että laulullaan tai ainakin huudoillaan yhä vetävät puoleensa
valppaan tarkastelijan huomiota, hän, paitsi ehkä hyvin lukuisasti
esiytyviä liskoja ja käärmeitä tai paikka paikoin erittäin suurissa
joukoissa liikkuvia hyönteisiä, hyvin vähän huomaa aarniometsän
muita asujamia, varsinkaan nisäkkäitä. Marakattijoukko tosin ei voi
jäädä huomaamatta, koska niiden, kuten kaikkein muidenkin Afrikan
apinain, omituinen vilkkaus ja liikkuvaisuus niitä tuon tuostakin
tuovat huomaamattomimmankin silmän eteen taikka niiden lakkaamattoman
kurnutuksen täytyy kuulua korviin. Mutta enimmistä muista nisäkkäistä
saatetaan astua aivan muutaman metrinkin päästä ohitse, ihan
aavistamatta siinä -olleen mitään eläintä. Kaikkein suurin osa
aarniometsäin nisäkkäistä liikkuu vasta auringon laskeuduttua
ja palaa ennen päivän tuloa taas makuupaikoilleen. Vaan eivätpä
nekään, jotka aamu- ja iltahetkinä auringon paistaessakin liikkuvat
ja toimivat, suinkaan anna itseään niin helposti tarkastella,
kuin ehkä voitaisiin luulla, sillä metsän tiheys suojelee niitä
oivallisesti. "Ettekö," kysyi eräs europpalainen, jonka kanssa
kerran olin aarniometsässä ammuskelemassa, "nähnyt leopardia, joka
ihan äsken juoksi minun luotani teitä kohti? Minä en voinut ampua,
koska pyssyni ei ollut kunnossa, vaan kyllä teidän olisi pitänyt
nähdä se." Minä en ollut nähnyt vilahdustakaan siitä suuresta
eläimestä, niin tiheä oli alametsä. Ja jospa se jossakussa paikassa
onkin harvempi, niin vaikuttaa aina toinen turvakeino, nisäkkään
yhdennäköisyys hänen oleskelupaikkansa kanssa. Harmaa puoliapina,
joka ylhäällä istuu kokoon kyyristyneenä tai makaa köynnöksien
verhoamalla oksalla, näyttää niin täydellisesti puun pahkuralta, että
eläinmuoto tulee vasta sitte selville, kuin viisastunut metsästäjä
ottaa kiikarinsa ja tarkkaan tähystää tuota pahkuraa. Yölepakko,
joka korkealla toisen puun latvassa riippuu ihan erillään lehdistä,
näyttää samoin pahkuralta tai kellastuneelta lehdeltä. Yksin
leopardinkin kirjava turkki voi niin pettävästi sekautua metsässä
kuiviin lehtiin ja kukoistaviin euforbioihin, että minun itseni
kerran täytyi, viritetty pyssy ojennettuna, astua viidentoista
askeleen päähän pensaasta, johon ahdistamani pardeli oli paennut,
ennen kuin voin erottaa petoa pensaasta. Ihan samoin petytään
metsässä elävistä anttiloopeista ja yleensä kaikista nisäkkäistä;
ja ne itse tietävät, että niin on. Paikka paikoin aarniometsässä
oleksii hyvin runsaasti pieniä anttilooppeja, pensaspukkeja eli
atroja. Se eläin on suloisin kaikista märehtijöistä, erittäin
kaunisruumiinen, ei suurempi kuin muutaman päivän ikäinen peuran
vasikka, ja väriltään harmaansinertävän hiirakko; se asuu parittain
tiheimmässä pohjametsässä, valitsee makuu- tai ainaiseksi
majapaikakseen maahan asti oksaisen, tiheälehtisen pensaan ja tallaa
siitä kapeita polkujansa joka taholle tiheikköön. Minä olen monesti
ampunut niitä, mutta alussa kävi minullekin kuten kaikille muille
matkustajille ja metsästäjille, jotka ovat siihen tutustuneet; minä
en voinut sitä nähdä, vaikka se olisi, pensaasta pois hätyytettynä,
ihan ohitseni livahtanut nopeaan kuin nuoli. "Katso, herra, tuolla
edessäsi, lähimmässä pensaassa seisoo pieni pukki; tuolla alhaalla
aukossa, noiden tiheäin oksien välissä se seisoo, etkö sitä näe?"
