kilpailla; sen rinnalla menettää viehättävyytensä ja vetovoimansa
yksin duleb-palmukin, joka tavallisesti nostaa latvansa ylemmäksi
kaikkia muita lähipuita. Ja kuitenkin on se Sisä-Afrikan ihanimpia
puita ja koko maapallon kauneimpia palmuja: runko kuin pylväs,
jonka kauniimpaa ei kukaan taiteilija voisi keksiä, ja latva
ihan sellainen, kuin siihen pylvääsen soveltuu. Pystysuoraan
nouseva, juuresta paksuhko runko hienonee huomattavasti korkeuden
keskipaikoille, alkaa siitä paksuta, hienonee vielä kerran ja
paksunee taas latvan alla; latva itse on leveitä, melkein neliömetrin
suuruisia viuhkalehtiä, joiden varret lähtevät suoraan keskipisteestä
joka taholle ja siten tekevät koko latvan viehättävimmän muotoiseksi.
Sen alta puhkeavat esiin hedelmärypäleet, jotka, kun hedelmät ovat
lapsen pään kokoiset, vielä hyvin suuresti kaunistavat latvaa, niin
että se tulee sekä runkonsa että koko metsän koristeeksi.
Suuren suureen takertuu kiinni satu, siinä se elää, muodostuu ja
tulee ymmärrettäväksi. Sellainen ajatus nousee mieleen, kuin, kuten
usein onkin, nähdään apinanleipäpuuhun kietoutuneena köynnöskasvi,
jollaisia on runsaasti koristamassa näitäkin aarniometsiä. Minusta
on se köynnöskasvi aina näyttänyt arabialaisen sadun kuvalta.
Sillä niin kuin se ei näytä tarvitsevan mitään elättävää maata ja
kuitenkin on siitä taiminut, niin kuin se ottaa paraan ravintonsa
ilmasta, niin kuin se kiertelee hienoa varttansa puusta puuhun,
takertuu kiinni jokaiseen ja kuitenkin pyrkii yhä etemmäksi, kunnes
se viimein jossakin latvassa avaa aarteensa ja muuten kukattomalle
puulle antaa kirkasvärisiä, tuoksuvia kukkia; samoin satukaan,
perustukoonpa se kuinka lujasti hyvänsä tosiasioihin, ei näytä olevan
todellisuudesta kotoisin, vaan vahvistaakseen tavoittelee taivasta
ja lähettää runoilunsa tuotteet kiertämään maailmaa, kunnes ne
täyttävät jonkun sydämmen, joka niistä hehkuu. Köynnöskasvilla minä
en tarkoita yhtä ainoaa kasvilajia, vaan kaikkia niitä kasveja, jotka
missä kierteisesti kietovat yhtä runkoa, missä verhoavat paljasta
latvaa, missä kietovat yhteen monta puuta, missä tekevät vihreäksi
ja seppelöivät vain yhtä, missä metsän osassa paljaina nauhoina
riippuvat siltain tavalla oksasta oksaan, missä teitä sulkevat
ja vielä lukemattoman monella muulla tavalla esiytyvät, mutta
aina kiemurrellen ja kiiveten. Niiden kauneuden ja viehättävyyden
vaikutusta pohjoismaalaisen mieleen voidaan tuntea, vaan ei kuvata;
sillä niin kuin useinkin on mahdoton löytää köynnöskasvin alkua
tai loppua, niin ei myöskään tahdo löytyä sanaa, joka soveltuisi
tyydyttävän kuvauksen aluksi tai lopuksi. Köynnöskasvi on niin
käsillä, että sitä voidaan kosketella, vaan tarkastettavaksi sitä
ei kuitenkaan saada; ihmetellen katsellaan köynnösten kierroksia,
voimatta käsittää, mistä ne tulevat tai mihin menevät; katsellaan
ihastellen sen lehtiä, kykenemättä niitä saamaan käsiinsä ja usein
kykenemättä muuta kuin aavistamaan, että ne lehdet ehkä ovat sen.
Tämä se vasta antaa metsälle aarniometsän luonteen.
