johtajana ja samalla itsevaltiaana herrana. Hän johtaa joukkoa
laitumella kuten paossakin, puolustaa sitä rohkeasti vihollisia
vastaan, jotka eivät ole häntä väkevämmät, eikä kärsi alammaistensa
kesken mitään riitaa, siispä ei myöskään siedä laumassa ketään
kilpaveljeä eikä yleensä ketään toista täysikäistä oritta. Tästä
syystä nähdäänkin kaikissa kulaanien asuinseuduissa erakkoja,
jotka eivät ole päässeet mihinkään laumaan; ne ovat ankaroissa ja
pitkällisissä taisteluissa voitettuja oreita, joiden täytyy yksikseen
kuljeskella tulevaan kiima-aikaan asti. Syyskuussa ne taas lähestyvät
laumoja, joista vanha ori karkoittaa nuoret, nyt täysikäisiksi
tulevat oriit, ja raivoisa taistelu alkaa heti, kuin ne näkevät
jonkun vastustajan. Tuntikausia voidaan siihen aikaan nähdä vanhain
oritten seisovan jyrkkäin vuorten seljällä, sieramet leveinä tuulta
kohti ja silmät tähystelevinä alas laaksoon. Kuin erakko näkee
toisen oriin, juoksee hän täyttä laukkaa sitä vastaan ja taistelee
hampailla ja kavioilla, kunnes molemmat ovat ihan uuvuksissa. Jos
hän voittaa lauman johtajan, pääsee hän hänen sijaansa ja tammat
seuraavat häntä kuin ennen sitä, jonka nyt täytyy voitettuna väistyä
pois. Taistelujen jälkeen alkaa vaellusten aika; sillä ankara
vuodenaika karkoittaa tämänkin lauman paikasta toiseen, ja vasta
sitte, kuin kevät on täyttä totta tullut, palaa kukin lauma takaisin
entisille olinpaikoilleen. Siellä synnyttää tamma toukokuun lopussa
tai kesäkuun alussa varsan, joka on kaikin puolin hevosen varsan
näköinen, pikku eläin, tosin vähän karkeatekoinen, mutta sukkela ja
vilkas. Meillä oli erityinen onni tutustua siihenkin.
Kuin matkustimme vastamaahan pitkähköä kunnasta edellä mainitulla
aavikon kaltaisella arolla, näimme yht'äkkiä vähän matkan päässä
edessämme kolme vanhaa kulaania ja varsan, joka nähtävästi oli
syntynyt vasta muutamia päiviä sitte. Meidän venäläinen saattajamme
ampui niitä kohti, ja kuin myrskytuuli syöksyivät villihevot pois,
tuskin koskien maahan kavioillaan ja osoittaen erinomaisinta
notkeutta ja suloutta liikkeissään; pois syöksyivät samassa myöskin
kaikki kasakit ja kirgiisit, pois katosivat yleisen pyynti-innon
hurmaamina myöskin palvelijamme, pois ratsastaa lennätimme me
itsekin. Olipa se ajoa! Yhä ikään kuin leikitellen riensivät
villihevoset pois etäisiä vuoria kohti ja kaikki ratsastajat
pakottivat ratsunsa ponnistamaan kaikki voimansa, niin että hevosten
vatsat melkein viilsivät maata. Kirgiisein kovat riemuhuudot, heidän
hurjimpaa vauhtia eteen päin syöksyvien hevostensa töminä, meidän
hitaampien ratsujemme hirnuminen, nuttujen ja viittain liehuminen,
suuret tomupilvet, kaikki se oli tavattoman vilkas tapaus muuten niin
hiljaisella ja yksitoikkoisella arolla. Yhä eteni hurja ajo. Viimein
erosi varsa vanhemmista kumppaneistaan ja jäi vähän jäljelle; emä
tuon tuostakin katsahti huolissaan jälkeensä, mutta hänen ja varsan
väli yhä eneni, jota vastoin se jäi yhä lähemmäksi ratsumiehiä;
muutamien minuuttien kuluttua oli se meidän vankinamme. Ilman
vastarintaa antautui se vainoojilleen; villiyttä, kukistumatonta
itsepäisyyttä, oikullisuutta ja salakavaluutta, jotka ovat hänen
lajistensa vanhempien eläinten tuntomerkit, ei hänessä näkynyt
vielä nimeksikään. Ihan viattomasti ja avonaisesti katseli hän
meitä suurilla, vilkkailla silmillään; mielellään, kuten näytti,
antoi hän meidän silitellä pehmoista turkkiansa ja vastustamatta
otti päitset päähänsä; huolettomasti laskeutui se meidän viereemme
levähtämään hurjan ajon jälkeen, joka oli tarkoittanut juuri häntä.
