metsissä. Tammea ja pyökkiä, jalavaa ja saarnia, lehmusta ja
vaahteraa, hopea- ja marjakuusta, valkopyökkiä ja mustaa haapaa
näyttää kokonaan puuttuvan. Sitä vastoin on runsaasti pensaita
ja pikku metsää. Yksin pohjoisessakin on kasvikunta maan
pinnalla metsissä ihmetyttävän rikas ja rehevä. Viinimarjat ja
vatukka menestyvät vielä kahdeksannenkuudetta, eräs kuusamalaji
seitsemännenseitsemättä leveysasteen tasalla; katajaa, harmaata
leppää, villapajua, variksenmarjoja mustikoita ja puolukoita näyttää
pikemmin olevan enempi kuin vähempi, mitä etemmäksi pohjoiseen
päin tullaan, ja yksin tundran rajallakin, josta vaivaiskoivu ja
suokukka, sammal ja karpalo leviävät kauas metsäin sisään, on maa
vielä kaikkialla runsaasti verhottu, koska sammalet tavallisesti
menestyvät sitä rehevämmin, mitä köyhemmiksi metsät tulevat. Tekeepä
arokin metsiä rikkaammiksi siten, että se metsävyöhykkeen eteläosassa
antaa metsille suurimman osan pensaitansa ja pikku puitansa sekä
ruohojansa ja kukkiansa. Siten saattavat eräät metsäseudut muuttua
luonnollisiksi puistoiksi, jotka varsinkin keväällä ja alkukesällä
kehittelevät oikein hämmästyttävän komeaa kukkarikkautta.
Esimerkiksi sellaisista runsaskasvisista metsistä saatettaneen
mainita Schlangenberg- ja Salain-kaupunkien välillä oleva "Taiga".
Sillä avaralla alalla, jota tämä ihana metsä peittää, saavat
pitkähköt vuorenharjat ja pyöreät kukkulat, laaksot ja notkot jo
itsessään aikaan viehättävää vaihetusta. Kunnas kohoaa toisensa
vieressä ja ylemmäksi toista, kaikki metsän peitossa. Mänty ja
Siperian kuusi; haapa ja paju, pihlaja ja tuomi ovat näiden metsäin
pääosina ja seisovat täällä ihan sekaisin, levittäen kirjavia
valon ja varjon vivahduksia, ja lehtipuiden latvain tummista
piirteistä pistävät miellyttävästi ylös Siperian kuusen keilamaiset
latvat. Hernepuu ja hernepensas, heisi ja kuusama, kanervaruusu ja
viinimarjapensas liittyvät kukkarikkaaksi pikku metsäksi; miehen
korkuiset putkikasvit, varsinkin katko ja angervolajit, sanajalka ja
kihokki, kukonkannus ja sormiruoho, kissankello ja aivastusjuuri,
kaikki rehevimmässä kasvussa, kutoutuvat kirjavaksi matoksi maahan,
josta villihumala kierrellen kiipeilee ylös puiden runkoja myöten. On
ihan kuin oppinut puutarhuri olisi täällä käyttänyt taitoansa, kuin
ihmiskäsi olisi laitellut ja järjestellyt koko maisema- ja metsäkuvan.
Etelässä ovat metsät kauneimmassa ja komeimmassa kukoistuksessaan
keväällä, pohjoisessa syksyllä. Jo syyskuun ensimmäisinä päivinä
kellastuvat täällä lehtipuiden lehdet ja kuukauden keskipaikoilla
on Siperian metsä kirjavampi kuin mikään metsä meillä. Tummimmasta
vihreästä kirkkaampaan punaiseen, vihreä ja vaaleanvihreä,
vaalean- ja tummankeltainen, vaalean- ja tummanpunainen ja kaikki
niiden väliset värin vivahdukset ovat nähtävänä. Tummain kuusien
jälkeen on vaivaissedri ja lehtikuusi, niihin liittyvät jotkut
vielä kellastumattomat koivut. Kaikkia tumman- ja vaaleanvihreän
ja vihreänkeltaisen välivärejä näkyy harmaissa lepissä; vaaleat,
sinooper-punaiset lehdet on haavoissa, lakkapunaiset pihlajissa ja
tuomissa. Kaikkien näiden värien kirjava seoitus metsässä on niin
täydellinen ja kuitenkin niin suhdallinen, että se suuresti tyydyttää
silmää ja mieltä.
