helposti palavaa, ei tosin voi koskaan tulla vaaralliseksi
ratsastavalle eikä sitä vastaan tulen avulla taistelevalle
ihmiselle, ei myöskään nopeajalkaisille nisäkkäille, vaan saattaa
kuitenkin koko eläinmaailman hyvin levottomaksi, ajaa pakoon kaikki
elävät olennot ruohometsästä ja kiihdyttää välistä pakenemisen
nurjimmaksi juoksuksikin, kun näet kauhu kiihdyttää vielä enemmän
kuin joka taholle yhä leviävä tuli. Anttiloopit, villihevoset
ja kamelikurjet laukkaavat nopeammin kuin myrskytuuli pitkin
lakeutta; gepardi ja leopardi seuraavat heitä ja sekautuvat
heidän joukkoonsa, ajattelematta nyt mitään saaliin hankintaa;
hyena unhottaa murhanhimonsa ja leijona on yhtä kauhuissaan kuin
kaikki muut nisäkkäät. Ainoastaan ne, jotka asuvat maan koloissa,
piilottuvat kiireimmiten turvallisiin pesiinsä, antavat tulimeren
kulkea päällitse ja säilyvät siltä. Kaikki matelevaiset tai muuten
ainoastaan maassa liikkuvaiset eläimet sitä vastoin ovat pahassa
ahdingossa. Ani harvat käärmeet ja nopeat liskot, tuskinpa nekään
jaksavat paeta kiireesti etenevän tulen kidasta: skorppionit,
taranttelit ja tuhatjalkaiset jäävät ihan varmaan sen uhreiksi taikka
joutuvat, kuten peljästyneet lentävät hyönteisetkin, sellaisten
vihollisten saaliiksi, jotka, pelkäämättä paloa, juuri tulen
viehätyksestä tulevat sinne. Heti, kuin arolta nousee savupilvi
taivaalle ja yhä enemmän laajenee, rientää joka taholta matelevaisten
ja hyönteisten syöjiä, varsinkin käärmekotkia, lauluhaukkoja, taivaan
apinoita, tornihaukkoja, haikaroita, mehiläissyöjiä ja purjepääskyjä,
pyydystelemään tulen liikkeelle säikyttämiä, pakenevia liskoja,
käärmeitä, skorppioneja, hämähäkkejä, kuoriaisia ja heinäsirkkoja.
Tulen edellä astuskelevat levollisesti kurkikotka ja haikara, sen
päällä liitelevät ja savupilvien läpi sukeltelevat kevytlentoiset
haukat, mehiläissyöjät ja purjepääskyt, ja molemmilla tahoilla on
runsaasti saalista. Tätä pyydystämistä kestää niin kauan, kuin aro
palaa, kuin tuli löytää poltettavaa, niin kauan, kuin myrsky kantaa
sitä edelleen; vasta tuulen kuoltua sammuu tuli.
Näin aron paimentolainen puhdistaa laidunmaansa rikkaruohoista ja
rasittavista pikku eläimistä ja tekee sitä paremmin kasvavaksi.
Hedelmällinen tuhka jää maahan, sade seoittaa sen ruokamultaan, ja
uusi mehukas vihreys nousee maasta ensi myrskysateen jälkeen. Silloin
palaavat kaikki tulen karkoittamat eläimet vanhoille asuinpaikoilleen
ja nauttivat päättyneen talven vaivojen ja viime päiväin kauhujen
jälkeen nyt ilolla ja riemulla elämän suloa.
Sisä-Afrikan aarniometsä ja sen eläimet.
