aloja, joita arabialaiset sanovat "kaalaksi", joka merkitsee
"tuoretta, vihreitä kasveja kasvavaa maata". Kaala tosin on yhtä
vähän Etelä-Venäjän ja Keski-Aasian arojen kuin Pohjais-Amerikan
prairioidenkaan tai Etelä-Amerikan pampas- tai lianos-tasankojen
kaltainen, mutta kuitenkin monin puolin niin aron näköinen, että
minun tuskin tarvitsee pyydellä anteeksi, jos käytänkin tuttua
sanaa tuntemattoman sijasta. Aro ulottuu yli koko Sisä-Afrikan,
aavikosta aina Karruun eli Etelä-Afrikan aroon asti, itärannalta
hamaan länsirannalle saakka, ympäröitsee kaikkia siellä olevia
vuoristoja, sulkee sisällensä kaikki sekä niillä että syvemmissä
ja vesirikkaammissa paikoissa kasvavat ikimetsät, kietoo kaikki
Sisä-Afrikan maat, alkaa muutamain satojen askelten päästä kaupunkien
äärimmäisistä taloista ja kylien ihan reunimmaisten talojen vierestä,
antaa tilaa uutisasukasten vainioille ja elättää paimentolaisten
laumoja. Mihin aavikko etelää kohti päättyy, mihin metsä lakkaa,
missä vuoristo mataloituu, siellä se on vallalla; missä tuli hävittää
metsän, anastaa se ensinnä palopaikan; missä ihminen jättää kylän
autioksi, sinne se tunkeutuu ja muutamissa vuosissa hävittää kylän
viimeisetkin merkit; missä maanviljelijä luopuu vainioistaan, sinne
se vuoden kuluessa painaa jälleen oman luonteensa.
Kolkolta, yksitoikkoiselta ja vaihteettomalta näyttää aro siitä,
joka sinne ensi kertaa astuu. Avara, usein ylinäkymätön tasanko on
silmäin edessä; ainoastaan poikkeuksen tavoin kohoaa siitä sieltä
täältä yksinäinen vuoren huippu ja vielä harvemmin ne yhtyvät
seljänteiksi. Useammin liittyy aaltomaisesti toisiinsa mataloita
kukkuloita ja yhtä mataloita laaksoja; välistä ne ihmeellisesti
kietoutuvat verkon kaltaisiksi kukkulajonoiksi ympäröimään syvempiä
laaksoja, joihin sateen aikaan syntyy rapakoita, lammikoita ja
järviä, jota vastoin savinen pohja talvella halkeilee tuhansiin
rakoihin. Syvimpiin ja pisimpiin laaksoihin syntyy noiden seisovain
vesien sijaan "koori" eli sadepuro, joka samoin ainoastaan keväällä
osaksi täyttyy tai erittäin edullisessa tapauksessa reunojaankin
myöten, joka silloin aina tapahtuu muutamassa tunnissa, ja sitte
se virtaa, jopa liikkuvaisen muurin tavalla kohistenkin syöksyy
syvyyteen, vaan ei siltä suinkaan aina pääse oikeaan jokeen.
