tapetaankin satatuhansittain. Soidinaikana metso ja teiri saavat
melkein kaikkialla olla rauhassa. Sellaista metsästyshuvia, kuin
meillä on hiipiessämme likelle viheltelevää metsoa, saadaan metsäin
vaikeakulkuisuuden tähden harvoin taikkapa ei koskaan kokea; ei
edes teirin soitimenkaan tähden luovuta aikaisena toukokuun aamuna
mukavasta yösijastaan; enintään koetetaan petellä jotakuta pyytä
matkimalla hänen lempisäveltänsä. Kukapa viitsisikään nähdä niin
paljon vaivaa, ja vastusta, kun saaliin tulo on niin epävarma!
Vasta syksyllä ja talvella voi metsästys kannattaa siperialaisen
mieltä myöten; kuin nuoret urokset ovat sulkasadossa, kuin parvet
kasvavat suuren suuriksi joukoiksi, silloin on oikea metsälinnun
tappoaika. Ken ei kammoksu mitä moninaisimpia vaivoja, lähtee silloin
koirinensa, jotka tavallisesti ovat vain joutavia kylärakkeja,
ajamaan vaeltavia lintuja takaa ja tuopi useinkin kotiin runsaan
saaliin; ken osaa hiihtää, pyytelee metsoja ja teirejä talvellakin.
Ensimmäisen runsaan lumisateen jälkeen tapahtuu pysähdys näiden
lintujen vaelluksissa ja joka parvi valitsee silloin olinpaikakseen
sellaisia metsiä, joissa ensi päiviksi näyttää olevan runsaasti
ravintoa. Alkutalvesta on puolukoissa ja katajanmarjoissa ruokaa
kosolta ja, kuin ne on syöty, riittää näille vähään tyytyville
eläimille ensin lehtikuusen, sitte kuusen ja männyn havut tai niiden
valmistumattomat kävyt. Niin kauan kuin mahdollista jatkavat he
vaelluksiansa jalkaisin, astuvat usein kymmenen, jopa kaksitoistakin
virstaa päivässä, tulevat joskus muutaman sadan askeleen päähän
asutuista seuduista ja jättävät edelleen vaeltaessaan äsken tulleesen
lumeen niin selviä jälkiä, että metsämies välttämättä viimein tapaa
ne. Jos niiden täytyy tyytyä havuruokaan, ilmasevat ulostukset niiden
olopaikan, jonka metsästäjä myöskin huomaa heidän makuupaikoistaan.
Siperian metsot ja teirit kaivavat lyhempiä tai pitempiä,
tavallisesti aina maahan asti ulottuvia koloja lumeen ja aamusella
taikka vaaran uhatessa lähtevät niistä makuusijoistaan, särkien
muutamilla siiven löyhäyksillä päällä olevan lumipeitteen; sen tähden
on helppo tuntea lintujen yösijat, jopa myöskin niistä päättää,
minä edellisenä yönä linnut niissä ovat maanneet, joten tottunut
metsästäjä niistä saa oivallisia ohjeita. Jos kauemmin sataa lunta,
pysyy metsälintu välistä aina puolelle päivälle asti makuukuopassaan
ja lennettyään sitte puuhun päästää syödessään pyssymiehen kyllin
lähelle, kun näet lintu ei pidä suurta lukua koirain haukkumisesta
eikä tarkastaessaan puun alla räkyttäviä koiria ollenkaan huomaa
metsästäjää. Sellaisten jälkiä myöten metsästysten onnistumisen
ensi ehtona on, että lumi on tasoitellut maan kokonaan ja peittänyt
enimmät vastukset sekä sulloutunut sen verran, että tyydyttävästi
kantaa suksia tai metsästäjän lumianturoita.
