sutta pyytäessä. Susihaudat, suden raudat ja strykniini-myrkky ovat,
kuten edellä kerrotut viritetyt kaaretkin, varsin hyvät pyyntineuvot;
sitä vastoin suden ajosta harvoin saadaan toivottua tulosta. Paljon
mieluisemmin koetetaan reellä ajaen pyytää sutta eli reestä ampua
sitä, kuin se ensin on viekkaudella houkuteltu juoksemaan jäljestä.
Se tapahtuu näin: Tilavan reen eteen valjastetaan vanha laiska
tai ikäkulu hevonen ja neljä metsästyskumppania asettuu rekeen:
ajaja, kaksi pyssymiestä ja keskikokoinen porsas. Ajaja, jolla ei
ole muuta tehtävää kuin ajaminen, nousee paikallensa, pyssymiehet
käyvät istumaan takaperin ja säkkiin pistetty porsas asetetaan
heidän jalkainsa väliin. Iltasella ajaa tämä sekanainen seura
metsäseutuun, jossa päivällä on nähty tuoreita suden jälkiä. Heti,
kuin päästään jälkien paikoille, heittää toinen pyssymies pitkään
nuoraan sidotun, pehmoisen heinäpussin reestä viiltämään jäljestä ja
toinen sill'aikaa nipistelemällä tai muulla keinoin saattaa porsaan
vinkumaan. Susi kuulee ne valitushuudot, luulee ehkä porsaan eksyneen
emänsä luota ja lähestyy hiljaa ja varovasti, näkee reen jäljestä
viiltävän pussin, luulee sitä parkuvaksi porsaaksi ja päättää, vähän
tai kauemmin mietittyään, vapauttaa porsas paran kärsimyksistään.
Pitkillä hypyillä juoksee se tielle ja sitte himokkaasti ja ahneesti
reen jäljestä. Mitä hän huolii siinä istuvain miesten uhkaavista
haamuista. Onhan hän monesti ennenkin nähnyt ihmisiä ja paljon
lähempääkin. Yhä likemmäksi pääsee hän rekeä, joka nyt kiireemmällä
vauhdilla luistaa pois tieltä; yhä kovemmat näpistelemiset saavat
porsaan yhä surkeammin parkumaan; ne äänet yhä enemmän hurmaavat
petoa -- vielä yksi hyppäys: silloin paukahtaen tuiskahtaa kaksi
tulisädettä, ja koristen ja vavahdellen makaa peto maassa.
Yhtä petollinen kuin tämä pyyntiajo on myöskin Uraalissa tavallinen
susitarha. Vähän matkan päähän kylästä tehdään pyöreä, poikki
mitaten noin kaksi metriä avara aitaus vahvoista, vierekkäin maahan
syvälle lyödyistä seipäistä ja sen ympärille toinen ihan saman
kaltainen aita, niin että ne molemmat ovat joka paikassa yhtä
etäällä, neljänkymmenen, enintään viidenkymmenen sentimetrin päässä,
toisistaan. Sisempi aitaus on umpinainen, vaan ulkopuolisessa on
paksuihin pihtipieliin sovitettu, vahvoilla saranoilla liikkuva,
paksuista lankuista tehty ovi, joka aukeaa ainoastaan sisään päin,
mutta jonka luja salpa sulkee, jos sitä sisäpuolelta työnnetään.
Päältä päin nämä aitaukset eivät kyllä ole tarkat, vaan sentään
harvasti katetut tukevilla puilla. Sisempään aitaukseen päästään
ainoastaan katossa olevasta luukusta. Kuin nyt huomataan susia
liikkuvan kylässä öillä, viedään elävä vuohi sisempään aitaukseen
ja avataan ovi sen ympäri kiertävään käytävään, joten tarha on
viritettynä. Tavallisesta seurastaan pois viedyn ja pelkääväisen
vuohen valittava määkiminen houkuttelee sinne suden. Tosin susi
ensin epäilee tuota niin oudon näköistä vuohinavettaa, mutta kuin
vuohi hänen tulostaan vielä enemmän hätäytyneenä hyppelee peloissaan
joka taholle, unhottaa susi piankin tavallisen varovaisuutensa
kokonaan ja koettaa siepata mieluista saalista. Moneen kertaan, yhä
himokkaammin ja kiireemmin juoksee hän ulkoaidan ympäri milloin
kummannekin päin; välistä lähestyen, välistä etääntyen katselee
susi tuota ainoata aukkoa, josta on, mahdollinen päästä vuohen
tienoille. Viimein voittaa himo hänen luonnollisen viisautensa.