Paitsi vain sellaisissa vesipaikoissa, peittää kaikkialla verraten
runsas kasvikunta maata. Mitä erilaisimmat ruohot, maata myöten
suikertelevista pikku kasveista miehen korkuisiin, viljan olkien
kaltaisiin saakka, ovat aron kasvikunnan pääosina; puut ja pensaat,
varsinkin monet mimoosat eli tuntokasvit, apinanleipäpuut, muutamat
palmut ja muut tihenevät siellä täällä, etenkin mainittujen vesien
rannoilla, metsiköiksi tai pensasaidoiksi, mutta muuten niitä on
niin niukalti ruohojen seassa, joita kaikkialla yli laajain alojen
kasvaa ihan tasaisesti, että niistä ainoastaan joissakuissa paikoissa
syntyy harvaa metsää. Nämä puut eivät missään näytä sellaista
rehevyyttä kuin oikeissa jokilaaksoissa, jotka voivat säilyttää
kevään siunausta, vaan ovat päin vastoin hyvin usein kituvia tai
ainakin mataloita ja harvalatvaisia, ja ainoastaan joskus kiemurtelee
joku köynnöskasvi ylös niiden latvoihin. Ne kaikki kituvat pitkän
talven polttavassa kuumuudessa, joka tuskin sallii niiden itsensäkään
elää ja kuolettaa niistä kaikki loiskasvit. Sitä vastoin ruohot
vesirikkaana, vaikka tosin lyhyenäkin kevätaikana kasvavat rehevästi,
kukoistavat ja kypsyttävät siemenensä ja siten käyttävät hyväkseen
kaikkia iloisen menestymisen ehtoja. Mutta juuri nämä ruohot myöskin
suuressa määrässä tekevät aron yksitoikkoiseksi, sillä ne, vaikka
ovatkin mataloita, tasoittelevat muita erilaisuuksia ja väsyttävät
varsinkin värinsä yksimuotoisuudella. Ei edes ihminenkään kykene
saamaan tässä ylt'yleisessä yhtäläisyydessä aikaan mitään vaihtelua,
koska hänen vainionsa keskellä ruohometsää ovat etäältä katsoen niin
sen kaltaiset, että on mahdoton erottaa viljaa ruohosta, ja koska
pyöreät, keilamaiset majat, tuetut hienoilla seipäillä ja ulkoa päin
verhotut aroruoholla, ainakin kuivuuden aikaan niin vähän näöltään
eroavat ympäröivästä lakeudesta, että täytyy olla hyvinkin lähellä
niitä ennen, kuin huomaa ne. Ainoastaan vuodenajat jonkun verran
muuttavat muuten yhtäläistä kuvaa, vaan eivät nekään paljoakaan
riistä siltä yksitoikkoisuuttansa.
Hyvin tyly on myöskin aron vastaanotto-tapa vaeltavia kohtaan.
Korkeain kamelien seljässä, istuen ratsastetaan pitkin maita. Joku
riistaeläin houkuttelee metsästykseen ja viekoittaa tunkeutumaan
ruohometsään. Silloin saadaan kokea, että näköään niin sileässä
ruohokossa kasvaa myöskin muita kasveja, jotka ovat vielä paljon
pelottavammat kuin mimoosain okaat. Maassa versoo "tarba", jonka
siemenkoterot ovat niin terävät, että leikkelevät rikki keveäin
ratsusaapasten pohjat; sitä korkeammaksi ylenee "essek", jonka
takiaiset eroamattomiksi tunkeutuvat kaikkiin vaatteihin; vielä
vähän pitemmäksi pyrkii "askanit", näistä kolmesta nimitetystä
hirvittävin kasvi, koska sen hienot okaat irtautuvat vähimmästäkin
koskemisesta, tunkeutuvat kaikkein vaatteiden läpi ihoon ja tekevät
siellä märkäpaisumia, jotka tosin itsessään ovat hyvin pienet,
mutta äärettömän paljoutensa tähden kuitenkin tulevat erittäin
kiusallisiksi. Nämä kolme kasvia estävät kauan oleskelemasta
ruohokossa ja siihen etäälle tunkeutumasta ja tulevat tuskaksi
ihmisille ja eläimille sekä saattavat myöskin kohta käsittämään,
minkä tähden niiden seutujen synnynnäiset asukkaat aina pitävät
mukanaan hienoja pihtejä kaikkein tärkeimpinä kaluinaan ja miten
ihmisten kuten apinainkin kesken suurin ystävyyden työ, kuin toinen
voi toiselleen tehdä, on hienojen, tuskin näkyvien, mutta neulan
vertaisten okaiden vetäminen pois ihosta. Että enimmät muutkin aron
kasvit, varsinkin melkein kaikki puut ja pensaat ovat täynnänsä
enemmän tai vähemmän haitallisia okaita ja pistimiä, ei kummastuta
ketään, joka on jossakin paikoin Afrikassa koettanut tunkeutua
tiheikön lävitse taikka vain mennyt lähelle jotakin puuta.