Paljon mukavampi ja tuottavampi on teirin pyynti kuvilla. Sitä varten
lähdetään syksyllä ennen päivän koittoa metsään, peittäydytään jos
mahdollista ennen tehtyyn havumajaan taikka tehdään silloin tuota
pikaa sellainen, asetetaan kuva, puusta ja tappuroista tehty,
mustalla sekä paikoittain valkoisella ja punaisella kankaalla
päällystetty, hyvin elävän linnun näköinen teirin kaave, pitkällä
kangella korkeimpaan lähellä olevaan puuhun tuulen päälle päin,
ja sitte ihmiset tai koirat etsiskelevät lähimetsän. Kaikki
nuoret, kokemuksesta vielä viisastumattomat urokset, jotka siten
säikytettyinä näkevät kuvan, lentävät luullun ja kaikesta päättäen
turvallisena istuvan kumppanin luo ja laskeutuvat samaan puuhun;
väijyksissä oleva metsästäjä, jolla silloin on luotipyssynsä ohella
välistä myöskin haulikko, voi usein kymmenkunnastakin petetystä
linnusta valita saaliikseen jonkun. Sellaisissa metsissä, joita
ei ole kesällä häiritty, pitää teiri niin vähän lukua luotipyssyn
heikosta paukauksesta että kuolleena puusta putoavan linnun kumppanit
usein eivät edes lennä poiskaan, vaan levollisesti istuen katselevat
kumppanin putoamista niin kauan, että metsästäjä ehtii ladata
uudestaan ja ampua toisen, kolmannen ja useampiakin. Koska teirejä
on runsaasti, ei ole ollenkaan uskomatonta, että jotkut metsästäjät
lyhyenä aamuhetkenä saattavat samasta havumajasta ampua parikymmentä
teiriä ja vielä enemmänkin.
Yhtä tuottavainen kuin teirin ammunta kuvilta ja hyvin metsästäjää
viehättävä ja innostuttava on pyyn ammunta sellaisena, kuin sitä
Siperiassa harjoitetaan. Siihen ei tarvita mitään valmistuksia, eivät
edes opetetut koiratkaan ole välttämättömän tarpeelliset, vaikka
niistä sentään onkin suuri apu. Pyy on hyvin yleinen Länsi-Siperian
metsissä, ehkäpä yleisempikin kuin metso ja teiri, mutta se liikkuu
niin ääneti ja hiljaa, että sitä monesti on vaikea nähdä, vaikka
poikueita on paljokin metsässä. Niin suurissa joukoissa sitä ei ole
kuin hänen sukulaisiansa eikä se myöskään kuljeksi niin suuria aloja
kuin ne, mutta juuri sen tähden se onkin tasaisemmin hajallaan yli
avarain metsämaiden ja joutuu siitä syystä ennemmin kuin mikään
muu metsälintu niiden metsästäjäin saaliiksi, jotka tuntevat sen
elintavat. Kokenut metsästäjä tietää sen keväällä ja kesällä olevan
ihan kuin perin kadoksissa; syksyllä hän tapaa sitä kaikkialla, yksin
sellaisissakin paikoissa, joista sitä turhaan etsittiin muutamia
kuukausia aikaisemmin. Se rakastaa yhtä paljon kuin sen sukulaisetkin
marjoja ja niiden tähden se näyttäytyy suurilla aukeillakin
paikoilla, joita se keväällä ja kesällä karttelee. Mutta osaapa se
aukeallakin pysyä piilossa etsijältä. Se painautuu paljon kovemmin
maahan kuin metso ja teiri, koettaa niin kauan kuin mahdollista
pysyä hiljaa, kuin sitä lähestytään, eikä hätäillen haeskele
erityistä piilopaikkaa ja lähtee vasta sitte, kuin vihollinen on
ihan päälle tulemassa. Sen lähtö lentoon tapahtuu niin äänettömästi,
niin huminatta, että se usein jääkin ihan huomaamatta; turkinpyy,
jopa pienempi taivaanvuohikin tekee enemmän melua kuin tämä
suloinen lintu, josta kuuluu vain hiljainen rapina silloin, kuin se
kohottautuu. Säikytettynä lentää se tavallisesti, ei kuitenkin aina,
lähimpiin havupuihin ja istahtaa sinne ensi oksalle, kuin sattuu,
mutta pysyy sielläkin niin hiljaa, että sitä on silloin yhtä vaikea
huomata kuin äsken maasta. Usein ponnistellaan turhaan ja kauan
silmiänsä sitä löytääkseen ja viimein luullaan sen jo huomaamatta
lentäneen pois, ja sitte yht'äkkiä suureksi ihmeekseen nähdään sen
sontimisesta tai muusta liikkeestä, että se on ihan paljaana istunut
juuri sillä oksalla, jota on niin huolellisesti tarkasteltu. Kaikilla
kanalinnuilla yhteinen kyky olla herättämättä pyytäjän huomiota on
pyyllä kehittynyt oikeaksi mestaruudeksi. Mieluisimmin haeskelee se
metsässä kosteita tai sammalisia, mustikoista ja puoloista rikkaita
paikkoja, joiden ympärillä on vanhoja lakastuneita ja nuoria puita.
