luonne tuskin ainoastakaan näkyy niin selvään, että sitä tai tätä
voitaisiin heti ensi katsauksella sanoa arolinnuksi, kuten kaikki
aavikkolinnut heti tunnetaan. Kuitenkin valpas tarkastaja huomaa,
että arolinnutkin johonkin määrään kuvastavat kotoansa. Eräästä
suuresta, kurjen muotoisesta petolinnusta, äsken juuri mainitusta
sihteeristä eli kurkikotkasta, eräästä runsaaseen ja pehmoiseen,
isohöyheniseen pukuun verhoutuneesta, hitaasti ja laiskasti
lentävästä haukasta, käärmehaukasta, eräästä olkikeltaisesta
kehrääjästä, jonka höyheniä käytetään koristeina, eräästä helmi- ja
frankoliini-kanasta, eräästä trapista ja kamelikurjesta täytyy
meidän heti huomata, että ne kuuluvat arolle, että niiden oikea koti
voi olla ainoastaan siellä. Aro ei kyllä suinkaan ole väririkkaampi
kuin aavikko, mutta siellä on paljon enempi piilottavaa suojaa ja
sen tähden se voi paljon vapaammin maalata ja kuvata kuin aavikko.
Kuitenkin huomataan, että sekin paraastaan tuottaa vain kahta väriä:
enemmän tai vähemmän vivahtelevaa olkikeltaista ja vaikeamääritteistä
harmaansinistä, jotka molemmat tulevat näkyviin sekä petolintujen
että kanojen höyhenissä, vaikka sentään on myöskin muita tummempia,
kirkkaampia ja loistavampia värejä. Suurempaa värityksen ja kuvauksen
vapautta näkyy, minun mielestäni merkillistä kyllä, sellaisissakin
linnussa, joiden heimo tai suku paraastaan asuskelee arolla.
Jos koetetaan laveammin kuvata joitakuita arolintuja, että saisimme
itse seudun tuntomerkkejä, niin tulee vaali vaikeaksi, koska melkein
jokainen näyttäisi ansaitsevan tarkempaa selitystä. Tilan vähyys
vaatii kuitenkin minua rajoittamaan kuvaustani, ja sen tähden
riittäköön, jos valitsen yhden linnun yläilmoista, yhden maassa
elävistä ja yhden yölinnuista, vetääkseni niiden avulla muutamia
lisäpiirteitä aron yleiskuvaan.
Ken oleskelee kauemmin arolla, häneltä ei mitenkään voi jäädä
huomaamatta suuri petolintu, jonka lentokuva, pitkäin ja teräväin
siipien ja tavattoman lyhyen purston kauniskaarteisten ulkopiirteiden
tähden, eroaa kaikista muista petolinnuista, jonka lento voittaa
kaiken muun lennon. Korkealla ilmassa lentää liitelee, uiskentelee,
tepastelee, kujehtii, tanssii ja tekee kuperkeikkoja tämä kotkan
kokoinen lintu, milloin levittäen siipensä ja minuuttimäärin ihan
liikahtamatta pysyen samassa asennossa, milloin kiivaasti lyöden
siivillään, milloin nostaen ne ruumistaan ylemmäksi, milloin niitä,
kierrellen ja väännellen, milloin painaen ne kiinni ruumiisensa,
niin että hänen täytyy pudota suoraan maata kohti, ja milloin
niitä niin voimakkaasti ojennellen, että hän muutamassa minuutissa
kohoaa arvaamattoman korkealle. Jos se lähestyy maata, niin tulevat
kirkkaasti näkyviin samettimustan pään, kaulan, rinnan ja vatsan,
alapuolelta hopeavalkoisten siipien ja vaalean-kastanjaruskean
purston selvästi toisistaan eroavat värit; jos se tekee kuperkeikan,
näkyvät selvään purston kaltainen seljän väri ja leveä vaalea
siipinauhus; jos se laskeutuu vielä lähemmäksi, saatetaan myöskin
huomata korallipunainen nokka sekä samanväriset ohjakset ja kynnet.