Vielä kiusallisempia aron ilmiöitä tuo yö esiin. Arollakin täytyy
usein ratsastaa monta päivää, kylää tapaamatta, ja sen tähden
viettää yönsä taivasalla. Löydetään viimein joku sopiva hiekkainen
paikka tien varrelta, jota matkustetaan, sellainen, jossa ei ole
mitään kiusoittavia kasveja, ratsueläimet päästetään taakastaan ja
sidotaan kiinni, tehdään yksinkertainen makuusija, se on: levitetään
maahan matto ja sytytetään suuri tuli suojelemaan pedoilta. Aurinko
laskeutuu, yö tuo jo muutaman minuutin päästä pilkko pimeän yli
tasangon; tuli valasee leiriä ja sen lähintä ympäristöä. Silloin
etäämpänä kuten itse leirissäkin syntyy elämää ja liikettä. Tulen
liekkien houkutuksesta juoksee ja ryömii eläviä esiin yksitellen,
kaksittain, kymmenittäin, sadoittain. Ensinnä tulee suuria
hämähäkkejä, jotka peittävät kahdeksalla jalallaan melkein niin
paljon alaa kuin mies kämmenellään ja hajasormillaan; heti niiden
jälkeen taikkapa jo yht'aikaa niiden kanssa skorppionit. Molemmat
juoksevat melkein kammottavan nopeasti tulta kohti, mattojen ja
peitteiden päällitse, yksinkertaista illallista varten asetettujen
lautasien välitse, kääntyvät pakoon heti, kuin tulen loistava lämpö
tuntuu polttavalta, viehättyvät liekkien loistosta vielä tulemaan
uudestaan ja siten yhä enentävät vaarallista vilinää. Sillä nämä
hämähäkit ovat vaarallisen tai ainakin hyvin tuskauttavan puremisensa
tähden melkein yhtä peljättävät kuin skorppionit ja aina myöskin
yhtä kärkkäät puremaan kuin skorppionit pistämään. Äkeissään
tartutaan toiseen aseesen, jonka taitava opas on matkalle lähtiessä
ihan välttämättömänä varustanut mukaan, pitkiin hiilipihteihin,
sieppaellaan kiinni noita kutsumattomia vieraita niin monta, kuin
vain voidaan saada, ja armotta heitetään ratisevaan tuleen. Kaikkein
matkakumppanien yhteisillä ponnistuksilla saadaan lyhyessä ajassa
suurin osa tuosta helvetillisestä vitsauksesta tulikuoleman suuhun;
uusia tulee yhä vähemmin ja kaikki, mikäli mahdollista, tuhotaan
samalla tavalla. Jo hengitetään helpommin, mutta liian aikaisin!
Taas uusia ja vielä pelottavampia vieraita tulee tulta kohti,
myrkkykäärmeitä, joita liekkien loisto houkuttelee kuten äsken
hämähäkkejä. Luonnontutkija tuntee ne tai ainakin sen lajin, jota
tulee kaikista runsaimmin, erittäin huomioon otettavaksi eläimeksi,
sillä se on hietakeltainen sarvikäärme, vanhan ajan kuuluisa tai
pahamaineinen "cerastes", moneen Egyptin muistomerkkiin kuvattu "fi",
sama myrkkykäärme, jonka myrkkyhampailla Kleopatra surmasi itsensä;
mutta väsynyt matkustaja soisi niiden olevan helvetin syvyydessä.
Koko leirissä tulee kiire heti, kuin kuka hyvänsä matkakumppaneista
vain mainitsee tuon nimen; jokainen sieppaa paljon sukkelammin ja
pelokkaammin pihdit kuin äsken, astuu käärmeen nähtyään varovasti
sen luo, pistää pyydyksensä takaa päin niskaan, puristaa pihdit
lujasti kiinni, että peto ei pääsisi pois livahtamaan, ja heittää sen
keskelle leimuavaa tuliroviota sekä katselee ilkkuvalla ilolla sen
tuhoa. Monin paikoin arolla voivat nämä käärmeet saattaa vähäiseen
epätoivoonkin. Enimmiten on turha etsiä sarvikäärmettä päivällä,
koska sen suomuspuku on pienimpiin piirteihin asti ihan hiekan
näköinen ja se päivällä sekä muinakin lepohetkinään oleksii niin
hiekan sisällä, että ainoastaan lyhyet sarvituntimet ovat näkyvissä;
vaan heti, kuin yö tulee ja leirituli loistaa, ovat ne siinä
kiemurtelemassa. Välistä niitä on kauhistavan paljo, niin että ne
pitävät väsynyttä matkustajaa vireässä liikkeessä puoleen yöhön asti;
sillä kaikki, jotka ovat olleet lepäämässä valon piirissä taikka
yömatkoillaan tulevat kyllin lähelle, kaikki ne suikertelevat tulta
kohti. Ja kuin viimein väsyneenä ja uneen uupuvina heitetään pihdit
kädestään ja käydään levolle, ei koskaan voida tietää, kuinka monta
käärmeitä vielä myöhemmin yöllä matelee makaajan ylitse, mutta usein
kyllä aamulla mattoja korjatessa huomataan niin tapahtuneen, sillä
yksi tai useampia on niitä piilossa maton reunojen alla ja nyt, kuin
mattoa nostetaan, kaivautuu hiekkaan. Juuri arolla heräsi mieleeni
ja vahvistui vakuutus, jota ei kukaan ollut siihen asti minulle edes
lausunutkaan, että kaikki myrkkykäärmeet, paitsi ani harvoja, ainakin
kaikki kyykäärmeet ja kolokäärmeet ovat öillä liikkuvia eläimiä.