Siellä osaa hän niin taitavasti käyttää hyväkseen jokaista suojelevaa
esinettä, että se tavallisesti huomataan vasta silloin, kuin se,
päästäkseen parempaan turvaan, lentää johonkin kuivaan puuhun. Jos
se ei liikahda, näyttää se katsojasta puupahkuralta, sillä hyvin
sen näköinen se todella onkin, ja se tietää varsin hyvin voivansa
täydellisesti luottaa höyhenpukunsa ja valitsemansa olopaikan
yhdennäköisyyteen. Kuitenkin se niin kauan, kuin jollakin tavalla
näyttäytyy, lakkaamatta katselee levottomasti ympärilleen ja, jos
aavistaa olevansa vaarassa, lähtee ylhäisestä paikastaan yhtä hiljaa
ja ääneti, kuin sinne lensikin. Tämän linnun pyynti on metsästäjälle
oikea ilo. Kaikkialla metsässä tiedetään tapaavansa häntä, mutta
ei koskaan, milloin ja missä se tulee näkyviin; tavallisesti
täytyy jättää kaikki erityiset apukeinot, mutta juuri sen tähden
ei tarvitsekaan olla peloissaan, että taitamattomat kumppanit
häiritsevät, ja lakkaamaton mielenjännitys on vielä runsaampana
palkintona kuin tämän kanalinnuista kaikkein maukkaimman ja paraimman
paisti.
Sen merkityksen rinnalla, joka täytyy tunnustaa metsälinnuille
sekä metsästyksen että kansallistalouden kannalta katsoen, lienee
Länsi-Siperian jaloimman nelijalkaisen eläimen pyynti ja siitä
karttuva hyöty vähäarvoinen. Neljää täällä tavattavaa hirvilajia
pidetään erilaisista, vaan yhtä perusteettomista syistä paljon
vähempiarvoisina, kuin ne ansaitsevat, ja käytetään hyväkseen meille
vastenmielisellä, jopa inhottavallakin, ell'ei juuri raa'alla
tavalla. Niin tehdään varsinkin kruunuhirvelle. Tämä ylpeä ja
muhkea eläin, joka muutamain tutkijain mielestä on suurikasvuinen
Saksan hirvi, vaan toisten mielestä tosin hyvin sen näköinen,
vaan suuruutensa ja voimakkaan sarvistonsa tähden siitä eroava
laji, asuu kaikissa eteläisissä, varsinkin vuoristojen metsissä,
eikä suinkaan ole niin harvinainen, kuin saattaisi luulla siihen
katsoen, että niin hyvin maassa syntyneet asujamet kuin tulokkaatkin
väsymättömällä innolla lakkaamatta sitä pyytelevät. Se pyynti-into
uhkaa kruunuhirveä perin omituisesta syystä juuri siihen aikaan,
jolloin se paraiten tarvitsisi säästämistä. Pohjois-Aasian
metsästäjät eivät tätä hirveä tapa lihan, ei nahan eikä siloisten,
haarakkaiden sarvien, vaan keskenkasvuisten, kulmikkaiksi vielä
kovenemattomain, nahkamaisten sarvien tähden. Niistä kiinalaiset
lääkärit ja puoskaroitsijat tekevät lääkettä, jota tuon taivaisen
valtakunnan rikkaat, elähtäneet pojat innokkaasti ostelevat, maksaen
siitä saman painon kultaa; se arvatenkin on jotain kiihotinta, jonka
sijaan he eivät luule voitavan käyttää mitään muuta. Mieluisimmin
etsiskellään kuusihaaraisia, vasta vähän kulmikkaita, vielä