Eikä se yksistään kehittele vain omia kukkiaan, osaa se myöskin
koristella vierailla. Sen köynnöksillä levähtävät mielellään metsän
koreimmat linnut, tullen siten niille eläviksi kukiksi, jotka
viehätykseltä ja suloudelta ovat vielä paljon lumoavammat niiden
omia kukkia. Välistä tapahtuu, että välähdys, kuin kirkkaasta ja
kuvastavasta pinnasta heijastunut auringon säde, sattuu köynnöksiä
katselevaan silmään ja vetää katseen siihen paikkaan, josta
se läksi. Välähdys ei tosiaankaan ole muuta kuin heijastunut
auringon säde, joka sattuu atlasilta kiiltäviin loistokottaraisen
höyheniin ja komean linnun liikahdellessa heijastuu milloin ylös,
milloin alas ja milloin minnekin. Ihastuneena tämän yhden linnun
ihmeellisestä kauneudesta pysähdyttäisiin mielellään tutkimaan
sitä, kuuntelemaan sen kaikkia elämän ilmauksia, jos uudet ilmiöt
vain eivät yhä vetäisi pois huomiota. Sillä täälläkin uudet
kuvat lakkaamatta karkoittelevat entisiä. Missä juuri näkyi
loistokottarainen, näkyy ehkä heti seuraavana silmänräpäyksenä
yhtä loistava ja välkkyvä kultakäki tai höyhenpukunsa komeudelta
kolibrien vertainen nektarilintu tai parvi viehättäviä mehiläissyöjiä
tai kirkasvärisimmällä höyhenpuvullaan komeileva närhilintu tai
yhtä kaunis putkilintu tai paratiisi-paarmalintu, jonka pitkät
keskimmäiset pyrstöhöyhenet verrattomasti koristavat tätä pikku
lintua, tai kypärälintu, joka jokaisella lennon löyhäyksellä levittää
tummat purpuranpunaiset siipensä, tai eräs lepinkäinen, jonka
loistava rinta on vielä punaisempi kuin ne siivet, tai kummallisen
muotoinen sarvilintu tai kultakutoja tai eräs satakieli tai
metallilta loistava puuharjalintu tai korea tikka tai lehtivihreä
kyyhkynen tai samanväriset papukaijat ja monet muut aarniometsän
siivekkäät asujamet. Tämä metsä juuri on erittäin suosittu lintujen
kotipaikka, se antaa sadoille ja tuhansille eri lajeille asunnon
ja elatuksen ja sen tähden ilmestyy niitä lakkaamatta katselijan
näkyviin verrattoman paljon useammin kuin mitään muita eläimiä,
joille sama metsä myöskin suopi suojaa. Luontoa elähyttäviä lintuja
asuu kaikkialla, kaikissa metsän latvakerroksissa, maassa yhtä hyvin
kuin korkeimmissa latvoissa, läpipääsemättömimmissä pensastiheiköissä
yhtä hyvin kuin apinanleipäpuiden lehdettömillä oksilla. Ruohojen
ja muiden maanpintaa rehevästi peittävien kasvien välitse raivaavat
frankoliini-, ehkäpä helmikanatkin kiemurtelevia, paljosta
käyttämisestä viimein hyviksi tallautuvia polkujaan; pensaston
juurien päällisiin lehdikköihin on asettunut pikku kyyhkysiä,
niiden latvojen harvimpiin osiin monenlaisia korulintuja, varsinkin
nektarilintuja ja korupeipposia; tiheimmäksi huovaksi kutoutuneissa,
ihan läpipääsemättömiltä näyttävissä pensasten latvoissa vilisee
lentävien nuolien tavalla hiirilintuja, jotka mataen ja hiipien
käyttävät hyväkseen joka koloa ja joka aukkoa ja osaavat kuitenkin
tunkeutua niiden lävitse ja etsiä ravintoa niiden sisästä; pensaita
korkeammissa rungoissa riippuu ja kiipeilee, jokaista kuoren
rakoa tutkien, puuharjalinnut, tiaiset ja tikat: alimmilla toisen
latvakerroksen oksilla istuvat, lentävää saalista tähystellen,
suloiset mehiläissyöjät, närhilinnut, paratiisi-paarmalinnut ja
kuristajat; kolmannen latvakerroksen vahvimpia oksia myöten tanssivat
kypärälinnut, astuvat arvokkaasti pienet haikarat, makaavat runkoa
vasten huuhkajat ja muut pöllöt; korkeimpain puiden tiheässä
lehdistössä liikkuvat papukaijat ja partalinnut; kaikkein ylimmillä
latvaoksilla istuvat kotkat ja haukat. Katsottakoon mihin päin
hyvänsä, aina ja kaikkialta näkyy joku lintu.