Kaikki aron kiusaeläimet eivät suinkaan vielä ole tässä luetellut.
Yksi niistä, kaikkein pienimpiin kuuluva, ei tosin saata pelkäämään
hengen vaaraa, vaan se on vaarallinen arolla eläväin tai oleksivain
ihmisten omaisuudelle. Se eläin on termiitti, meidän muurahaisemme
kaltainen hyönteinen, joka, vaikka onkin pieni, tekee enemmän pahaa
kuin ahnas heinäsirkka; sen esiytyminen saattaa vielä tänäänkin tulla
oikeaksi maanvaivaksi ja tuottaa enemmän vahinkoa kuin viljavainiota
sotkeva elefanttilauma. Sillä se on kaikkialla liikkuvia ja
lakkaamatta hävittäviä eläimiä. Mitä kasvikunta tuottaa, joutuu
niiden teräviin hampaihin, ja samoin kaikki, mitä ihmisen uutteruus
ja taito tekee sille kelpaavista aineista. Paljon korkeammat aron
ruohometsiä ovat niiden keilamaiset savipesät, maata pitkin ja ylös
puita myöten kulkevat heidän käytävänsä ja tiensä. Yön ja pimeän
aikaan tekevät ne hävitystyötänsä. Ensin ne peittävät hävitettäväksi
valitun esineen maakuorella, joka estää siihen pääsemästä mitään
valoa, ja sitte ne ryhtyvät työhönsä, jonka tarkoitus ja loppu aina
on hävitys. Kaikki maassa olevat tai maaseinissä riippuvat esineet
ovat pahimmassa vaarassa. Varomaton matkustaja panee vallitsevan
helteen pakosta jonkun vaatekappaleensa viereensä, makuusijanaan
olevalle maalle ja huomaa aamulla sen olevan seulamaisesti
lävistettynä, kelpaamattomaksi tehtynä, sanalla sanoen hävitettynä;
maahan vielä tutustumaton luonnontutkija kätkee vaivalla kootut
aarteensa arkkuun, vaan ei huomaa asettaa sitä kiville tai muilla
sellaisille esineille, jotka pitäisivät arkun pohjaa koholla maasta,
ja muutaman päivän kuluttua ovat hänen aarteensa kokonaan ryöstetyt;
metsästäjä ripustaa pyssynsä saviseinälle ja harmikseen huomaa näiden
hävityshimoisten eläväin lyhimmässäkin ajassa kaivelleen koloja ja
syviä käytäviä tukkiin. Puu, jonka termiitit valitsevat itselleen, on
hukassa; asunnon puuosat, mihin ne kerran asettuvat, on häviön oma.
Maasta korkeimpiin oksiin asti kaivelee termiitti tuhoavia teitään,
syö rungon, haarat ja oksat reikäisiksi ja jättää koko puun sitte
alttiiksi ensi myrskylle, joka hajoittelee sen mehiläispesämäiset
jäännökset kaikille ilman suunnille; asuntojen maaseiniä tai paaluja
myöten nousee se ylös, lävistelee kaikki puuaineet ja saa tuota pikaa
asunnon kaatumaan; parempien asuntojen kovaksi tallatun maalattian
tai kivilattian alle kaivelee se tuhathaaraisia teitään ja tulee
niistä, milloin soveltuu, miljoonittain esiin levittämään varmaa
tuhoa itse asuntoon. Siten ja vielä monella muulla tavalla tulee se
Sisä-Afrikan, varsinkin aron melkein pahimmaksi vitsaukseksi.
