munista joidenkuiden päivien kuluttua syntyvät toukat elävät aina
muutokseensa asti vedessä. Siitäpä selviää, että tundra enemmän
kuin mikään muu seutu edistää niiden kehittymistä ja lisäytymistä
äärettömiin asti. Heti, kuin jälleen nouseva aurinko sulattaa lumen
ja jään sekä ylimmän maanpinnan, alkaa talvella tosin kahlehdittuna,
mutta ei kuolleena ollut sääskielämä liikkua. Munista, jotka ovat
häviämättä olleet kätkettyinä jäätyneessä mudassa, mataa esiin
toukkia, ne muuttuvat joidenkuiden päivien kuluttua koteloiksi
ja kotelot siivekkäiksi hyönteisiksi, ja sitte hyvin lyhyiden
väliaikain kuluessa kasvaa uusi polvi toisensa perästä. Jo ennen
kesä-päivänseisausta alkaa näiden hirvittäväin eläinten leikkiaika ja
sitä kestää aina elokuun keskipalkoille asti.
Koko tämän ajan on niitä kaikkialla, ylämaassa ja alamaassa, vuorilla
tai kunnailla ja laaksoissa, vaivaiskoivu- tai villapaju-tiheiköissä
ja jokien ja järvien rannoilla. Joka ruohon korsi, joka sammalmätäs,
jokainen pieninkin oksa, joka lehti lähettää niitä jokaisena päivän
hetkenä maailmaan satoja ja tuhansia. Päiväntasaajan seuduissa,
Etelä-Amerikan, Keski-Afrikan, Indian, Sunda-saarien ikimetsissä
ja soilla kaikkia matkustavaisia hirveästi ahdistavat sääsket eli
moskitos eivät ole pahemmat näitä sääskiä; ne kuitenkin lentelevät
ainoastaan yöllä, vaan tundran sääsket lentelevät koko kymmenen
viikkoa, ja kuusi viikkoa melkein ihan herkeämättä. Nämä sääskiparvet
ovat kuin sakea, musta savu, niitä on ilma niin täynnä, että
tuskin uskaltaa hengittää, niitä on ihan mahdoton saada mitenkään
karkoitetuksi, ne tekevät uskaliaimmankin ja kykenevimmän miehen
tahdottomaksi raukaksi, hänen vihansa peloksi, niitä tarkoittavan
kirouksen voihkavaksi valitukseksi. Heti, kuin saavutaan tundralle,
kaikuu vastaan niiden surina, joka on milloin kiehuvan teekeittiön
porinan, milloin tärisevän metallikangen helinän kaltainen, ja
muutamassa silmänräpäyksessä on niitä ympärillä tuhansia. Niistä
syntyy sädeseppele pään ja hartioiden, ruumiin ja raajojen ympärille,
se kulkee mukana, liikuttakoon kuinka nopeasti hyvänsä, eikä sitä
voida mitenkään eksyttää. Jos vaeltaja pysähtyy, tihenee se, jos
hän astuu edelleen, venyy se pitemmäksi, ja jos hän juoksee,
minkä jaksaa, muodostuu se jäljelle pitkäksi laahukseksi, vaan ei
kuitenkaan jää pois. Jos on vieno vastatuuli, lentää sääskiparvi sitä
nopeammin; jos tuuli kiihtyy, niin jok'ainoa sääski ponnistaa kaikki
voimansa, että veriuhri ei mitenkään pääsisi pakoon, ja silloin ne
istahtavat, mihin vain pääsevät. Ennen kuin aavistetaankaan, ollaan
kiireestä kantapäähän täynnä sääskiä. Tiheissä joukoissa, värjäten
harmaat vaatteet mustiksi ja mustat omituisen pilkullisiksi, istuvat
ne siinä ja kuljeksivat hitaasti edes takaisin, etsien paljasta
paikkaa, imeäkseen verta. Kasvoihin, kaulaan ja niskaan, paljaihin
käsiin ja jalkoihin, jos niiden verhona on vain sukat, kokoutuvat
ne äänettömästi, ihan huomaamatta, ja heti ne hitaasti painavat
pistimensä ihoon ja laskevat polttavan myrkkypisaran haavaan.