Jos kysytään aron eläimiä tarkastavalta paimentolaiselta tätä kaikin
puolin huomioon kiintyvää, erittäin kummallista petolintua, niin hän
vastaukseksi kertoo merkillisen, voimakaspiirteesen tarun. "Hänelle",
kertoo hän, "antoi kaikkivaltias armossaan runsaita lahjoja, ennen
kaikkea suuren viisauden. Sillä hän on lääkäri taivaan lintujen
joukossa, tunteva taudit, jotka vaivaavat luojan luotuja, ja tunteva
kasvit ja juuret, joilla ne paranevat. Etäisistä maista näet sinä
hänen tuovan juuria; mutta turhaan koetat saada selville, mihin
häntä on kutsuttu parantamaan niillä sairaita. Hänen lääkettensä
vaikutus on ihan varma; niiden syöminen antaa elämän, niiden
hylkääminen jättää alttiiksi kuolemalle; ne ovat kuin hedjab, jonka
on Jumalan-miehen käsi kirjoittanut, kuin Muhammedin käsky, hänen,
jota me nöyrästi ylistämme. Sitä, joka on viheliäinen Herran edessä,
Adamin poikaa, ei ole kielletty niitä käyttämästä. Ota vaari, mihin
lääkärikotka tekee pesänsä, äläkä vahingoita hänen muniaan; odota,
kunnes hänen lastensa höyhenet eivät enää päästä verta juoksemaan;
mene silloin kotkan kotoon ja vahingoita jonkun hänen lapsensa
ruumista. Heti silloin huomaat isän lähtevän lentämään itää kohti,
sinne päin, jonne sinä rukoillessasi käännyt. Älä väsy, vaan odota
kärsivällisesti, kunnes hän palaa. Hän tuo juuren käsissään; säikytä
häntä, että hän pudottaa sen sinulle; ota se aristelematta, sillä
se tulee Herralta, jonka kädessä elämä on, eikä siinä ole mitään
noituutta; mene sitte ja paranna sairaasi, ja he kaikki paranevat,
jos armias Jumala niin on määrännyt."
Lintu, jonka käytös on saanut aikaan sellaisia runokukkia, on
ilvehtijä eli "taivaan apina", kuten abessinialaiset häntä
nimittävät, eräs käärmekotka; juuret, joita kantavaksi taru häntä
kuvaa, ovat käärmeitä, jotka se on iskenyt ruuakseen. Perin harvoin
nähdään hänen levähtävän; tavallisesti lentelee se edellä kuvatulla
tavalla, kunnes jonkun käärmeen näkö saa hänet syöksymään suin
päin alas ja ryhtymään taisteluun. Ollen, kuten kaikki käärmeitä
syövät petolinnut, kynsiensä tiheällä sarvisuomus-panssarilla
ja hyvin tuuhealla höyhenpuvullaan kylliksi suojeltu käärmeiden
myrkkyhampailta, hän ei pelkää vaarallisimpiakaan myrkkykäärmeitä;
siten hän on oikea aron hyväntekijä. Mutta ei tämä hänen toimensa ole
levittänyt hänen mainettaan kotiseutunsa kansojen piireihin, vaan sen
on tehnyt yksinomaan hänen ihmeellinen lentonsa.
Lääkärikotkan ilmeinen vastakohta on maahan kahlehdittu kamelikurki.
On sekin tullut arabialaisten satujen sankariksi, mutta ne eivät
kuitenkaan ole häntä ylistelleet, vaan pikemmin halventaneet,
niissä kun kerrotaan, että se oli pelkästä ylpeydestä yrittänyt
lentämään aurinkoon, siellä kurjasti palanut ja sitte syöksynyt
nykyisessä muodossaan maahan. Meille sitä vastoin hänen elämänsä
tarjoaa sitä parempaa tarkastuksen ainetta, kuin siitä, kuten tästä
jättiläislinnusta itsestäänkin, tiettävästi yhä vielä on vääriä
luuloja.