Se oli erittäin miellyttävä olento, ja minä olisin tahtonut, että
olisin heti voinut hankkia sille imettäjän sekä tarpeellista lepoa
ja hoitoa. Niistä ei kumpikaan ollut siellä arolla mahdollista; sen
tähden pikku varsa oli jo seuraavana päivänä kuollut. Täys'kasvuisen
villihevosen olisin minä aristelematta surmannut, mutta sen nuoren
varsan kuolema tuntui meistä todella pahalta.
Turhaan koetimme saada ammutuksi jotakuta vanhempaa villihepoa,
turhaan käytimme kaikkea mahdollista viekkautta, muun muassa
väijymistä sidotun varsan vieressä, ei kukaan meistä saanut ampua
kertaakaan. Metsästäjänä olisin mielelläni viipynyt kauemminkin tässä
köyhässä erämaassa, luonnontutkijana olin erittäin tyytyväinen jo
lähtemäänkin, sillä olinhan siellä saanut tutustua aron jaloimpaan
nisäkkääsen.
Siperian metsät ja metsänriista sekä metsästys siellä.
Siperian maisemain yksitoikkoisuus ja ikävyys, jota ne katsojaan
vaikuttavat, riippuu siitä, että kolme keskenään erilaista, itsessään
enemmän tai vähemmän yhdenlaista vyöhykettä melkein kaikkialla on
nähtävänä. Kukin näistä vyöhykkeistä säilyttää läpeensä omituisen
luonteensa ja näyttää kyllä satakin kertaa ihan samoja kuvia sekä
siten vaikuttaa jonkinlaista kyllästystä ja vähentää havaintokykyä
niin suuresti, että tullaan melkein kykenemättömiksi näkemään ja
käsittämään kauneuksia, joita muutamissa maisemissa tosiaan on.
Sen tähden harvoin puhutaan kiitellen, vielä vähemmin innokkaasti
tämän avaran alueen maisemista, vaikka ne kyllä ansaitsevat
kumpaakin; sen tähden on vähitellen meihin juurtunut käsitys, joka
totisesti on yhtä väärä, kuin se myöskin sitkeästi vastustaa kaikkia
tosiolojen valaistusyrityksiä. Siperiaa katsotaan kammottavaksi
jääaavikoksi sekä taivaan tai ainakin onnettomain, sinne siirrettyjen
pahantekijäin kirouksen alaiseksi maaksi. Silloin ei ollenkaan
muisteta, että on puhe Aasian runsaasta kolmanneksesta, maasta, joka
on lähes kaksi kertaa niin suuri kuin Europpa ja ulottuu Uraalista
Tyyneen mereen ja Jäämerestä Palermon tasalle eikä siis mitenkään voi
niin laajalti olla ihan yhtäläinen, joka paikassa ihan samanlainen.
Tavallisesti ajatellaan vain yhtä Siperian aluetta ja nähdään sekin
väärässä valossa.
Todella on Siperia vaihtelevampi, kuin kukaan on tähän asti kuvannut.
