkissat ja villikoirat, jotka
elävät vuoristoissa, tekevät aivan samalla tavalla. Sellaisia
paikanmuuttoja tapahtuu myöskin eteläisemmissä vuoristoissa,
yksinpä kuuman vyöhykkeenkin maissa. Sekä Indiassa että Afrikassa
muutamat apinalajit nousevat ja laskeutuvat säännöllisesti ja
määrättyinä aikoina; elefantit nousevat kesän tullessa ylös vuorille,
talven tullessa laskeutuvat alaviin paikkoihin. Etelä-Amerikan
Andes-vuoristoissa pakenevat guanako-laumat lunta laaksoihin ja
kesän kuumuutta vuorten seljille. Vuoristot panevat kaikille näille
vaelluksille jotenkin ahtaat rajat. Niissä on vain korkeuden erotusta
noin yksi tai enintään kolme tuhatta metriä ja matkat sellaiset,
jotka voidaan tehdä muutamissa tunneissa tai ainakin muutamissa
päivissä. Näitä vaelluksia kuvaava on kuitenkin aina niiden
säännöllisyys, varsinkin tarkka vaarinpito ajasta, ja yhtä kuvaava on
teiden valinta, sillä ne tapahtuvat aina samoja polkuja myöten.
Mäkimaat ja tasangot, meri ja ilma suovat laajempaa siirtymistä
kuin vuoret ja sen tähden on siellä elävien tai aika-ajoin
liikkuvien eläinten vaelluksia helpompi seurata kuin vuoristossa
asuvain ja siis parempi tuntea itse eläimet vaelluseläimiksi.
Venäjän ja Siperian tundroilla peura, joka Skandinaaviassa aina
pysyy vuoristoissa, lähtee joka syksy pitkille vaelluksille ja
palaa vasta seuraavana keväänä kesäasuntoihinsa. Jotenkin samaan
aikaan lähtee peura Grönlannista meren jääsiltaa myöten Amerikan
mannermaalle, viipyy siellä koko talven ja palaa vasta huhtikuussa
kotiniemensä vuorille. Kummassakaan paikassa ei näytä tulevan
talven pelko yksin olevan vaelluksen ainoana syynä, vaan päin
vastoin on vielä suurempana vaikuttimena toinen ylhäällä Pohjolassa
hyvin tuntuvaksi käyvä rasitus. Sillä lyhyt kesä herättää siellä
eloon lajista tosin köyhän, vaan luvulta äärettömän rikkaan
hyönteismaailman, varsinkin sanomattoman paljon sääskiä ja kärpäsiä,
jotka tuskastuttavat sekä ihmisen että peurankin elämää. Niistä
päästäkseen lähtee peura soiselta tundralta, jossa koko lyhyen
kesäajan suunnattomat sääskipilvet liitelevät ja pakenee kotiseutunsa
vuoristojen kukkuloille, joilla se vitsaus on vähemmin rasittava
ja joilla silloin kasvaa mehukasta ruohoa varsin runsaasti.
Peritystä tottumuksesta nämä vaellukset tapahtuvat sekä samaan
aikaan että samoja oikeiksi teiksi tallautuneita polkuja, jotka
selvästi huomattavina kulkevat peninkulmittain tundraa pitkin ja
määräpaikoista menevät jokien poikki. Vaelluksen alussa yhtyvät
naaraspeurat vasikoineen kymmenen, jopa sadankin suuruisiksi
joukoiksi ja kulkevat ensivuotisten vasikkain edeltä, joiden jäljestä
vasta vanhat peurat tulevat. Joukko kulkee ihan toisensa jäljestä,
niin että tarkastelija voi lukea tuhansittain näitä ohi rientäviä
eläimiä. Kaikki kiiruhtavat lakkaamattta eteen päin, pelkäämättä
poikkivuoria tai leveitä jokia, ja rauhoittuvat vähitellen vasta
sitte, kuin pääsevät talviasunnoilleen. Susia, karhuja ja ahmoja
kulkee joukottain niiden kinterillä samoin pitkät matkat. Keväällä
paluumatkalla vaeltavat peurat kyllä jotenkin samassa järjestyksessä,
mutta paljon pienemmissä joukoissa sekä myöskin paljon laiskemmin ja
hitaammin eivätkä ihan samoja polkujakaan, kuin tulivat.