kuiskaili oppaani, joka oli maan synnynnäisiä asujamia. Minä
ponnistin kaikkia aistimiani, tähystin tähystämälläkin osoitettua
pensasta, vaan en nähnyt muuta kuin oksia ja lehtiä, sillä oksiksi
muuttuivat silmissäni myöskin koreat sarvet, tiheälehtiseksi haaraksi
anttilooppipukin pää ja ruumis. Tottuupa sentään metsästäjän silmä
viimein aarniometsäänkin. Jonkun verran tutustuttuaan sievän
anttiloopin tapoihin opitaan niitä löytämään yhtä hyvin kuin sen maan
omat tarkkasilmäisimmät asujamet. Anttiloopin tarkka kuulo ilmoittaa
sille ihmisen tulon paljon ennen, kuin ihminen voi aavistaakaan sen
läsnäoloa. Raskasten ihmisaskelten äänestä peljästyen hypähtää se
makuultaan askelen tai pari johonkin aukkoon, josta voi katsella,
mitä tapahtuu. Kuin vaskesta valettu kuva, jäykkänä ja hievahtamatta,
väräyttämättä edes korviaankaan, jotka jo aikaa sitte ovat kääntyneet
alas, ja liikuttamatta silmiään, seisoo se siinä kuunnellen ja
katsoen; jalka, joka oli noussut astumaan eteen päin, pysyy siinä
asennossa; ei vähinkään hievahdus ilmase olentoa eläväksi. Silloin
on aika metsästäjän siepata nopeasti pyssynsä, tähdätä ja ampua,
sillä jos vitkastellaan silmänräpäyksenkään aika, viisas elukka
ponnistakse yhdellä ainoalla pitkällä hyppäyksellä toiseen pensaasen
ja peittäytyy siihen taikka laskeutuu hitaasti matalaksi ja hiipii
niin huomaamatta pois, että tuskin yksikään lehti, yksikään korsi
liikahtaa.
Tällä tavoin aarniometsä näyttelee vaihtelevia yksityiskuvia
tarkastelijalle. Ken osaa nähdä ja etsiä, hän löytää mistä metsän
osasta ja mihin aikaan hyvänsä enemmän huomioon otettavaa, kuin hän
kykenee hyväkseen käyttämään. Mutta ei joka paikassa eikä joka aikaan
voida huomata samaa. Täällä kun kevät supistuu muutamiksi viikoiksi,
kesä ja syksy joiksikuiksi päiviksi ja pitkä talvi kuten arollakin
alkaa vallita melkein heti sateen lakattua, niin täydellinen, rikas,
kaikin puolin kuohuva kasvi- ja eläin-elämä myöskin supistuu hyvin
lyhyeksi. Heti, kuin linnut saavat hautomistoimensa loppuun, alkavat
he vaellella ja kuljeksia; nisäkkäät heti, kuin luulevat käyttäneensä
jotakin metsän osaa hyväkseen niin paljon kuin mahdollista, siirtyvät
toiseen. Sen tähden voidaan tavata ja tavataankin samassa paikassa
eri aikoihin eri eläimiä tai ainakin nähdään ihan erilaisia kuvia
eläinten elämästä. Niinpä esimerkiksi joki tulee sitä rikkaammaksi,
mikäli metsä tyhjenee.