Kiukkuisesti saattaa ahdistettu musertaa verenimijän, mutta sillä
aikaa, kuin rankaseva käsi sitä tekee, istahtaa jo kolme, neljä,
kymmenen muuta sääskeä samalle kädelle, kasvoihin, niskaan, jalkoihin
tekemään samalla tavalla kuin nuo muserretut. Sillä, kuin verta
kerran on vuotanut, kuin samassa paikassa jo monta sääskeä on saanut
surmansa, kokoutuvat kaikki muut mieluisimmin juuri siihen paikkaan,
vaikka siihen vähitellen tulisi tuhansiakin ruumiita. Erittäin
suosittuja imupaikkoja ovat ohaukset, otsa juuri hatun laidan alla,
niska ja käsiranteet eli yleensä sellaiset paikat, joissa ne voivat
luulla saavansa olla niin rauhassa kuin mahdollista.
Jos on niin paljo mielenmalttia, että saatetaan tarkastella niitä
verityössänsä eli siis ei karkoiteta eikä häiritä niitä, niin
huomataan, että ei voida tuntea, milloin ne iholle istahtavat, eikä,
milloin ne liikkuvat. Heti päästyään iholle alkavat ne työnsä.
Hyvin rauhallisesti astuskelevat ne ja huolellisesti tarkastelevat
ihoa kärsällänsä; yht'äkkiä ne pysähtyvät ja ihmetyttävän helposti
lävistävät ihon. Imiessään ne hyvillänsä nostavat milloin toista,
milloin toista takajalkaansa ja liikuttelevat sitä edes takaisin sitä
voimakkaammin, mikäli heidän läpinäkyvät ruumiinsa täyttyvät verellä.
Saatuaan kerran maistaa verta eivät ne huoli mistään, eivätpä
näytä edes tuntevan sitäkään, jos niitä häiritään tai vaivataan.
Jos pienillä pihdeillä vedetään kärsä pois haavasta, seisovat ne
hetkisen hämillään haparoiden, mutta pistävät sen sitte jälleen
entiseen tai uuteen paikkaan; jos sukkelasti leikataan terävillä
saksilla kärsä poikki, istuvat ne aina silloinkin paikoillaan
ikään kuin mietiskellen, koettelevat sitte etujaloillaan kärsän
tynkää ja tarvitsevat melkoisen ajan päästäkseen selville, että
kärsä tosiaankin on poissa; jos äkisti leikataan takajalka, niin
imevät ne yhä edelleen, kuin ei olisi mitään tapahtunut, vieläpä
heiluttelevatkin jalan tynkää; jos leikataan verta täyteen imetystä
takaosasta pois puoli, niin tekevät ne kuten Münchhausenin hepo
kaivolla, vaan viimein sentään vetävät kärsänsä ylös haavasta,
lentävät epävakaisesti pois ja kuolevat muutaman minuutin kuluessa.
Huolellinen tarkastaminen sääskien toimitapaa saattaa selville,
että heitä uhria etsiessään vähemmin ohjaa näköaistin kuin haju
tai ehkä erityinen aistin, jossa on sekä haju että tunto. Selvään
voidaan huomata, että he ihmisen lähestyessä jo viiden metrinkin
päässä lähtevät lepopaikastaan ja ihan harhailematta lentävät suoraa
päätä uhrinsa kimppuun. Jos astutaan paljasta hietasärkkää, jossa
niitä tavallisesti ei ole, niin nähdään, miten ne kokoutuvat uhrinsa
ympärille. Niitä lentelee puoleksi tuulen kantamina, puoleksi
omilla voimillaan sinne tänne ilman mitään tarkoitusta aina sentään
joitakuita semmoisessakin muuten sääskistä vapaassa paikassa, ja
joku niistä joutuu lähelle katselijaa. Silloin heti lakkaa niiden
näennäinen toimettomuus. Heti ne muuttavat lentonsa suunnan ja
surisevat ihan kohti onnellisesti löydettyä uhria. Toinen seuraa
toista ja ennen viiden minuutin loppua on taas sääskikehys marttiiran
ympärillä. Vaikeampi on niiden löytää tietä eri ilmakerroksissa. Kuin
minua tutkimuksia tehdessäni korkeanlaisella kunnaalla pitkän aikaa
tuhannet sääsket ahdistivat ja kiduttivat, houkuttelin minä koko
parven vähitellen kunnaan jyrkälle äyräälle, annoin sen siellä tihetä
pikku pilveksi ja juoksin äkisti alas. Suureksi mielihyväkseni näin
enimmän osan kiusaajistani hävinneen. Mutta ylhäällä mäen partaalla
lentelivät ne ikään kuin hämillänsä sen paikan kohdalla, josta olin
juossut alas, ja pitkän aikaa olivat ne siinä sakeana pilvenä.