Vielä yhä vitkastellen, mutta sentään eteen päin pyrkien sulloo
hän päänsä ja ruumiinsa sisään ahtaasta ovesta. Pelosta kovasti
huutaen painautuu vuohi sisemmän aitauksen toisenpuolista seinää
vasten. Arvelematta enää vähääkään seuraa peto häntä. Vuohi juoksee
ympäri, susi samoin, siinä vain erotus, että suden täytyy juosta
aitojen ahtaassa välissä. Yht'äkkiä yrittää häntä pysäyttämään
ulkoaidan ovi, joka auki ollessaan sulkee käytävän toisen suun,
niin että susi tullessaan pääsi ainoastaan yhdelle taholle. Ovi
on siinä edessä, mutta saaliskin on nyt niin lähellä, jo melkein
kynsissä; siispä susi syöksyy vain eteen päin, painaa oven ulkoaitaan
pihtipieliinsä, salpa putoo määrättyyn paikkaansa, ja vankina on tuo
epäluuloinen ja varovainen tyhmyri, vankina, pääsemättä kuitenkaan
sen lähemmäksi houkuttelevaa saalista. Voimatta aitojen ahtaassa
välissä kääntyä juoksee susi raivoissaan ja kiukuissaan eteen päin
yhä samaa kierrosta levähtämättä ja hellittämättä, juoksee pitkät
matkat. Viisas vuohi kohta käsittää, miten asiat ovat, ja pysähtyy
viimein sisäaitauksen keskelle, tosin yhä vielä huutaen ja vavisten;
viimein susikin huomaa kiertojuoksunsa turhaksi, koettaa päästä
vapauteen, kiskoo hampaillaan jalan pituisia lastuja aidasta ja
ulvoo kiukuissaan ja tuskissaan, mutta kaikki turhaa. Tuskaisen yön
jälkeen koittaa vihdoin viimeinkin hänen viimeinen aamunsa. Kylässä
aletaan liikkua, koirain haukunnan seasta kuuluu jo ihmisääniä.
Mustia miehiä tulee yhä haukkuvien koirain kanssa murhenäytelmän
paikalle. Liikahtamatta kuin ruumis makaa susi maassa, tuskin silmän
rävähdykselläkään ilmaisten vielä olevansa hengissä. Raivokkaasti
haukkuen tunkeilevat koirat aidan viereen, susi ei liikahda; pilkaten
toivottavat miehet vangille tervetuloa, ei hievausta. Mutta ei koirat
eikä miehet anna itseänsä pettää. Koirat koettavat tunkea kuonoansa
aidan raoista ja tavoitella tuota valekuollutta turkista, miehet
heittää kaikkialla käytettyä, surmasilmukkaista hevosnuoraa, lassoa
eli arkaania, hänelle kaulaan. Vielä kerran hypähtää peto ylös,
juoksee vielä kerran vaivantietänsä ja koettaa ulvoen ja hampaitaan
näyttäen pelottaa ahdistajiaan, vaan turha vaiva; peljättävää ansaa
se ei voi välttää, muutaman minuutin kuluttua on susi kuristettuna
kuoliaaksi.
Kettua ahdistelee kaikkialla susi, joka sitä pyytelee ruuaksensa.