Sellaisia tauluja on Länsi-Siperian metsissä matkustajan nähtävänä.
Kuitenkin, kuin koetetaan kuvailla niitä, voidaan puhua ainoastaan
verraten kapeasta rajavyöhykkeestä. Näiden ikimetsäin laadun tähden
näyttää länsimaalaisesta ainakin kesäiseen aikaan ihan mahdottomalta
tunkeutua niihin syvemmälle. Vuorten rinteillä vaeltajaa pidättävät
kivilouhikot ja tiheiköt, kunnailla ja tasangolla kaatuneet puut ja
murrokset, laaksoissa ja notkoissa seisova ja juokseva vesi, purot ja
suot. Halkeilleita kallioita vierekkäin ja päällekkäin, latoutuneita
lohkareita ja kiviä on kaikkialla vuoristossa röykkiöinä; niiden
päällä on jäkälä- ja sammalpeite, joka kavalasti kätkee lukemattomat
rotkot ja kolot; nuorta metsää ja vesakkoa kasvaa vanhempien puiden
päällä ja välissä, jotka ovat pitkin aikoja täällä seisoneet, ja
sekä vanhat että nuoret puut lisäävät vaikeuksia, jos koetetaan
päästä eteen päin sellaisissa paikoissa. Tuskin ovat vastukset
vähemmät missään sisämaan metsissäkään. Ihan läpipääsemätöntä
tiheikköä, sellaista kuin kuuman vyöhykkeen aarniometsissä, tosin
ei ole, vaan esteitä kuitenkin joukottain. Kaatuneet puut ovat
sitä suurempana vastuksena, kuin useimmat eivät ole maassa, vaan
sopimattoman korkealla raivaamattomien polkujen poikki ja siis
oikeina salpoina sanan ikävimmässä merkityksessä. Välistä käy kiivetä
niiden päällitse tai ryömiä alatse, mutta yhtä usein on mahdoton
tehdä kumpaakaan, ja silloin täytyy tehdä kierroksia, jotka tulevat
hyvin hankaloiksi, koska ne ilman kompassin ahkeraa käyttämistä
varsin usein eksyttävät pois suunnalta ja sitte kokonaan harhateille.
Aukeita paikkoja on harvoin. Jos koetetaan astua sellaisen poikki,
niin heti syvät, mutaiset kolot ja silmäkkeet osoittavat sielläkin
tarvittavan suurinta varovaisuutta. Jos valitaan joku karjanpolku,
joita metsävyöhykkeen eteläosassa joka kylästä montakin lähtee
metsään ja ulottuu etemmäksi tai lähemmäksi sen sisään, niin
ennemmin tai myöhemmin huomataan taaskin pettyneensä, kun ei koskaan
voida tarkkaan tietää eikä edes aavistaakaan, mihin sellaiset tiet
vievät, kun niitä on satoja kulkemassa ristiin rastiin tiheikköjen
sekä korkeiden heinikkojen läpi, joissa on puiden jäännöksiä sekä
suota y.m. vastuksina, eli lyhyesti sanoen, koska ne eivät ole
mitään ihmisten teitä. Siten tosin ei kaikkialla ole voittamattomia
vastuksia, mutta kaikkialla ja lakkaamatta niin monta ja niin ikävää
estettä tiellä, että sieltäkin, jossa sääsket eivät ole perin
nenäkkäät eikä itsepäiset, käännytään pois paljon ennen, kuin alkuaan
oli aikomus. Vasta talvella, jolloin kova pakkanen on rakentanut
kaikille vesille sillan ja lujan jääpeitteen, jolloin paksu lumi on
tasoitellut enimmät epätasaisuudet sekä sulloutunut ja kovettunut
hangeksi, voivat metsiin päästä suksimiehet ynnä heidän sitkeät
koiransa, vasta silloin voi maan oma asujankaan ajatella lähtöä
pitemmille retkille metsän sisään.