Sielläkin keskeyttävät tai rajoittavat vuoristot tasankoja, seisovat
ja juoksevat vedet elähyttävät molempia, aurinko valaa vuorille ja
laaksoille välkkyvää valoansa ja monin tavoin vivahtelevia värejänsä,
pitkät puut, komeat ja suloiset kukat koristavat kaikkia seutuja ja
siellä elää onnellisia, kodeistaan iloitsevia ihmisiä.
On sentään vielä tänäkin päivänä erämaita Siperiassa, jotka,
esim. sikäläinen jäälakeus, tundra, antavat jonkin verran tukea
tuolle yleiselle käsitykselle. Sellaisia erämaita ovat myöskin
tundran ja aron väliset metsät, jotka ovat kolmantena vyöhykkeenä.
Niihin ei ihminen ole vielä uskaltanut asettua; niiden ohitse on
viereisten uutisasukasten toiminta käynyt, jättämättä tuskin mitään
merkkejä niihin. Korkeammat voimat vallitsevat ja vaikuttavat
vielä täydellisesti niissä sekä tuhoten että elämää herättäen.
Suuria puun paljouksia panee taivaalta lennähtävä leimaus tuleen
ja pauhaava talvimyrsky kaataa maahan; metsät kasvavat ja kuolevat
ilman ihmistoimien vaikutusta, ja sen tähden voidaan niitä sanoa
ikimetsiksi sanan oikeassa merkityksessä. Salaperäisesti ne
houkuttelevat puoleensa ja tylysti työntävät pois; ne houkuttelevasti
kutsuvat metsästäjää ja itsepäisesti pidättävät hänen askeliansa; ne
lupaavat halukkaalle kauppiaalle runsasta voittoa ja lykkäävät hänen
toivettensa toteutumisen määrättömään tulevaisuuteen.
Aron ja tundran välillä on Siperian metsäseutu. Siellä täällä ulottuu
siitä niemeke toiseen tai toiseen, siellä täällä pistäytyy aro tai
tundra lahdekkeeksi sen sisään. Muutamissa paikoissa molempain
noiden metsättömäin vyöhykkeiden alalla saattaa kyllä tiheäkin
metsä kilpailla aron ja tundran ominaisten kasvilajien kanssa maan
omistusoikeudesta, mutta sellaisia yksinäisiä metsiä voidaan melkein
aina verrata meren saariin, joilla niin sanoaksemme ei ole olemassa
olon oikeutta. Arolla on niitä ainoastaan pohjan puolisilla vuorten
rinteillä ja jokien laaksoissa, tundralla syvimmissä notkoissa,
ja molemmissa paikoissa ne ovat ihan mitättömät metsävyöhykkeen
suunnattomain metsien rinnalla, joissa ainoastaan joku joki, järvi
tai suo keskeyttää muuten joka taholle leviävää saloa, joihin
ainoastaan metsänpalo tekee aukkoja tai ihminen, tosin ainoastaan
äärimmäiseen ulkolaitaan, raivaa pieniä viljelysmaita. Maita, kuten
me niitä käsitämme, saattaisi varsin hyvin mahtua yhden ainoan
sellaisen metsän sisään; moni kuningaskunta on alaltaan pienempi
kuin yksi sellainen metsä. Minkä näköiset ne metsät ovat sisältä,
ei kukaan voi sanoa, koska ei edes niitä jokiakaan myöten, jotka
sellaiselta salolta tulevat pääjokiin, päästä sinne tunkeutumaan
eivätkä edes rohkeimmatkaan soopelin pyytäjät liene kuljeksineet
näitä metsiä laajemmalti kuin enintään sadan kilometrin leveydeltä
laidasta lukien.