Vaikka Afrikan aro tosiaan on rikas ja varsinkin aavikkoon verratessa
näyttääkin siltä, niin päiväntasaajan seutujen kasvikunnan
täydellistä rehevyyttä arolla ei sentään ole missään. Tosin
elvyttävä vesi arollakin pääsee kaikkialla vaikuttamaan, mutta se
vaikutus on liian lyhyt, voidakseen olla pysyväinen. Sateen loppuun
päättyy virkistävä voimakin, ja kuumuus ja kuivuus hävittävät, mitä
sateet saivat aikaan. Sen tähden voivat arolla menestyä ainoastaan
sellaiset kasvit, joiden koko elämä kehittyy päästä päähän muutamissa
viikoissa, vaan sellaiset kasvit, jotka elävät vuosisatoja,
eivät pääse täyteen kehitykseensä. Ainoastaan laaksoissa, joissa
juoksevista joista vesi ei koskaan kuiva loppuun asti ja joita sekä
niiden vedet että sateet kylliksi kostuttavat, joissa auringon
valo ja vesi, lämpö ja kosteus yhdessä vaikuttavat, ainoastaan
siellä kehittyy ja kestää pysyväisenä päiväntasaajan maiden lumoava
rehevyys. Siellä kasvaa metsiköitä, joiden ihanuus ja kauneus,
suurenmoisuus ja rikkaus tuskin ovat vähemmät kuin eteläisemmissä,
kaikkein soveliaimmissa maissa; ne ovat aarniometsiä sanan oikeassa
merkityksessä, jotka ilman ihmisen toimia syntyvät ja kuolevat,
vanhenevat ja nuorenevat, ovat vielä tänäkin päivänä ihan omissa
hoteissaan ja tekevät mahdolliseksi erittäin rikkaan eläinkunnan
kehittymisen.
Etelästä päin tuovat kevätmyrskyt raskaita sadepilviä päiväntasaajan
pohjoispuolisiin Afrikan maihin. Sen tähden nämä metsät eivät
yht'äkkiä avaudu pohjoisesta päin tulevan matkustajan silmäin eteen,
vaan muuttuvat siksi, kuin ovat, vasta vähitellen, mikäli matkustaja
etenee etelää kohti. Mitä enemmän lähestytään päiväntasaajaa,
mitä loistavammin ukontulet leimahtelevat, mitä kovemmin ja
lakkaamattomammin jyrisee, mitä rankemmin sataa, sitä rehevämmin
menestyvät kaikki kasvit, sitä muotorikkaampi on eläinkunta;
mitä aikaisemmin sadeaika alkaa, mitä kauemmin sitä kestää, sitä
runsaammin se loitsii esiin lumoavaisuutta. Ihan sen mukaan,
kuin kosteutta on, laajuuteen tai runsauteen katsoen, on myöskin
metsä laaja, tiheä ja korkea. Jokien rannoilta sisämaahan päin ja
tiheäverhoisesta maanpinnasta ylös aina korkeimpain puiden latvoihin
saakka anastaa kasvullisuus kaikki pienimmätkin paikat. Puut, joita
muualla nähdään ainoastaan kääpiöinä, kasvavat täällä jättiläisiksi:
tunnetut lajit tulevat vielä tuntemattomain loiskasvien elättäjiksi,
ja niiden välitse kiemurtelee aivan uusi, ennen näkemätön
kasvikunta ylös valoon. Vaan täälläkin vaikuttavat etenkin metsäin
pohjoisvyöhykkeessä, talven kuumuus ja kuivuus vielä niin mahtavasti,
että ne joksikin ajaksi riistävät puiden lehtipuvun ja saattavat
ainakin enimmät niistä muutamiksi viikoiksi täydelliseen, lepoon.
Sitä kuuluvammin kaikuukin sen tähden kevään herätyshuuto läpi
levähtävän metsän; sitä voimakkaammin kuohuu sellaisen talvilevon
jälkeen elämä, joka rupeaa hedelmöittävän vuodenajan ensi sateista
liikkumaan.
Minä valitsen näiden maiden kevään, kuvatakseni niiden aarniometsiä,
mikäli osaan. Sadepilvien ennustajan ja tuojan, etelätuulen, täytyy
vielä olla taistelussa pohjoisesta tulevia vilpoisia ilmavirtoja
vastaan, jos tahdotaan metsässä nähdä kaikkea ihanuutta, kuin siinä
voi olla, ja jotakuta sen päävaltimoa, jotakin suurta jokea myöten
täytyy sen sisään tunkeutua, jos tahdotaan tutustua sen rikkaimpaan
elämään. Habesh-vuoristosta alkava Asrak eli Sininen Niili olkoon
tienämme, sillä sen varsilla on ihanimmat kuvat, kuin pitkillä
matkoillani missään olen nähnyt, ja sillä joella minä ehkä myöskin
olen parempi opas kuin monella muulla. Mutta tuskinpa kykenen metsän
tulkiksi niin, kuin tahtoisin. Sillä aarniometsä on eri maailma,
täynnä loistoa ja välkettä ja satumaista komeutta, ihmemaailma, jonka
aarteita ei vielä kukaan ihminen ole voinut oppia täydellisesti
tuntemaan, vielä vähemmin itselleen omistamaan, aarrekammio, joka
tarjoaa äärettömän paljon runsaammin, kuin voidaan ottaa, paratiisi,
jossa luominen näyttää joka päivä olevan uuden muotoinen, lumolinna,
joka jokaiselle sinne tunkeutujalle näyttelee suurenmoisia ja
suloisia, vakavia ja iloisia, loistavan kirkkaita ja öisen himmeitä
kuvia, tuhansista samanaikaisista yksityiskohdista koottua,
äärettömän monimuotoista ja kuitenkin yhtäläistä ja täydellistä
kokonaista, jonka kuvaamiseen ei mikään kyky riitä.