runsasverisiä sarvia; niistä maksetaan kolme tai neljä sataa markkaa
Suomen rahassa, jopa enempikin, jota vastoin kymmenisellä markalla
saadaan täys'kasvuiset, silenneet, kaksi- tai nelitoista-haaraiset
sarvet. Sekä Pohjois- ja Keski- Aasian mongolialaiset että myöskin
Siperian venäläiset kilvan koettavat saada noita kalleita sarvia
ja lähettävät, kuin hirvi on saatu oikeaan aikaan tapetuksi, niin
pian kuin mahdollista, tavallisesti postissa; Kiahtaan, josta
erityiset kauppiaat niitä vievät tuhansia vuodessa Kiinaan, jossa
niiden tuonti ei sittekään koskaan riitä täyttämään menekkiä.
Siperialaiset talonpojat pitävät kruunuhirviä yksinomaan sitä
varten vankeudessa, että voisivat sopivaan aikaan leikata verestä
vielä täysinäiset sarvet myötäväksi. Kun, kuten tietty, joka hirvi
sarvien kasvamisen aikaan karttaa tiheikköjä ja tiheitä metsiä sekä
on vähemmin arka kuin muulloin; kun nuoria hirviä, joilla on sarvet
ainoastaan alulla tai pari- kolmehaaraisina, yhtä vähän säästetään
kuin täysikasvuisiakaan kruunuhirviä, niin tietysti tämän eläinlajin
olemassa olo on vaarassa, jota paitsi sikiötkin jäänevät syntymättä.
Lihasta ja nahasta tässä teurastuksessa ei pidetä lukua; jos on
vähänkään vaivalloista tai hankalaa kuljettaa tapettua saalista,
jätetään se ilman mitään susille ja ketuille. Niin kuin kruunuhirvi
eroaa Saksan hirvestä, samoin Siperian metsävuohi eroaa tavallisesta
metsävuohesta suuruutensa ja pitkäin, juuresta heikkojen sarviensa
tähden, vaikka luonnontutkijat eivät vielä ole selvillä, onko se
ihan eri laji. Siperiassa se asuu mieluisimmin sellaisissa metsissä,
jotka alkavat tointua metsän-palon jälkeen ja joissa Siperian
kuusta runsaasti kasvaa, sekä metsän laiteissa ja pienenlaisissa
metsiköissä, nousee vuoristoissa melkoisen korkealle, usein ylemmäksi
puiden rajaa, ja oleksii myöskin autiolla arolla, yhtyen vuorilla
vuorikauristen ja villilammasten, arolla anttilooppien seuraan. Maan
luonnon ja laadun mukaan tekee se jotenkin säännöllisiä vaelluksia,
metsänpalojen pakottamattakin, kulkee silloin pitkä matkat ja uipi
ihan arvelematta leveäinkin jokien ylitse. Välistä se ilmestyy ja
asettuu seutuihin, joissa sitä ei ole moneen vuoteen nähty, ja tekee
sieltä käsin retkeilyjä. Tavallisesti se näillä vaellusmatkoillaan
kulkee aina samoja teitä, ja siellä täällä täytyy sen pujottautua
hyvinkin ahtaita polkuja myöten. Suurten jokien jyrkät kallioäyräät
pakottavat sen paikoin kääntymään vähiin poikkilaaksoihin ja
muutamiin rotkoihin, ja silloin se useimmiten joutuu turmioon, koska
harvoin jätetään niitä solia sulkematta aidoilla, joiden takana
