eläinmaailma. Sielläkin ensinnä huomataan linnut. Ainakin
kuusi ehkä kahdeksankin leivolajia asuu arolla, elähyttäen sen
autioimpiakin paikkoja. Lakkaamatta helkkyy täällä laulu; maasta
ja mataloista pensaista kaikuu sitä, korkealta ilmasta virtaelee
aamuin ja illoin runsaasti alas raikkaita säveliä. Tuntuu siltä,
kuin kuuluisi vain yksi laulu; sillä monisävelinen kalanderleivo
omistaa sekä meidän tavallisen kiurumme että Siperian leivosen
sävelet ja sulattaa ne omiinsa, ei halveksi edes tatarileivon eikä
lyhytvarpaisen leivon lyheitä säveliäkään, vaan yhdistää kaikkein
arolla elävien leivolajien laulun omaansa, hämmentämättä sentään
heidänkään lauluansa, vaikka hän kyllä voimakkaasti viserteleekin
sekä omia että lainattuja sävelmiänsä. Kuin jonakin kevätpäivänä
kotipellon pientarilla ihastellen kuuntelemme kiurujamme, kuin
näemme, miten laulaja toisensa perästä lakkaamatta vuorotellen
nousee kohti taivasta riemulaulullaan kuuluttamaan kevään tuloa,
me silloin tuskin voimme aavistaa, että aro tarjoaa sata kertaa
enemmän, kuin me kotivainioillamme saamme kuulla, ja niin kuitenkin
on. Sillä aro on leivojen oikea koti; pari samaa lajia asuu ihan
toisen vieressä, toinen laji taas toisen seassa, ja avaralla arolla
tuskin näyttää olevan tilaa kaikille. Mutta leivot eivät suinkaan
ole sellaisten paikkojen ainoat asujamet. Melkein yhtä monilukuiset
ovat myöskin niiden pahimmat viholliset, nuo heidän rakkahimpiansa,
heidän pikku poikasiansa ainiaan uhkaavat haukat, jotka ovat
aron varsinaisia lintuja. Mihin aron osaan hyvänsä saavutaan,
jonkun näistä petolinnuista, pohjoisarolla pienemmän, etelämpänä
vaalean suohaukan, saadaan ihan varmaan aina nähdä liikuskellen,
tavallisesti ihan läheltä maata liidellen lentelevän aluettansa
ristiin rastiin; useinpa nähdään neljä, kuusi, kahdeksan ja vielä
useampiakin yht'aikaa pyydystelevän pitkänlaisessa laaksossa. Vielä
monilukuisemmin kuin nämä, vaikka ei ihan yhtä laajalti, esiytyy
kaksi muuta olemukseltaan ja luonteeltaan melkein ihan toistensa
kaltaista, kauneudelta ja liikkeiden sulavuudelta toinen toisensa
kanssa kilpailevaa aron lasta: tornihaukka ja punajalka-haukka. Missä
hyvänsä on lepopaikkaa näille notkeille ja soreille linnuille, missä
sähkölanka on vedetty poikki aron, kallio tai kirgiisin hautakumpu
kohoaa tasangosta, siellä jotenkin varmaan tavataan niitä. Ollen
hyväluontoiset ja seuraa rakastavaiset sekä kadehtimattomat toinen
toisensa onnea, vaikka haluavatkin samaa saalista, ajeskelevat ne
ahkerasti kaikenlaisia hyönteisiä, ahnaasta heinäsirkasta aina
pienimpään elävään asti, istuvat sitte leväten ja ruokaa sulattaen,
vaan samalla huolellisesti joka taholle tähystellen paikoillaan,
nousevat uuden saaliin nähtyään nopeasti heti ilmaan, liitelevät
hetkisen keveästi ja sulavasti ja pysähtyvät sitte melkein
liikkumattomiksi ylhäältä tarkasti tähtäämään saaliisen. Sitte
ne syöksyvät kuin putoava kivi suoraan maata kohti, sieppaavat,
jos onnistuu, hyönteisen, musertavat ja syövät sen lennossa ja
kiiruhtavat jälleen ylös uudistamaan samaa temppua. Usein nähdään
heitä kymmenkunta molempia lajeja sekaisin pyydystämässä samassa
paikassa, ja niiden lakkaamatta vaihtelevat liikkeet eivät voi
koskaan olla puoleensa vetämättä ja kiinnittämättä vaeltajan
huomiota. Joka päivä saatetaan niitä tavata, tuntikausia katsella
niitä ja aina kuitenkin huomataan uutta suloa niiden leikitsevässä
käytöksessä; ne kuuluvat aron maisemakuvaan yhtä hyvin kuin
suolajärvi, kuin tulpaani tai lilja, kuin vaivaiskoivu-tiheikkö tai
tshi-ruoho, kuin valkoiset pilven hattarat taivaan kupukannella.
