länsisiperialainen karhun pyyntiä. Kontio ei täällä, suinkaan
ole sama hyväntahtoinen olento kuin vielä siellä täällä
Itä-Siperiassa; päin vastoin on se, kuten melkein kaikkialla, raaka
ja sievistelemätön peto, joka tosin tavallisesti pakenee ihmistä,
mutta haavoitettuna taikka vain muutenkin ahdistettuna rohkeasti
ryhtyy taistelemaan ja voi silloin tulla erittäin vaaralliseksi.
Vaikka sitä hyvin vainotaan, ei sitä ole saatu mistään hävitetyksi
sukupuuttoon; pikemmin on katsottava sitä yleiseksi, ei ainakaan
harvinaiseksi; mutta aina ja kaikkialla kulkee se omia teitänsä
eikä varsin usein tule ihmisten tielle. Ei se kuitenkaan kammoksu
eikä edes kartakaan asuttuja seutuja, sillä usein se oleskelee ihan
vähän matkan päässä niistä ja tappaa välistä kotieläimiä melkein
ihmisten silmäin edessä, mutta näyttäytyy niin säännöttömästi, että
moni siperialainen ei ole edes nähnyt häntä eikä koskaan tavannut
häntä metsässäkään. Kaikesta päättäen on karhu koko kesän liikkeellä.
Se kuljeksii metsiä, pitämättä lukua mistään eri teistä, nousee
vuoriston laadun mukaan syyskesällä ylös harjanteille ja palaa talven
tullessa alavampiin seutuihin, asettuu viljan valmistumisaikaan
mielellään metsän ulkolaitaan, saadakseen kaikessa mukavuudessa syödä
laihoa läheisiltä vainioilta, lähtee välistä myöskin pois metsästä
kuljeksimaan likeiselle arolle, varsinkin vuorten rinteille, joilla
on aron luonne, oleksii pitkän ajan jossakin seudussa ja kulkea
samoaa toisia pysähtymättä ollenkaan, aina ja kaikkialla käyttäen
hyväkseen jokaista tilaisuutta, kuin kulloinkin sattuu, saada
sitä tai tätä mieliruokaa. Useimmissa seuduissa se syö yksinomaan
kasveja, siellä täällä on se hirvittävä peto ja paikoittain syö se
raatojakin. Keväällä se elää, miten voi, syöpi, mitä vain saa, väijyy
kavalasti karjaeläimiä, jotka käyskentelevät syömässä metsissä,
syöksyy yht'äkkiä päälle tai ajaa niitä takaa ihmetyttävän nopeasti,
kaataa jonkun, syö kyllikseen lihaa ja hautaa jäännökset maahan,
saadakseen toiste vielä yhden atrian, liikkuu myöskin, milloin karjan
kulkutaudit raivoavat, niillä paikoin, joihin kuolleita kotieläimiä
heitetään, ja syö niiden ruumiita, onpa sitä tavattu hautausmaillakin
ihmisruumiita kaivelemassa. Kesällä karhu käy ruis-, vehnä- ja
kaurapelloissa, tyhjentelee mehiläispesiä, kaivelee ampiais- ja
kimalaispesiä, hävittää toukat muurahaiskeoista, vierittelee vanhoja,
maassa makaavia puunrunkoja, etsien alta kuoriaisia, matoja ja
toukkia, jopa murenteleekin vanhoja puita, saadakseen suuhunsa niissä
asuvia hyönteisten toukkia. Syksyllä karhu syö melkein yksin- omaan
kaikenlaisia marjoja, sellaisiakin, joita sen täytyy noutaa puista,
kuten esim. tuomen marjoja, ja kuin vaivaissedrin kävyt kypsyvät,
haeskelee se niitä, kiipeää korkeihin puihin ja katkoo sekä oksat
että latvatkin, ja samoin se itsepäisesti liikkuu aittojen ympärillä,
joissa sattumalta säilytetään vaivaissedrin käpyjä, koettaen päästä
niihin sisään. Sitä paitsi karhu harjoittaa ympäri koko vuoden
kalastusta ja monesti hyvällä menestyksellä. Ihmistä se tavallisesti
pakenee, mutta välistä sentään ryhtyy ilman mitään syytä rynnäkköön
eikä silloin pelkää edes suurtakaan miesvoimaa. Ilmojen mukaan
asettuu se aikaisemmin tai myöhemmin talvilevolle. Pesän paikaksi se