on pyyntihautoja. Joka vuodenaikaan niitä kiihkeästi ahdistelevat
sudet ja ilvekset ja melkein yhtä paljon venäläiset ja Siperian
syntyperäiset asukkaat. Kuten kaikkea muutakin riistaa ahdistetaan
metsävuohta säälimättä, käytetään hyväkseen kaikkia asianhaaroja
ja kaikkea mahdollista viekkautta, saadakseen sitä surmatuksi
millä tavalla hyvänsä. Kuin lumi alkaa sulaa, kuin kylmät yöt
muuttavat päällimmäisen lumikerroksen ohueksi jääkuoreksi, lähdetään
metsävuohen ajoon kevytjalkaisten koirain kanssa joko ratsain tai
suksilla, hätyytetään elukkaa melulla ja huudolla ja saadaan se sitä
pikemmin väsymään, mitä kovempi jääkuori on ja mitä pikemmin se
haavoittaa eläimen jalat, kun näet pienet sorkat juostessa puhkovat
hankea. Keväällä houkutellaan metsävuohta matkimalla kilin ääntä,
kiima-aikana metsäpukkia matkimalla hyvin tarkkaan vuohen määkimistä
ja sillä välin sekä myöhemmin molempia suolanuolukkeilla; syksyllä
pidetään suuria ajoja taikka ahdistetaan niitä veneillä, kuin ne
vaelluksillaan ovat jokien yli uimassa, ja pistämällä tapetaan ne
veteen; alkutalvesta pyydellään niitä reellä ajaen ja ampuen siitä,
milloin vuohi on kyllin lähellä. Ainoastaan ansaa ei käytetä vuohen
pyynnissä, luultavasti yksinomaan siitä syystä, että viritetty kaari
on tuottavampi.
Paljon paremmin selviää hirvi taistelussa olemassa olostansa.
Olinpaikat ja elintapa, voima ja puolustuskyky turvaavat häntä
monelta, vaikk'eivät enimmiltä ahdistuksilta. Ollen metsän
eläin sanan täydessä merkityksessä, tuleva yhtä hyvin toimeen
soilla ja rämeillä kuin myöskin tiheiköissä ja metsissä, yhtä
helposti voittava metsässä kuin suollakin eteen sattuvat esteet
ja turvattu syöntitapansa tähden talvellakin puutteelta, selviää
hirvi helpommin kuin mikään muu eläin ihmisen ja muiden uhkaavain
vihollisten vainoista. Noista muista vihollisista mainittakoon
susi ja ilves, karhu ja ahma; epävarma kuitenkin on, voiko mikään
näistä pedoista suuresti, hävittää hirviä. Sillä tämän voimakkaan
ja ryhdikkään eläimen terävät kaviot ovat vielä vaarallisemmat
aseet kuin sen sarvet, ja se osaa käyttää molempia. Karhun edessä,
joka äkkiarvaamatta hyökkää sen päälle, saattaa se kukistua; mutta
yksinäisen suden se epäilemättä sortaa maahan, saattaneepa se
kestää noiden ainiaan nälkäisten petojen kokonaista joukkoakin
vastaan; ja mitä ilvekseen ja ahmaan koskee, näyttää vielä olevan
todistamatta, että ne tosiaan hyppäävät hirven niskaan ja purevat
poikki hänen kaulasuonensa, kuten ennen on väitetty. Ainoastaan
ihmisen aseita hirvi ei kestä. Mutta onpa hirven ajo Siperian
metsissä vastuksellista ja usein turhaa työtä, ja sen tähden
sitä harjoittavatkin paraastaan maan syntyperäiset pyyntimiehet.