Siperian metsät ovat mykät ja kuolleet, niin kuolleet, että niissä
voidaan kuolla nälkään, kuten Middendorf syystä kyllä sanoo. Niissä
vallitseva hiljaisuus ja äänettömyys tulee ihan kiusaksi. Heti
teirien soidinajan jälkeen kuuluu ainoastaan räkättirastaan ja mustan
rastaan raksutusta, kerttujen, urpiaisten ja taviokuurnan laulua
ja käen kukkumista, mutta harvoin kaikkia niitä yht'aikaa. Valkean
viklan ja punasäären rantaviklan lirityshuuto tuntuu täällä laululta,
harakan nauru saa suloutta, yksinpä variksen ja korpin raakuntakin
elähyttää, tikan ja tiaisen houkutusääni virkistää. Yhtä suuri kuin
hiljaisuus on myöskin tyhjyys metsissä. Ken luottaisi siihen toivoon,
että saisi viettää iloista metsästäjän elämää näissä metsissä,
hän pahasti pettyisi. Epäilemättä näissä yhtämittaisissa metsissä
asuu paljon enempi eläimiä, varsinkin nisäkkäitä ja lintuja, kuin
saatamme luullakaan, mutta ne eläimet ovat niin tasan hajallansa
yli äärettömäin alojen, ehkä myöskin siirtelehtävät niin laajalti,
ett'ei voida saada mitään oikeaa perustetta, arvostellakseen niiden
paljoutta. Peninkulmia laajat alat näyttävät olevan tai ovat ainakin
aika-ajoin niin tyhjät eläimistä ja niin autiot, että tutkija tai
metsästäjä on ihan joutua toivottomaksi, kun lakkaamatta näkee
toiveensa tyhjiin raukenevan. Ei kokeneimmallakaan tarkastajalla ole
tässä apua mistään eläinten oleskelupaikkain tuntemisestansa. Vaikka
jossakussa seudussa on kaikki ehdot jonkun eläinlajin siinä viihtyä
ja menestyä, niin eipä siellä näy ainoatakaan paria, ei edes yhtään
kuljeksivaa urostakaan. Jos luullaan sellaisissa metsäseuduissa,
jotka ovat kaukana ihmisasunnoista ja siis ihmisen vaikutuspiirin
ulkopuolella, viimeinkin tapaavansa sellaisia eläinlajeja, joita
toki täytyy metsässä olla, niin se toivo on yhtä petollinen kuin
sekin olettaminen, että pikemmin tavataan eläimiä syvemmällä
sisämetsässä kuin sen ulkolaiteilla; ihmisten vaikutuksen alaiset,
enemmän tai vähemmän muuttuneet ja osaksi viljellyt alat ovat päin
vastoin usein vilkkaammat ja rikkaammat eläimistä kuin salojen
sydänmaat. Että kaikkialla, mihin ihminen on perustanut pysyväisiä
uutisasuntoja, raivannut metsää, laitellut niittyjä ja peltoja,
eläinlajien moninaisuus vähitellen paljon enemmän lisäytyy kuin
niissä avaroissa seuduissa, joihin hänen toimintansa ei vielä ole
ulottunut, vaan jotka vielä ovat alkuperäisen yksitoikkoisuutensa
vallassa, on helppo käsittää, koskapa juuri viljelyksen kautta syntyy
monelle eläimelle miellyttäviä paikkoja; että muutamia eläinlajeja
näyttää olevan lukuisammin paikoillaan asuvan ihmisen likitienoilla
kuin raivaamattomassa metsässä, vaikka ihminen lähitienoilla ihan
säälimättä ahdistelee niitä, mutta sydänmetsissä tuskin voi tehdä
niille mitään vahinkoa, se voi ainoastaan siten olla mahdollinen,
että asuttuihin paikkoihin lakkaamatta tulee uusia eläimiä
sydänmaista. Sen tähden enimmät Länsi-Siperian eläimet, ainakin
määräaikoina ihan varmaan vaeltelevat enemmän tai vähemmän. Ja kaikki
tähänastiset havainnot tosiaan vahvistavatkin sen oletuksen ihan
todeksi.