Mutta aroa kuvaava on myöskin punakottarainen, melkein yhtä
viehättävä ilmiö, rakkaan, koti- ja puutarha-ystävämme sijainen,
ahnasten heinäsirkkain innokas ja hyvällä menestyksellä toimiva
hävittäjä, laitumella käyskentelevien karjalaumojen uskollisin
ystävä, ihmisen suosittu auttaja, koska hän väsymättä suojelee maan
hedelmiä, aron asujanten silmissä ihan pyhä lintu; kuvaava myöskin
lentokana, joka kanan ja kyyhkysen välinen laji on hyvin levinnyt
arolle, iso trappi ja hänen suloiset sukulaisensa kaulus- ja pikku
trappi, viime mainittu ansaitseva siitäkin syystä meidän huomiotamme,
että se muutamia vuosia sitte siirtyi Europpaan ja täällä on nykyään
yhtä hyvin kuin arollakin maiseman kaunistuksena, kuin hän lentää
suhistaessaan näyttää koko kauneutensa. Ja muitakin kaunisvärisiä,
jopa oikein komeitakin lintuja voidaan ilmoittaa olevan aron
vakinaisina asujamina: suloinen mehiläissyöjä ja sininärhi, jotka
yhdessä haukkojen ja kyyhkysten kanssa asuvat jyrkissä rantatörmissä,
kutojasirkku ja punavarpunen, jotka oleskelevat tshi-ruohokossa
ja tiheiköissä, ja monta muuta. Eikä edes pääskysiäkään puutu
näistä seuduista, joissa ihmisasunnot ovat niin harvinaiset. Että
törmäpääskynen kaivaa pesänsä jyrkkiin järvenrantoihin, ei kuulune
kummalliselta; mutta tottapa ansainnee mainita, että räystäspääskynen
vielä tänäkin päivänä täällä muuttuu vapaana elävästä puolikesyksi
linnuksi, että se vielä tänäkin päivänä muuraa pesänsä kallioon ja
lähtee siitä, kuin hautakumpua jollekin kirgiisille luodaan, sekä
asettuu sitte asumaan sen päälle, että hän etsii vierasvaraisuutta
yksin jurtastakin ja saakin sitä, jos kirgiisi toivoo voivansa viipyä
niin kauan yhdessä paikassa, että munat ehtivät tulla haudotuiksi
jurtan kupukattoon kiinni muuratussa pesässä ja pojat vaurastua
lentoon kykeneviksi.