Kesällä on vaikea tavata tätä vesipaikoissa oleksivaa eläintä; se
eleksii silloin enimmät ajat soilla, päivät korkeain suokasvien
piilossa, leväten vuoteella, jonka likitienoille ei kukaan pääse,
yöt käyskennellen syömässä. Mehukkaat vesikasvit ja niiden juuret
maistuvat hirvestä paremmilta kuin karkea ja terävä sara; senpä
tähden hän meneekin suon syvimpiin paikkoihin syömään, etsii kasvit
vedestäkin, pistää rumamuotoisen päänsä aina korvia myöten, jotka
ovat vähän aasin korvain näköiset, vetelään mutaan, saa sieramensa
täyteen ja puhaltaa joka kerran, kuin nostaa ylös päänsä, suusta
ja sieramista tuon moskan kumealla pärskähdyksellä, joka kuuluu
kauas ylt'ympäri. Kekseliäät pyytäjät ovat tuon ruuan etsimistavan
mukaan miettineet erityisen pyyntitavan. Tähystellään monta yötä
peräkkäin tätä yleensä hyvin varovaista eläintä, hankitaan päivällä
ihan hiljaa muutamia keveitä ruuhia ja soudetaan sitte yöllä niin
hiljaa kuin mahdollista hirven luo, joka syödä ahmii ja jonka vainu
ja havaintokyky ovat tuossa ruuan etsimistyössä paljon heikommat
kuin tavallisesti, sekä ammutaan se. Valoiset kesäyöt helpottavat
sellaista pyyntiä, vaikka ne tosin samalla tekevät myöskin vaikeaksi
päästä kyllin lähelle; mutta juuri sen tähden on tämä metsästys
niin jännittävä, että innokkaat metsästäjät sitä oikein kiihkolla
harjoittavat ja tavallisesti hyvällä menestykselläkin. Pakkasien
alussa siirtyy hirvi, koska hauras jääpeite haittaa sen liikkumista,
soilta kuivempiin metsäseutuihin, kunnes runsaat lumisateet
pakottavat sitä kuljeksimaan enemmänkin ja etsimään sopivimpia
olinpaikkoja. Tähän aikaan ajetaan sitä hyvin harjoitettujen ja
ennen kaikkea erittäin maltillisten koirain avulla ja katsotaan
sitä pyyntitapaa paraimmaksi kaikista. Hirvi ei vaelluksillaan
kammoksu asuttujakaan seutuja, ja silloin helposti tunnettavat
jäljet saattavat metsästäjän tuota pikaa sen luo. Nyt lähetetään
esiin koirat. Niiden tehtävä on kääntää puoleensa eläimen huomiota,
mutta ei karkoittaa sitä. Sen tähden ne eivät saa koskaan ahdistaa
sitä takaa päin eikä myöskään yleensä rynnätä liian lähelle, vaan
lakkaamatta haukkuen hyppiä sen etupuolella ja vetää puoleensa sen
koko huomio. Kuin hirvi näkee sellaista vaaran uhkaa edessänsä,
pysähtyy se lyhyen juoksun jälkeen, katselee raivokkaasti koiria,
näyttää päättävän hyökätä niiden päälle, mutta tulee ainoastaan
ani harvoin panneeksi toimeen sellaisen päätöksensä ja antaa siten
metsästäjälle tilaisuutta päästä yhä lähemmäksi ja viimein lyhyeltä
matkalta ampua tarkkaan. Jos koirat yht'äkkiä siten tulevat pienen
hirviparven eteen, saattavat hirvet joutua niin hämilleen, että ripeä
ja hyvin varustettu pyssymies saa tapetuksi montakin eläintä yhtä
päätä. Jos vanhoja, kokeneita hirviä talvella paksun lumen aikaan
ajetaan kauan, nousevat ne ensimmäiselle eteen sattuvalle tielle ja
juoksevat sitä myöten, vieköönpä se metsään tai asuttuun paikkaan,
siten joutuvat usein ihan lähelle ihmisasuntoja ja kääntyvät vasta
silloin pois metsään. Kova hanki on yhtä vaarallinen hirvelle kuin
metsävuohellekin, sillä ripeät ja taitavat metsämiehet hyökkäävät
silloin sen kimppuun, paljas keihäs kädessä, he kun suksilla hiihtäen
saavat pian sen kiinni ja niin väsytetyksi, että voivat käyttää tuota
ikivanhaa asetta. Hirven lihaa syövät mielellään sekä uutisasukkaat
että maan syntyperäiset asujamet, mutta sen hinta on jotenkin huokea;
taljasta sitä vastoin maksetaan mielellään kuusi tai kahdeksan
ruplaa, joten varsinainen metsästäjä saa tyydyttävän korvauksen
vaivastaan ja ponnistuksistaan.