Joen ollessa tulvillaan nähdään vähä niitä eläimiä, jotka elävät
veden rannoilla ja vedessä. Kaikki saaret ovat syvällä veden
alla, kaikki rannat samoin, ja sen tähden ovat niissä molemmissa
asuvat linnut tulleet karkoitetuksi. Ja jos todella krokotiili
joskus nostaa päätänsä tai jotkut pesokarhut selkäänsä vedestä,
täytyy sen tapahtua hyvin lähellä venettä taikka se muuten jää
huomaamatta. Siispä oikeastaan vain niilihevot, joita paikoittain
on runsaastikin, ja veden päällä lentelevät linnut, ehkäpä myöskin
jotkut sukeltajalinnut ovat ainoina näkyvinä todistuksina, että
myöskin joessa ja sen rannoilla elää ylhäisempiä luurankoisia. Vaan
kuin sateen lakattua joen pinta alenee ja kaikki saaret, hietasärkät
ja rantaäyräät tulevat näkyviin, muuttuu joen kuvassa eläinkuntakin.
Nyt peräytyvät niilihevot syvimpiin paikkoihin, yhtyvät siellä
pienemmiksi tai suuremmiksi, välistä hyvinkin suuriksi joukoiksi
ja vetävät hyvin puoleensa huomiota, koska hengittäminen pakottaa
niitä nouseman vedenpintaan ja se tapahtuu pärskinällä, joka kuuluu
kauas; välistä ne saattavat myöskin nousta päiviksi yksinäisille
saarille tai hietasärkille makailemaan ja ojentelehtamaan auringon
paisteessa, ja silloin ne hyvästi näkyvät jo kilometrinkin päähän.
Nyt krokotiilit oikein himokkaasti tekevät, mitä joen tulvillaan
ollessa jäi tekemättä, oleksivat puolenpäivän aikaan tuntikausia
auringon paisteessa. Sitä varten ryömivät ne jo aamupäivällä ylös
mataloille hiekkasaarille, pudottautuvat kuuluvasti muksahtaen
hiekalle, avaavat terävähampaiset kitansa selki seljälleen ja
makaavat kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä samalla hietasärkällä mikä
missäkin suunnassa, vierekkäin, monesti päällekkäinkin lähelle
iltaa. Nyt on hietasärkillä sekä joen molemmilla ja suurimpien
saarien rannoilla lintuparvia, joiden ääretön paljous vaikuttaa
mahtavasti. Sillä tähän aikaan ovat enimmät kotoiset kahlaajat ja
vesilinnut selvinneet hautomistoimistaan ja saapuneet poikinensa
joelle herkuttelemaan runsaalla, vaivatta saatavalla ravinnolla;
samaan aikaan yhtyy heidän joukkoonsa pohjoiset muuttolinnut, jotka
viettävät täällä talvea. Näitä viimemainituita asuu nyt kaikissa
aarniometsän osissa, vaan eivät ne siellä herätä läheskään niin
suurta huomiota kuin joella, jonka rannoille ja saarille suurimmat
ja siis helpoimmin näkyvät muuttolinnut asettuvat. Nyt saattaa tila
joen varsilla käydä liian ahtaaksi ja ravinto niukaksi, vaikka sitä
epäilemättä onkin hyvin runsaasti. Niinpä joka paikka on täynnä,
jopa liiankin täynnä, jokaisessa ravintoa lupaavassa paikassa
pyydystävät tuhannet kilvan, ja joka makuupaikastakin taistellaan.