varsinkin valitsee vanhan kaatuneen jättiläispuun alustan, kaivaa
siihen matalaisen kuopan, peittää pohjan hienoilla havuilla ja päältä
puolen metrin paksulti sammalilla, tukkii sivuseinätkin sammalilla,
ryömii pesään ja jää lumen peittoon. Jos karhu vielä ensi lumisateen
tullessa on ylhäällä vuoristossa, ei se aina laskeudukaan alangoille,
vaan kätkeytyy johonkin kallion koloon, sisustettuaan sitä niin
hyvin, kuin voi, taikka laajentaa se jotakin murmelin pesää niin
isoksi, kuin tarvitsee, ja viettää talven siinä. Kerran nukuttuaan
makaa se usein niin itsepäisesti pesässään, että ainoastaan suurella
vaivalla saadaan hänet ulos, puree äkäisesti seipäitä, joilla sitä
häiritään, murisee ja ärisee, vaan ei taivu nousemaan ennen, kuin
sitä hätyytetään raketeilla tai tulikekäleillä. Viimein se, jos ei
ole haavoittunut, syöksyy ulos kuin ahdistettu metsäkarhu, tekee
ulostuksensa ja lähtee kiireimmiten pakoon. Kuten kaikki kokeneet
metsästäjät yhtä pitävästi vakuuttavat, synnyttää naaraskarhu
ainoastaan joka toinen talvi paraimman unensa aikana, herää, kuten
luullaan, vähän ennen synnytystä, nuolee pentunsa puhtaiksi ja
kuiviksi, asettaa ne nisille ja nukkuu uudestaan. Touko- tai kesäkuun
lopulla etsii se taas vanhemmat eli siis kaksi- tai nelivuotiset
poikansa ja pakottaa ne tekemään lapsenpiian palvelusta.
Vaikka Länsi-Siperiassa ei pidetä juuri missään arvossa karhun lihaa,
joka ei suinkaan ole huonomakuinen, vaan enemmin vain huvin tähden
hankitaan ja syödään sitä kuivaltaan leikattuna, niin tuottaa karhun
pyynti kuitenkin varsin hyvän voiton. Nahasta, jota paraastaan
käytetään rekipeitteinä, maksetaan hyvä hinta; hampaita ja kynsiä
sekä ostjakit ja samojeedit että myöskin Länsi-Siperian talonpojat
pitävät voimakkaina tenhokaluina; yksin luitakin siellä täällä
käytetään. Tasapäässä taistelussa kaadetun karhun torahammas tuottaa
ostjakkilaiselle metsästäjälle, kuten hän luulee, yliluonnollisia
avuja, varsinkin rohkeutta ja voimaa, jopa haavoittumattomuuttakin;
kynsi, varsinkin oikean etukäpälän neljäs, joka vastaa sikäläisten
asujanten sitä nimetöntä sormea, jossa sormusta pidetään, pakottaa,
kuten kaikki nuoret rakastuneet tytöt luulevat, jokaisen nuorukaisen,
jota tyttö sillä, salaa koskettaa, tulisesti rakastumaan häneen;
hampaat ja kynnet ovat sen tähden kallista tavaraa ja kiihottavat
montakin metsästäjää paljon enemmin kuin karhun hänelle tuottamat
vahingot, vainoamaan tätä metsän voimakkainta petoa. Mutta sen pyynti
ei ole helppo eikä vaaraton. Loukkuihin karhu ei mene. Aina täytyy
etsiä peto elävänä ja ase kädessä sekä harjoitettujen koirain avulla
taistella sitä vastaan. Kesällä tekee tämän eläimen pyyntiä paljon
vaikeammaksi sen liikkuvaisuus; talvella on helpompi löytää sen pesä
ja saada se tapetuksi pesässään tai sen lähellä. Köyhä talonpoika,
joka löytää pesän, myö karhunsa jollekin varakkaalle metsästäjälle;
ostaja lähtee jonakin soveliaana päivänä myöjän ja tarpeellisten
apulaisten kanssa pesälle, asettaa muutamia varmoja pyssymiehiä
sen ympärille, ajattaa ajoväellä karhun ylös pesästä ja ampuu sen
niin läheltä kuin mahdollista. Sillä tavalla tapetaan kaikkein
enimmät karhut eikä sellainen pyynti ole taitaville pyssymiehille