Paikoillaan pysyviä eläimiä, sen sanan tavallisessa merkityksessä,
näyttävät ainoastaan talvitainnokkaat ja luolissa asuvat sekä
muutamat vuoristojen eläimet olevan; kaikki muut vaeltelevat enemmän
tai vähemmän säännöllisesti. Poikimis- ja pesimisaikaan oleksivat
yksikseen myöskin Länsi-Siperiassa kaikki eläinlajit, jotka eivät
kiiman ja leikin aikana elä suurissa joukoissa; sittemmin vanhemmat
lapsinensa yhtyvät sukulaisiinsa ja yhdessä lähtevät kuljeksimaan,
ehkäpä paraastaan saadakseen tarpeellista ravintoa, ehkä myöskin
kiusaavien sääskien tähden. Rehurikkaat paikat houkuttelevat
pysähtymään ensinnä tulevia kasvein syöjiä, pysäyttävät myöskin
myöhemmin tulevat ja houkuttelevat sinne viimein vihollisiakin.
Siten jäävät muutamat metsäseudut tyhjiksi eläimistä ja toisiin
karttuu niitä runsaasti; siten syntyy, jos saa sanoa, ikään kuin
ruhkoja vaeltavain virrassa, ja ne tulevat sitä huomattavammiksi,
mitä suurempia metsäin tavallisen autiuden ja tyhjyyden vastakohtia
ne ovat. Sellaisiksi eläinten kokouspaikoiksi tulevat tavallisesti
tulen jo ammoin hävittämät seudut, joiden hedelmällisestä maasta
on koko joukko monenlaisia marjapensaita kasvanut. Sieltä saavat
Siperian riistalajit runsaasti ravintoa ja siellä herkuttelevat
myöskin sudet ja ketut, soopelit ja karhut, näädät ja ahmat, joita
sinne on suurimmaksi osaksi houkutellut mainittujen kasvein syöjäin
oleksiminen siellä. Eläimet, jotka täten ovat liittyneet yhteen,
pysyvät nähtävästi pitkät ajat yhteydessä keskenään. Kasvein syöjät
haeskelevat aina marjapaikkoja, kuten tarkkaavaiset metsästäjät ovat
selvään huomanneet, ja pedot kulkevat uskollisesti kasvein syöjien
jäljestä.
Nämä vaellukset selittävät sen ihmeellisen tosiasian, että jotkut
metsät ovat monta vuotta rikkaat kaikenlaisista pyyntieläimistä,
mutta toisina vuosina sitä vastoin näyttävät ihan tyhjiltä.
Ihmeekseen näkee länsimaalainen, joka myöhään syksyllä tai aikaisin
keväällä matkustaa Siperiassa, kolmen, jopa viidenkin sadan suuruisia
teiriparvia lentävän ylös metsän läpi kulkevalta tieltä, ja yhtä
suureksi kummastuksekseen saa hän sitte kuulla, että samoissa tai
vielä soveliaammissa metsissä teirejä on hyvin niukalti; hän saa
harmissaan turhaan etsiä kesällä pyytä kaikkein sopivimmistakin
paikoista, vaan syksyllä hän ihmeekseen ja ilokseen tapaa niitä
melkein kaikkialla.
Nämä omituiset asianhaarat, yhtäläiset yli koko Siperian
äärettömäin alojen, täytyy metsästäjän tarkkaan tietää, jos hän
tahtoo edes läheskään varmasti saada saalista, ja kuitenkin on
myöskin harjautunein ja kokenein pyyntimies näissä äärettömissä
metsissä aina ja kaikkialla sattumuksen orjana. Etsiköön hän mitä
riistaa hyvänsä, hän ei koskaan osaa edeltä päin sanoa, mistä sitä
löytyy. Eilen hymyili onni hänelle runsaimmasti, tänään se ei suo
hänelle vähintäkään kehoitusta Riistasta ei ole puutetta, mutta
jos metsästäjä luottaisi yksistään siihen, kuolisi hän nälkään.