Pieni, kevyt, matkaveneeksi varustettu alus, jollaisia on
saatavana Itä-Sudanin pääkaupungissa Kartumissa, Niilin molempain
latvajokien yhtymäpaikassa, kantaa meitä paisuneen Asrakin
laineita pitkin vastavirtaan. Pääkaupungin laitatalojen puutarhat
häviävät näkyvistä ja aro lähestyy ihan joen rantaan asti. Siellä
täällä näkyy vielä joku kylä tai yksinäisiä majoja, melkein
kaikki viehättävästi mimoosain varjossa ja moni myöskin vihreäin
köynnöskasvien verhoamana, jotka riippuvat mimoosa-puista; vaan
muuten ei missään päin näy muuta kuin lainehtivaa ruohometsää ja
muutamia siitä yleneviä aron puita ja pensaita. Jo vähän matkan
päässä anastaa kuitenkin metsä joen rannan, ojenteleepa okaisia
tai piikkisiä oksiaan sen päällekin. Matka edistyy hitaasti.
Vastaan puhaltava tuuli estää purjehtimasta, metsä risteilemästä.
Pakroilla vetävät venemiehet alusta jalka jalalta, metri metriltä
vastavirtaan; ainoastaan silloin, kuin joku heistä huomaa rannan
tiheässä pensasmuurissa pienenkään aukon, johon jalka sopii, hän,
nuora hampaissa, jättäen kuolevaisen ruumiinsa kaikkein laivurien
suojeluspyhän Musan huomaan ja rukoillen häntä pysyttämään täällä
usein näkyviä krokotiilejä etäällä, hyppää alas veteen, ui
vastavirtaan määräpaikkaansa, sitoo nuoran puunrunkoon ja odottelee,
kunnes kumppanit vetävät veneen siihen asti. Siten venemiehet
tekevät työtä aikaisin aamusta myöhään iltaan ja, kuin päivä on
kulunut, ovat he saaneet kuljetetuksi matkustajaa yhden, enintään
kaksi maantieteellistä peninkulmaa. Kuitenkin kuluvat päivät,
ikävän vaivaamatta ketäkään, joka on oppinut näkemään ja kuulemaan.
Luonnontutkijalle ja yleensä kelle hyvänsä järkevälle tarkastajalle
tarjoaa joka päivä jotain uutta, kokoilijalle runsaasti kaikenlaista
ainetta.
Vielä joskus tavataan ihmisten jälkiä. Niitä kapeita, tiheän
pensaikon molemmin puolin supistamia teitä myöten saavutaan
merkillisen pikku kansan asunnoille. Hassanit ne täällä asuvat.
Sellaiseen paikkaan, jossa metsä oli hiukan harvempaa, ei kolmin- tai
nelinkertaisen, tiheän puunlatvakaton alle, vaan korkealatvaisten,
varjoisten mimoosain, kigeliain, tamarindien ja apinanleipäpuiden
siimekseen ovat he tehneet miellyttävimmät, teltan tai kauppakojun
kaltaiset majansa, ihan toisenlaiset kuin kaikki muut Sudanin
tavalliset asunnot.
Hassanit merkitsee: "Hassanin jälkeentulevaiset", ja Hassan
merkitsee: "kaunis", eikä tällä heimolla suinkaan se nimi olekaan
syyttä. Sillä hassanit ovat eittämättä kauneimmat kaikista joen
ala- ja keskiseutujen asujamista ja varsinkin naiset ovat kaikkia
muita sudanilaisia kauniimmat sekä ruumiin suhdallisuudelta ja
kasvojen säännöllisyydeltä että ihon valkeudelta. Sekä miehet
että naiset säilyttävät myöskin uskollisesti erittäin kummallisia
tapoja, joita muut ihmiset tosin sanoisivat pahoiksi tavoiksi.