Vaikka kamelikurkea tavataan myöskin Afrikan ja Länsi-Aasian
aavikoiden kasvirikkaimmissa notkelmapaikoissa, niin oikeastaan se
kuitenkin oleksii lukuisasti vain ravintorikkaalla arolla. Siellä
nähdään kamelikurjen helposti tunnettavia jälkiä melkein joka
päivä, mutta itseään kuitenkin hyvin harvoin. Hän on kyllin korkea
katselemaan suojelevan ruohometsän ylitse sekä kauas näkevä ja arka,
jonka tähden se enimmäkseen näkymättä pakenee lähestyvää ihmistä
jo etäältä. Jos onnistuu tarkastella häntä matkan päästä, niin
huomataan, että hän, paitsi hautomisaikana, mielellään tahtoo viettää
ainakin hyvin mukavaa elämää. Aikaisin aamulla ja illan tullessa
käyskelevät yhteen osuneet kamelikurjet syömässä; puolenpäivän aikaan
makaavat kaikki leväten ja ruokaansa sulattaen maassa, ehkä myöskin
käyvät juomassa tai kylpemässä, jopa meressäkin, milloin soveltuu;
myöhemmin he huvikseen pitävät kummallisia tansseja, juoksennellen
kuin mielettömät piirissä ja siipitöyhtöjään löyhytellen, ikään kuin
koettaisivat lentää; auringon laskeutuessa käyvät he levolle, vaan
laiminlyömättä edes silloinkaan turvallisuutensa katsontaa. Jos
vaarallinen vihollinen uhkaa, ryöpsähtävät ne hurjasti pakenemaan ja
kohta jää vihollinen kauas jäljelle; jos heikonlainen peto hiipii
luo, tappavat he sen tavattoman vahvoilla jaloillaan. Siten kuluu
kamelikurkien elämä melkein häiriöttä, jos vain ruokaa riittää. Sitä
ne tarvitsevat melkoisen paljon. Ihmetyttävä on heidän ruokahalunsa
ja yhtä ihmeellinen heidän vatsansa kyky ottamaan vastaan suurin
joukoin mitä erilaisimpia kappaleita ja joko sulattamaan ne tai
ainakin säilyttämään niitä ja kuitenkin pysymään itse turmeltumatta.
Kaikki, kuin kasvissa on, juurimuhkuroista hedelmään saakka, sulaa
siinä sananparreksi tulleessa vatsassa, ja samoin kaikki pikku
eläimet, sekä luuttomat että luurankoiset. Vaan ei siinä vielä ole
läheskään kaikki. Kamelikurki nielee mitä hyvänsä, kuin kurkusta
sopii alas: naulan painoisia kiviä ja vankeudessa tiilinpalasia,
tappuroita, rääsyjä, veitsiä, avaimia ja avainkimppuja, rautanauloja,
lasinpalasia ja siruja, lyijyluoteja, kulkusia ja paljo muuta; voi
se tulla itsemurhaajaksikin, jos oli saatavissa sammuttamatonta
kalkkia hänen nieleksiäkseen. Erään vankeudessa kuolleen kamelikurjen
vatsasta löydettiin mitä erilaisimpia esineitä, jotka yhteensä
painoivat viidettä kiloa. Tämä syöppö lintu nieleksii kanapihassa
nuoria hanhia ja kanoja kokonaan, kuin ne olisivat ruokasimpukoita,
kiskoo muureista saviseosta vatsansa täytteeksi eikä säästä niin
mitään, kuin suuhun sopii ja irti vain lähtee. Tarpeellisen
ruokamäärän mukainen, joka muuten ei suinkaan ole liian suuri, hänen
suuruuteensa ja liikkuvaisuuteensa katsoen, on myöskin hänen janonsa,
ja sen tähden täytyy hänen asuinpaikoissaan olla sekä ravitsevia
kasveja että vesiä tai ainakin lähteitä. Jos ruoka tai vesi tai
molemmat loppuvat, täytyy kamelikurjen muuttaa muuanne, ja silloin se
usein kulkee hyvinkin pitkät matkat.