Länsi-Siperiassa on ihan mahdoton sellainen metsästys kuin muiden
leveysasteiden tasalla; eikä metsästys näissä metsissä tuota edes
sanottavaa voittoakaan. Muutamat eläimet, esim. majava, näyttävät jo
olevan sukupuuttoon hävitetyt; toiset, kuten niin arvokas soopeli
ovat kadonneet ainakin asutuista seuduista kauas sisämetsiin.
Siperiassakin valitetaan, että metsän riista vähenee vuosi vuodelta
yhä harvinaisemmaksi, ja sen verta onkin varma, että saalis vähenee
joka vuosikymmen. Siihen vähenemiseen ei suinkaan ihminen yksin ole
syynä, vaan metsänpalot ja tuon tuostakin raivoavat kulkutaudit
vaikuttavat sitä luultavasti yhtä suuressa, ehkäpä suuremmassakin
määrässä. Tosin ei kukaan siperialainen ajattele, että riistan
säästäminen silloin tällöin on sen säilymisen ensi ehto. Laillisesta
metsästyksestä ei sikäläinen metsästäjä tiedä mitään, mutta sen
sijaan hän kyllä tietää moninaisimpia keinoja ja tapoja hävittää
niin paljon samaa eläinlajia kuin mahdollista. Tuliaseet ovat tässä
vähäarvoiset; loukut, ansat ja verkot, jousivireet ja myrkky ovat
paljon luotettavammat ja paremmat pyyntineuvot sekä tulokkaiden että
maassa syntyneiden mielestä.
Riistaksi katsoo siperialainen jokaista eläintä, jota hän tapettuna
voi jollakin tavalla käyttää hyödykseen, hirveä yhtä hyvin kuin
siipioravaa, tiikeriä samoin kuin lumikkoa ja kärppää, metsoa niin
kuin harakkaa. Se, jota jonkun kansan taikuus säästää, joutuu
toisen saaliiksi; muutamat eläinlajit, joiden lihasta venäläiset
eivät huoli, ovat mongolialaisten kansain silmissä oikeaa herkkua.
Ostjakit ja samojeedit kasvattavat kettuja, näätiä, karhuja, pöllöjä,
joutsenia, hanhia ja muita pesistään otettuja eläimiä, hoitelevat
niitä hellästi niin kauan, kuin ne ovat pieniä eli kunnes niiden
karva- tai höyhenpuku on täysin kehittynyt, ja teurastavat sitte,
syövät lihan ja käyttävät muuten hyväkseen nahan. Nahkoja tulee
Siperiasta sikäläisille ja Europan markkinoille miljoonittain;
maahan jää paljon vähempi, vaan melkoinen on sentään niidenkin
paljous; nelijalkaisia eläimiä ja lintuja, joita täältä jäätyneinä
lähetellään etäisiinkin paikkoihin, voidaan lukea satatuhansittain.
Paitsi nisäkästen nahkoja viedään täältä ulkomaille myöskin lintujen,
varsinkin joutsenen, hanhen, lokin, uikun ja harakan nahkoja, joista
tehdään puuhkia, kauluksia ja hatun koristeita. Yksi ainoa kauppias
vähäpätöisessä Tshukalinskin kaupungissa ostaa ja myy yksinään joka
vuosi kolmekymmentä tuhatta uikun nahkaa, kymmenen tuhatta joutsenen
nahkaa, ja toista sataa tuhatta harakan nahkaa, ja muutamia vuosia
sitte kaupitsi hän niitä kaikkia vielä enemmän. Tietysti niin lavea
turkiksien ja nahan kauppa saa aikaan, että eläimet vuosi vuodelta
yhä enemmän vähenevät; jokainen, ken on oppinut tuntemaan Siperian
metsästäjäin säälimättömyyttä, voi varsin hyvin käsittää, että
ainoastaan metsäin ja soiden vaikeakulkuisuus suojelee mainitulta
eläimiä sukupuuttoon hävitykseltä.