Niihin paikkoihin, joiden lintumaailman nyt olen luetellut, on
asettunut myöskin muita eläimiä. Paitsi vaivalloisia sääskiä,
kärpäsiä, paarmoja ja ampiaisia, tavataan yleensä vain joitakuita
hyönteislajeja, mutta ne ovat hyvin lukuisat ja kaikkiin sellaisten
seutujen osiin levinneet. Samaa on sanottava matelijoista, joita
me näkemissämme aron osissa tapasimme ainoastaan muutamia liskoja
ja monta käärmelajia, varsinkin kaksi myrkyllistä käärmettä,
tavallisen kyykäärmeen ja halyskäärmeen. Kumpiakaan näitä tosin
ei ole niin runsaasti kuin liskoja, mutta sentään tavattoman
paljo. Ratsastaessamme arolla tapahtui monta kertaa päivässä, että
joku meitä seuraavista kirgiiseistä kumartui, puukko kädessä,
alas hevosen seljästä terävällä iskulla leikkaamaan päätä
joltakin myrkkykäärmeeltä, ja kuin me pienessä vuorikaupungissa
Schlangenbergissä (Käärmevuorella), Altain pohjoisosassa, tahdoimme
ottaa selkoa, oliko se syystä saanut nimensä, toivat lähettimme parin
tunnin kuluttua niin runsaan käärmesaaliin, että siten saatu vastaus
meitä hyvin hämmästytti ja että me emme enää voineet epäillä nimen
synnyn historiaa, joka kertoo, että ennen kaupungin perustamista
koottiin ja poltettiin tuhansittain myrkkykäärmeitä. Konnat, sammakot
ja pikku nisäkkäät ovat paljon harvinaisemmat kuin matelevaiset; me
näimme ainoastaan yhden tulikonna-lajin sekä muutamia hiiriä, yhden
siiselin, kaksi maakontion kaltaista, sokeaa hiirilajia ja sievän
hyppyrotan, jota myöskin sanotaan hevos-hyppyrotaksi ja alakdaganiksi.
Siiseli ja hyppyrotta ovat mitä sievimmät eläimet.. Varsinkin siiseli
tuottaa elävyyttä ja jonkinmoista suloutta arolle, se kun erittäin
soveltuvissa paikoissa mielellään elää joukoissa ja silloin, kuten
sen sukulainen aromurmelikin, rakentelee oikeita kyläkuntia. Siellä
nähdään varsinkin iltasella sen pikku eläimen istuvan kolonsa suulla
taikka vaunujen tai ratsastajajoukon lähestyessä kiireesti rientävän
piiloonsa, äkisti vielä kerran nousevan uteliaasti katsahtamaan ja
hyvissä ajoin kadota livahtavan turvallisen kolonsa syvyyteen, mutta
muutaman silmänräpäyksen päästä taas tulevan näkyviin, arvattavasti
ottamaan selkoa, eikö uhkaava vaara ehkä ole jo ohitse. Hänen
käytöksessänsä näkyy alituista horjumista uteliaisuuden ja pelon
välillä. Pelkoon hänellä kyllä on hyvät syynsäkin; sillä vaikkapa
ihminen ei hätyytäkään häntä, niin ovat kuitenkin susi ja kettu,
keisari- ja kiljukotka lakkaamatta hänen kinterillänsä, ja voidaan
olla jotenkin varma, että hän oleskelee lukuisasti varsinkin
sellaisissa paikoissa, joissa keisarikotkan nähdään istuvan patsasten
päässä tien varrella tai puissa kylissä. Paljon harvemmin nähdään
hevos-hyppyrottaa, eittämättä aron sievintä nisäkästä, ei sen
tähden, että se olisi luvultaan vähempi, vaan koska se on yöeläin
ja sen tähden näyttäytyy vasta auringon laskun jälkeen. Siihen
aikaan ja, jos on kuutamo, myöhemminkin voidaan huomata, miten se
suloinen olento varovasti nousee kolostansa, oikoo jäseniään ja
sitte, pienet etujalat rintaa vasten painettuina, kuin puujaloilla
hypiskelee pitkillä, kengurua muistuttavilla takajaloillaan, tukien
hoikkaa, ihan pystyasentoista ruumistansa pitkällä, karvaisella
hännällään. Sinne tänne juoksee hyppyrotta pitkin maata, ei erittäin
nopeasti, ja pysähtyy aina vähän päästä hetkiseksi, koska hänen
täytyy tuon tuostakin haistella tai pitkillä viiksikarvoillaan
tunnustella, mistä löytyisi jotain kelvollista ruokaa. Tästä noukkii
hän siemeniä, tuosta kaivaa laukan; mutta sanotaanpa, että se ei
hyljeksi raatojakaan, että se ryöstelee linnun pesistä munia ja
poikasia, jopa pyytelee pienempiä jyrsijöitäkin, enkä minä uskalla
ruveta puhdistamaan häntä näistä syytöksistä. Vaikea onkin muuten
tutkia häntä perin pohjin, sillä hänen aistimensa ovat hyvin tarkat,
hänen henkiset lahjansa jotenkin vähäiset, ja pelko ja arkuus sen
tähden hänen näkyvimmät ominaisuutensa. Heti, kuin ihminen tulee
hänen mielestään arveluttavan lähelle, lähtee hän pakoon, ja turha
vaiva olisi ajaa häntä takaa; tuskin ratsumieskään saa häntä kiinni.