Sen tähden kettuja ei olekaan varsin runsaasti Siperiassa, mutta
hävittää niitä sukupuuttoon ei ole tähän asti voinut tuo hänelle
niin vihamielinen sukulaisensa eikä ihminenkään. Metsävyöhykkeen
itäosassa tekee kettu silloin tällöin pitkiä vaelluksia, seuraten
joko jäniksiä tai metsälintuja; lännempänä ei näy olevan vielä mitään
sellaista otettu huomioon. Ketun tekemiä vahingoita ei valitella
Siperiassa, mutta sittekin ahdistellaan häntä hyvin uutterasti,
koska ketun nahka on mieluinen tavara sekä venäläisille että maan
synnynnäisille asujamille ja muutenkin melkoisen kallis, jos sillä
on erityinen suosittu väri, jolloin siitä saadaan suunnattomatkin
hinnat. Pyyntieläimenä pidetään sentähden ainoastaan soopelia sitä
arvokkaampana. Varsinaiset metsästäjät tekevät talvella yksistään
ketun tähden retkiä melkein yhtä syvälle metsiin kuin soopelin
pyytäjätkin; ostjakit ja samojeedit virittelevät jousiansa paraastaan
kettuja varten eivätkä pidä lukua mistään vaivoista etsiessään
pesiä, joissa poikia on. Ne he kaivavat esiin, ei tappaakseen,
vaan huolellisesti hoitaakseen ja elättääkseen, kunnes ne tulevat
täys'kasvuisiksi ja ensimmäisenä tai toisena talvena saavat sellaisen
karvan, joka näiden omituisten eläinsuojelijain mielestä on paljon
arvokkaampi kuin hoidokkaiden henki ja elämä, sillä armotta joutuvat
nämä hoitoketut aikanansa surmanuoran uhreiksi.
Tavallansa voidaan myöskin lukea naali metsävyöhykkeen eläimiin;
kuitenkaan se ei luultavasti missään tunkeudu itse metsään, vaan
enintään kuljeksii talvella pitkin juuria jokia pyytelemään jäniksiä
ja metsäkanoja tundran eteläosasta, joka on sen varsinainen
kotipaikka.
Sitä vastoin on ilves metsäeläin sanan varsinaisimmassa
merkityksessä. Mutta Siperiassakin on sitä ainoastaan siellä täällä
hajallaan, jonka tähden se verraten harvoin joutuu metsästäjän
saaliiksi. Luultavasti lähtee ilves varsinaisista olinpaikoistaan,
sisämetsäin tiheimmistä osista, ainoastaan silloin, kuin elatushuolet
tai kiimavietti pakottavat sitä vaeltelemaan, joten se joutuu metsäin
ulkolaiteille. Uraalin itäisen seudun kokeneet metsästäjät sanovat
ilveksen yleensä oleksivan samoilla seuduilla kuin karhu, jopa
pysyvän karhun pesän lähellä silloinkin, kuin se jo on asettunut
makaamaan. Samat metsästäjät vakuuttavat, että ilveksen mieltymys
karhun talviasuntoon saattaa senkin ilmi, koska sellaisissa
paikoissa, joissa ilveksen jälkiä runsaimmin käy ristiin, tarvitsee
vain tarkkaan etsiä, ja voidaan olla ihan varma löydöstä, jos
tavataan kierrosjäljet, sillä ne käyvät aina karhun pesän ympäri.
Ilveksen tapa astua aina hyvin tarkkaan entisiin jälkiin helpottaa,
kuten sanotaan, melkoisesti karhun etsintää. Sitä paitsi kerrotaan
Siperian ilveksen tyytyvän mielellään myöskin tuoreihin raatoihin,
josta syystä se ehkä pysytteleekin karhun lähellä vaanimassa
syödäkseen, mitä karhun atrioilta jää. Tosin sanotaan ilveksen
kykenevän varsin hyvin ilman niin epäilyttävän ystävän apuakin
tappamaan suuriakin eläimiä ja sen erittäin innokkaasti ajavan
ja tuota pikaa voittavan peuroja ja metsävuohia, mutta samalla
aina selitetään, että se paraastaan pyytelee pienempiä eläimiä,
jäniksiä, puu- ja maaoravia, metsoja, teirejä ja pyitä, hiiriä,
kaikkein lintujen poikasia ja muuta sellaista. Ei ole mitään syytä
epäillä näitä kertomuksia; ne myöskin riittävästi selittävät, minkä
tähden tätä petoa niin harvoin tavataan rajametsissä ja metsän
laiteissa. Niin kauan, kuin oravia ja metsälintuja on sisämetsissä,
ei ilveksellä ole mitään syytä lähteä pois syviltä saloilta,
joissa ihminen ei koskaan käy; kuin oravat ja metsälinnut lähtevät
vaelluksille, täytyy ilveksen seurata. Miten metsälinnut pelkäävät
ilvestä, näkyy siitä, että metsot ja teirit soidinaikanakin heti
vaikenevat, kuin ilveksen ääni kuuluu.