Siperian metsät eivät europpalaiseen matkustajaan yleensä vaikuta
miellyttävästi. Nähdessään noita äärettömiä aloja, jotka kasvavat
metsää, tosin hämmästytään, mutta mieltymystä ja innostusta herää
ainoastaan ani harvoin. Luova, kasvattava ja korvaava voima ei näytä
pohjoisissa seuduissa riittävän pitämään tasapainoa hävittävää voimaa
vastaan. Harmaa vanhuus esiytyy yhdessä vihreän nuoruuden kanssa,
vaan se yhteys ei millään tavalla virkistä; suunnattomia rikkauksia
esiytyy kerjäläispuvussa; kuoleva elämä ilman mitään voimakkaan
uudestaan kasvamisen merkkejä karkoittaa kaikki iloiset tunteet.
Kaikkialla ollaan näkevinään hyvin ankaraa taistelua olemassa olosta,
mutta ei missään herää todellista kiintymystä, ei missään tällä
metsällä ole mitään vetovoimaa; ei missään ole sisämetsä niiden
toiveiden mukainen, kuin ulkopuoli on herättänyt. Eteläisempien
ikimetsäin suurenmoisuus puuttuu kokonaan näiltä omiin valtoihinsa
jätetyiltä, hoitamattomilta metsiltä, ja elämä, joka niissä liikkuu,
näyttää jo olevan tuomittuna kuolemaan.
Oikein kaunista, elinvoimaista, pitkärunkoista ja säännöllisesti
uudistuvaa metsää näkyy harvoin, paljon useammin tulen tuhoamaa.
Ennemmin tai myöhemmin panee ukonnuoli tai asujanten perin huoleton
kevytmielisyys metsän tuleen. Jos vuodenaika tai tuuli on tulelle
sovelias, raivoaa metsänpalo uskomattomasti. Ei tunti- eikä
päiväkausia, vaan kokonaisia viikkoja kestää hävitystä. Pitkin
sammalista maata hiivii ja liekehtii tuli edelleen; joukottain
maassa makaavat ja lahoneet, kaatuneet puut levittävät ja elättävät
tulta; kuivat, maahan asti riippuvat oksat tai vielä pystyssä
seisovat kuivalatvaiset puut johtavat sen ylös toisten vielä elävien
puiden latvoihin. Räiskyen ja suhisten syöpi tuli pihkaiset havut
ja iso kipunasuihku nousee kohti korkeutta. Muutamassa minuutissa
kuolee muhkea puu ja jää häviön omaksi; mutta siitä leimuava
tulipatsas putoilee alas tuhansina kipunoina, ja joka taholla
kasvaa hehkukylvöstä uusia liekkejä. Siten joka minuutti voittaen
alaa, leviten joka taholle edistyy tuho vastustamattomasti yhä
edelleen ja muutaman tunnin kuluttua on neliöpeninkulmain alat
metsää tulessa. Sakeat savupilvet pimittävät aurinkoa satojen
neliövirstain alalla; hitaasti, mutta tiheään ja yhä tiheämmin satava
tuhka ilmoittaa päivällä, kuten tulen kajastus yöllä, kaukanakin
asuvaisille sellaisen palon, ja pelkäävän näköiset eläimet levittävät
onnettomuuden sanomaa kauas asuttuihin maihin. Karhuja tavataan
suurten metsänpalojen jälkeen seuduissa, joissa niitä sitä ennen ei
ole nähty moneen vuoteen; susia kuljeksii suurissa joukoin uhkaavina
kuten talvena; hirvet, metsävuohet, peurat etsivät etäisistä metsistä
uusia olinpaikkoja; oravia juoksentelee välistä suunnattomin
joukoin metsissä ja aukeilla, niityillä ja vainioilla, kylissä ja
kaupungeissa. Kuinka monta näistä eläimistä joutuu tulen uhriksi,
ei tiedetä, mutta se kyllä tiedetään, että tulen hävittämät metsät
ovat monta vuotta hävityksen jälkeen ihan kuin kuolleet ja että hyvin
arvokkaat pyyntieläimet ovat perin hävinneet sellaisista seuduista.