Ihan tämän lintupaljouden mukaan kuuluu lakkaamatta mitä
erilaisimpia lintujen ääniä. Huutoa ja houkuttelua, piipitystä ja
vihellystä, huiluääntä ja viserrystä, lirittelyä ja helkytystä,
kuherrusta ja kurnutusta, kaakotusta ja kirskutusta, parkunaa
ja raakuntaa, kiljuntaa ja rääkyntää, laulua ja soittoa on
kaikkialla, joka taholla, ylhäällä ja alhaalla, puolenpäivän
aikaan, aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Satamuotoisia eri
ääniä kaikuu yht'aikaa sekaisin, sulaa usein yhdeksi itsessään
suurenmoiseksi äänivirraksi, jota turhaan saa koettaa selvitellä
ja vasta pitkällisellä harjoituksella oppii erottelemaan eri
ääniksi ja säveliksi. Paitsi rastaita, satakieliä, räätälilintuja,
puusatakielisiä ja kuristajoita ei ole oikeita laululintuja, mutta
sen sijaan miellyttäviä ja huvittavia lörpöttelijöitä ja varsinkin
äärettömän paljo parkujia, kiljujia, kirskujia, rääkyjiä ja muita
enemmän tai vähemmän kimakan äänen antajia; aarniometsän äänijoukko
ei siis voi likimainkaan vetää vertoja Europan metsäin hurmaavalle
ja soinnukkaalle kevätlaululle, mutta on sen sijaan huomattava
yksityisten äänien kummallisesta omituisuudesta. Sepelkyyhkyset
kuhertavat, kurnuttavat, ulisevat, räkättävät ja huutavat sekä
puiden latvoista että tiheistä pensastoista; frankoliini- ja
helmikanat kurnuttavat kovaäänisesti sekaan, papukaijat parkuvat
lisäksi, korpit raakuvat, melulinnut koettavat tarkimmasti matkia
marakattijoukon kummallisia kurkkuääniä ja kypärälinnut ovat kuin
ilmeisiä vatsasta-puhujia; partalinnut viheltävät pitkää säveltä tai
yhdessä esittävät kaikuvaa, niin sekavaa ja kuitenkin niin omituisen
värikästä laulua, että se täytyy lukea metsän kuvaavimpien luonnon
äänien joukkoon: välkkyvät loistokottaraiset saavat aikaan laulua
siten, että muutamia käheitä rääkymis-, kirskumis-, vikisemis- ja
narskumis-ääniään lakkaamatta asettelevat peräkkäin, sitovat,
sulattavat ja soinnuttavat toisiinsa; komea Afrikan kiljukotka,
joka asuskelee kaikkein metsän vesien seuduilla, pitää yllä nimensä
kunniaa. Korkealla puun latvahuipussa istuu pieni sarvilintu, maan
asujanten kielellä "abu tok", se on tok-äänen tekijä, huutaa tokiansa
kovasti kaikumaan laajalle metsään ja joka äännähdykselleen kumartaa
syvälle verrattoman suuresta nokasta raskasta päätään. Tämä yksi ääni
hänellä vain on taipumattomassa kurkussaan ja sillä hänen täytyy
kositulle tai jo saadulle vaimolleen yhtä ymmärrettävästi selittää
rakkautensa kuin satakieli selittelee lumoavalla laulullaan. Rintaa
paisuttava tunne tavoittelee sanoja. Yhä sukkelammin seuraavat
toisiaan nuo yksinäiset äänet, yhä tiheämpään siihen kuuluvat
kumarrukset, kunnes raskas pää ei enää jaksa seurata, vaan pysähtyy
ja siten lopettaa yhden jakson tästä omituisesta rakkauslaulusta,
joka muutaman minuutin päästä alkaa samalla tavalla uudestaan ja
päättyy ihan samoin. Tiheiköstä, jonka lähelle ei ole hyvää mennä,
kaikuu metsä-ibiksen ääni, herättäen vähän kammoa kuuntelijassa.