Sen tähden ovat hassanit yhtä kuuluisat kuin pahamaineisetkin,
heitä yhtä paljo suositaan kuin kartellaankin, ylistellään kuin
pilkataan, kiitellään kuin moititaan. Etuluulotonta muukalaista,
joka todella haluaa saada selkoa heidän tavoistansa, huvittavat he
sanomattomasti, jos eivät kauneudellaan, niin miellyttämishalullaan,
joka väkisinkin saa kenen hyvänsä nauramaan. Miellyttämishalu näet
tulee vielä paljon peittelemättömämmin ilmi kuin oman kauneuden
tieto; he tahtovat, heidän pitää saada miellyttää. Kauneutensa
säilyttäminen on heidän suurimpana pyrintönään, suurempana kuin
mikään muu voitto. Välttääkseen päivettymistä, joka voisi tummentaa
heidän vaaleanruskean ihonsa, oleksivat he metsän varjossa ja
tyytyvät muutamiin vuohiin, koirain ohella ainoihin kotieläimiin,
kuin metsä sallii heidän pitää, eivätkä pidä lukua rikkaudesta,
jota suuret karja- ja kamelilaumat tuottavat heidän arolla asuville
sukuheimoillensa. Säilyttääkseen viehättävyyttänsä koettavat he
kaikin tavoin saada naisorjia, joiden täytyy toimittaa heille kaikki
raskaat työt. Saadakseen muotonsa ja kasvonsa koreiksi kärsivät he jo
pikku tyttöinä sankarillisesti tuskia, joita äitinsä heille tuottavat
leikkaamalla veitsellä kolme syvää, yhtäsuuntaista, pystysuoraa
haavaa poskiin, että niihin kasvaa paksut arvet, taikka pistelemällä
neulalla reikiä otsa-, ohaus- ja poskinahkaan ja hieromalla haavoihin
indigotomua, että ihoon tulee sinisiä koristekuvioita. Säilyttääkseen
valkoisia hampaitaan oikein välkkyvän puhtaina, nauttivat he
ainoastaan haaleata ruokaa. Että heidän erittäin taidokkaasti
satoihin pikku palmikkoihin aseteltu, gummilla jäykistetty ja
runsaasti rasvattu tukkansa pysyisi kunnossa niin kauan kuin
mahdollista, eivät he maatessaan pidä mitään muuta päänalusta kuin
puolikuun muotoista puunkappaletta. Kaunoaistinsa tyydyttämiseksi
ehkäpä myöskin sitä varten, että kaikki paikkakunnan asujat tai
siellä käyjät heitä huomaisivat ja ihmettelisivät, keksivät he
omituisen majojensa rakennuksen.
Majoja voidaan ehkä paraiten verrata markkinakojuihin. Lattia, tehty
peukalon paksuisista vesoista sitelemällä vierekkäin ja päällekkäin,
on paalujen varassa noin yhtä metriä korkealla maasta, joka keino
tekee kaikille matelijoille vaikeammaksi asuntoon pääsyn ja suojelee
asuntoa maan kosteudelta; seinät ovat matoista ja avonaiselle
pohjoispuolelle ulkoneva katto vedenpitävästä kankaasta, jota
kudotaan vuohenvilloista. Siistitekoiset, palmunlehti-säikeistä
palmikoidut matot verhoavat lattiaa ja seiniä koristamassa on
kaunistekoisia palmikkoteoksia, raakkukoristeita, vedenpitäväksi
palmikoituja pikku koreja, savikaluja, on pullokurpitsan puolikkaita
juoma-astioina, kirjavia, samoin palmikoituja ruoka-astioita
kansinensa ja muuta sellaista. Jokainen eri kalu on sievästi tehty ja
puhtaana pidetty. Koko majan hyvä järjestys ja puhtaus vetävät heti
puoleensa huomiota, varsinkin, kuin niitä kumpaakaan yleensä nähdään
harvoin.
Sellaisessa majassa viettää liassani-nainen uneksien päivänsä.