Ja totisesti ulottuvat metsänpalojen hävitykset paljon laajemmalle,
kuin me osaamme olettaakaan. Vuonna 1870 hävitti neljätoista päivää
raivoava palo puoli miljoonaa hehtarin-alaa muhkeata metsää Tobolskin
kuvernementissä, levittäen savupilviä ja tuhkasadetta kuudentoista
sadan virstan päähän palopaikasta.
Vielä monta vuotta palon jälkeen on hävitetty metsäseutu kuin ääretön
risukasa, ja vielä yhden tai kahden miespolvenkin ajan näkyy siellä
selviä hävityksen merkkejä. Liekit tosin kuolettivat puiden elämän,
mutta kuluttivat kokonaan ainoastaan ne, jotka palon aikana jo
olivat kuivat; muut enemmän vain kärventyneet kuin hiiltyneet rungot
jäivät pystyn ja ainoastaan niiden latvapuoli menetti havunsa ja
kuivat oksansa. Mutta puiden kuolemisesta alkaa niiden häviäminen.
Ennemmin tai myöhemmin kaatuvat ne myrskyssä. Toinen toisensa perästä
kaatuu, pudottaa oksansa tai latvansa taikka murtuu latvapuolelta
poikki. Ristiin rastiin, joka taholla, päällekkäin eri korkealla
makaa vielä pitkän ajan päästä paksumpana tai ohuempana kerroksena
tuhansittain puiden jäännöksiä maassa, jossa jo ennestäänkin oli
niitä lukemattomia. Toiset ovat nojallaan pitkäin juuriensa tai
latvaoksiensa kannattamina taikka vielä pystyssä seisovia runkoja
vasten, toiset ovat jo kappaleina kaatuneiden puiden oksain
välillä, latvat usein kaukana rungosta, oksat hujan hajan joka
taholla. Ne, jotka vielä kestävät myrskyn puuskia, ovat ehkä vielä
surettavamman näköiset kuin ne, jotka se jo on kaatanut maahan.
Paljasten, alastomain mastojen kaltaisina seisoa törröttävät ne
kohti korkeutta. Ainoastaan joissakuissa säilyy monta vuotta palon
jälkeen latva tai osia siitä; latvojen oksattomat tai kuivaneet
haarat pikemmin enentävät kuin heikontavat suruista tunnetta.
Vähitellen putoilevat kaikki latvat maahan ja yhä enemmän mätänevät
vielä pystyssä pysyvät rungot. Niitä nakuttelevat joka taholta
tikat, kaivellen niihin pesän sijaa, metrin pituisia, sydämmeen
asti ulottuvia koloja, joista kosteus helposti pääsee tunkeutumaan
puuhun ja jouduttamaan mätänemistä. Vuosien kuluessa mätänee kaikkein
suurinkin jättiläisrunko niin täydellisesti, että siinä ei enää ole
mitään vastustusvoimaa, vaan heikoinkin ihmiskäden pudistus riittää
kaatamaan sen maahan. Viimein tasoittuu puusta tullut multakerroskin
ja silmäin edessä on jälleen avara tasapinta, jossa ainoastaan siellä
täällä näkyy puiden jäännöksiä.
Onpa sentään täälläkin uutta elämää kohonnut raunioista. Jo
muutaman vuoden kuluttua palon jälkeen alkaa uusi kasvullisuus
verhota hiiltynyttä, tuhkan ja mullan höystämää maata. Jäkälät ja
sammalet, sanajalat ja kanervat ja varsinkin marjapensaat peittävät
maan ja puiden jäännökset, menestyvät rehevämmin kuin muualla ja
houkuttelevat pian taas niille seuduin monta eläintä, jotka palo ajoi
pois. Tuulen kantamat koivun siemenet itävät ja nousevat taimelle
ja vähitellen kasvaa, aluksi yksinomaan niistä siemenistä, koivikko
niin tiheä, kuin olisi se ihmiskäsin kylvetty. Muutamien vuosien
päästä kätkee tämä nuori koivumetsä maan ja puiden jäännökset, ja
jonkun ajan vielä kuluttua tulee muitakin puita esi-isäinsä sijaan.