Kevään tullessa herää kamelikurkien sydämmessä leikin vaisto ja
silloin niiden tavallisessa elämässä tapahtuu huomattavia muutoksia.
Laumat hajautuvat pienemmiksi joukoiksi ja täys'kasvuiset urokset
ryhtyvät pitkälliseen taisteluun naaraksista. Hyvin kiihkoissaan,
joka ulkonaisestikin näkyy kaulan ja reisien vertymisestä hyvin
punaisiksi, asettuu kaksi kilpakosijaa vastakkain; he löyhyttävät
hajallisia, valkoisia siipiään, niin että niiden koko komeus tulee
näkyviin, liikuttelevat yht'aikaa kaulojaan niin monimutkaisesti,
että sitä on vaikea kuvata, ne kun kääntyvät ja vääntyvät ja
taipuvat milloin mitenkin, sivulle ja eteen päin; ne ääntelevät
milloin syvästi ja käheästi kuin kumea rummutus, milloin kuin
leijonan kiljunta, katsoa tuijottavat toinen toiseensa, laskeutuvat
polvilleen maahan ja liikuttelevat siinä kaulojaan ja siipiään
vielä sukkelammin ja kauemmin kuin ennen, hyppäävät jälleen ylös,
juoksevat vastakkain, koettavat viimeinkin pikaisessa ohijuoksussa
vahingoittaa voimakkaalla potkauksella toinen toistansa, ja, jos
rynnäkkö onnistuu, repii voittaja terävällä kynnellään syviä ja
pitkiä haavoja toisen ruumiisen ja reisiin. Samoin tekee voittaja
anastetulle naaraksellekin, rääkkää sitä kopealla käytöksellä ja
iskuilla pahimmasti. Yhdenkö vai useampiako naaraksia uros ottaa
haltuunsa, ei ole vielä varmaan saatu selville; sitä vastoin luullaan
varmaksi, että usein on samassa pesässä useampia naaraksia, ja on
huomattu, että naaras ei hoitele munia, vaan paraastaan uros niitä
hautoo ja samoin johtaa ja kasvattaa poikasia, jotka noin kahdeksan
viikon kuluttua pääsevät munasta. Molemmissa töissä tosin naaras
auttelee, mutta uros aina suorittaa suurimman osan työstä ja on
poikia kasvattaessakin huolellisempi ja varovampi kuin naaras.
Kamelikurjen pojat, jotka munasta päästessään ovat tavallisten
kotikanojen kokoiset, tulevat maailmaan merkillisessä höyhenpuvussa,
joka pikemmin on nisäkkään turkin kuin linnunpoikasien untuvapuvun
kaltainen. Koska niillä on elämänsä ensi päivästä alkaen sukunsa
suuri ruokahalu, kasvavat ne nopeasti, muuttavat kahden tai kolmen
kuukauden kuluttua pukunsa, ensin naaraksen puvun kaltaiseksi, vaan
tarvitsevat kuitenkin vähintään kolme vuotta ennen, kuin tulevat
täys'kasvuisiksi ja ryhtyvät sukunsa kartuttamiseen.
Tässä ovat lyhykäisimmästi tämän aron jättiläislinnun elämänhistorian
pääpiirteet; kaikki, mitä muuta hänestä kerrotaan, on pelkkää tarua.