Vaikka edeltä näkyy, että riista-käsite on sellaisten metsästäjäin
mielestä melkein rajaton, ymmärretään kuitenkin pyyntieläimillä
oikeastaan niitä lajeja, joita meilläkin katsotaan riistaksi taikka
katsottaisiin, jos niitä meillä olisi. Metsävyöhykkeen alalla ovat
pyyntieläimiä kruunuhirvi, jättiläis-metsävuohi, hirvi ja peura,
susi, tavallinen kettu ja naali, ilves ja karhu, jänis, orava
ja siipiorava ja varsinkin kaikki näätälajit eli siis soopeli,
mäntynäätä ja kivinäätä, illeri, kärppä, lumikko, ahma ja saarva
sekä metso, teiri ja pyy, joiden lisäksi voidaan lukea myöskin
silloin tällöin tänne eksyvä tiikeri, vuorimetsissä asuva irbis eli
pardeli, myskihirvi ja metsäkarju sekä pohjoisessa, ainakin metsän
laitoilla elävä metsäkana. Näitä eläimiä pyytävät kaikki, ehkä jotkut
sivistyneetkin, jopa jotenkin säännöllisesti, vaikka ei aina aivan
metsästäjäin sääntöjen mukaan, ja useimmille niistä viritellään
myöskin hyvin taidokkaita ja tehokkaita ansoja ja loukkuja.
Näistä viimemainituista on kaikkialla käytetty loukku tärkein. Se on
tehty seuraavalla tavalla. Aukean paikan poikki metsässä, varsinkin
sellaisen, josta on jotenkin vapaa näköala, tehdään matala ja niin
vähän kuin mahdollista huomiota herättävä risuaita, jonka keskelle
jätetään aukko taikka pari kolmekin, jos aita on pitempi. Portin
kummallekin puolelle lyödään paalu, joiden yläpäät yhdistetään
poikkipuulla Paalut suuntaavat niiden välissä olevain loukkupuiden
liikettä, jotka ovat kaksi vierekkäin sidottua, pitkää, jotenkin
paksua puunrunkoa. Poikkipuun päälle asetetaan pitkä vipu, jonka
lyhempi varsi pitää loukkupuita ylhäällä ja pitemmästä varresta
lähtevä nuora juoksee virityspuikkoon. Se puikko on lyhyt, toisesta
päästä suippohaarainen, toisesta teroitettu oksa; sen haarapää
painetaan toiseen paaluun ja terävä pää asetetaan toista pitempää
puikkoa vasten, jonka toinen pää vuorastaan on löyhästi toista paalua
vasten. Molemmat puikot pitävät toinen toistaan määrätyssä asennossa,
mutta pääsevät irti, jos niitä vähänkään liikutetaan ylhäältä tai
alhaalta päin. Kuin loukku on viritetty, levitellään virityspuikkojen
päälle keveitä ja kuivia oksia, vähemmin niiden peitteeksi kuin
suuremman polkupinnan aikaan saamiseksi. Jos nyt joku eläin, vaikkapa
pikku lintukin astuu virityspuikoille, niin ne eroavat ja loukkupuut
putoavat alas, tappaen alla olevan eläimen. Jos loukku viritetään
petoeläimille, pannaan jotakin syöttiä virityspuikkojen alle; kaikkia
muita eläimiä johtaa aita loukkuun. Kun monessa metsäseudussa
viritellään loukkuja kaikille poluille, teille ja aukeille paikoille
sadoittain ja tuhansittain, saa pyytäjä usein runsaankin korvauksen
vähäisestä vaivasta, joka niiden oivallisten pyydyksien teossa on.
Metsälinnut, jänikset, oravat ja kärpät ovat tavallisia, illerit,
mäntynäädät ja soopelit harvinaisempia loukkujen uhreja. Ahmat ja
sudet myöskin saavat usein niissä surmansa, mutta ne kuten koiratkin
tuota pikaa oppivat tuntemaan ne ja karttavat niitä niin kauan, kuin
ne ovat vireissä, jota vastoin ne eivät ollenkaan pelkää lauennutta
loukkua, vaan varastavat pyytäjältä loukkuun jääneen saaliin taikka
pureksimalla turmelevat sen.