Jokainen metsänpalo säästää joitakuita osia siitä, jopa muutamia
keskellä palopaikkaakin kasvavia puita ja siten on mahdollinen uusien
puiden kasvaminen hävitetyille aloille. Sekä suuret vedet että leveät
rotkot pysäyttävät palon; tapahtuupa niinkin, että liekit hyppäävät
rotkojen yli jatkamaan toisella puolen hävitystyötänsä, vaan jättävät
syvällä kasvavat puut ihan vahingoittamatta. Yksityiset lehtikuuset,
joihin tuli on tarttunut jäävät myöskin palon jälkeen eloon. Rungot
kyllä saattavat mustua juuripuolelta ja liekit kuluttaa kaikki
niiden havut, mutta latva usein kasvaa uudestaan ja puu saattaa elää
kauankin, vaikka sen elämä onkin vain kitumista.
Tulen hävitysten rinnalla näyttävät ihmisten tekemät metsän
haaskaukset vähäpätöisiltä, vaikka itsessään ovatkin suuret.
Järjellisestä metsän hoidosta nykyajan siperialaisella ei ole
aavistustakaan Hän katsoo metsää "hyvän Jumalan" omaisuudeksi, ja
mitä Jumalalla on se on talonpojankin omaa; kun on vielä äärettömät
rikkaudet silmäin edessä, hänelle ei suinkaan johdu mieleenkään
mikään säästäminen, hän päinvastoin tekee ihan mielensä mukaan,
mitä hän milloinkin luulee tarvitsevansa. Jokainen siperialainen
hakkaa ja raivaa, missä hyvänsä ja miten paljon hyvänsä tahtoo, ja
kukin haaskaa äärettömän paljon enemmän, kuin hän todella tarvitsee.
Muutamien puikkojen tähden kaadetaan suuria puita, vaikka ovatkin
paraassa kasvussaan; rakennushirsiksi hakataan kolme, neljä kertaa
niin paljo, kuin tarvitaan ja jätetään, mitä ei tarvita, metsään,
käyttämättä sitä edes polttopuuksikaan Jo nytkin saattaa nähdä
sellaisen ajattelemattomuuden seurauksia. Kaikki metsät kaupunkien
ja kyläin läheltä ja paikoittain teiden varsiltakin ovat hävitetyt
eivätkä yleensä näytä paljon paremmilta tulen hävittämiä aloja, ja
kuitenkin hävitystä yhä vain jatketaan. Vasta vuodesta 1870 asti on
metsän hoitajia Länsi-Siperiassa, mutta hekin katsovat tehtäväkseen
enemmin metsäin hakkuuttamista kuin huolen pitämistä niiden jälleen
kasvamisesta ja hoidosta.