Paraiten koristettuna, tukka ja iho hyvänhajuisilla voiteilla
rasvattuna, ruumiin yläpuoli verhottuna pitkään, harvakudoksiseen
ja siis läpinäkyvään vaatteesen ja alapuoli nutun tavoin käärittyyn
kangaskappaleesen, jaloissa taitotekoiset sandaalit, kaulassa ja
rinnassa vitjoja ja tenhokaluja, ranteissa merenkulta-palasista
tehtyjä renkaita, sieramissa, jos mahdollista, hopearengas, ehkäpä
kultainenkin, sellaisena istuu hän varjossa piilotellen ja iloitsee
kauneudestansa. Pienet kädet palmikoivat jotakin talouskalua tai
vaatetta taikkapa pitelee ehkä vain hammasharjaa, molemmista
päistä rikki silvottua, tarkoitukseensa hyvin soveltuvaa juurta.
Kaikki taloustyöt tekee naisorja, kaikki, kuin kuuluu pienen
vuohilauman paimennukseen ja hoitoon, tekee palvelevainen, erittäin
hyväntahtoinen mies. Hyvin mietityt, kummalliset aviovälipuheet,
jotka ovat tavalliset tämän heimon keskuudessa, vaikka maan
hallitsija millä mahtikäskyillä hyvänsä koettaisi niitä hävittää,
antavat vaimolle suuret oikeudet. Hän on valtias rajattomimmassa
määrässä, myöskin miehensä valtias, ainakin niin kauan, kuin hänen
viehättävyytensä kestää; vasta vanhettuaan ja lakastuttuaan oppii
hänkin tuntemaan kaiken maallisen katoavaisuutta. Siihen asti hän
tekee, mitä hyväksi näkee, eikä siedä vapaudelleen muita rajoituksia,
kuin hän itse asettaa. Niin kauan, kuin majan ympärillä olevat
puut eivät levitä tuuheinta varjoansa, hän ei lähde liikkeelle,
vaan sisällä pysyen toivottaa jokaiselle, varsinkin muukalaiselle,
joka tulee katsomaan, sydämmestään tervetuloa ja pitää yksin tai
miehensä avulla yllä heimon kunniaa osoittamalla melkein rajatonta
vierasvaraisuutta. Hänen varsinainen elämänsä alkaa vasta sitte,
kuin ilta jo lähestyy. Jo ennen auringon laskeutumista alkaa
liike kylässä. Vaimo lähtee tervehtimään ystäväänsä, heihin yhtyy
toisia vaimoja, rumpu ja kitara houkuttelevat sinne yhä uusia,
ja hoikat, notkeat, vilkkaat olennot järjestyvät ilahuttavaan
tanssiin. Pienet kädet ammentavat maljoilla isovatsaisista
merisa- tai durra-juoma-astioista miehillekin iloa. Nuoret ja vanhat
kokoutuvat yhteen viettämään iltajuhlaa, sitä iloisemmin nyt, kuin on
vieraitakin läsnä. Suuri on kaikkein sudanilaisten vierasvaraisuus,
vaan niin suuri kuin hassanien ei minkään muun heimon.
Matkan varrella nähdään vielä joitakuita näiden metsäpaimenten kyliä,
jopa joitakuita muidenkin sudanilaisten. Viimein, oltua lähes koko
kuukausi matkalla, saavutaan sille alueelle, jonne tahdottiinkin
päästä. Molemmilla rannoilla on keskeytymätön metsä estämässä
tähystelevää silmää näkemästä sen loitommaksi. Tässä seudussa ei
ole vielä mitään ihmiskyliä, ei mitään vainioita eikä tilapäisiä
leirejäkään; näissä metsissä ei ole kaiku vielä levittänyt kirveen
ääntä, koska ihminen ei ole koettanut käyttää niitä hyödykseen;
niissä asuvat yhä vielä melkein ihan häiriöttä yksinomaan vain
erämaan eläimet. Läpipääsemättömät tiheiköt ovat metsillä aitauksena
jokea vasten eivätkä millään tavalla päästä ketään niiden sisälle.
Kaikki viheriän vivahdukset ovat nähtävänä näiden metsäin
kuvataulussa, joka välistä tuntuu vähän kotoiselta, välistä taas
on ihan vieras. Vaaleanvihreät mimoosat ovat pohjana, jota vasten
hopealta hohtavat palmujen töyhdöt, tummanvihreät tamarindien
latvat, kirkkaanvihreät orapalmut selvään näkyvät. Äärettömän
monimuotoiset lehdet kiikkuvat ja vapisevat tuulen hengessä,
välkkyvät ja värisevät, näyttäen milloin kumpaakin puoltansa jo
kyllästyneelle ja häienneelle silmälle, joka turhaan koettaa saada
aukenemaan sitä lehtivilinää, erottaa sitä kokonaisen yksityisosaa
itse kokonaisesta. Peninkulmittain ovat molemmat rannat ihan samalla
tavalla, yhtä tiheään, yhtä suurenmoisesti aidatut, yhtä eheät, yhtä
läpipääsemättömät.