Yölintu, josta vielä aioin puhua jonkun sanan, on eräs kehrääjä,
jonka suvusta meilläkin on yksi, vaan arolla monta lajia,
jotkut merkillisen koreitakin. Kuin ensimmäinen tähti ilmestyy
ilta-taivaalle, alkavat nämä kaikkein leikillisimmät tai
viehättävimmät yölinnut uutteran toimintansa. Päivällä nähtiin vain
sattumalta joku ja siitä oli mahdoton aavistaa, miten suuresti juuri
tämä lintu voi vilkastuttaa aroa; vaan kuin yö lähestyy, on niitä
ainakin joku missä hyvänsä. Leirituli houkuttelee kehrääjiä kuten
skorppioneja ja myrkkykäärmeitä; sen tähden tämä kevytlentoinen
lintu aina ilmestyy arolla yötä viettäjäin lähelle ja liitelee
kaikin tavoin tulen ja leirin ympärillä, laskeutuu välistä lähelle
maahankin Ja laulaa ehkä jonkun säkeen surisevaa, kissan kehräämisen
kaltaista yölauluansa, häviää pimeään, ilmestyy muutaman minuutin
kuluttua jälleen ja tekee sitä tekoansa aamuun asti. Varsinkin yksi
laji, lippukehrääjä eli "nelisiipi", viehättää aron asujamia. Hänen
koristiminansa ovat käsi- ja kyynärsulkien välistä kasvaneet, melkein
puolen metrin pituiset, lähelle latvaa höytyvittömät, vaan latvasta
leveähöytyviset sulat, yksi kummassakin siivessä, paljon pitemmät
kaikkia muita siipisulkia. Kuin tämä kehrääjä leikitellen lentelee,
luullaan ihan näkevänsä kummitus. Näyttää ihan, kuin yhtä lintua aina
kaksi pienempää seuraisi, kuin hän olisi jakautumassa kahdeksi tai
kolmeksi linnuksi taikka kuin hän tosiaan liikuttelisi neljää siipeä.
Yhtä suloinen hän kuitenkin on kuin muukin sukukuntansa, ja sen
tähden se piankin huomataan yhtä miellyttäväksi ilmiöksi kuin kaikki
muut lajit, jotka kaikki osaavat ilahuttavimmalla tavalla lyhentää
monta muuten hyvinkin ikävää yötä arolla.
Nisäkästen luokka on myöskin laji- ja muotorikas arolla. Sen kasvit
elättävät sekä lukemattomia anttilooppilaumoja, joita vasta
oikeastaan voidaan sanoa aron luonnetta kuvaaviksi eläimiksi, että
myöskin villipuhveleja ja villisikoja, sebrahevosia ja villiaaseja,
elefantteja ja sarvikuonoja, serafeja eli giraffeja ja suuren
paljouden jyrsijöitä, joiden, elämästä emme tiedä muuta kuin nimeksi
pääpiirteitä. Niin lukuisan kasveja syövän eläinjoukon rinnalla
vaikuttavat monet arolla elävät pedot luultavasti vain hyvää arolle;
sillä ilman sellaista vastapainoa märehtijät ja jyrsijät ehkä
lisäytyisivät niin suuresti, että sen alueen rikaskaan kasvikunta
ei riittäisi niiden kaikkein elatukseksi. Pohjois-Afrikan aron
yhtäläisyys yli koko alueen ja tosin vähäinen, vaan kuitenkin
verraten riittävä seisovain ja juoksevain vesien runsaus estävät
anttilooppeja kokoutumasta niin äärettömiksi laumoiksi, kuin on
huomattu Etelä-Afrikan Karru-arolla; sen tähden tavataankin tätä
solakkaa, kaunissilmäistä märehtijää kaikkialla yksitellen, pikku
joukoissa ja suuremmissa laumoissa, talvella melkein samoilla
paikoilla kuin kesälläkin. Villihevosia ja villiaaseja sitä vastoin
on ainoastaan kuivissa, korkeissa paikoissa; serafit asuvat
yksinomaan harvoissa, sarvikuono melkein ainoastaan tiheimmissä
metsissä; elefantti karttaa suuria lakeuksia kokonaan ja äkäinen
puhveli näkyy pysyvän yksinomaan kosteissa laaksopaikoissa. Heidän
likitienoillaan oleksii leijona yhtä varmaan kuin samaan heimoon
kuuluvan kesyn kotikarjankin tienoilla, jota vastoin viekas leopardi
ja sukkela, juoksussa väsymätön gepardi mieluisemmin seuraavat
pienempää anttilooppia, shakaali- ja arosudet ajelevat jäniksiä sekä
ketut, hiipivät kissat ja haisunäädät pienempiä jyrsijöitä ja maassa
eläviä lintuja.