Kolme päivää purjehdin minä hyvässä tuulessa hyvällä veneellä
Valkoista Niiliä vastavirtaan ja koko sillä pitkällä matkalla oli
molempia joen rantoja kaunistamassa keskeytymätön kirjava ja elävä
jono erilaisimpia kahlaajia ja vesilintuja. Keskellä Sinisen Niilin
aarniometsiä voidaan nähdä ihan samaa. Pitkät hietasärkät ovat siellä
ihan täynnänsä harmaita ja neitsytkurkia, vaikka ne paikat ovatkin
näillä, täällä talvea viettävillä muuttolinnuilla ainoastaan lepo-,
sulanluonti- ja makuupaikkoina, joista ne joka aamu lentävät arolle
etsimään ravintoa ja jonne ne jo aamupäivällä palaavat juomaan ja
kylpemään, siistimään höyheniänsä ja viettämään yötä alinomaisessa
krokotiilien hampaihin joutumisen vaarassa. Joukkoon tulee aina
puolenpäivän aikaan muutamia kruunukurkia, saattaen entiset hyvin
kiihkoihinsa, koska ovat, vaikka ei parempia, kuitenkin paljon
innokkaampia tanssijoita kuin toiset kurjet ja tultuaan aina
harjoittelevat taitoansa ja siten kiihottavat toisia kilpailemaan.
Samoille särkille tulee usein myöskin haikara-ibiksiä, haikaran
kaltaisia, valkoisia, vähän ruusunkarvaiselta vivahtavia, siiviltään
hehkuvan-ruusupunaisia lintuja, ja ne asettuvat saaren äärimmille
laiteille tai niiden viereisiin veteliin paikkoihin; sopivassa
valossa nämä oikein hehkuvat, ainakin ihmeellisen kauniisti eroavat
vaaleanharmaista kurjista ja siten koko paikkaa ihmetyttävästi
kaunistavat. Joen mannerrannalla ylpeästi astuskelevat komeat
jättiläis- ja satulahaikarat, rumat, kummallinen muotoiset marabut
kävelevät arvokkaasti edes takaisin, välkkyvät avonokka haikarat
seisovat suurissa joukoissa, goljat- ja hopeahaikarat kaalelevat
tavoittelemassa jotakin kalaa; siinä seisoo ja makaa, ui ja sukeltaa,
kävelee syömässä, lavertelee ja lörpöttää tuhansia kannus-, niili- ja
muita hanhia, leski- ja lapasorsia, käärmeenkaula-lintuja,
ibiksiä, isoja kuoveja, rantasipejä, sirriäisiä, vesipääskyjä,
vikloja ja paljo muita, joista kaikista tuo kirjava lintujono syntyy
kaunistamaan jokea ehkä vielä enemmän kuin haikara-ibikset. Veden
päällä, paitsi jo mainittuja, joista aina on joitakuita tulemassa
tai menemässä, lentelevät edes takaisin myöskin tiirat ja lokit,
törmäpääskyt ja mehiläissyöjät, ja ylemmissä ilmakerroksissa
kiertelevät komeat merikotkat.
Muutamien lajien tästä kaikin puolin hyvin rikkaasta joen siipiväestä
täytyy odottaa veden vähenemistä alimmilleen ennen, kuin voivat
ryhtyä pesimispuuhiin, koska heiltä veden korkealla ollessa kokonaan
puuttuu sellaisia pesäpaikkoja, kuin he tahtovat. Niihin kuuluu eräs
kaunis ja kirkasvärinen, viisas ja vilkas astumalintu, jo vanhaan
aikaan tunnettu krokotiilin vartia eli Herodoton mukaan trokilus,
jonka hän ja hänen mukaansa Plinius kertovat elävän uskollisessa
ystävyydessä krokotiilin kanssa. Heidän kertomuksensa ei ole mikään
satu, kuten ehkä luultaisiin, sillä minä olen huomannut sen ihan
todeksi. Krokotiilin vartia, joka on usein kuvattuna muinaisen
Egyptin muistomerkkeihin ja merkitsee hieroglyyfi-aakkosissa
U-kirjainta, elää myöskin Egyptissä ja Nubiassa, mutta nykyään
toimittaa vasta Sudanissa krokotiilille sitä palvelusvirkaa, josta se
on tullut kuuluisaksi muinaisten kansojen kesken. Ei hän kuitenkaan
palvele yksistään krokotiileja, vaan kaikkia eläimiä, jotka tahtovat
käyttää hyväkseen sen valppautta. Ollen tarkkaavainen ja utelias,
kiihtyväinen ja halukas parkumaan sekä kaikuvaääninen sopii se varsin