Näillä metsillä on muuten täydellisimmän ja alkuperäisimmän villiyden
luonne sielläkin, jossa ei ihminen eikä tuli ole niitä hävittänyt Ja
ainoastaan poikkeuksen tavoin vaikuttaa se villiys edes vähänkään
viehättävästi. Tosin saattaa ensinnä miellyttää, että yhdellä
silmäyksellä voidaan nähdä siellä kaikki elämän eri asteet syntymästä
häviöön asti; mutta kohta esiytyy hävitys selvemmin kuin uudistus,
ja se vaikuttaa masentavasti eikä suinkaan ylentävästi. Sellaisissa
villeissä ikimetsissä on tiheitä metsikköjä ja paljaita aukkoja,
muhkeaa, pitkärunkoista metsää ja paksua vesakkoa vuorotellen,
vanhoja siemenpuita voimakkaan, nuoren metsän seassa. Sielläkin
on seisovia ja nojaavia riippuvia ja makaavia mätäneviä puita
kaikkialla. Kaatuneiden runkojen jäännöksistä nousee nuoria vesoja;
suuren suuret puunrungot sulkevat tiheiköissä teitä ja polkuja. Pajut
ja haavat, jotka ynnä koivu ovat tavallisimmat lehtipuut kaikissa
Länsi-Siperian metsissä, kasvavat ja menestyvät muiden seassa, vaan
monesti näyttävät siltä, kuin naapurinsa estäisivät niitä pääsemästä
täyteen kehitykseensä. Miehen paksuisissa rungoissa on pienet latvat
ja mitä vanukkeisin haarasto, josta vuosi vuodelta uusia oksia
pujottautuu ulos, vahvenematta oikeiksi haaroiksi; toiset näköjänsä
ikivanhat puut ovat vain pensaina, toiset ovat puolikorkeudesta
murtuneet, halenneet ja hankautuneet ja ylempää kiertyneet, ja
alaosaa yhdistää yläosaan melkein vain ulkokuori. Harvoin on
nähtävänä eheätä kuvaa; melkein kaikki on nurinpuolista ja ikään kuin
häviöön tuomittua.
Tämä kuvaus ei sentään sovellu kaikkiin tämän laajaan alueen metsiin;
päin vastoin on, varsinkin eteläpuolella, sellaisiakin, joita silmä
mielellään katselee. Asema, maan laatu ja muut asianhaarat täällä
välistä yhdessä vaikuttavat hyvällä menestyksellä. Yksityiset puut
ovat kasvultaan rehevämmät ja metsä on muutenkin toisen luontoinen;
melkein kaikkialla rehevä kasvullisuus lehtikattojen alla maan
pinnalla on aavistamattoman moninainen. Tosin tervehditään ilolla
jokaista uutta puu- tai kasvilajia, joka vähentää näiden metsäin
lajiköyhyyttä; vaan rikkaimmistakin paikoista puuttuu sentään aina
puita, joita Europassa harvoin puuttuu saman leveysasteen seuduilta.
Yksitoikkoiset ja ikävät, kuten aro, kuten tundra, ovat myöskin
metsät tässä maassa.
Metsävyöhykkeen jokilaaksoissa on metsien yksitoikkoisuus lajeihin
katsoen ehkä enimmän silmiin pistävä. Siellä paju, joka niin
hyvin rannoilla kuin saarissakin usein kasvaa laajoina metsinä,
vallitsee niin yksinomaan, että muut puut tuskin pääsevät mihinkään
huomattavaan vauhtiin. Suurilla aloilla on paju sellaisessa
laaksossa ainoana puuna metsissä ja kasvaa monin paikoin melkoisen
korkeaksikin, mutta ei siinä silloinkaan ole viehätystä muuten kuin
poikkeustapauksissa. Sillä yksinäinen puu ei ole enempää, vaan
pikemmin vähemmän kuvaaja kuin pensasmainen pajuryhmä; sen latva on
aina ohut ja säännötön, ei näytä koskaan tiheältä eikä kokonaiselta,
vaan on päin vastoin läpinäkyvä ja hajallinen, joten se ikävystyttää,
kun sitä on lakkaamatta nähtävänä. Jos puut kasvavat tiheässä, kuten
siellä on tavallista, ja siis ovat metsikkönä, niin menettävät ne
vielä enemmän kuin yksinäisinä omituisuuttansa, koska silloin kaikki
rungot seisovat kuin seipäät rinnakkain ja kaikki latvat sotkeutuvat
yhdeksi umpinaiseksi, päältä tasaiseksi ja suoraksi, leikatun
pensasaidan kaltaiseksi lehdistöksi, josta yksityisiä puita ei voida
huomata ollenkaan. Miellyttävinä, ystävällisinä silmän viihdykkeinä
on sellaisissa metsissä siellä täällä muutamia haapoja, etelässä
hopeahaapa, pohjoisessa tavallinen haapa, jotka molemmat pajumetsiä
elähyttävät ja tekevät vaihtelevammiksi.