Jos arolla ei olisi muita ilmiöitä, jos se ei olisi kaikkein
rikkaimpia seutuja, sellainen, jossa Afrikan eläimiä sekä asuu että
muuten oleskelee hyvin runsaasti, niin luonnontutkija sitä yhtä
mielellään karttaisi kuin kauppaa harjoittava matkustajakin, joka
oppii tuntemaan ainoastaan sen ikävät, vaan ei sen viehättäviä puolia.
Jos siellä kauemmin oleskellaan ja sitä todella tutkitaan, niin
siihen lepytäänkin. Se on rikas ja vilkas, äärettömän rikas, ei
lainkaan köyhä kuin aavikko, pikemmin ikimetsän kaltainen, koskapa
arollakin elää paljo ja monenlaisia eläimiä ja koska juuri siellä
varsinkin on niitä eläimiä, joita me tavallisesti katsomme tämän
maanosan varsinaisiksi, sen luonnetta kuvaaviksi asujamiksi. Muutamia
niistä saatamme nyt kuvata, vaikkapa vain lyhykäisesti.
Merkillisimmiksi aroeläimiksi katson minä kalat, joita tavataan
niissä joki- ja järvipaikoissa, joissa on ainoastaan aika-ajoin
vettä. Jo Aristoteles kertoo kaloista, jotka hautautuvat mutaan, kuin
niiden asuinvedet haihtuvat kuiviksi, ja jo Seneka koettaa tehdä sitä
Aristoteleen lausuntoa epäiltäväksi, pilkallisesti neuvoen täst'edes
lähtemään kalastamaan kuokalla ja lapiolla eikä enää haavilla. Vaan
Aristoteles kertoo tosiasioita, jotka eivät suinkaan ole pilkan
arvoiset.
Sisä-Afrikan arovesissä ja joissa asuva mutakala on ankeriaan
muotoinen, noin metrin pituinen eläin, jolla on pitkä, purstoon
asti ulottuva selkäevä, kaksi kapeaa rintaevää kitasien lähellä ja
kaksi pitkää vatsaevää purstopuolella. Sen tärkein tuntomerkki on,
että sillä, paitsi kitasia, on myöskin hengitykseen kelvollinen
keuhkosäkki. Tämä merkillinen, konnan ja kalan väliasteella
oleva, kaksineuvoinen eläin oleskelee veden korkeallakin ollessa
mieluisemmin mudassa kuin selvässä vedessä ja pysyttelekse kolojen
kätkössä, joita se näyttää itse kaivavan. Jos vesi vähenee liiaksi,
kaivautuu se syvälle mutaan, kääriytyy kokoon niin pieneen
tilaan kuin suinkin ja tekee, nähtävästi pyörimällä kuin kerä,
mudasta ja omasta limastaan ympärillensä ilmaa pitävän koteron,
jossa se liikkumatonna makaa talven ajan. Jos sellainen kotero
kaivetaan maasta ja taitavasti asetetaan laatikkoon, niin voidaan
vahingoittamatta kuljettaa kalaa pitkät matkat, jopa herättää
se milloin hyvänsä eloonkin panemalla se koteroineen haaleaan
veteen. Elvyttävän veden ensi kosketuksessa pysyy se rauhallisena,
vielä ikään kuin uneliaana, vaan jo tunnin kuluttua on se ihan
vilkastunut ja muutaman päivän päästä herää siinä myöskin ahnas
saaliinhimo. Muutamiin kuukausiin se sitte ei muuta käytöstänsä,
vaan siihen aikaan, jolloin se Afrikassa varustautuu talviuneensa,
ryhtyy se vankisäiliössäänkin samoihin toimiin, tule£ ainakin hyvin
levottomaksi ja erittää itsestään merkillisen paljon limaa. Jos
sallitaan, kaivautuu se piiloon makaamaan, jos ei, niin se pian
voittaa sen taipumuksensa ja elää edelleen, jopa menestyykin selvässä
vedessä.