Ilveksen ajoa pitävät sekä Siperian synnynnäiset asujamet että
tulokkaat erittäin hyvänä pyyntihuvituksena. Tämän muhkean
kissaeläimen harvinaisuus ja varovaisuus, notkeus ja puolustuskyky
innostuttavat jokaista tosi metsästäjää, ja nahasta ja lihasta
tulee melkoinen saaliskin. Nahat lähetetään Siperiasta paraastaan
Kiinaan, jossa niistä maksetaan hyvä hinta; lihaa pitävät suuressa
arvossa sekä mongolialaiset kansat että myöskin useimmat tänne
siirtyneet venäläiset. Loukkuihin jää ilves ainoastaan ani harvoin,
mutta usein hän niitä laukoo siten, että juoksee pitkin loukkupuita
ylös ja sitte polkee vivulle: harvoin se myöskään joutuu viritetyn
kaaren uhriksi ja tielle viritetyt raudat se tavallisesti välttää
hyppäämällä ylitse. Sitenpä metsästäjälle ei jää muuta neuvoa kuin
pyssy. Helposti ymmärrettävistä syistä pyydetään ilvestä ainoastaan
talvella, jolloin jäljet näkyvät lumesta ja käy suksilla hiihtää.
Rohkeat koirat ajavat viimein löydetyn pedon ylös puuhun taikka
pakottavat sen puolustautumaan maassa, mutta monesti ilves niitä
pitelee pahasti, jopa tappaakin. Yksin metsästäjänkin päälle saattaa
tuo ahdinkoon joutunut, raivokkaasti puolustautuva peto hyökätä.
Metsäkissaa, jota ilves yhtä ahkerasti ajaa kuin susi kettua, ei
tavata Länsi-Siperian metsävyöhykkeen alalla. Sitä vastoin täällä
liikkuu, tosin ei säännöllisesti, vaan ainakin silloin tällöin,
täydellisin kissaeläin, tiikeri. Kaksi vuosina 1838 ja 1848 Baskin
ja Schlangenbergin luona tapettua tiikeriä on täytettyinä Barnaulin
museossa; kolmas, joka tapettiin seitsenkymmen-luvun alulla, on
Omskin koulumuseossa, neljäs levitti kuusikymmen-luvun lopulla
suurta kauhua Tshelaban piirissä, joka on Uraalin vuoristossa
Europan rajalla, hyökkäsi ihan ärsyttämättä muutamain talonpoikien
kimppuun, jotka sen säikyttivät pakenemaan siten, että eräs heistä
viskasi punaisen lakkinsa sitä kohti. Turkestanin ylävillä aroilla
ja Itä-Siperian koko eteläosassa tavataan "valtiaseläintä", joksi
daurilaiset sanovat tiikeriä, soveliaissa paikoissa kaikkialla
ja säännöllisesti, ja molemmilta niiltä tahoilta se useammin,
kuin luullaankaan, eksynee metsävyöhykkeen länsiosiin ja ehkä
siellä myöskin oleskellee pitkät ajat, kunnes taas huomaamatta
palaa kotiseudulleen. Kuitenkin nähdään tiikeriä niin harvoin ja
säännöttömästi, että sitä tosin saatetaan tässä mainita, vaan ei
oikeastaan lukea tämän alueen eläinkuntaan.