Itse joen laaksossa, kuitenkin ainoastaan sellaisissa paikoissa,
joissa ei ole säännöllisiä tulvia, kasvaa, paitsi mainittuja
lehtipuita, myöskin koivu, joka jotenkin säännöllisesti on lehti- ja
havupuiden välittäjänä. Mutta ainoastaan etelässä kasvaa se
täyteen suuruuteensa ja rehevyyteensä, jota paitsi se yhtä hyvin kuin
pihkaisin havupuukin joutuu metsänpalojen uhriksi eikä siis sovellu
vaikuttamaan lehtimetsäin luonteesen eikä sitä muuttamaan. Oikeat,
enemmin tai vähemmin pelkät koivumetsät rajoittavat metsävyöhykettä
etelässä ja ulottuvat välistä kauas arolle, mutta nekin ovat
ainoastaan poikkeuksen tavoin tiheitä, umpinaisia, vanhoja metsiä,
niin että tunnetaan melkoisesti pettyneensä, kuin niihin astutaan.
Vasta havumetsät, joita kasvaa kaikissa jokien välipaikoissa, ovat
todella sellaiset, että voivat tyydyttää silmää. Niissä ovat,
ell'ei maa jo ole tundran kaltaista, kuuset ja männyt, Siperian
kuusi ja vaivaissedri, harvemmin lehtikuusi pääosina sekä haapoja
ja pajuja, siellä täällä ehkä myöskin pihlajia ja tuomia seassa,
ja koivuja usein yhtä paljo kuin varsinaisessa koivumetsässä.
Siperian kuusi ja vaivaissedri ovat kaikkein Länsi-Siperian
havumetsäin varsinaisina puina, molemmat tavallisesti myöskin yhtä
kauniit ja yhtä rehevät. Varsinkin on Siperian kuusi muhkea puu.
Tämä hopeakuusen likeinen sukulainen sekä kaikissa Itä-Venäjän ja
Länsi-Siperian metsissä sen sijainen vetää jo hyvinkin etäältä
puoleensa huomiota, koska se merkillisesti esiytyy kaikkein muiden
havupuiden joukosta. Hopeakuusesta ja tavallisesta kuusesta sen
erottaa muhkea, hoikanlainen, keilan muotoinen oksastonsa sekä
oksiensa runsas, pehmoinen, vaaleanvihreä havupuku. Melkein aina
ulottuu Siperian kuusi paljon ylemmäksi metsän kaikkia muita puita,
onpa se tavallisesti koko kolmanneksenkin oksastonsa pituutta niiden
latvoja ylempänä, tekee siten hyvin tehokkaasti metsän latvapiirteet
mutkikkaammiksi ja yksityisissä paikoissa ihan omituisen
luontoisiksi. Vaivaissedri, joka menestyy etenkin metsävyöhykkeen
eteläosassa, vaikka sitä välistä -tavataan hyvin etäälläkin
pohjoisessa, eroaa myöskin pyöreän, pehmoisen, tavallisesti tiheän
oksastonsa tähden hyvin edullisesti kuusista ja männyistä ja etäältä
katsoen tekee metsän paljon kauniimmaksi sekä viehättävämmäksi, kuin
se todella onkaan. Kuusi ja mänty kasvavat metsävyöhykkeen kaikissa
osissa, mutta eivät suinkaan viihdy kaikkialla yhtä hyvin eivätkä
pääse yhtä reheviksi kuin Keski-Europassa; pohjoispuolella muuttuvat
ne äkisti vanhoiksi vaivaisiksi. Lehtikuusikin, jonka oikeaksi
kodiksi Siperiaa saattaa katsoa, kasvaa ainoastaan metsävyöhykkeen
eteläosassa, varsinkin vuoristoissa yhtä huomattavan suureksi kuin
Europassa.