hyvin kaikkein varomattomampien olentojen varoittajaksi. Hänen
valppaudeltaan ei jää huomaamatta lähestyvä peto eikä epäilyttävältä
näyttävä ihminen; kiintyypä hänen huomioonsa myöskin jokainen
purje- tai soutuvene, eikä se koskaan jätä huomiotansa ilmoittamatta
kovalla huudolla. Siten hän saattaa jokaisen oudonlaisen tapauksen
kaikkein niiden eläinten tiedoksi, jotka oleksivat samoilla paikoilla
kuin hän, ja heidät itsensäkin ottamaan selkoa, onko todella vaara, ja
usein kaikki hänen varoituksestaan vaaria ottaneet pakenevat. Se hänen
vartiatoimensa on. Ystävyyssuhde hänen ja krokotiilin välillä tuskin
vain on molemminpuolinen, sillä olisipa toki liikaa uskoa
krokotiililla olevan ystävyyttä. Ei krokotiili häntä kohtele niin
viattomalla tavalla siitä syystä, että se matelevainen peto tuntisi
hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, vaan koska se tuntee hänet ihan
tarkoin ja arvostelee häntä oikein. Ollen pienuudesta asti tutustunut
tuohon hirviöön, asunut samoilla hietasärkillä, joilla sekin
tavallisesti levähtelee, ja yhä liikkunut sen ympärillä kohtelee hän
sitä, kuin hän olisikin herra ja se palvelija. Arvelematta astuu hän
lepäävän hirviön selkään, pelkäämättä lähestyy sen avonaista kitaa
tutkimaan, eikö ehkä joku iilimato ole imeytynyt sinne kiinni tai joku
ruokapalanen jäänyt hammasten väliin, ja vitkastelematta ottaa
molemmat pois. Krokotiili pysyy levollisena, koska varmaankin
kokemuksesta tietää, että on mahdoton saada kiinni tuota yhä valpasta,
ripeää ja sukkelaa pikku veitikkaa. Näin minä itsekin krokotiilin
vartian kerran syövän Afrikan kiljukotkan kanssa yhtaikaa samaa kalaa,
jonka kotka oli iskenyt ja kantanut hietasärkälle. Sill'aikaa kuin
kotka, molemmat jalat kouristettuina kiinni saaliisen seisten sen
päällä, nokallaan hakkasi irti muutamia paloja, pysyi kärkkyvieras
kohtuullisen kaukana suuren herran pöydästä; mutta heti, kuin kotka
nosti päänsä nielemään, syöksähti kärkkyvieras silmänräpäyksessä luo,
sieppasi kotkan irroittaman palasen ja juoksi yhtä kiireesti, kuin oli
tullutkin, takaisin entiselle paikalleen syömään saalistansa. Yhtä
suuresti kuin tämä itsetajuinen uskaliaisuus kummastuttaa myöskin
krokotiilin vartian viisaus kätkeä munansa kutsumattomilta vierailta.
Kauan olin minä turhaan etsinyt tämän linnun pesää. Milloin sen
hautoma-aika alkoi, sain kyllä selville paloittelemalla muutamia
ampumiani krokotiilin vartioita; kuin otin lukuun hänen elintapansa,
tiesin ihan varmaan, että se voi pesiä ainoastaan hietasärkillä. Vaan
turhaanpa sain sittekin tarkimmasti etsiskellä sen mieluisimpia
oleskelupaikkoja, pesää en löytänyt. Viimein huomasin parin, joista
toinen istui maassa ja toinen puuhaili jotakin hänen tienoillansa,
sieppasin kiikarini ja astuin, istuvaa lintua yhä tähystellen, suoraa
päätä sitä kohti. Kuin pääsin lähelle, nousi se, työnteli kiireimmiten
hiekkaa erääsen paikkaan ja juoksi toisen kanssa pois, tosin tapansa
mukaan huutaen, mutta osoittamatta mitään tavallisen kiihtymyksen
merkkejä. Minä en siitä pettynyt, tähystelin yhä sitä paikkaa ja tulin
luo. Vaan enpä sittekään voinut huomata pesää; viimein näin hiekan
olevan eräästä paikasta hiukan uurteisena ja, kuin siitä kaivoin, tuli
käsiini kaksi munaa, jotka ihan eksyttävästi olivat hiekan karvaiset
ja piirteiltäänkin sen näköiset. Jos emällä olisi ollut enempi aikaa,
kuin minä sille annoin, niin arvattavasti en olisi enää löytänyt
sitäkään vähäistä epätasaisuutta.