Toisin on arvokkaimpien kaikista turkiseläimistä, eri näätälajien,
runsaus. Niiden vähenemistä tosin valitetaan enemmän kuin minkään
muiden pyyntieläinten, mutta enimpiä niistä tavataan vielä
säännöllisesti, ell'ei kaikkialla, niin kuitenkin useimmissa
paikoissa. Ainoastaan soopeli on viime vuosikymmeninä tullut hyvin
harvinaiseksi. Keski-Uraalin vanhat metsästäjät muistavat joka talvi
ampuneensa tai muuten saaneensa soopeleja Tagilsk-kaupungin läheltä;
nykyään siinä seudussa tavataan joskus, vaan aina perin harvoin,
joku yksinäinen, harhaileva soopeli. Itä-Uraalin keskipalkoilla
raivonneen laajan metsänpalon sanotaan karkoittaneen nämä niin
yleisesti suositut ja vainotut turkiseläimet. Samaa kerrotaan alisen
Obin varsilla olevista metsäkylistä, joissa soopelin pyyntiä vielä
nykyäänkin harjoitetaan sen verta, että esim. Jelisarovin torilla
joka talvi saadaan ostaa parikymmentäkin nahkaa. Paljon runsaammin
kuin soopeleja on mäntynäätää kaikissa Länsi-Siperian metsissä.
Äsken mainitun Tagilsk-kaupungin pyyntialueelta, joka tosin on
jotenkin laaja, saadaan joka talvi kolmekymmentä, jopa kahdeksankin
kymmentä näädän nahkaa. Kaikki kokeneet, metsästäjät kertovat
mäntynäädän paljon enemmin kuin soopelin eleksivän oravan seurassa
sekä ilmestyvän ja katoavan yhdessä sen kanssa. Se saaliinhimoinen
veitikka ei kuitenkaan suinkaan tyydy yksistään mieliruokaansa
oravaan, vaan päin vastoin surmaa mitä hyvänsä eläimiä, joita se vain
voi saada kiinni ja voittaa, ja on varsinkin vaarallinen metsolle
ja teirille. Jo kesälläkin onnistuu mäntynäädän monesti rohkealla
hyppäyksellä saada joku näistä varovista linnuista, ja talvella
metsälinnun tapa maata lumikoloissa melkoisesti helpottaa näädän
vehkeitä. Melkein kuulumattomasti hiipien oksalta oksalle lähestyy se
lumeen kaivautuneita lintuja, kunnes pitkällä loikkauksella pääsee
niiden luo ja hyökkää päälle ylhäältä päin, hypäten makuukolon
lumikatolle ja murrettuaan sen auki sieppaa yhtä nukkuvaa lintua
kaulasta ennen, kuin se ehtii edes ajatellakaan pakoa. Kivinäätää
tavataan samoin vielä, kaikkialla ylävissä metsissä, mutta harvemmin
kuin mäntynäätää; illerejä, kärppiä ja lumikkoja on kaikkialla,
paikoittain hyvin runsaastikin; tuhkuria eli vesikkoa sitä vastoin
tavataan kyllä Uraalin länsi-rinteillä, mutta ei itärinteillä, ei
edes sieltä alkavissa Irtishin ja Obin sivujoissakaan, joissa, kuten
mainituissa pääjoissakin, on saarvaa melkoisen runsaasti; metsäsikaa
tuskin mainitaankaan Siperiassa, ja kaikkialla tavattavaa ahmaa
pidetään vähempiarvoisena kuin mitään muuta näätäeläintä ja pyydetään
paremmin kuin nahan tähden vain siitä syystä, että se varastelee
loukuista pyytäjäin saalista.
Vaikka Länsi-Siperiaa pidetäänkin ihan tyhjäksi ammuttuna,
varustautuvat sentään sielläkin metsäseutulaiset joka vuosi soopelin
ja muiden näätien ajoon. Muutamat metsästäjät tekevät näiden
turkiseläinten tähden retkiä ja vaelluksia, jotka eivät ole yhtään
lyhempiä kuin Amerikan turkisten pyytäjäin retket. Metsälle tietysti
ei lähdetä yksistään näätien, vaan kaikenlaisen riistan tähden;
näädät ja oravat ovat kuitenkin se saalis, jota paraiten toivotaan
saavansa. Sen mukaan, kuin oravat aikaisemmin tai myöhemmin muuttavat
väriänsä, lähdetään aikaisemmin tai myöhemmin liikkeelle; sillä
näiden jyrsijäin värin muutosta luullaan tulevan talven enteeksi ja
siitä voivansa arvata, tuleeko se aikaisemmin vaiko myöhemmin ja
kovaksiko vaiko leudoksi.