Peura on tosin oikeastaan tundran asukas, mutta asuskelee myöskin
metsässä yli koko metsävyöhykkeen. Uraalin itärinteillä oleskelee se
sekä jylhässä metsässä että ylhäällä vuorilla; sikäläiset metsästäjät
sen tähden puhuvat metsä- ja vuoripeurasta ja näyttävät luulevan
niillä olevan eri ominaisuuksia, vaikka eivät osaa varmasti sanoa,
mitkä ne olisivat. Asuttuja seutuja kammoksuu peura vähemmin kuin
mikään muu hirvilaji; se selvinnee paraiten siitä, että joka vuosi
tapetaan, paitsi vapaina syntyneitä, myöskin monta sellaista, joilla
on leikkaus korvassa tai jokin muu merkki ja jotka siis ovat poroista
villistyneitä. Ne luultavasti karkaavat kiima-aikaan samojeedien
ja ostjakkien laumoista ja vaeltavat niin kauan etelään päin,
kunnes tapaavat villejä sukulaisiansa ja niiden seurassa pysähtyvät
johonkin. Saatuaan kerran maistaa vapautta tottuvat ne merkillisen
pian kaikkiin vapaan peuran tapoihin. Pyyntieläiminä on poroilla
yhtä vähä kuin peuroillakaan mitään suurta merkitystä metsäseudun
asujanten silmissä. Peura tapetaan, milloin, missä ja miten hyvänsä
voidaan, mutta, ottamatta lukuun jotakuta erittäin innokasta
venäläistä metsästäjää, ainoastaan maan synnynnäiset asujamet
pyytelevät sitä edes vähänkään innokkaammin.
Syötävään riistaan lukevat yleensä kaikki ihmiset myöskin jäniksen;
ainoastaan semiläiset ja venäläiset ovat poikkeuksena. Sen tähden
Siperian jänistä pyytävätkin ainoastaan sivistyneet ja etuluulottomat
siperialais-venäläiset sekä pohjoisosassa synnynnäiset asukkaat,
jotka eivät aristele mitään ruuaksi kelpaavaa. Sillä vähäpä on
metsästäjän silmissä arvoa valkoisen jäniksen nahallakaan, koska
siitä hyvin lähtee karva, ja ehkä juuri, siitä syystä maan villit
kansat uhraavat sen jumalillensa. Vaikka metsäseudun asujamet niin
välinpitämättömästi kohtelevat tätä meille niin arvokasta jyrsijää,
että eivät viitsi hätyyttää häntä juuri ollenkaan, ei jäniksiä
kuitenkaan ole missään erittäin paljoa. Moni niistä menettää henkensä
loukuissa, enin osa joutuu susien, kettujen ja ilvesten suuhun, ja
paljon niitä vähentelee myöskin ankara talvi, joka usein pakottaa
niitä pitkille vaelluksille. Riistana jänikselle ei voida täällä
antaa minkäänlaista merkitystä.