Jos koetan arolla asuvain nisäkästen joukosta ottaa muutamia
tarkemmin käsiteltäväkseni, niin leijona ja gepardi, hyena ja
hunajakoira, sebra ja villihevonen, serafi ja villipuhveli, elefantti
ja sarvikuono älkööt houkutelkokaan, koska muutamat muut näyttävät
vielä paremmin soveltuvan kuvaamaan itse aluetta. Niitä minusta
ovat ensi sijassa maaporsaat ja suomuseläimet, jotka vanhassa
maailmassa edustavat maamme läntisessä puolikkaassa runsaimmin
eläviä hampaattomia, jonka nisäkäsluokan kukoistusaika on jo monta
vuosisataa meistä jäljellä. Molemmat mainitut eläimet ovat ainakin
Pohjois-Afrikassa aroon kahlehdittuina, sillä ainoastaan siellä ovat
muurahais- ja termiittipesät heille riittävänä ravintona. Kuten
kaikki muurahaissyöjät makaavat nämäkin päivällä melkein palloksi
kiertyneinä syvissä, omatekoisissa koloissaan joiden suita nähdään
sekä laajoilla, puuttomilla ruohokoilla että harvapuisissa ja
-pensaisissa metsissä. Vasta sitte, kuin yö on päässyt valtaansa,
vilkastuvat ne ja kulkevat raskaasti juosten, hyppien ja lunkuttaen
paraastaan vain voimakkailla takajaloillaan tehden matkaa, vaan
etujalkojensa suurilla kaivukynsillä ja raskaalla hännällään tukien
itseänsä, etsien ravintoaan, jona yksinomaan ovat kaikenlaiset pikku
elävät, varsinkin muurahaisten ja termiittein koterot sekä matoset.
Ainiaan liikkuva kärsä alhaalla, lakkaamatta nuuhkien kulkevat ne
kulkemistaan, kunnes löytävät jonkun muurahaisten tai termiittein
tien ja kiiruhtavat sitä myöten pesälle, kaivavat siellä ilman suurta
vaivaa aukon pitkälle kuonolleen, pistävät sen siihen, tutkivat
kielellään tunnustellen koloon päättyviä muurahaiskäytäviä, ojentavat
nauhamaisen, limaisen kielensä niin pitkälle kuin mahdollista
johonkin pääkäytävään, odottavat, kunnes siihen tarttuu muurahaisia
tai termiittejä täpö täyteen, vetävät sen sitte pikku elävineen
ahtaasen suuhunsa ja syövät saaliin. Eipä näytä ilahuttavalta tuo
syöntitapa, atrian kokoominen niin pikku osista; kuitenkin on heidän
kielensä yhtä kelvollinen työase kuin heidän suuret kaivukyntensäkin,
ja siten he tulevat varsin hyvin toimeen. Eivät ne myöskään suinkaan
ole niin avuttomat, kuin näyttää. Heikkoa suomuseläintä haarniskansa,
joka kestää hyvästi sapeliniskujakin, suojelee paremmin kuin hänen
jalka-aseensa; maaporsas sitä vastoin osaa käyttää hyvin tuntuvasti
kynsiäänkin ja sitä paitsi antaa voimakkaalla hännällään niin kovia
iskuja sivulta päin, että se helposti saa torjutuksi viholliset,
jotka eivät ole liian voimakkaat. Jos sitä vastoin joku, jonka voimaa
sen täytyy peljätä, koettaa lähestyä ja se huomaa ajoissa vaaran,
kaivautuu se kiireimmiten maahan ja heittelee kaivaessaan taaksensa
tomua ja hietaa niin voimakkaasti ja niin paljon, että se peittyy
sokasevaan ja siitä syystä läpipääsemättömään pilveen ja siten pääsee
kyllin syvälle ennen, kuin vihollinen ehtiikään rynnätä päälle.