vaarallinenkaan. Kesällä ja syksyllä etsitään karhu, jonka jäljet
tai joka itse on nähty, pienien, rohkeain koirain avulla, jotka
pysäyttävät sen ja joka puolelta ahdistelevat sitä, kunnes oikeana
hetkenä sopii sitä ampua. Välistä myöskin käytetään, kuten reippaat
ostjakit, ainoastaan keihästä ja otetaan sillä vastaan petoa, taikka
kääritään vasen käsivartensa tuohella ja pidetään sitä kilpenä
päälle hyökkäävää karhua vastaan ja pistetään sill'aikaa, kuin se
puree hampaansa kiinni tuoheen, pitkällä, leveällä puukolla petoa
sydämmeen. Molemmissa tällaisissa karhun tapoissa tapahtuu tosin
välistä onnettomuuksia; mutta moni metsästäjä tulee aikaa myöten niin
kylmäveriseksi ja asiastansa varmaksi, että he pitävät keihästä ja
puukkoa paraimpina kaikista aseista. Eräs talonpoikaistyttö Morshovan
kylästä Uraalista, jonka maine on levinnyt yli koko Länsi-Siperian,
on, kuten kerrotaan, veitsellä tappanut neljättäkymmentä karhua.
Usein kuullaan kerrottavan äkkiarvaamattomia kohtauksia karhujen
kanssa. Metsästäjä, jolla on ainoastaan haulikko kädessä, näkee
yht'äkkiä metsässä suuren karhun, mutta ei uskalla ampua,
koska varsin hyvin, käsittää, että hänen haulinsa eivät mitään
vaikuttaisi sellaiseen petoon. Hän sen tähden seisoo tyynesti
paikallaan, ryhtymättä suotta ärsyttämään karhua. Se tulee hänen
luoksensa, nuuhkii häntä joka puolelta ja antaa hänelle viimein
korvapuustin, joka kaataa hänet tunnottomaksi maahan. Sitte
karhu kiireimmiten poistuu, ikään kuin huomaten, että on tehnyt
pahoin. Kaksi ruotsalaista, Åberg ja Erland, ovat pyitä ampumassa
Uraalin vuoristossa ja Åberg astuu karhunmarjapensaan luo. Hänen
hämmästyksekseen tulee toivotun pyyn sijasta sen takaa suuri karhu
ja varustautuu hyökkäämään päälle. Käsittäen paon ihan turhaksi
nostaa Åberg haulikon poskelleen, tähtää karhua silmään, ampuu ja saa
sen silmän soaistuksi. Raivoissaan tuskasta nostaa karhu käpälänsä
veriselle silmälle, kiljahtelee ja tulee lähemmäksi pelotonta
pyssymiestä. Hän kylmäverisesti tähtää toiseenkin silmään ja saa
ammutuksi senkin rikki. Sitte vasta kutsuu hän kumppaniansa apuun
ja molemmat ampuvat ampumistaan sokeaa karhua, kunnes saavat sen
hengiltä.
Erittäin huvittava juttu kerrotaan Tomski-Savodin kylästä Salairin
seudusta. Talonpoika vetää vaivaissedrin käpykuormaa metsästä,
huomaamatta, että yhdessä säkissä on reikä, josta käpyjä tipahtelee
tielle. Karhu, astuskellen samaa tietä, näkee muutamia käpyjä,
löytää yhä useampia ja kulkee siten vankkurien jäljestä, miehen
huomaamatta. Hetkisen kuluttua jättää talonpoika hevosen kuorminensa
tielle ja menee metsään noutamaan sieltä vielä yhtä käpysäkkiä.
Ennen hänen palaamistaan taakkoinensa on karhu, lakkaamatta
poimien käpyjä, saapunut kuorman luo ja kiivennyt sen päälle
syömään oikein kylläksensä. Suureksi kauhukseen näkee talonpoika
palatessaan, mikä hirviö hänelle on tunkeutunut kumppaniksi, ei
uskalla tehdä mitään sellaiselle veitikalle, vaan antaa hänen olla
olojaan. Hevonen, tullen viimein jo vähän levottomaksi, katsahtaa
taaksensa, näkee karhun ja lähtee laukkaamaan, minkä enimmän
ennättää; mutta se odottamaton liike pidättää karhua hyppäämästä
pois, sen täytyy pysytellä kiinni, ja ainoastaan kovalla murinalla
ja kiljahtelemisella päästää se ilmi yhä kiihtyvää suuttumustansa.