Edellä kerrottuine varuksineen lähtevät soopelin ampujat ensimmäisen
lumisateen jälkeen metsälle kolmittain, jopa viisittäinkin.
Jokaisella on, paitsi pyssyä ja ampumatarpeita, seljässä pussi,
olalla sukset ja kirves ja vyön alla piiska. Pussissa on
välttämättömimpiä elintarpeita, leipää, jauhoja, silavaa, suolaa ja
teetä, sekä muutamia talouskaluja, varsinkin pannu, teekannu, pikari,
lusikka ja muuta sellaista, joskus myöskin pullo viinaa; piiskalla
säikytellään näkyviin oravia. Seurassa on myöskin neljä tai kuusikin
koiraa, jotka eivät miellyttäisi europpalaista metsästäjää.
Pitäen oppainansa aurinkoa ja tuttuja tähtiä, jotka tosin
monesti ovat päiväkausia pilvien peitossa, kuljeksivat nämä
karaistuneet metsästäjät päivä- ja viikkokausia synkillä saloilla,
viettäen yönsä milloin missäkin ja raviten itseään ja koiriaan
enimmäkseen tapettujen eläinten lihalla, säästääkseen niin paljon
kuin mahdollista mukaan tuotuja eväitä. Rumat, vaan viisaat ja
ymmärtäväiset koirat ottavat huomioon jok'ainoat jäljet, etsivätpä
puistakin piilottaneet näädät ja oravat, pysähtyvät puun juurelle
haukkumaan ja siten pidättävät löytöänsä paikoillaan, kunnes
metsästäjä ehtii tulla. Pyssymies lähestyy horjumattoman tyynesti,
jollaisia kaikki nämä metsäin samoajat ovat, asettaa pitkän pyssynsä
jonkin oksan taikka hätätilassa sen haarukan varaan, joka on tukin
jatkoksen etupäähän kiinnitetty, tähtäävät kauan ja viimein ampuvat.
Metsästysajan alussa päästävät oravat, jopa näädätkin, joiden
huomio on kokonaan kääntynyt koiriin, metsästäjän ihan muutamia
metrejä lähelle; mutta kohta ne tulevat varovaisiksi ja tekevät
pyssymiehelle tarkan tähtäämisen vaikeaksi. Mutta jos pyssymiehen
kuitenkin onnistuu ampua jotakin eläintä silmään, hän totisesti on
varsin hyvillään, koska on saanut ihan eheän nahan ja sitä paitsi voi
vielä uudestaan käyttää samaa lyijypalaa. Saatuaan käsiinsä pudonneen
saaliin nylkee hän sen heti ja, jos se on näätä tai orava, sulloo
koko ruumiin ulos nahan suuaukosta, rikkoo aivokopan, löytääkseen
lyijypalan, ja pistää sitte nahan ja ruumiin erikseen laukkuunsa.
Milloin oravia on runsaasti, on sellainen metsästys sekä
tuottelias että huvittava. Joka metsästäjä käyttää lyhyttä päivää
hyvin ahkerasti; pamaus kuuluu toisensa perästä, saalis karttuu
karttumistaan. Vaikka pyssyn lataamiseen kuluukin paljo aikaa,
niin sitä nopeammin käy nylkeminen, ja jokainen metsästäjä tekee
rehellisesti tehtävänsä. Levähtämättä ja syömättä, malttamatta edes
tupakoidakaan, kulkevat metsästyskumppanit yhä edelleen. Etsivät
koirat milloin hajoittavat, milloin taas kokoovat yhteen kaikki
pyssymiehet, pyssyjen kimeät paukahdukset ja, koirien iloinen
haukunta innostuttavat heitä. Luetaan laukaukset ja iloitaan
toistensa onnesta tai kadehditaan sitä. Jos taas talvi on köyhä
riistasta, eikä yhtään oravaa tule esiin, vaikka lakkaamattakin
läjähytellään ruoskaa, jos ei näy mitään soopelin eikä mäntynäädän,
hirven eikä peuran jälkiä, niin sekä metsästäjät että koirat kulkevat
ääneti ja tyytymättöminä metsästä toiseen, mieli ihan lannistuneena.