Vielä pitempiä matkoja kuin peurat kulkevat Amerikan biisonit,
prairioiden "puhvelit". Miten laajalti nämä eläimet vaeltavat, ei
ole vielä voitu saada ihan selville, mutta on tavattu vaeltelevia
laumoja Kanadasta Mexikoon, Missouri-joelta Kalliovuorille saakka
ja voitaneen siis olettaa, että samat laumat vaeltelevat hyvinkin
laajalti mainittujen rajain välisellä alalla. On tavattu biisoneja
kesällä hajallaan yli prairioiden koko äärettömän tasangon ja
talvella myöskin siellä, mutta monen tuhannen suuruisiksi laumoiksi
kokoutuneina; on nähty niiden vaelluksia, kuljettu niiden jäljestä
niiden tallaamia "puhvelin polkuja" myöten satoja peninkulmia
jotenkin suoraan tai vähän mutkistellen, aina samaan suuntaan, on
omin silmin näkemällä tultu vakuutetuiksi, että leveätkään joet
niille eivät ole minään esteenä, vaan että ne vastustamattoman
lumivyöryn tavalla syöksyivät sellaisiin vesiin ja ikään kuin ihan
täyttivät ne; on myöskin huomattu, että nämä biisonit yhtyvät ja
eroavat, että laumat suurenevat ja pienenevät, että vanhat, äreät,
vallanhimoiset ja äkäiset urokset karttavat muiden biisonien seuraa
tai että ne laumoista karkoitetaankin, luultavasti pitkällisillä
taisteluilla, joten niiden täytyy tulevaan kesään asti elää
erakkoina; on saatu selville, että ne talvella, milloin sataa
runsaasti lunta, etsivät metsistä tai vuoristojen rinteiltä suojaa
myrskyiltä. Jo heinäkuusta lähtein alkavat ne vaeltaa pohjoisesta
etelää kohti. Pienet joukot, elettyään siihen asti viehättävää
kesäelämää, yhtyvät toisiin ja lähtevät kaikki yhdessä matkalle;
toisia joukkoja yhä yhtyy siten syntyvään laumaan, se yhä kasvaa ja
suurenee, mikäli matka jatkuu, kunnes viimein muuttuu tuollaiseksi
äärettömäksi laumaksi, joka sitte kuin yhden hengen elähyttämänä
toimii yhdessä aina lähelle kevättä. Päästyä onnellisesti
talven ohitse hajoavat laumat luultavasti ihan päinvastaisessa
järjestyksessä, kuin kokoutuivat, vähitellen pienemmiksi ja nekin
vielä yhä enemmän, kunnes viimein kaikki ovat pikku joukkoina. Tämä
hajoaminen tapahtuu paluumatkalla. Sekä meno- että paluumatkalla
kulkee lauma toisensa perästä, jonkun matkan päässä toisistaan, mutta
jotenkin samoja polkuja. Erittäin otolliset seudut, esim. mehukasta
ruohoa, kasvavat laaksot, saavat kuitenkin välistä aikaan pysähdyksiä
tässä elävässä virrassa. Silloin muuttuvat biisonilaumat kerrassaan
arvaamattoman suuriksi. Ne viipyvät päiväkausia samassa paikassa ja
lähtevät vasta sitte jälleen liikkeelle, kuin kaikki ruoho on syöty
ja nälkä ajaa edelleen. Biisoneja seuraavat karhut ja sudet ja niiden
päällä liitelevät rääkyen kotkat ja korppikotkat.
Samoin kuin ruuan tarve voi myöskin juomaveden puute antaa aihetta
säännöllisiin vaelluksiin. Kuin Kaakkois-Siperiassa, varsinkin
ylävällä Gobin arolla, talvi lähestyy, täytyy kaikkein nisäkästen,
jotka eivät ole talvitainnokkaita, tämän ylängön omituisten olojen
tähden turvautua alavampiin seutuihin. Talvi ei tällä Keski-Aasian
ylängöllä ole ankarampi kuin sen pohjois- ja koillispuolisissa
seuduissa, vaan enimmäkseen lumeton; sen tähden kaikki vedet,
joita yleensä erittäin niukka sade sai kootuksi ja yllä pidetyksi,
peittyvät paksun jään alle. Kuin jää tulee niin vahvaksi, että
Gobilla asuskelevat eläimet eivät voi sitä rikkoa, täytyy niiden
siirtyä, ja ne vaeltelevat silloin sekä eteläisempiin että
myöskin pohjoisempiin seutuihin, vaikka viimemainituissa onkin
vain lunta runsaasti tarjona; sillä se toki helpommin sammuttaa
muuttoeläinten janoa ja vähemmin vastustaa heikkoja kavioita kuin
kova, vaikeasti sulava jää. Ainoastaan täten voidaan selittää, että
aro-anttiloopit, joita hyvin lukuisasti asuskelee ylävällä Gobilla,
vaeltelevat pois sieltä, vaikka siellä on tarjona ihan samaa kuin
talvi-asuinpaikoilla, paitsi lunta ja siis juomavettä. Ei niitä nälkä
pakota muuttamaan, vaan jano. Talven tullessa kokoutuvat muutenkin
pikku laumoissa elävät anttiloopit monen tuhannen suuruisiksi
laamoiksi, täyttävät kaikki kotiylänkönsä ympärillä olevat alavammat
seudut ja kulkevat, yhdessä ainoassa yössä juosten kymmenen tai
kaksitoistakin maantieteellistä peninkulmaa, usein satojenkin
peninkulmain päähän varsinaisen kotiseutunsa rajoista. Heitä seuraava
tarkastaja näkee silloin jälkiä kaikkialla niin paljon, kuin olisi
siitä kulkenut kaikkia tavallisia mittoja ja kaikkia tavallisia
lukuja paljon suurempi lammaslauma.