Pitkillä hypyillä, voimakkaasti ponnistaen vahvoja takajalkojansa ja
käyttäen pitkää, ihan suoraksi ojennettua häntää peräsimenä rientää
hän pois; hyppy hypyn perästä melkein ilman vähintäkään väliaikaa, ja
ennen, kuin oikein saadaan selvillekään, minne päin hän läksi, katoaa
hän yön pimeyteen.
Toisia eläinlajeja kuin alavalla arolla on aron vuoriseuduissa,
jos siellä loivien rinteiden sijasta tai niiden ohella on jyrkkiä
kallioseinämiä, louhikkojyrkkäyksiä, syviä, synkkiä rotkoja ja ihan
kasvittomia, teräviä huippuja. Kapeissa, vihreissä laaksoissa, joita
pitkin juoksee puronen, elää ja viihtyy kirjohanhi, tavattoman
korea, kaunis ja vilkas lintu, tuskin sorsaa suurempi, Keski-Aasian
tunturien hanhilaji; kallion koloissa kuhertelee eräs meidän
kesyn kyyhkysemme kantavanhempain ja kalliokyyhkysen likeinen
sukulainen; kalliolohkareilta, joilla kivitaskut, kalliovarpuset ja
talvihempposet juoksentelevat, kaikuu kivirastaan soinnukas laulu;
korkeampain huippujen ympärillä liitelevät vilkkaat alppinaakat ja
heitä ylempänä kiertelee päivällä vuorikotka ja yöllä äänettömästi
liitelee iso huuhkaja, molemmat tähystellen saaliikseen jotakuta
erittäin lukuisista vuorikanoista tai ehkä jotakuta varomatonta
murmelieläintä. Tarkemmin kuin mikään näistä ansaitsee kuitenkin
kirgiisein arkaari tutkia, yksi niistä villeistä jättiläislampaista,
joita Keski-Aasiassa on ja jollaisen eläimen minä sain ammutuksi
Arkat-vuorilla.
Mikäli kirgiisit kertoivat, joita minä tarkimmasti kyselin, elää
tämä muhkea eläin paitsi täällä myöskin muissa tavallisen korkeissa
vuoristoissa Länsi-Siperian aroilla. Ne oleksivat viisi, jopa
viisitoistakin joukossaan, oinaat ja emät erikseen aina kiima-aikaan
asti. Jokainen katras pysyy samoilla paikoilla niin kauan, kuin
sitä ei häiritä eikä hätyytetä; mutta jos niin tapahtuu, siirtyy se
toiselle vuorenseljänteelle, ei kuitenkaan koskaan erittäin kauas.
Illan suussa vaeltaa katras, johtaja etupäässä, ylös korkeimmille
vuoren huipuille levolle sellaisiin paikkoihin, joihin muiden
eläinten on vaikea tai ihan mahdoton päästä; auringon noustua
laskeutuvat vanhat ja nuoret alas laaksoihin syömään ja juomaan
erityisistä, valituista lähteistä; puolenpäivän aikaan asettuvat
he lepäämään ja märehtimään sellaisten kallioseinäin siimekseen,
jotka eivät heiltä sulje näköalaa; iltapäivällä kävelevät he toisen
kerran syömässä. Kesät talvet kuluu heidän elämänsä samalla tavalla.