Haikeinta valitusvirttä tämä lintu vetää, se kuuluu ihan, kuin pientä
ihmislasta tuskallisimmasti kidutettaisiin tai ehkä vienolla tulella
hitaasti paistettaisiin, ja se kovasti parkuisi kaikissa tuskissansa;
sillä pitkäveteiset valitukset päättyvät kimeään parahdukseen,
yht'äkilliseen kiljahdukseen, jonka jälkeen vielä kuuluu kuolevaa
vikinää. Metsän korkeammista paikoista sieltä, jossa metsä piirittää
pieniä aukkoja, kaikuvat kauas kuuluvat, metallilta helisevät
kruunukurjen torviäänet, joka näyttää niillä tahtovan kiihottaa
sievää ja vilkasta tanssintaansa vaimonsa kunniaksi, ja hän synnyttää
kaikua sekä metsässä että kaikkein muiden kaikuvaäänisten lintujen
kurkuissa, niin että hänen huutonsa on ikään kuin merkki hyvin
monelle muulle linnulle alkamaan huutelemistansa. Siitä merkistä
koettelee melkein jok'ainoa laulukykyinen lintu kurkkuansa, ja mitä
moninaisimpain äänien yhteisvirta sotkee hetkiseksi yksityiset
äänet. Eivätkä metsän siipiasujanten eri suvut ainoastaan yhdessä
ryhdy sävellyksen esitykseen, vaan myöskin eri sukujen kaikki eri
lajit yhtyvät suorittamaan kukin lauluosaansa. Kuten mainitut
partalinnut huutavat myöskin pauhurastaat, melulinnut, frankoliini- ja
helmikanat aina yht'aikaa ja saavat siten aikaan ne sekavat
sävelmät, jotka kuvaavasti kajahtavat yleisestä äänihälinästä esiin.
Muutamat lintulajit, varsinkin pensaslepinkäiset, tekevät toisin,
siten, että joka parin uros ja naaras kumpikin esittävät eri sävelen.
Erään lajin, jonka minä opin tuntemaan, punalepinkäisen uros laulaa
lyhyen säkeen, joka on vähän meidän kuhankeittäjämme vihellyksen
kaltainen, toisen lajin, huilulepinkäisen, laulaa kolme puhdasta
helähtävää huiluääntä, terssi-, perus- ja oktaaviäänien. Heti liittyy
niihin naaraksen vastaus, molemmissa tapauksissa vastenmielinen,
selittämätön narskutus, niin oikeassa tahdissa ja varmaan, kuin olisi
samaa säveltaituri opettanut molemmille vuorolaulua. Välistä sattuu
naaras alkamaan ja kirskahtaa neljä tai kuusikin kertaa ennen, kuin
saa vastauksen. Sitte uros yhtyy, ja molemmat laulavat vuorotellen
tavattoman säännöllisesti. Minä olen tätä molempain sukupuolien
yhteislaulantaa tutkinut ampumalla milloin uroksen, milloin
naaraksen, ja aina huomannut, että silloin kuului ainoastaan jäljelle
jääneen ääni yksinään. Valitettavasti näistäkin alussa huomiota
herättävistä äänistä puuttuu rikkautta ja vaihtelua, ja yleensä koko
äänihälinästä kotoisten metsäimme linnunlaulun sulavaa sointuisuutta;
vaan suurenmoinen ja merkillinen laulu se kuitenkin on, joka
aarniometsässä soipi, kuin kevätaikaan sadat ja tuhannet erilaisimmat
äänet kaikuvat sekaisin, miljoonat hyönteiset, lennellen kukoistavien
puiden ympärillä, saavat aikaan kovaa surinaa, lukemattomat liskot ja
käärmeet rapisevat kuivissa lehdissä ja välistä kimakka, korkeudesta
kuitenkin kaiukkaalta sointuva kotkan huuto tai kruunukurjen ja
helmikanojen torvisävelet aika ajoin kuuluvat kaikkia muita ääniä
kovemmin, sekä heti sen jälkeen ihan kuuntelevan korvan lähellä
räätälilintu lirittelee miellyttävää säveltänsä ja sitte taas joku
merkkiä antava parkuja herättää kaikua tuhansissa kurkuissa.