Murina tietysti vain yhä enemmän jouduttaa vauhtia; mitä enemmän
karhu tuskittelee, sitä nopeammin laukkaa hepo kylää ja kotia kohti.
Mutta sielläpä on juuri samaan aikaan jo monta tuntia odoteltu
piispan tuloa ja seisotaan nyt juhlapuvussa valmiina katsomaan ja
tervehtimään ylhäistä herraa; muutamia tarkkasilmäisiä poikia on
lähetetty kirkon torniin soittamaan silloin kaikilla kelloilla, kuin
pyhä kirkonisä tulee näkyviin. Yht'äkkiä näkyy etäällä tomupilvi,
pojat soittaa paukuttelevat, miehet ja naiset asettuvat pitkiin
riveihin, pappi astuu suitsutusastioineen kirkon oven eteen ja
suuret ja pienet varustautuvat ottamaan arvokkaasti vastaan kirkon
ruhtinasta. Ja eteen päin vierivät vankkurit, juhlivan kylänväen
keskitse syöksyy hevonen ajajineen, hepo tomuisena, vaahdossa
ja läähättäen ja ajaja äkeissään muristen ja kiljahdellen, ja
vasta talonpojan pihaan päättyy tuo hurja ajo. Kauniin venäläisen
kirkkolaulun sijaan kajahtaa pyörtyväin naisten kauhuhuuto, nöyräin
kumarrusten sijasta näkyy vain kummastuneita ja peljästyneitä
kasvoja; kellot vain vielä soivat kuten ennenkin. Kohtapa sentään
toinnutaan ja kokoudutaan ja riennetään aseissa hevosen ja karhun
jäljestä ja tapetaan karhu, joka näyttää kokonaan joutuneen
hämmennyksiin tuolla omin päin valitulla valtaistuimellaan.
Ken tuntee karhun luonteen, hänen täytyy myöntää, että on kyllä
saattanut tapahtuu siten, kuin tässä on kerrottu, vaikka tosin
tekeekin mieli asettaa tuo hullunkurinen historia metsästysjuttujen
joukkoon. Vakavain ja rehellisten metsäseutulaistenkin ajatuksissa
sekautuvat välistä runous ja todellisuus, kuin he kertovat Siperian
metsistä ja metsänriistasta sekä metsästyksestä siellä.
Sisä-Afrikan aro ja sen eläinkunta.
Afrikan pohjoisosa on aavikko, sen täytyy olla aavikkoja ainiaan on
se aavikkona pysyvä. Punaisen ja Atlantin meren välisiin, avaroihin,
polttavan auringon paahtamiin maihin verraten menettävät sisävedet
kaiken merkityksensä. Punainen meri on ihan mitätön, Välimeri
liian pieni, ja yksin Atlantin valtamerenkin vaikutus tuntuu vain
kapealla kaistaleella pitkin sen rantaa. Niin avaroilla ja kuumilla
aloilla täytyy kaikkein pilvien hajota, voimatta kostuttaa janoavaa
maata tai tehdä sitä hedelmälliseksi. Vasta paljon etelämpänä,
lähellä päiväntasaajaa, siellä, jossa toiselta puolen Atlantin meri
tunkeutuu syvälle maan sisään päin ja toiselta Indian meri huuhtelee
Afrikan rantoja, siellä, jossa, niin sanoakseni, molemmat valtameret
antavat toisilleen kättä tämän maanosan ylitse, muuttuvat olot
toisenlaisiksi, kun näet siellä joka vuosi samoihin aikoihin syöksyy
myrskyten, jyristen ja salamoiden alas niin runsaasti rankkasadetta,
että aavikon täytyy väistyä niiden tieltä ja jättää sijaa
eloisammalle arolle. Sen tähden täällä jakautuu vierivä vuosi kahteen
toisistaan ihan erilaiseen aikaan, elvyttävään ja kuolettavaan
aikaan, sateen ja kuivuuden aikain, jota vastoin aavikolla ainoastaan
aika-ajoin vallitsevat tuulet ilmoittavat muualla tapahtuvaa
vuodenaikain vaihtelua.