Samojeodit ja ostjakit käyttävät paitsi loukkua mielellään myöskin
itsestään laukeavia ampuma-aseita, joina käytetään kaarta ja nuolta
tai itsestään laukeavaa jousta. Kaari, jota tähän tarkoitukseen
käytetään, on hyvin vahva, ja surmaava nuoli oivallisesti tehty,
ja koko surma-ase siis hyvin vaarallinen, jopa varomattomille
ihmisillekin erittäin turmiollinen. Nerokkailla laitoksilla pysyy
kaari jännitettynä ja nuoli oikeassa asennossa, puinen liipasin
laukasee sen heti, kuin eläimen tielle pingotettuun rihmaan
kosketaan. Tähdätessä nuolta niin, että se puhkasee eläimen sydämmen,
käytetään eläimen koon mukaista mittakeppiä, jonka yläpäähän tehty
reikä, kuin keppi on pystyssä, tarkkaan näyttää, miten korkealla
juoksevan eläimen sydän on, sekä toista mittaa, joka näyttää
miten etäällä solisluusta sydän on ja siten pyytäjälle osoittaa,
minkä verran sivulle nuorasta nuoli on tähdättävä. Koska kaikki
maan asujamet tarkkaan tuntevat kaikki näissä metsissä tavattavat
eläimet, niin he harvoin turhaan virittävät kaartansa; niin
tapahtuu ainoastaan silloin, kuin suuruudeltaan paljon pienempi
tai suurempi eläin tulee rihmaan koskemaan kuin se, jolle nuoli on
aiottu. Tavallisesti pyydetään täten kettuja ja melkein yhtä hyvällä
menestyksellä susia, jopa myöskin hirviä ja peuroja. Sitä vastoin
käytetään viritettyä jousta pienemmälle riistalle, varsinkin kärpille
ja oraville. Niille asetetaan houkuttava syötti, jonka eläin tapaa
ainoastaan siten, että pistää päänsä ahtaasta kolosta, joka jousen
ollessa viritettynä on sen etupuolella ja alaosan kohdalla. Silloin
eläin koskee virityspuikkoon ja leveä, taltan muotoinen, määrättyyn
suuntaan lentävä nuoli, jonka jousi koko voimallaan viskaa alas päin,
tappaa eläimen.
Nykyaikoina on kuitenkin näiden alkuperäisten aseiden ohella
ruvettu käyttämään tuliaseita, jopa Länsi-Siperiassakin, vaikka
ne eivät sentään ole karkoittaneet jousta nuolinensa. Mutta koska
ruuti ja lyijy ovat kallista tavaraa, käytetään mieluisimmin
hyvin hienoreikäisiä luodikkoja, itsessään varsin huonoja sytyke- ja
piilukko-pyssyjä, mutta niillä huonoillakin aseilla ammutaan
sittekin merkillisen taitavasti. Tukin jatkon etupäähän kiinnitettyä
hankoa, jolle pyssy lauaistessa nojataan, ei saa puuttua kenenkään
länsisiperialaisen pyssystä, sitä käyttävät tavallisesti sikäläiset
sivistyneetkin metsästäjät ja sytykepyssyissä se onkin ihan
välttämätön. Haulikkoja käyttävät virkamiehet ja varakkaimmat
kaupunkilaiset, mutta eivät siellä syntyneet varsinaiset asujamet,
joilla metsästys on elinkeinona ja jotka niin sanoaksemme käyttävät
ruutia jyvittäin. He ottavat mukaansa pienen sarvellisen sitä,
kallista tavaraa, kääntävät pyssyn reiän paksuisen iyijylangan
kolme neljä kertaa ympäri vyöksensä ja lähtevät niine varuksineen
metsästysmatkoille. Lyijylangasta saadaan luodit, mutta ei viitsitä
valaa niitä, vaan leikataan taikka vielä yksinkertaisemmin puraistaan
siitä kappale kerrassaan, pistetään se ilman mitään tuketta piippuun
ja siten on pyssy ladattuna. Tosin kaikki tällaiset metsästäjät
ainoastaan hätätilassa ampuvat pitkältä matkalta, mutta tavallisen
puun puolikorkeudelta niin tarkkaan, että tähtäävät soopelia ja
oravaa silmään ja useimmiten osaavatkin siihen.