He syövät kaikkia sellaisia kasveja, joita kesy lammas suosii,
ovat hätätilassa yhtä vähään tyytyväiset kuin sekin eivätkä siis
talvellakaan juuri joudu hätään eikä puutteesen, vaan keväällä tuota
pikaa niin mieltyvät herkuttelemiseen, että niille sitte syksyyn
asti kelpaa ainoastaan paraat ja maukkaimmat kasvit. Tavallisesti
juoksevat ne ripeää, tavattoman joutuisaa hölkkäjuoksua ja
peljästyttyäänkin ne ainoastaan silloin, kuin ratsumies ajaa niitä
takaa, juoksevat pitkäaskelista ravia, joka sitä varmemmin pelastaa
heidät vainoojalta, kuin he paetessaan aina pyrkivät kallioille.
Sellaisessa paossa ne niin tasangoilla kuin vuorillakin pysyvät
melkein aina rivissä, niin että toinen juoksee ihan toisensa takana,
ja asettuvat niin pian kuin mahdollista jälleen samaan järjestykseen,
jos niitä yht'äkkiä säikytetään hajalleen. Kivikoissa ja louhikoissa
liikkuvat ne kummastuttavan keveästi, notkeasti ja varmasti sekä
noustessaan että laskeutuessaan. Ilman vähintäkään ponnistusta ja
kiirehtimättä edes millään tavalla liikkeitänsä kiipeilevät ne ylös
alas melkein pystysuorista jyrkänteistä, hyppäävät leveäin rakojen
yli, rientävät ylhäältä alas syvyyteen, kuin olisivat lintuja ja
osaisivat lentää. Jos ne huomaavat, että heitä ajetaan takaa,
pysähtyvät ne tuon tuostakin, kiipeevät jollekin korkeammalle
kallionhuipulle, nähdäkseen paremmin joka taholle, ja jatkavat sitte
matkaansa niin levollisesti, kuin pilkkaisivat vainoojiansa. Voiman
ja kiipeämistaidon tieto tuottaa niille tosiaan ylpeän ja ylevän
ryhdin. He eivät hätäile koskaan, mutta joutuvatkin ainoastaan
silloin, kuin metsästäjä asettuu väijyksiin tai hiljaa hiipii heidän
lähellensä, sellaiseen tilaan, että heidän tarvitsee sitä katua.
Emät elävät aina, oinaat kiima-aikaan saakka rauhassa ja ystävyydessä
keskenään. Se aika alkaa lokakuun loppupuolelta ja kestää melkein
koko kuukauden. Sen ajan lähestyessä herää rohkeissa oinaissa
hurjin taistelun kiihko. Vanhimmat oinaat valitsevat kukin määrätyn
paikkansa ja karkoittavat niistä kaikki heikommat. Tasavoimaiset
taistelevat hengen edestä. Uhkaavasti astuvat he vastakkain, nousevat
takajaloilleen, syöksyvät yhteen ja paukuttelevat isoja sarviaan
niin, että vuoret kajahtelevat. Välistä sattuvat heidän sarvensa
tarttumaan niin toisiinsa, että eivät pääsekään irti, ja silloin
he surkeasti kuolevat; taikka toinen syöksee vastustajansa alas
syvyyteen ja pudonnut silloin musertuu kuoliaaksi.