Ainoastaan ihmisen ja hänen kaukaa tappavien asettensa uhriksi
joutuu se helposti; sillä ihminen lävistää pitkällä keihäällä sen
makuulleen ja tappaa ihan vaivatta ja varmasti, koska tie makuukoloon
aina on suora eikä varsin pitkäkään. Siten ihminen saattaa nämäkin
muinaisajan eläimet ennemmin tai myöhemmin pois pyyhityksi elävien
luvusta.
Aron pedoista on aina eräs sen omituinen koira vetänyt puoleensa
suurinta huomiota. Ollen koiran ja hyenan keskivälillä sekä muotoon
että joinkin määrin piirteihinkin katsoen on tämä eläin, hyenakoira;
ulkonaisestikin aron huomattavimpia ilmiöitä, vaan käytökseltään
ja olemukseltaan omituisin kaikista aron pedoista. Paitsi muutamia
apinoita en tunne yhtään nisäkästä, joka olisi niin itsetajuinen,
niin uhkarohkea, niin toimihaluinen kuin tämä koira on tai ainakin
näyttää olevan. Siitä ei mikään pyrintö näytä liian kaukaiselta, sen
ahdistukselta ei mikään muu nisäkäs ole täydessä turvassa. Suurissa
joukoissa kuljeksii se saaliinhimoisena avaraa aroa. Tuhoten hyökkää
se asujanten ja paimentolaisten lammaskatraihin; irtautumattomaksi
tarttuu se sukkelimpain, täyttä karkua laukkaavain anttilooppien
jalkoihin; uskaliaasti hyökkää se ihmistäkin vastaan ja pelottomasti
karkoittaa, parastaan ehkä meluamisellaan muut pedot seuduista,
joihin se kerran saapuu. Vahvinta ja puolustautumaan kykenevintä
anttilooppia ajaa takaa suuri joukko näitä koiria ulvoen, haukkuen,
vinkuen ja välistä aina ikään kuin riemusta parkuen. Anttilooppi
pakenee niin nopeaan, kuin voimia on, mutta murhanhimoiset koirat
ajavat sitä yhä takaa, sulkevat kaikki sivu- ja paluutiet, joille
se yrittää kääntymään, pääsevät yhä lähemmäksi ja pakottavat sen
viimein pysähtymään. Tuntien voimansa ja kykynsä käyttää anttilooppi
teräviä sarviaan taitavasti ja tehokkaasti; kuoliaaksi haavoittuen
kaatuu ehkä muutamia koiria taistelutantereelle, vaan muut kohta
riippuvat kiinni kaulassa ja ruumiissa, kovasti ulvoen anttiloopin
koristessa kuoleman kielissä. Pelkäämättä ihmistä käyvät nämä
koirat kaikenlaisten kotieläinten kimppuun, syövät pieniä elukoita
ahnaasti kuin näädät ja raatelevat suurempia, joita eivät jaksa
voittaa; vastaan tulevia kotikoiria odottavat ne pelottomasti,
taistelevat niitä vastaan hengen edestä ja tappavat ne viimein.
Jos niitä saataisiin kesytetyksi kokonaan ihmisen alammaisuuteen
sekä monen polven aika opetetuksi, tulisi niistä kaikkein paraimmat
vainukoirat, mutta helposti ne eivät suinkaan anna itseään orjuuttaa.
Ne tottuvat hoitajaansa, osoittavat hänelle ehkä suosiota ja jonkun
verran hellyyttäkin, vaan tekevät sitä sentään aina omalla tavallaan.