Viimein, viho viimeinkin näkyy polku, ehkäpä leveä tiekin, joka
näyttää vievän metsän sisään. Mutta turhaan siitä etsitään
ihmisjalan jälkeä. Ei sitä ole ihminen raivannut, vaan metsän
eläimet ne ovat tallanneet sen. Elefanttilauma astui huopatiheän
vesakon läpi vedettömältä rantaharjanteelta jokivedelle. Pitkässä
rivissä toinen toisensa jäljestä astuen mursivat nämä mahtavat
eläimet vastustamattomalla voimalla tuhatkertaisesti toisiinsa
kietoutuneet pikku puut, ja ainoastaan paksuimmat korkeiden puiden
rungot pakottivat niitä hiukan väistymään suunnaltansa. Miehen
reiden paksuiset oksat ja rungot ne taittelivat, katkoivat, riipivät
lehdittömiksi, söivät puti puhtaaksi ja heittivät kelpaamattoman
jäännöksen syrjään, repivät rehevästi maata verhoavat vesat ylös
juurineen, söivät niistä samoin kaiken syötävän ja työnsivät
jäännökset pois tieltä, ja tallasivat ruohon tomuksi maahan. Mitä
esimmäisiltä säilyi, joutui, takaa tulevien suuhun, ja siten
syntyi kelvollinen, useimmiten syvälle sisämetsään ulottuva tie.
Toiset eläimet pitivät huolta sen vielä paremmin tallaamisesta ja
kelvollisessa kunnossa pitämisestä. Sellaista tietä myöten kulkee
yön aikaan joen aalloista nouseva niilihepo metsään syömään; sitä
myöten astuu sarvikuono metsästä joelle juomaan; sitä myöten kulkee
äkeissään riehuva villipuhveli alas laaksoon ja takaisin vuorille;
sitä myöten kuljeksii leijona aluettansa edes takaisin; sillä tiellä
voidaan tavata hänet tai leopardi, hyena tai muita metsän petoja.
Lähtekäämme astumaan sitä.
Jo muutamien askelten päässä on taas ympärillämme joka taholla
suurenmoinen metsä. Mutta turhalta näyttää täälläkin edes koettaakaan
erottaa toisistaan runkojen ja haarojen, oksien ja varpujen,
köynnösten ja lehtien paljoutta. Muurin kaltaisena on metsä sellaisen
tienkin molemmilla puolin. Keskeytymättömänä jonona on siinä aivan
huovaksi kutoutunut, maata kaikkialla peittävä, läpinäkymätön
tiheikkö; missä siltä suinkin on tilaa, kasvaa pienimmissäkin
välipaikoissa kaikenlaisia ruohoja alametsässä toisena alametsänä.
Pensastiheikön päällä levittelevät korkeampirunkoiset pensaat
ja matalahkot puut latvaksiansa joka taholle; niitä ylempänä
levittelevät latvojansa korkeammat puut ja vielä niitäkin ylempänä
metsän jättiläiset. Kaikkein enimmät alametsän pensaslajit ovat täpö
täynnä okaita, korkeammat mimoosat täynnä pitkiä, kovia, teräviä
piikkejä, ja yksin ruohojenkin terävät siemenkoterot ovat ylt'ympäni
hienopiikkisiä tai tähkät koukkuvihneisiä, niin että on tuhatkin
vastusta, jos koetetaan tieltä lähteä metsään. Jos ammuttu lintu jää
pudotessaan riippumaan johonkin pensaasen, vaikkapa lähellekin, on se
metsästäjältä hukassa, koska hän ilman erinomaisia apukeinoja ei voi
päästä sen pensaan luokaan. Jos riista pääsee metsästäjän näkyvistä
kätkeytymään pensaasen, on se pelastunut, koska metsämies ei enää voi
nähdä siitä vähääkään. Noin kolmen metrin pituinen krokotiili, jota
kerran säikytimme metsässä, jäi meiltä tappamatta, se kun osasi niin
peittäytyä läheiseen, sattumalta yksinäiseen pensaasen, että emme
nähneet siitä enää vilahdustakaan emmekä siis voineet sitä ampua.