Huhtikuun viimeisinä tai toukokuun ensimmäisinä päivinä synnyttää emä
yhden tai kaksi vuonaa. Nämä karitsat, kuten kiinni pyytämistämme
arkaareista voimme huomata, juoksentelevat jo muutaman tunnin
vanhoina emänsä kanssa ja seuraavat muutamain päivien päästä
häntä kaikkialle, mitä teitä hyvänsä emä kulkee, ja osoittavat
synnynnäistä notkeutta ja varmuutta kaikissa liikkeissään. Jos jokin
suurenlainen vaara on tulossa, kätkee emä heidät kivien väliin,
kääntääkseen vihollisen huomiota pois niistä, ja palaa takaisin
niiden luo heti, kuin on onnellisesti päässyt vaarasta. Maahan
laskeutunut karitsa pysyy ihan liikahtamatta, kuin olisi itsekin
vain kivi kivien joukossa, ja siten usein säilyy vihollisiltansa,
vaikka ei suinkaan aina, harvimmin vuorikotkalta, joka ilman mitään
iskee ja tappaa karitsan, jota ei emä ole suojelemassa. Niin
tapahtui Arkat-vuorilla meidän metsästellessämme. Kiinni otetut
arkaari-karitsat, joita saimme kirgiiseiltä, olivat mitä suloisimmat
olennot, ja koska ne ihan vitkastelematta imivät vieraita emiä,
näkyy siitä, että niitä pitäisi helposti voida kesyttää. Jos näitä
muhkeita eläimiä saataisiin kesytetyksi, tulisi siitä erittäin
arvokas lisä nykyisille kotieläimillemme. Mutta sitä ei ajattele
kirgiisi, hän vain mietiskelee, miten saisi silloin tällöin tapetuksi
jonkun villilampaan. Eipä sentään hänkään ole mikään innokas
arkaarin pyytäjä; sen tähden susi yhä pysyykin hänen vaarallisimpana
vihollisenaan, vaikka sekin ainoastaan talvella syvässä lumessa saa
jonkun lampaan tapetuksi.
Kuten vuoristoissa on myöskin aron kuivimmissa ja autioimmissa
seuduissa, jotka yksin keväälläkin näyttävät Afrikan aavikoilta tai
aavikkoaroilta, erityiset, ainoastaan siellä asuvaiset eläimensä.
Paitsi matalaista nippuruohoa ja täällä ihan pienoiseksi taimeksi
surkastunutta marunaa, puuttuu sellaisista seuduista melkein kaikki
muut kasvit, joita muuten on sekä ylävällä että alavalla arolla;
sitä vastoin on täällä yleisenä erityinen pensas, jota ei ole
muualla: kovasta ja hauraasta, kirveen pystymättömästä puustaan
nimensä saanut "jääräpensas". Se juurtuu niihin harvoihin erämaan
paikkoihin, joihin rankkasateet ovat koonneet laihan punasaven;
niissä se kasvaa välistä oikein laajoiksikin tiheiköiksi ja suojelee
ja varjostaa muitakin kasveja, niin että sellaiset paikat ovat
melkein kuin pikku kosteikot aavikoilla. Elävämpiä kuin autio aro
ympärillä eivät nämä kosteikot kuitenkaan ole, sillä paitsi erästä
lepinkäistä, kerttua ja uunilintua ei siellä näy mitään muita
lintuja, vielä vähemmin mitään nisäkästä. Sitä vastoin asuu juuri
sellaisissa autioissa seuduissa monta huomattavinta aroeläintä niiden
ohella, joita tavataan kaikkialla yli koko aron: lyhytvarpaisen
ja kalander-leivon ohella sysimusta tatarileivonen, vaikka se
näyttäneekin merkilliseltä jokaisesta, ken tietää, että kaikkein
maassa pesiväin lintujen höyhenpuku on tavallisesti maan näköinen, ja
sen tähden saatettaisiin luulla tämän leivon meluisemmin asuskelevan
mustan ruokamullan seuduilla; pikku kurmitsan ohella tavataan
arohyyppä, ison trapin ohella hoikka kaulustrappi, jota kirgiisit
sanovat passinkantaja-trapiksi; arokanan ohella hietakana, sama
lintu, joka tuonoin siirtyi suurissa joukoissa Europpaan; erittäin
lukuisasti esiytyvän siiselin ohella aro-anttilooppi ja kulaani, aron
arka villihevonen. Minä, välttääkseni liikaa laajuutta, koetan ihan
lyhyesti kuvaella viimemainittua.