Ihan samalla tavalla kuin mutakala elävät myöskin säekalat talven
ylitse, ja molempien näiden tavalla kaivautuvat kaikki arolla elävät
konnat, jopa muutamat matelevaisetkin, varsinkin vesikilpikonnat
ja krokotiilit, mutaan talvimakuulle, pysymään siten hengissä
kuolettavan ajan yli. Sitä vastoin kaikki maalla elävät matelevaiset
liikkuvat juuri talven kuumimmassa hehkussa elävimmästi ja siten
suuresti vilkastuttavat autiota aroa; sillä niitä asuu siellä
ihmetyttävän paljo. Paitsi kyykäärmettä, jonka jo edellä mainitsin,
on arolla vielä toinenkin myrkkykäärme: aspis- tai sylkikäärme,
vaarallisimpia matelijoita, kuin olemassa on. Tämä käärme, vielä
paljon kuuluisampi tai pahamaineisempi kuin sarvikäärme, on se,
jolla Mooses teki ihmeitä faraon edessä, kuten käärmeiden lumoajat
vielä nytkin tekevät, se, jota Egyptin muinaiset kuninkaat kantoivat
kullasta tehtynä päässänsä vastustamattoman voimansa vertauskuvana,
se, jota he käyttivät kostaessaan pahantekijöille tai vihollisille,
se, josta muinaiset kirjailijat ovat meille jättäneet kauhistavia
eikä suinkaan aina vääriä kertomuksia. Päin vastoin kuin muut
myrkkykäärmeet liikkuu tämä päivällä; jos sitä ei ärsytetä, on se
hyvin viattoman näköinen, ja muuten hyvin sukkela, kiukkuinen ja
rohkea, niin että sillä on kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät
myrkkykäärmeen vaaralliseksi. Sekä hiekan että kellastuneen
ruohon näköisen värinsä tähden jää se enimmäkseen huomaamatta, se
suikertelee usein kammottavan nopeasti ruohokossa ja tietäen aseensa
pelottavuuden varustautuu heti rynnäkköön, kuin huomaa vaaran
uhkaavan. Asettuen taisteluun nostaa se viidennen tai kuudennen
osan ruumiistaan pystyyn, levittää kaulaluunsa kilveksi, jonka
päällä pieni pää vilkkaine, melkein säkenöivine silmineen liikkuu,
katsoa tuijottaa terävästi vastustajaansa ja sitte yht'äkkiä tekee
melkein aina kuolettavan iskun ja purasee -- kammottavan kaunis
näkö, ihmetyttävä ja kauhistava sekä ihmisille että eläimille.
Yleensä kerrotaan sen voivan puremattakin vahingoittaa sylkemällä
tai ruiskuttamalla myrkkyä vastustajaansa, ja todella sen suuret
myrkkyrauhaset erittävätkin tuota kuolettavaa nestettä niin
runsaasti, että sitä riippuu suuret pisarat hänen reikäisten
myrkkyhammastensa päissä. Eipä siis ihme, että niin aron synnynnäinen
asujan kuin länsimaalainenkin paljon enemmän pelkää tätä kuin
hidasta sarvikäärmettä, joka heitä yöllä leirissä ahdistaa; voidaan
kyllin käsittää, että länsimaalainen ihan arvelematta ampuu jokaista
viattomintakin käärmettä, kuin näkyviin tulee, ja että viimein
vähinkin rasahdus ruohokossa tai lehdissä vähän säikyttää tai ainakin
tekee varovaksi. Sellaista rasahtelemista kuitenkin kuuluu arolla
lakkaamatta, kun näet muitakin käärmeitä, kuusi metriä pitkästä
jättiläisestä, assalasta eli hieroglyyfikäärmeestä aina pieniin
viattomiin tarhakäärmeihin asti, kaikkia on yhtä lukuisasti kuin
aspiksia, ja sitä paitsi on kaikkialla myöskin lukematon joukko
kaikenlaisia liskoja. Ken pelkää käärmeitä, hänet saattavat liskot
lepyttää matelevaisiin, sillä viehättävämpiä ilmiöitä kuin nämä
sukkelat ja väriltään komeat elävät ei arolla ole nähtävänä. Maata
myöten livahtelevat ne, pensaiden ja puiden oksia myöten kiipeilevät
ne ylös, termiittein pesistä ja ihmisasunnoista katselevat ne alas,
jopa kaivelevat hiekan alitsekin teitänsä. Muutamat lajit vetävät,
värien komeuteen ja välkyntään katsoen, vertoja kolibreille, toiset
ilahuttavat liikettensä nopeudella ja sievyydellä ja vielä toiset
vetävät ruumiinrakennuksensa kummallisuudella puoleensa huomiota.