Selittääkseni aroa näyttää minusta välttämättömältä ensin
lyhykäisesti kuvata sen vuodenaikoja. Sillä jokainen maa on siinä
vallitsevan ilman kuva, eikä mikään maa ole mitään muuta kuin sen
eri vuodenaikoina taistelevain voimain tuote. Niinpä kutakin maata
voidaan ymmärtää vasta sitte, kuin on opittu tuntemaan sen vuodenajat
eri voimineen ja vaikutuksineen.
Sateen lakkaamisesta alkaa Sisä-Afrikassa vuoden kuolettava aika
tai pitkä ja pelottava talvi, joka kuumuudellaan vaikuttaa ihan
samaa kuin Pohjolan talvi kylmyydellään. Jo ennen, kuin siihen
asti enimmäkseen pilvinen taivas kokonaan selviää, pudottavat
muutamat keväällä vihertyneet puut lehtipukunsa ja, mikäli lehdet
varisevat, lähtevät muuttolinnutkin, jotka ovat keväällä hautoneet,
pois syksyiseksi muuttuvasta maasta etsimään turvapaikkaa muista
koti-maanosansa seuduista. Leipähedelmäin korret kellastuvat jo
ennen sateen loppua; matalammat ruohot lakastuvat ja kuivavat.
Aika-ajoin juoksevat vedet kuivavat, sateen täyttämät purot jäävät
tyhjiksi ja pakottavat sekä niissä elävät matelevaiset ja konnat että
yksin omituiset kalansakin hautautumaan kosteaan saveen talveksi.
Hyönteiset ja kasvit jättävät munansa ja siemenensä maan kätköön.
Mitä enemmän aurinko näennäisesti kallistuu pohjoiseen päin, sitä
ripeämmin lähestyy talvi. Syksyä on vain muutamia päiviä. Se ei
vaikuta mitään lehtien lakastumista eikä kuihtumista, ei mitään
kellastumista eikä punastumista kuten meillä, vaan sen vaikutus
on hehkuvain tuulien tähden niin tuhoavainen, että ne kaikki
kuivavat kuin niitetty ruoho auringon paahteessa ja joko vielä
vihreinä putoavat maahan tai jauhautuvat varsissansa tomuksi ja
että puut, paitsi jotkut ani harvat, muuttuvat hyvin lyhyessä
ajassa talvimuotoonsa. Kentillä, joilla vielä muutamia päiviä sitte
kasvoi korkeaa, tuulessa lainehtivaa ruohoa, ryöppyää nyt tomua
ylös; osittain tai kokonaan kuivaneissa jokien ja purojen uomissa
halkeilee maa syville raoille. Kaikki sulous katoaa; kaikki, kuin on
vastenmielistä ja ikävää, tulee uhkaavasti sijaan. Lehdet ja kukat,
linnut ja perhot lakastuivat, muuttivat pois tai kuolivat, mutta
okaat, pistimet ja tarttimet jäivät jäljelle, käärmeet, skorppionit
ja taranttelit viettävät riemujuhlaansa. Sanomaton hehku päivällä,
sietämätön helle yöllä ovat näiden aikain vitsauksia, eikä niitä
kumpaakaan vastaan ole mitään turvakeinoa. Ken ei ole itse kokenut
näitä päiviä, jolloin Celsiuksen lämpömittari nousee varjossa
viiteenkymmeneen asteesen, jolloin lakkaamatta hikoillaan, tuntematta
sitä muualla kuin kylmässä huoneessa, koska kuumuus haihduttaa
pois kaiken hien, ja samalla tomupilvi toisensa jälkeen ryöppyää
ylös taivaalle tai polttava jano näännyttää, hän ei osaa niitä
kärsimyksiä kuvata; ja ken noita öitä, jolloin unetta vieriskellään
vuoteellansa, koska rasittava helle estää lepäämästä ja nukkumasta,
ei ole huokaellen kuluttanut, hän ei osaa arvata tämän niin ihmisiä
kuin eläimiäkin rasittavan ajan tuskaa. Yksin taivaskin muuttaa tähän
asti melkein aina kirkkaan sinensä haalakammaksi; sillä tomuharsot
verhoavat usein puolen päivää aurinkoa, vähentämättä kuitenkaan sen
hehkua; päin vastoin tuntuu helle sitä enemmän lisäytyvän, kuin
näköalaa sellaiset höyryt pimittävät. Ilman vähintäkään sielun tai
ruumiin virkistystä kuluu siten päivä toisensa jälkeen. Ei mikään
virkistävä pohjatuuli jäähdytä otsaa, ei sielua virkistä mikään
kukkain tuoksu, ei mikään lintujen laulu, ei mikään loistavain värien
ja mustain varjojen lumokuva, jollaisia päiväntasaajan seutujen
tavattoman runsas valaistus muuten kyllä saa aikaan. Kaikki eloisuus,
värillisyys, runollisuus on kadonnut, kuoleman kaltaiseen uneen
vaipunut, ja se on liian kammottava herättämään mitään runollisia
tunteita. Ihmiset ja eläimet lakastuvat, kuten jo ennen ruohot ja
lehdet lakastuivat, ja moni ihminen, moni eläin vaipuu ainiaaksi
maahan kuten nekin. Turhaan koettaa uljas miehuus päästä eroon näiden
päiväin taakasta; huokauksiin ja valituksiin vaipuu lujinkin tahto.