Yhä vielä on turha koettaakaan saada mitään kokonaishavaintoa,
erottaa kuvaa toisesta ja siten käsittää sitä, katsella yhtäkään
puuta juuresta latvaan asti, erottaa puun lehtiä toisen puun
lehdistä. Joelta käsin oli mahdollinen erottaa eräitä yksinäisiä,
tummanvihreitä tamarindeja niitä ympäröivistä monenlaisista
mimoosoista, tuntea komea kigelia, joka etäältä katsoen näyttää
jalavalta, iloita muuta metsää korkeamman palmun latvan näöstä,
vaan metsän sisällä sulavat kaikki yksityiset yhdeksi ainoaksi,
jakamattomaksi kokonaiskuvaksi. Ja kaikki aistimet vaivautuvat
samalla tavalla. Samasta lehtikatosta, jota silmä turhaan koettaa
aukoa, virtaa eräiden nyt juuri kukoistavain mimoosain palsamituoksu
alas, ja korviin kaikuu lakkaamatta mitä erilaisimpien äänien ja
sävelten hälinä, marakattien kurinasta ja papukaijain kirkunasta
moninaisimpiin lintujen lauluihin ja kukoistavain puiden ympärillä
lentelevien hyönteisten kaiukkaasen surinaan asti; tuntoa myöskin
vaivaavat, vieläpä vastenmielisellä tavalla lukemattomat okaat
ja piikit, ja makuakin voivat jotkut ehkä saatavissa asti olevat
hedelmät houkutella, vaikka eivät maistukaan juuri hyvältä.
Viimein sentään, kuin tunkeudutaan yhä syvemmälle, näkyy yksinäinen,
tarkkarajainen kuva. Mahtavana koko rakennukseltaan, jättiläisenä
vielä hienoimmilta oksiltaankin kohoaa eräs puu ylemmäksi muita
lukemattomia kasveja, jotka vihreydellään verhoavat sen mahtavaa
tyveä; jättiläisen tavoin tunkeutuu se esiin ja tekee tilaa sekä
rungolleen että latvalleen. Se on puiden paksunahkainen, kasvikunnan
elefantti, adansonia eli maan asujanten kielellä tabaldia, se on
boabab eli apinanleipäpuu. Hämmästyen pysähdytään sitä katselemaan,
sillä sellaisen näkemiseen täytyy silmän ensin tottua ennen, kuin
se jaksaa käsittää koko kuvan kaikkia yksityiskohtia. Ajateltakoon
puuta, jonka rungon ympärys, miehen korkeudelta mitaten saattaa olla
kaksikymmentäkin syltä, jonka alimmat oksat ovat paksummat meidän
paksuimpia puitamme ja jonka nuorimmat oksan alut puhkeavat tuuman
paksuisina; ajateltakoon, että tämä mahtava kasvijättiläinen ulottuu
noin neljänkymmenen metrin korkeuteen ja ojentaa alimmat oksansa
lähes kahdenkymmenen metrin päähän ulos päin; niin voitaneenpa
käsittää miten koko puun näkö vaikuttaa katsojaan. Aikaisimmin
kaikista tämän seudun aarniometsän puista pudottaa apinanleipäpuu
lehtensä ja pysyy kauimmin talvilevossaan. Sen aikaa seisoa
törröttävät kaikki oksat ja haarat paljaina ilmassa, ja enimmistä
oksista riippuu pitkissä, notkeissa kannoissaan hedelmiä, jotka ovat
sokurimeluunain kokoiset siemenien välissä jauhoista, hapahkolta
maistuvaa lihaa. Se näkö juurtuu mieleen ainiaaksi. Mutta kuin
ensimmäisen kevätsateen jälkeen suuret, viisihaaraiset lehdet
puhkeavat, kehittyvät ja täydentävät puun muotoa, kuin lehtien seasta
ruusunkokoisten valkokukkain pitkäkantaiset nuput aukenevat ja tämä
verraton puujättiläinen kuin lumouksesta muuttuu äärettömän suureksi,
sanomattoman komeaksi ruusupensaaksi, silloin välinpitämättöminkin
ihminen joutuu suurimman ihmetyksen valtaan.