Jos tutustutaan aarniometsään paremmin, kuin alussa uskallettiin
toivoakaan, niin saa siellä ihastuksekseen katsahtaa eläinten elämää,
ja taas varsinkin lintujen. Vielä vallitsee kevät ja samalla rakkaus
kaikkein sydämmissä. Ne laulavat ja hyväilevät, rakentavat pesiään ja
hautovat. Veneestäkin voidaan nähdä muutamain lajien pesäkuntia.
Riittävän korkealle joen veden ylimmästä rajasta, rantaseinän
pystysuoraan kohtaan ovat mehiläissyöjät kaivaneet ahtaat, vaan
syvät ja perältä leivinuunin kaltaisiksi lavennetut pesäkolonsa.
Muutaman neliömetrin laajuiseksi supistunut on koko kyläkunta, vaikka
siinä asuu vähintään kolmekymmentä, tavallisesti kahdeksankymmentä
tai satakin paria; ihan pyöreät, läpimitaten kolme, neljä tai
viisi sentimetriä laajat kolojen suut ovat enintään viidentoista
sentimetrin päässä toisistaan. Tuskin voidaan käsittää, miten
on mahdollinen kunkin parin erottaa ja tuntea oman pesänsä suu
toisista, ja kuitenkin nämä kevytsiipiset, nopeat linnut lentävät,
yksin etäältäkin rientäessään, ihan hidastelematta ja vähääkään
miettimättä oikeaan pesään -- heidän verrattoman tarkka silmänsä,
joka sadankin askeleen päästä näkee ohi surisevan hyönteisen, ei
koskaan jätä heitä pulaan. Heidän vilkas, toimelias lentelemisensä
lintukylän luona on erittäin viehättävä katsella. Jokaista lähipuuta
tai -pensasta koristamassa on vähintään yksi pari näitä kauneita
seuralintuja, jokaisella tähystykseen soveliaalla oksalla istuu
aviopari, ja jokainen uros ottaa hellästi osaa kaikkeen, kuin koskee
naarakseen. Pesäkolojen edessä on vilinää kuin mehiläispesässä,
muutamat livahtavat sisään, toiset ulos, jotkut tulevat, toiset
menevät, ja paljo niitä liihoittelee lakkaamatta pesiensä ovella.
Vasta yön tultua, joka kätkee kaikki koloihin, vallitsee siellä rauha
ja hiljaisuus.
Toisiin paikkoihin, joissa korkeita puita on kallellaan veden
päällä tai vesi korkeimmillaan ollessansa niitä ympäröitsee, ovat
kutojalinnut asettuneet. Nekin nyt hautovat kyläkunnittain pesissä,
jotka ovat äärimmäisten oksain latvoista vapaasti riippuvia,
oljista tai muista säikeistä hyvin taidokkaasti palmikoituja. Ei
mikään himokas marakatti eikä muu munia syövä vihollinen, ei edes
käärmekään voi lähestyä niitä pesiä, joutumatta veteen putoamisen
vaaraan. Vähintään kolmekymmentä, vaan tavallisesti neljä- ja
kuusikin-kymmentä kutojalintua hautoo samassa puussa, ja niiden
pesät tekevät sen hyvin omituisen näköiseksi, jopa koko paikankin
varsin silmiin pistäväksi. Päin vastoin kuin muiden lintujen kesken
tässä eivät rakenna naarakset, vaan urokset, ja ne puuhaavatkin
niin hillittömän innokkaasti, että vielä sittekin hankkivat työtä
ja tekemistä, kuin on kylliksi tehty, mitä todella tarvitaan.
Poikki purtu olki tai revitty säie nokassa lentävät ne pesälle,
riippuvat jaloistaan oksassa tai itse pesässä, pysyttäytyvät
siipiään räpyttämällä asennossaan ja lakkaamatta lauleskellen
kutovat tuodut rakennusaineet kiinni. Kuin pesä on valmis, paitsi
sisustusta, alkavat ne heti rakentaa toista ja kolmatta ja repivät
rakennushaluansa tyydyttääkseen aineksia jo entisestä valmiistakin
pesästä ja tekevät sitä tekoaan, kunnes sill'aikaa hautova naaras
tarvitsee heidän apuansa poikasien kasvattamiseen. Sellainen
toimeliaisuus vallitsee koko kylässä, ja kullankeltaiset, vireät,
vilkkaat erilaisimmissa asennoissa riippuvat ja istuvat linnut ovat
muutenkin jo pesillä koristetun puun paraimpana kaunistuksena.