Mikä hyvänsä työ väsyttää, keveinkin peite tuntuu raskaalta, joka
liike uuvuttaa, joka naarmu muuttuu ärtyväksi haavaksi.
Täytyypä sentään tämänkin talven viimein väistyä ja paeta kevättä.
Vaan kauhistava on senkin tulo. Sama tuuli, joka aavikolla
muuttuu samumiksi, levittää kevään julistajana siipensä, kaivelee
maan halkeamia, etsien yksin niistäkin vielä tomua, kierittelee
sitä tiheät joukot ylös, rakentaa siitä muurin kaltaiset pilvet
ja kuljettaa niitä kohisten ja ulvoen yli maan, sulloo tomua
kaupunkilaisten parempain asuntojen ikkunoista yhtä hyvin kuin
maalaismajojen mataloista ovistakin sisään ja tuo uusia vastuksia
entisten rasitusten lisäksi, joihin jo on vähän ehditty tottua.
Tämä tuuli se vasta viimein on saanut täyden vallan ja käyttää sitä
säälimättä, kuin tahtoisi hävittää kaiken sen, joka on tähän asti
vielä pysynyt pystyssä. Vaan sama tuuli se myöskin etäämpänä etelässä
kokoaa raskaita sadepilviä ja tuo niitä palanutta maata kohti.
Kohta alkaa tuntua, kuin se yhä kiihtyessään kadottaisi kuumuutensa
rasittavaisuutta, kuin se välistä puhaltelisi raittiimmasti ja
virkistävämmästi eikä enää niin hehkuvasti. Se ei olekaan mitään
pettymystä, kevät varustautuu tulemaan ja etelämyrskyn siivillä
tulla pauhaavat pilvet. Vähä aikaa vielä, niin ne pimittävät taivaan
eteläpuolen; vielä muutamia päiviä, niin välähtelevät tulet valasevat
melkein kaikkia synkimpiä pilviä; ja muutaman viikon päästä julistaa
etäinen jyrinä elvyttävän sateen lähestymistä.
Toimeliasta liikettä, juoksua ja aaltoilemista alkaja kaikissa
joissa, jotka tulevat etelästä päin. Tuskin ne vielä ovat samenneet,
mutta ne ovat tulleet eloisemmiksi, sillä tästä alkaen ne lakkaamatta
paisuvat ja levittävät kaikkia mutaisten rantojensa halkeamia ja
rakoja myöten elähyttävää kosteutta etemmäksi sisämaahan päin. Ja
muuttolintujakin on jo tullut ja päivä päivältä tulee yhä uusia.
Ylimpiin Niilin maihin ilmestyi haikara asumaan keilamaisten
olkimajojen huipuille vanhoihin pesiin, ja samaan aikaan ilmestyi
pyhä ibis toimittamaan vielä tänäänkin virkaansa, johon on ruvennut
jo vuosituhansia sitte: olemaan ennustajana, julistajana ja
takaajana, että vanha Niilin jumala taaskin on vuodattava armonsa ja
siunauksensa runsautta tulvansa alaisille maille.