Syötäväksi kelpaamattomista metsävyöhykkeen pyyntieläimistä pitänee
sudelle antaa ensi sija, koska sitä katkerasti vihataan ja yleensä
vainotaan. Tosin sen ei sanota tuottavan ihmiselle kovinkaan
suurta vahinkoa, mutta ei kuitenkaan laiminlyödä mitään sen
tappamistilaisuutta. Tosin susi Länsi-Siperiassa liikkuu ainoastaan
poikkeuksen tavoin suurissa joukoissa ja vielä harvemmin ahdistaa
ihmistä, mutta yhtä eittämättömästi se paljon tuhoelee kotieläimiä,
ja tämä hävitys tulee hyvinkin melkoiseksi, jos otetaan lukuun,
miten suuria vahinkoja paimentolaisten laumat kärsivät susien kautta
sekä arolla että tundralla. Miten paljo ja runsaasti susia on
metsävyöhykkeen alalla, ei voida arvata. Niitä on kaikkialla eikä
missään; ne raatelevat tänään jonkun kylän laumoja, jonka tienoilla
niitä ei vuosikausiin ole nähty, tunkeutuvat huomenna toisen kylän
vajoihin; häviävät äkisti joistakuista seuduista ja palaavat
aavistamatta takaisin; jossakussa paikassa eivät säiky mitään
vainoja ja toisessa tuskin sietävät vähäistäkään hätyyttämistä,
kuin jo karkkoavat. Suuret maantiet, joilla on vilkasta liikettä,
ja laidunmaista rikkaat seudut houkuttelevat niitä erittäin, koska
noilla maanteillä kuoliaaksi ajettujen hevosten ruumiit ja laitumilla
paimenetta käyskentelevät, usein kauas metsiinkin kuljeksivat
kotieläimet ovat heillä valmiina tai ainakin helposti saatavana
saaliina. Vaan on niitä kuitenkin sellaisissakin metsäseuduissa,
joissa ei ole mitään ihmisliikettä. Välistä nähdään niitä yksittäin
tai pienissä joukoissa keskellä päivää ihan lähellä asuttuja paikkoja
ja usein juoksentelevat ne öillä läpi kylien, jopa kaupunkienkin.
Yhtenä yönä saattavat ne repiä kuoliaaksi kymmenittäin lampaita, jopa
ahdistella hevosiakin ja sarvikarjaa, vaan ei koiria, jotka taas
toisissa paikoissa ovat niille hyvin mieluista saalista. Ainoastaan
urholliset siat saavat niiltä olla rauhassa, koska ne täällä kuten
kaikkialla muuallakin heti ryhtyvät taisteluun susia vastaan ja
tavallisesti pääsevät voitolle.
Kuten venäläiset, uskovat myöskin siperialaiset, että naarassusi
niin kauan, kuin pennut imevät, karttaa kaikkea ryöväilyä pesänsä
lähellä ja hirmuisesti kostaa, jos siltä otetaan pennut pois, seuraa
silloin metsästäjää aina hänen kotikyläänsä asti ja raivokkaasti
tuhoaa kaikkia hänen kotieläimiänsä. Sellaisen koston pelosta jättää
jokainen siperialainen löytämänsä suden pennut pesäänsä ja ainoastaan
jotkut uskaltavat leikata pennuilta poikki kantajäntäreet, että ne
siten rampautuneina pysyisivät syyspyyntiin asti synnyinpaikoillaan.
Sillä, kuin pennut vaurastuvat täys'kasvuisiksi, katoaa, kuten
luullaan, emän rakkaus tai ainakin vähenee hänen kostonhimonsa, ja
syyssuden turkki sitä paitsi korvaa näiden kekseliästen talonpoikain
vaivat ja viisaan tempun.