Jos Darwinin päätelmät olisivat oikeat, saatamme ehkä kulaania
katsoa meidän pitkällisellä jalostuttamisella nykyiseen muotoonsa
saamamme hevosen kantaisäksi. Tämä oletus on ainakin paljon
tyydyttävämpi kuin epävarma ja ihan tukematon väite, että
jaloimman kotieläimemme kantaisä muka on sukupuuttoon kuollut. Ja
se näyttää minusta uskottavammaltakin kuin se ajatus, että vielä
tänäkin päivänä Dnieperin aroilla kuljeksiva tarpaani muka on
alkuperäinen villihevonen eikä kesystä villistynyt. Mitä varmemmin
ja eittämättömämmin nykyaikaiset tutkimukset selittävät meidän
koiraamme, jonka eri rotuja ei edes likimainkaan voida luetella,
jonkun vielä elävän susi- ja shakaali-lajin perilliseksi, sitä
varmemmaksi tulee myöskin tämä minun oletukseni. Onhan viimeinkin
löydetty meidän kotikissammekin kantaäiti, joka elää vielä tänäkin
päivänä Afrikassa; vuohemme kantaäiti elää Vähässä-Aasiassa ja
Kretassa; ja vaikka tähän asti emme olekaan voineet mitään varmaa
lausua lammastemme emmekä sarvikarjamme esivanhemmista, niin minä
toiselta puolen olen kolmelta eri taholta, eräältä kirgiisiltäkin,
joka vakuuttaa itse ajaneensa takaa erästä eläintä, saanut tietoja,
että Mongolian sisäaroilla vielä tänäkin päivänä elää villitilassa
eläin, jolla on kaikki kamelin ominaisuudet, ja ne tiedot ovat
niin yhtäläiset, että minä en saata epäillä niiden totuutta, vaan
enintään, kuten tarpaani-väittelyssä, esittää kysymyksen, onko tämä
kameli kirgiisein kotieläimen vielä vapaana elävä esi-isä vaiko vain
kesystä kamelista vapaaksi muuttunut ja villistynyt. Jos nyt yhä
enemmän nostetaan verhoa, joka kätki ja vielä kätkee totuuden meidän
silmiltämme, jos kotieläintemme esivanhempia toiset toistensa perästä
löydetään ja tavataan vielä elävien eläinten joukosta, miksi sitte
hevosen esivanhemmat, joiden elinehdot avara, ääretön aro kaikin
puolin täyttää, olisivat kuolleet niin kokonaan, että heistä ei
olisi vähintäkään merkkiä jäljellä? Vielä tänäkin päivänä vanhassa
maailmassa elävien villihevosten joukosta tulee meidän etsiä kesyn
hevosemme kantaisää, ja siinä joukossa millään ei ole suurempaa
oikeutta päästä siihen kunniaan kuin kulaanilla. Tosin tarpaani on
lähempänä meidän hevostamme kuin kulaani; mutta jos tosiaankin hyksot
veivät hevosen vanhoille egyptiläisille, joiden kivikirjoitelmissa
tätä kotieläintä ensinnä mainitaan, taikka jos egyptiläiset itse
jo ennen hyksojen aikaa eli siis ainakin puolikolmatta tuhatta
vuotta ennen meidän ajanlukumme alkua kesyttivät ja muuttivat sen
kotieläimeksi, niin onhan jotenkin varma, että he eivät lähteneet
etsimään Dnieperin ja Donin aroilta kantaeläimiä; sillä lähempänäkin,
Vähän-Aasian, Palestiinan ja Persian aavikoilla ja aroilla sekä
monin paikoin Arabian ja Indian alavissa seuduissa, oli heillä
vielä nykyään elävä, hyvän näköinen villihepo, kulaani. Tosin on
kulaani monin puolin toisenlainen kuin meidän hevosemme, mutta ei
eroa siitä enempää kuin susikoira, villakoira, New-Foundlannin koira
sudesta tai mistä hyvänsä jonkin maan alkukoirasta, ei enempää kuin
mäyräkoira, rottakoira, silkkikoira shakaalista, ei enempää kuin pony
Arabian hevosesta, kuin ranskalais-belgialainen percheron-hevonen
englantilaisesta kilpahevosesta. Meistä näyttävät kesyn hevosen
ja minun sen luultavimmaksi kantaisäksi olettamani villihevosen
erotukset hyvinkin tärkeiltä; mutta toiselta puolen hevonen ja
kulaani näyttävät katsovan toisiansa samasta verestä syntyneiksi
lapsiksi, sillä he etsivät mielellään toistensa seuraa.