Viimein tulee ensimmäinen rajuilma. Raskaampi helle kuin koskaan
painaa kuollutta, palanutta maata. Kammottava hiljaisuus ahdistaa
ihmisiä ja eläimiä. Kaikki lintujen laulut ja äänet ovat vaienneet;
ne itse ovat piilottuneet tiheimpiin lehdikköihin sellaisiin
puihin, jotka aina viheriöivät. Kuolevan näyttää koko elämä myöskin
paimentolaisten leirissä sekä kylässä ja kaupungissa. Tuskissaan
hiipivät muuten niin vilkkaat koirat johonkin hiljaiseen ja
turvalliseen lepo- tai piilopaikkaan; kaikki muut kotieläimet ovat
peloissaan tai rajustuvat niin, että ratsuhevoset täytyy sitoa
lujasti kiinni ja karja ajaa aitauksiin. Kaupungissa sulkee kauppias
puotinsa, käsityöläinen työpajansa, virkamies virkahuoneensa, sillä
jokainen koettaa paeta asuntonsa turviin. Eikä kuitenkaan vielä tunnu
ilmassa vähintäkään henkäystä, ei vähintäkään rapinaa kuulu vielä
niissä vähissä puissa, joissa on lehtiä. Mutta kyllä näkyy, että sade
ja myrsky kokoutuu ja lähestyy.
Etelän puolella kasvaa musta ja ikään kuin liekehtivä seinä, sen
kaltainen kuin tulipilvi palavan kaupungin tai peninkulmia laajalti
palavan metsän päällä. Tulipunaista, purpuraa, tummanpunaista ja
ruskeaa vaaleankeltaista, harmaata, tummansinistä ja mustaa näkyy
siinä pitävän väritanssia, sekautuvan ja eroavan, häviävän pimeään
ja jälleen ilmestyvän kirkkaana esiin. Se pilviseinä seisoo maassa
ja kasvaa ylös taivasta kohti, se näyttää seisovan paikoillaan ja
syöksyy kuitenkin myrskyn nopeudella eteen päin, pienentää hetki
hetkeltä näköalaa ja kietoo kaikki tyyni läpinäkymättömään huntuun.
Siitä kuuluu viheltävää ja suhisevaa melua, mutta katsojan paikoilla
on vielä ihan hiljaista ja äänetöntä.
Sitte kohahtaa yht'äkkiä lyhyt ja ankara tuulenpuuska ohitse. Vahvat
puut kumartuvat sen käsissä kuin notkeat vitsat; hoikat palmut
taivuttavat latvansa syvälle alas. Ensimmäistä puuskaa seuraa toisia
yhä tiheämpään; tuuli kasvaa myrskyksi, myrsky kiihtyy hirmumyrskyksi
ja se raivoaa verrattoman voimakkaasti. Sen kohina on niin kova,
että lausutun sanan kaiku ei kuulu puhujan omaan korvaan, että
mitkä muut äänet hyvänsä hukkuvat siihen ihan kuulumatta. Kohisee
ja pauhaa, ryskää ja räiskää, vinkuu ja ulvoo, jyrisee ja tärisee
ilmassa, maassa ja puiden latvoissa, ikään kuin kaikki luonnon
voimat keskenään taistelisivat, taivas putoaisi ja maan perustukset
järkkyisivät. Vastustamattomalla voimalla kourii mahtava myrsky
puiden latvoja, sieppaa puolet kaikkein vielä lehdekästen puiden
lehdistä mukaansa, katkoo miehen paksuisia runkoja kuin haurasta
lasia, ottaa mukaansa latvat, vierittää, kierittää ja pyörittää
niitä kuin keveitä palloja pitkin aukeita paikkoja ja hautaa ne
viimein, oksat eli leveän puolen alas päin, rungon sälöisen katkeaman
ylös päin, syvälle pehmeään maahan tai hietaan ja jättää ne siihen
tuhoaville termiiteille. Ahnaasti kaivelee se kaikkia maan halkeamia
ja rakoja, ottaa niistä tomua, hietaa ja soraa, nostaa niitä ylös
pilviin asti ja kuljettaa sellaisella voimalla, että ne koviin
esineihin kimmahtelevat niin, että kuuluu selvää rapinaa, verhoaa
niillä taivaan ja maat ja muuttaa niillä päivän niin synkäksi yöksi,
että tuskaisten ihmisten täytyy tomuisissa asunnoissaan sytyttää
lamput, ikään kuin tointuakseen elävän liekin valossa tai edes vähän,
rauhoittaakseen.