Mimoosoihin, jotka juuri yleiseen hautomisaikaan seisovat
lehdettöminä, ovat toiset kutojat, puhvelilinnut, rakentaneet
pesänsä, mahtavan suuret itse lintuihin verraten, jotka tuskin ovat
meidän kottaraisemme kokoisia. Ne pesät ovat mainittujen, hyvin
okaisten mimoosain tiheimmissä latvaoksikoissa ja niiden ulkopuoli on
yksinomaan okaisista oksista, niin että ne näyttävät villakartoilta.
Näissä usein toista metriä pitkissä ja puoli metriä korkeissa ja
leveissä pesärakennuksissa on sisällä kyllin tilavia pesäkoloja,
joihin näiden lintujen koonmukaiset, usein kierteiset ja muiden
eläinten kuljettaviksi ihan kelpaamattomat torvireiät johtavat.
Näissä puissa ja näiden pesäin ympärillä vallitsee vilkas ja meluinen
toimeliaisuus.
Sisämetsässä näkee valpas tarkastelija kaikkialla pesiä, vaikka
välistä onkin hyvin vaikea tuntea niitä. Pienet peipposet esim.
rakentavat sellaisia pesiä, jotka ovat ihan samannäköiset kuin
tuulen kokooma tukkunen kuivaa ruohoa, mutta sisällä on pehmeä
ja lämmin, höyhenillä verhottu kammio; toiset linnut valitsevat
muita rakennusaineita, jotka väriltään ovat eksyttävän yhtäläiset
kuin pesän ympäristö, ja toiset eivät rakenna ollenkaan pesiä,
vaan munivat maan karvaiset munansa ihan ilman alustaa paljaalle
maalle. Kaikki puiden kolot ovat nyt täynnä ja tikat, partalinnut ja
papukaijat yhä tekevät uusia tai laajentavat ja sisustavat vanhoja,
sarvilinnut sitä vastoin pienentelevät liian suuria oviaukkoja.
Varsinkin viimemainitut ovat erittäin huomattavat hautomistoimessaan
ja sen tähden ansaitsevat tulla ensi sijassa mainituiksi.
Heti, kuin sarvilintu on uutteralla kosimisella saanut vaimon,
etsivät he sopivaa koloa pesän paikaksi. Kuin sellainen löytyy, uros
kömpelöllä nokallaan vaivalloisesti laajentaa sen niin suureksi, kuin
tarvitaan. Sitte varustautuu naaras hautomaan, ja silloin molemmat
puolisot, naaras sisältä, uros ulkoa, rakentavat kiinni aukkoa, niin
että jää vain rakonen, josta naaraksen nokka paraiksi sopii ulos.
Ulkomaailmasta kokonaan erotettuna hautoo naaras, ja uroksen tulee
elättää sekä vangittua puolisoansa että sittemmin munasta päässeitä,
nopeasti kasvavia ja siis hyvin paljon ruokaa tarvitsevia poikasia,
kunnes ne tulevat täydellisesti lentämään kykeneviksi ja äiti avaa
sisältä päin pesän suun, jolloin koko perhe lihavana ja täysissä
höyhenissä lähtee ulos maailmaan, vapauttaen suurista elatushuolista
isän ja puolison, joka onkin niin suuren perheen tarpeita
hankkiessaan laihtunut melkein luurangoksi.