Kuin niitä huudetaan, hypähtävät ne ylös makuultaan, juoksentelevat
riemuiten edes takaisin, taistelevat keskenään sulasta ilosta,
syöksyvät lähestyvän hoitajan luo, hyppäävät pystyyn häntä vasten,
koettavat ilmoittaa suurta iloansa vallattomimmilla koiran kujeilla
eivätkä viimein osaa sitä näyttää muuten kuin puremalla rakasta
herraansakin. Hillitön vallattomuus, parantumaton puremiskiihko näkyy
niiden melkein jok'ainoasta teosta. Ne ovat melkein kiihkeimmät
kaikista eläimistä; joka jäsen, joka lihas niissä liikkuu ja
vavahtelee heti, kuin mikä hyvänsä uusi tapaus vetää puoleensa heidän
huomiotansa; niiden elohopea-vilkkaus näyttää ensin vain liialliselta
vallattomuudelta, vaan heti sen jälkeen hurjalta ryöstönhimolta.
Silloin ne purevat, mitä vain eteen sattuu, purevat ihan ilman syytä,
huvikseen vain ja luultavasti ilman pahaa tarkoitusta. Ne ovat
ihmeellisimmät aron eläimistä.
Niissä aron osissa, joita minä varsinkin tarkastelin, eli etenkin
Kordofan-, Sennaar- ja Taka-maissa, ei mainittujen eikä muidenkaan
eläinten elämä ole, paitsi molempain vuodenaikain, minkään
turmiollisen eipä edes häiritsevänkään vaikutuksen alainen läheskään
niin suuressa määrässä kuin Etelä-Afrikassa tai Keski-Aasian
aroilla. Niille, jotka eivät muuta pois taikka eivät kuukausittain
makaa kuoleman kaltaisessa unessa, talvi kyllä tuottaa puutetta,
ehkäpä suurtakin, vaan ei näljän hätää eikä janon tuskaa, joten
niitä ei myöskään mikään pakota toivottomuudessa lähtemään kotoansa
etsimään onnellisempia maita. Kyllä Pohjois-Afrikan aronkin eläimet
vaeltelevat ja matkustavat, mutta ne eivät pakene säännöttömästi
kuten muiden arojen asujamet, jotka niistä satatuhansittain
karkkoavat, milloin vaarallinen tuho on tulossa. Niin suuria
anttilooppilaumoja, kuin Etelä-Afrikassa kokoutuu, ei, kuten jo
mainittiin, Pohjois-Afrikassa tiedetä olevan. Kaikki yksissä elävät
nisäkkäät ja linnut kokoutuvat talven tullessa parviksi ja hajoavat
kevään lähestyessä pienemmiksi joukoiksi; kaikki muuttolinnut
tulevat ja lähtevät jotenkin samaan aikaan. Se kuitenkin tapahtuu
säännöllisesti ja vanhaan tapaan, ei säännöttömästi eikä tietämättä
mihin. On kuitenkin yksi voima, joka vaikuttaa näidenkin aro-eläinten
elämään, ja se voima on tuli.
Joka vuosi siihen aikaan, kuin mustat pilvet etelässä ja niistä
välkkyvät leimaukset julistavat kevään lähestymistä, ja niinä
päivinä, jolloin etelätuuli kohisten syöksyy pitkin aroa, pistää
siellä asustava paimentolainen aaltoilevan ruohometsän tuleen.
Nopeasti ja lakkaamatta leviää palo. Yli laajain alojen kulkee
se, ja savu ja kuumuus rientävät edeltä; synkän punainen pilvi
ilmoittaa yöllä palon tuhoavaa ja kuitenkin kasvavaisuutta edistävää
vaikutusta. Usein se leviää ikimetsään asti, hypiskelee kuivaneita
köynnöskasveja myöten ylös puiden latvoihin, syö niiden vielä
jäljellä olevat lehdet ja hiillyttää runkojen ulkokuoren: välistä,
vaikka harvemmin, palo piirittää myöskin varsinaisia kyliä ja
linkoelee tulinuoliansa olkimajoihin, jotka silloin palavat tuossa
tuokiossa poroksi.