Vielä, jos mahdollista, rikkaampi tai ainakin monimuotoisempi
elämä kuin itse joella vallitsee tähän aikaan kaikkein keskellä
metsää olevain järvien ja suurempien vesilammikoiden rannoilla ja
pinnalla, jotka ovat syntyneet joko kevään sateista tai täyttyneet
joen tulvillaan ollessa. Ne ovat metsän ympäröimät, jopa usein
niin tiheään aidatut, että tuskin ollenkaan on mahdollinen tai
ainakin sanomattoman vaikea päästä niihin saakka, ja vedenrajan
sisäpuolella kasvaa yhtä tiheänä kuin ulkopuolellakin laajalti
ruoko- ja sarametsää, papyrus- ja lotoskasveja. Niinpä nämä
sadejärvet eli maan asujanten kielellä fulat ovat varsin soveliaita
sekä oleskelu- että pesintäpaikkoja erilaisimmille linnuille ja
muillekin eläimille. Niiden turvallinen syrjäisyys miellyttää, yksin
niilihepoakin niin suuresti, että se siirtyy sinne synnyttämään
sekä pentujansa imettämään, hoitamaan ja kasvattamaan, huoletonna
ravinnosta, jota järvet yllin kyllä tarjoovat, ja pelotonna
vaarallisista vihollisista. Niiden tiheät ja rehevät rannat sekä
soiset ja hetteiset lahdet houkuttelevat sinne myöskin metsäkarjuja
ja puhveleja. Niiden tyynet vedet ovat kaikilla vettä tarvitsevilla
anttiloopeilla juomapaikkoina. Niiden pinnalle kokoutuu tuhansittain
pelekaaneja ottamaan vielä runsaan kalasaaliin ennen nousemistansa
levolle korkeihin lähi-puihin. Niissä sukeltelevat pitkin koko
päivää käärmeenkaula-linnut, uivat kaikki täällä elävät hanhi- ja
sorsalajit, ja pohjolasta tulleet vesilinnut löytävät täältä
kaikin puolin miellyttävän talvimajapaikan. Niiden lahdet ja
vetiset rantapaikat antavat goljat-haikaralle ja pienelle, korealle
hopeahaikaralle vaivatta runsasta saalista. Niiden mehukkaat, vihreät
rannikot ovat mieluisena majapaikkana lukemattomilla pikku linnuilla
ja niissä kasvava metsä monilla puissa oleksivilla ja pesivillä
ranta- ja vesilinnuilla. Eipä siis ihme, että sellaisten järvien
ympärillä aika-ajoin oikein vilisee lintuja, että sellainen saaliin
rikkaus puolestaan houkuttelee sinne kaikenlaisia vihollisiakin.
Pieniä lintuja ajelevat haukat ja pöllöt, suurempia kotkat ja
huuhkajat, nisäkkäitä ketut ja shakaalit, pardelit ja leijonat.