Kuin me 3 päivänä kesäkuuta 1876 ratsastimme Saisan-järven ja
Altain välistä autiota, aavikon kaltaista aroa, jonka mukaan edellä
oleva lyhyt kuvaus on tehty, tapasimme yhtenä aamupäivänä koko
viisitoista kulaania, muun muassa kerran ainoastaan kaksi yhdessä,
jotka söivät kunnaan leveällä harjalla, ei varsin etäällä. Selvään
näkyivät molemmat sinitaivasta vasten ja mahtavana heräsi pyynti-into
sekä meissä että meitä seuraavissa kirgiiseissä. Toinen kulaani,
huomattuaan meidät, juoksi pois vuorille päin; toinen seisoi,
näytti joutuneen riitaan oman itsensä kanssa, nosti moneen kertaan
päätänsä ja tuli viimein juosten meille vastaan. Kaikki pyssyt
laitettiin kuntoon, kirgiisit ratsastivat hitaasti ja varovasti
avaraan puoliympyrään, aikoen oikeana hetkenä ajaa meihin päin tuota
nähtävästi typerää ja käsittämättömän huoletonta saalista. Yhä
enemmän, tosin väliin pysähdellen, mutta peräytymättä vähääkään,
lähestyi villihepo, ja me katsoimme sitä jo varmaksi saaliiksemme.
Silloin levisi hymy lähinnä minua ratsastavan kirgiisin kasvoille,
hän oli käsittänyt eläimen meille niin oudon käytöksen syyn, jopa
tuntenut itse eläimenkin. Kirgiisihevonen se oli, joka juoksi meille
vastaan, karvaltaan kulaaniin vivahtava papurikko, joka oli karannut
isäntänsä laumasta, ehkäpä eksynyt, tavannut villihevosia ja paremman
seuran puutteessa pysynyt niiden luona, mutta nyt tuntenut lähestyvät
hevoset vertaisiksensa ja sen tähden jättänyt väliaikaiset ystävänsä
oman onnensa nojaan. Päästyään ihan lähelle kirgiisejämme pysähtyi
hän vielä kerran ikään kuin uudestaan punnitsemaan, ruvetako taas
taivuttamaan äsken oiennutta selkäänsä raskaan satulan alle, mutta
kuin ensi askel oli astuttu velvollisuuksiin palaamisen tiellä,
tapahtui muu kaikki itsestään; ajattelemattakaan enää pakoa antoi
hän panna päitset päähänsä ja juoksi parin minuutin kuluttua yhtä
tyynesti kirgiisiläisen ratsumiehen sivulla, kuin ei olisikaan
koskaan oppinut tuntemaan esi-isäinsä vapaata elämää. Siten saimme
omasta kokemuksesta vahvistuksen sille jo ennenkin huomatulle tosi
asialle, että hevonen ja kulaani välistä etsivät toistensa seuraa.
Kulaani on tosiaan muhkea, kaikin puolin viehättävä olento, täynnä
voimaa, itsetuntoa ja kopeutta. Uteliaasti katselee hän lähestyvää
ratsumiestä, ravaa sitte tyynesti ja hitaasti pois, ikään kuin
pilkaten takaa-ajajaa, ja leikitellen piiskaa hännällään kylkiänsä.
Jos ratsastaja kiihottaa ratsunsa täyteen juoksuun, alkaa kulaani
keveästi ja luistavasti nelistää, ja silloin se tuulen nopeudella
lipuu pitkin aroa ja kohta katoaa näkyvistä. Mutta kiireimmässäkin
juoksussaan pysäyttää hän välistä askeleensa, seisahtuu hetkiseksi,
kääntyy ahdistajaan päin, sitte jälleen pois, potkasee vallattomasti
molemmilla takajaloillaan ilmaa ja laukkaa edelleen yhtä keveästi
kuin ennenkin. Pakeneva kulaanilauma asettuu aina riviin, ja
näyttääpä varsin muhkealta, kuin se, ikään kuin johtajan käskystä,
äkisti pysähtyy, kääntyy ja taas rientää pois.