Onpa sentään vieläkin kovempaa ääntä kuin tuulen riehunta. Rätisevät
ukoniskut jyrähtelevät kovemmin, mahtavammin kuin se ja hämmentävät
sen ulvontaa ja kohinaa. Yhä vielä ovat tomupilvet niin tiheät, että
ei voida nähdä leimauksia. Mutta kohta alkaa sekautua ennestään
kovien äänien pauhinaan eräs siihen asti vielä kuulumaton ääni,
omituinen ropina, ja samalla alkaa luonnoton yö muuttua valon
koitteeksi. Kuuluu, kuin raskaita rakeita putoilisi alas, ja
kuitenkin ovat ne vain sadepisaroita, ja ne nyt maahan pudotessaan
ottavat mukaansa myöskin ylös ryöpynneen tomun ja hiekan. Nyt
näkyvät leimauksetkin. Toinen seuraa toistansa niin tiheään, että
tahtomattaan suljetaan häi'äistyneet silmänsä ja kuunnellaan vain
lakkaamatonta jyrinää. Sade muuttuu niin rajuksi, kuin olisivat
pilvet auenneet, vuorilta kohisee vettä puroina alas, alempiin
paikkoihin kokoutuu se järviksi, laaksoissa juoksee se jokina.
Tuntikausia kestää veden tuloa, mutta jo sateen alussa heikkonee
myrskyn voima, ja raitis, vilpoinen tuuli virkistää ihmisiä, eläimiä
ja kasveja. Vähitellen harvenevat leimauksetkin, heikkonee jyrinä, ja
rankkasade muuttuu jälleen sateeksi ja se viimein vienonee; taivas
kirkastuu, pilvet hajoilevat ja loistaen pilkistelee aurinko niiden
välistä. Riemuiten lähtee tummaihoinen nuoriso niin alasti, kuin ovat
syntyneet, huoneista ja majoista uiskentelemaan kevään vesissä. Yhtä
iloissaan nousevat niiden mutaisesta pohjasta matelevaiset, konnat ja
kalat, ja jo ensi yönä sateen jälkeen kaikuu tuhatkertaisena pienen
sammakon selvä ja kova ääni, jota ei ennen vähääkään kuulunut, koska
se, kuten jotkut krokotiilit, monet kilpikonnat ja kaikki aika-ajoin
kuivavien järvien kalat, on ollut syvällä maan sisässä talvilevossa,
josta ensimmäinen kevätsade ne kaikki jälleen herätti eloon.
Kaikkialla liikkuu heräävä elämä voimakkaana. Ahnaasti imee janoava
maa sille suotua kosteutta. Vaan taivas avaa muutamain päivien
kuluttua taas akkunansa ja herättää elvyttävällä kosteudellaan kaikki
vielä makaavat elon siemenet. Toinen rankkasade aukoo kaikkein
vaihtelun alaisten puiden lehtisilmikot ja houkuttelee maasta esiin
ruohon oraita. Kolmas sade loitsii esiin kukkia ja verhoaa koko
maan tuoreella vihreydellä. Lumoavasti kevät tuli ja lumoavasti se
nyt vaikuttaa ja vallitsee. Mikä meillä tarvitsee kuukauden ajan,
suorittaa täällä viikon kuluessa elämänsä koko kiertokulun; mikä
lauhkeassa vyöhykkeessä kehittyy ainoastaan hitaasti, kehittyy täällä
joissakuissa päivissä tai hetkissä.
Muutamissa viikoissa on kevät taas kulunut ja siitä tuskin eroava
kesä alkanut sekä sitä yhtä nopeaan seurannut syksy, niin että
tarkkaan katsoen, voidaan puhua ainoastaan yhdestä vuodenajasta,
johon kuuluu kevät, kesä ja syksy. Ja taas on kuolettava talvi
edessä estämässä lakkaamatonta itämistä, kasvamista ja kehittymistä,
kuten muissa päiväntasaajan seuduissa on suuremman vesirikkauden
tähden mahdollista. Onpa sentään täälläkin sateen paljous riittävä
karkoittamaan aavikon elottomuutta ja kaikkialle, missä se muuten
vallitsisi, levittämään maahan paksumman tai ohuemman kasvimaton eli,
toisin sanoen, muuttamaan seutua aavikosta aroksi.