Välistä joku arolta tuleva ahnas heinäsirkka-lauma pysähtyy sellaista
järveä ympäröivään, mehuisan vihreään metsäkehykseen ja uhkaa
muutamassa päivässä tehdä tai tekeekin sen ihan paljaaksi. Silloin
vielä suuresti lisäytyy ennestäänkin jo suurenmoinen lintujen
paljous. Etäältä ja läheltä tulee haukkoja ja pöllöjä, korppeja
ja närhiä, frankoliini- ja helmikanoja, haikaroita ja ibiksiä,
liejukanoja ja sorsia herkuttelemaan heinäsirkoilla. Kaikki linnut,
jotka joskuskaan syövät hyönteisiä, elävät silloin yksinomaan noilla
tunkeilevilla muuttosirkoilla. Satoja torni- ja punajalka-haukkoja,
jotka juuri nyt ovat talviasunnoillaan, kokoutuu heinäsirkka-metsän
päälle lentelemään, ja heti, kuin jotkut heinäsirkat kohoavat ilmaan
iskevät ne niihin, sieppaavat ja syövät niitä, pysäyttämättä siltä
yhtään lentoansa; korpit, närhit, sarvilinnut, ibikset ja haikarat
ottavat niitä puiden oksilta ja samalla pudottelevat satoja, jotka
joutuvat alhaalla vaanivien kumppanien sekä helmikanojen ja sorsain
suuhun; taivaan-apinat ja lauluhaukat liitelevät puiden ympärillä,
joihin lehtiä raastavat hyönteiset tuota pikaa jäävät entisen runsaan
lehtipuvun sijaan; yksinpä vakavat marabutkin ja satulahaikarat
halveksimatta noukkivat niin pientä, mutta sen sijaan äärettömän
monilukuista saalista. Sellainen elämä vilkastuttaa viehättävimmällä
tavalla sadejärveä, joka ei muutenkaan ole koskaan kuolleen
näköinen; silloin se paraiten huomataan mitä erilaisimpain eläinten
kokouspaikaksi.
Sellaisen sadejärven luona, joka on kokoelevalle tutkijalle oikea
aarniometsän aarrekammio, olimme monta päivää metsästäneet,
tarkastelleet ja kokoelleet, ihmetelleet suurenmoista kasvimaailmaa
ja saman muotoista eläinmaailmaa, tehneet pilaa niilihevoille,
osoittaneet vihollisuuttamme krokotiileille eli lyhyesti sanoen
runsaimmassa määrässä nauttineet metsästyksen ja tutkimuksen iloja,
unhottaen kaikki muut asiat, yksinpä ajankin, jossa elimme. Mutta
kuin aurinko aleni ja kutoi kultiansa monenkaltaisesti vihertäväin
lehtien alle; kuin papukaijain kirkuna oli vaiennut ja ainoastaan
jonkun rastaan nukkuva laulu enää kaikui korviimme; kuin toisella
rannalla merikotka, joka juuri äsken oli vielä näyttänyt vihreän
lepopaikkansa ihmetyttävältä kukalta, väsyksissään veti valkoisen
päänsä olkapäiden väliin; kuin lähimmän korkean mimoosan latvaan
levolle asettuvan marakattijoukon kurnutuskin oli vaiennut; kuin
yö tuli kirkkaan hämäränä ja ystävällisenä, vilpoisen lauhkeana,
kaiukkaana ja tuoksuisena kuten aina tähän aikaan; silloin tahtoi
kaikki eilen ja tänään mieleen jääneiden kuvien väririkkaus,
loisto ja välke hälvetä. Lakkaamatta lensivät ajatuksemme kallista
kotia kohti ja koti-ikävä tuntui sydämmemme syvyydessä; sillä
kotona vietettiin tänään joulujuhlaa. Me olimme tehneet punssia
ja täyttäneet piippumme koko maapallon paraimmalla tupakalla,
albanilainen oppaamme lauloi vienoja, sointuvia laulujansa, yö
hyväili sydäntä ja aistimia; mutta lasit jäivät tyhjentämättä,
tupakansavu-pilvet eivät vieneet kanssansa surumielisyyden pilviä,
laulut eivät herättäneet meissä mitään kaikua, turhaan yö hyväili
meitä. Sen piti ensin tuoda meille joululahjamme, ja se toikin.