Vielä sittekin, kuin näitä erittäin elvyttävä aurinko menee mailleen
ja suurin osa näistä vikkelistä olennoista asettuu levolle, antaa
aro tarkastelijalle työtä: sillä yön tullessa gekot, jotka ovat
päivän pitkään hiljaa ja rauhallisina riippuneet puiden rungoissa
tai huoneiden orsissa, varustautuvat työhönsä, huutavat kovasti
ja kaiukkaasti omaa nimeänsä ja harjoittavat metsästystänsä, ihan
aristelematta ihmistä. Ikivanha väärä luulo panettelee -niitä
erittäin myrkyllisiksi eläimiksi ja sama luulo kummittelee vielä
tänäkin päivänä tietämättömäin ihmisten aivoissa. Ne ovat yöeläimiä
ja sen tähden toisin varustetut kuin saman luokan päiväsaikaan
toimivat lajit. Niiden erityinen tuntomerkki on, että heillä on
sormien ja varpaiden ensi nivelissä leveät pikku tyynyt ja niiden
alla tiheässä pieniä lehtiä; nämä tyynyt vaikuttavat imuliuskojen
tavalla ja siten tekevät kiipeämisen tavattoman helpoksi. Noissa
lehtityynyissä luultiin huomaavansa myrkkyrauhasia, vaikka se täytyy
vähänkin ajatellen huomata mahdottomaksi. Gekot tosiaan ovat ihan
viattomat ja miellyttävät eläimet ja saavuttavat hyvin pian jokaisen
vanhoihin erhetyksiin eksymättömän tarkastelijan suosion. Ollen
kotieläimiä sanan paraimmassa merkityksessä, ne kun innokkaasti ja
hyvällä menestyksellä harjoittavat kaikkein kiusallisten syöpäläisten
hävittämistä, elvyttävät ne yöllä sekä savi- että olkiasuntojen
kaikkia paikkoja, kiipeävät melkein erehtymättömän varmasti noiden
lehtityynyjensä avulla, liikkuvat missä asennossa hyvänsä, pää ylös
tai alas päin, pysty- tai vaakasuoraan, leikitsevät ja pyydystävät
ja ajelevat toisiaan huvittavasti ja ilahuttavat sitä paitsi myöskin
kaiukkaalla äänellään, tuottavat siis sekä huvia että hyötyä. Kukapa
järkevä ihminen siis ei viimein mieltyisi heihin?
Mutta sittekin: matelijoita, ikään kuin ihmisen kiroamia eläimiä
ne ovat ja sellaisina pysyvät eivätkä pysty kilpailemaan paljon
liikkuvaisemman lintumaailman kanssa. Sen tähden voidaan ehkä sanoa,
että vasta linnut osoittavat ystävyyttä arolla oleksivalle ihmiselle
ja hänet lepyttävät tähän asti tarkasteltuihin eläimiin.
Aron lintumaailma on rikas lajeista ja rikas myöskin lintujen
luvulta. Oltakoonpa missä hyvänsä, aina ihan varmaan on lintuja
näkyvissä tai kuuluvissa. Tiheimmästä ruohometsästä kaikuu
yksinäisten trappien kova huuto, vesien rantatiheiköistä helmikanojen
torvisävelet tai frankoliini-kanojen parunta; puista helisee
kyyhkysien kuherrus ja laverrus, tikkain nakutus ja riemuäänet,
partalintujen täysinäiset houkutusäänet, monenlaisten kutojalintujen
ja muutamain rastaan kaltaisten laulajain yksinkertaiset sävelet;
ulos pistävillä puun oksilla tai muilla tähystyspaikoiksi sopivilla.
esineillä istuvat, saalista tähystellen, käärme- ja lauluhaukat,
närhit, drongot eli kuristajalinnut ja mehiläissyöjät; ruohometsässä
juoksentelee tai sen päällä liitelee sihteeri eli kurkikotka, jota
maan synnynnäiset asujamet sanovat kohtalolinnuksi; ylemmissä
ilmakerroksissa liitelevät pääskyset ja muut kärpästen ajajat ja
vielä ylempänä kiertelevät kotkat. Ei yhtään alaa ole asujamitta,
melkein jokainen pieninkin paikka on asuttuna; ja kuin Pohjolan
talvi pääsee valtaansa, lähettää se vielä monta Europankin lintua,
tornihaukat ja muita haukkoja, kuristajat ja närhit, viiriäiset
ja haikarat ja paljon muita arolle, joka niille kaikille riittää
vierasvaraiseksi majapaikaksi vuoden tukalaksi ja köyhäksi ajaksi.