Samanlaista puolison ja isän uskollisuutta osoittaa myöskin
varjolintu, noin korpin kokoinen, haikaran kaltainen, hiljainen,
öillä liikkuva metsän asukas, jonka jättiläispesät ovat kaikkein
merkillisimpiä. Ne ovat tavallisesti vähän koholla maasta,
rungon haarukoissa tai vahvimmissa alaoksissa, jotka ovat kyllin
lujat; sillä nämä pesät ovat laajuudeltaan ja painoltaan isommat
suurimpiakin petolintujen pesiä, usein poikki mitaten puolitoista,
jopa kaksikin metriä ja melkein yhtä korkeat ja melkoisen paksuista
oksista savella kokoon muuratut. Ken ei sattumalta huomaa varjolinnun
menoa pesäänsä tai tuloa sieltä, hänelle ei johdu mieleenkään
ajatella, että ne ovat ontelot, vaan hän luulee niitä suurten
petolintujen pesiksi, varsinkin kuin kotkat ja huuhkajat usein
tekevätkin pesänsä niiden katoille. Jos saadaan tarkempi tieto
niiden oikeasta rakentajasta ja tutkitaan niitä tarkemmin, niin
huomataan sisällä olevan kolme toisistaan ihan erinäistä, ainoastaan
pienillä koloilla eli ikään kuin ovilla yhdistettyä huonetta, jotka
yhä edelleen tarkastaessa huomataan etuhuoneeksi, seurustelu- eli
ruokahuoneeksi ja hautomakammioksi. Viimemainittu, ta'immaisin huone,
on vähän korkeammalla kuin molemmat etuhuoneet, niin että suuren
vedentulon aikaan sisään tunkeutunut vesi juoksee pois; mutta koko
pesä on niin hyvästi tehty, ett'eivätpä pitkällisetkään rankkasateet
sitä juuri usein voi vahingoittaa. Hautomakammiossa on pehmoisella
kaisla- ja muista kasviaineista tehdyllä tilalla kolme, jopa viisikin
valkoista munaa, joita naaras hautoo; keskihuoneesen kokoo sill'aikaa
uros kaikenlaisia ruoka-aineita, kaloja, sammakoita, liskoja ja muita
herkkuja, niin runsaasti, että hautoja saa mielin määrin valita ja
ottaa vain huviksensa; etuhuoneessa seisoo uros, milloin ei ole
saaliin hankinnassa, puolisonsa vartiana ja seurana, kunnes kasvavat
poikaset tarvitsevat molempain huolenpitoa.
Varjolinnut ja kotkat tai huuhkajat eivät ole ainoana esimerkkinä
sekä muodoltaan että tavoiltaan erilaisten lintujen ystävällisestä
naapuruudesta. Ihanan duleb-palmun leveillä, vaakasuoraan rungosta
ulkonevilla viuhkalehdillä ovat hyvin nopean ja ryöstönhimoisen
pikku muuttohaukan ja Ginean kyyhkysen pesät välistä niin likekkäin,
että haukan tarvitsisi vain ojentaa kyntensä, saadakseen jonkun
naapuripesän lapsista. Mutta sitä ei tapahdu, koska haukka on
tottunut iskemään vain lentäviä lintuja, ja siten kasvavat kyyhkysen
poikaset ihan vaaratta petolinnun poikasten vieressä isoiksi, ja
naapurivanhemmat usein istuvat ihan rauhallisesti lähekkäin, kumpikin
pari pesänsä vieressä.
Vielä toisessakin palmussa sain tarkastella lintuja, joiden
hautomispuuhat minua hyvin ihmetyttivät. Yksinäisen palmupuun
ympärillä lenteli vilkkaasti huudellen pieniä purjepääskyjä, meidän
tervapääskymme likeisiä sukulaisia; siten kiintyi minun huomioni
puuhun. Tarkemmin katsellessani näin niiden usein pujahtelevan palmun
lehtien väliin ja huomasin sitte lehden varsien uurteissa valkoisia
pilkkuja, jotka minä heti tunsin purjepääskyjen pesiksi. Minä nousin
puuhun, käänsin erästä lehteä itseeni päin ja näin, että kukin pesä,
enimmäkseen tehty puuvillasta, oli varren ja lehden väliseen kulmaan
liimattu kiinni syljellä, kuten purjepääskysillä on tapana tehdä.
Mutta pesän komero oli niin matala, että minua ihmetytti, mitenkä
munat, joita niissä on kaksi, voivat niissä pysyä, kuin suuri lehti
liikkuu tuulessa. Ja täytyihän lehden häilyä vähimmästäkin tuulen
henkäyksestä, mitäpä sitte myrskyissä, jotka täällä usein riehuvat!
Varovasti ojensin käteni lähelle kahta munaa ja yritin ottamaan
niitä, vaan silloin hämmästyksekseni huomasin, että emä oli liimannut
ne kiinni pesään! Ja kuin koettelin paria munasta päässyttä,
pientä, vielä ihan kykenemätöntä poikasta, huomasin yhä suuremmaksi
kummastuksekseni, että nekin olivat samalla tavalla kiinnitetyt
pesään, turvatut putoamisen vaaralta.