Pimeän tullessa rupeavat metsästäjät asettumaan yöksi. Jokainen
kaivaa vanhan kaatuneen paksun puun alle lumeen itselleen miehen
pituisen ja tarpeellisen leveän kuopan ja laittaa siihen ison
tulen. Sitte yksi puhdistaa, mikäli mahdollista, kaikkein kuoppien
keskelle, tiheälatvaisten kuusien ja mäntyjen suojaan pyöreän paikan
lumettomaksi, toinen kantaa siihen polttoainetta, kolmas tekee niistä
vielä isomman tulen ja neljäs varustautuu laittamaan illallista.
Niin monta oravaa on toki aina saatu ammutuksi, että niistä tulee
voimakas lihakeitos jauhopuuron tai leivän avuksi. Syödään, annetaan
runsas osansa koirillekin, maistellaan teetä, poltellaan tupakkaa
ja puhellaan metsästäjäin tapaan päivän tapauksista ja sattumista.
Sillä välin on tuli sulattanut kuopista lumen pohjaan asti ja
sytyttänyt päällä olevan kaatuneen puunrungon sekä siten runsaasti
lämmittänyt makuuhuoneen. Jokainen metsästäjä sitte huolellisesti
lakasee pohjalla vielä hehkuvat hiilet kuopan toiseen päähän,
laskeutuu varovasti koloonsa, koskien niin vähän kuin mahdollista
sen lumiseiniin, kutsuu luokseen koiransa, että nekin saisivat
osansa lämmöstä, ja paneutuu makaamaan. Päällä koko yön hehkuvasta
puusta putoo tosin silloin tällöin joku hiili metsästäjän ja koirain
päälle, mutta siperialaisen metsästäjän turkki sietää yhtä paljon
kuin siperialaisen koiran nahkakin; sillä tavoin sytytetty puunrunko
lämmittää paljon paremmin kuin paljon suurempi vapaana palava tuli,
ja ainoastaan siten on ihmisten mahdollinen viettää yönsä metsässä.
Kyllikseen levättyään nousevat kaikki voimistuneina päivän koitteessa
ylös, syövät aamiaista ja lähtevät edelleen. Jos näillä retkillä
tullaan erittäin hyviin riistametsiin, joissa muuten käydäänkin joka
talvi, viivytään siellä, miten sopii, kauemminkin. Joihinkuihin
paikkoihin on edellisinä vuosina tehty puista metsästysmajojakin,
jotka nyt taas saavat olla suojana, mutta ainakin on siellä vanhempia
ja uudempia loukkuja, jotka nyt viritetään ja joka aamu katsotaan.
Sekä virittämiseen että katsomiseen menee melkoisen paljo aikaa,
koska loukkuja on hyvin laajalla alalla; metsästäjät sen tähden
viipyvät välistä viikkokauden ja kauemminkin jossakin metsän osassa
ja pyytelevät sen hyvin puhtaaksi ennen, kuin lähtevät edelleen.
Tällä tavoin metsästäen viettää moni siperialainen suurimman osan
talvea metsässä. Ennen lähtöänsä jokainen metsästäjä tavallisesti
tekee välipuheen jonkun kauppiaan kanssa, sitoutuen tuomaan hänelle
kaikki saamansa nahat sovitusta keskihinnasta, jota vastoin kauppias
puolestaan sitoutuu ottamaan tavaran vastaan valikoimatta. Jos
metsästäjällä on onnea, saattaa hän saada tapetuksi niin paljon
riistaa, että hän voi varsin hyvin elää metsästyksellään, ainakin
hankkia kaikki talvitarpeensa; mutta yleensä metsästys ei läheskään
korvaa vaivoja eikä kärsimyksiä, niin että ainoastaan niin
erinomaisen vähään tyytyväinen mies, kuin siperialainen metsästäjä
tavallisesti on, voi harjoittaa metsästystä ammattina.