Muutamia satoja oli kuitenkin seurannut minua alaskin.
Vaikka luonnontutkija tietääkin, että ainoastaan naarakset imevät
verta, että se heidän toimensa epäilemättä on jollakin tavalla
sikiämiseen kuuluva ja luultavasti vaikuttaa hedelmöitettyjen munien
kypsymisen, niin noiden kiusanhenkien tuottama tuska voittaa sentään
viimein hänetkin, vaikkapa hän olisi aristelemattomin viisas auringon
alla. Ei se ole kipu, jota pistot tuottavat ja vielä enemmin niistä
syntyvät, paisumat, vaan ainainen kiusa ja lakkaamaton vastus, joka
on pahin. Ehkäpä valittamatta voidaan kärsiä tuota pistojen kipua ja
vielä helpommin ajan pitkään, kuin iho vähitellen tulee jonkin verran
tunnottomaksi lakkaamattomasta myrkyn vuodattamisesta; sen tähden
saatetaankin jokin aika olla välinpitämätön noista hirviöistä; mutta
viimein täytyy kuitenkin tunnustaa olevansa voitettu, perin voitettu
taistelussa tätä tundran vitsausta vastaan. Sen lukemattomat, joka
hetki valmiit sotajoukot saavat vähitellen kaiken vastarinnan
raukenemaan. Ne lakkaamatta kiusaavat, häiritsevät jokaista tekoa ja
joka nautintoa, jopa ajattelemistakin niin, että viimein väsytään
sekä ruumiillisesti että myöskin henkisesti. Jalka lyhyen matkan
astuttuaan ei tahdo enää totella, sielu ei enää ottaa vastaan
havaintoja; tundra tulee helvetiksi ja sen tuskat sanomattomaksi
vaivaksi. Ei talvi myrskyineen, ei jää eikä pakkanen, ei köyhyys, ei
autius, vaan sääski on tundran kirous.
Leikkiaikanaan lentävät sääsket melkein lakkaamatta, auringon
paisteessa ja tyynellä ilmalla hyvin iloissaan, vienossa tuulessa
vielä jotenkin tyytyväisinä, vähäisessä lämmössä vielä jotenkin
vilkkaasti, sateen edellä kaikkein vilkkaimmasti, viileällä ilmalla
ainoastaan vähän ja kylmällä ilmalla ei ollenkaan. Kova tuuli ajaa ne
myöskin takaisin tiheikköjen ja sammalien suojaan; mutta heti, kuin
jälleen tyyntyy, ovat ne taas vilkkaimmassa toimessa, ja tuulellakin,
jopa raivoavan myrskynkin aikana, kaikissa siimespaikoissa aina
valmiit ryntäämään kimppuun. Hallayö tosin saa aikaan huomattavan
pysäyksen, mutta ei kuitenkaan niitä kokonaan karkoita; kylmät ja
kosteat päivät vähentelevät niiden joukkoja, mutta lämpöisinä päivinä
tulee koteloista uusia sijaan. Vasta syyssumut saattavat ne levolle
siksi vuodeksi.
Niin hitaasti, kuin kevät tulee tundralle, niin nopeasti tulee syksy.
Yksi ainoa kylmä yö lopettaa tavallisesti jo elokuussa, viimeistään
syyskuussa sen kesäelämän. Marjat, jotka vielä keskellä elokuuta
ovat niin raakoja, että tuskin voi toivoa niiden ehtivänkään kypsyä,
ovat kuukauden lopussa niin mehukkaat ja makeat kuin mahdollista;
muutamat kolakat ja kosteat yöt, jotka jo verhoavat vuoria keveällä
lumivaipalla, kypsyttävät niitä enemmän kuin aurinko, joka nyt piilee
päivän toisensa perästä pilvissä. Vaivaiskoivujen lehdet kalpenevat
ja muuttuvat päältä päin loistavan punaisiksi, alta keltaisiksi;
kaikissa muissa pensaissa ja pikku kasveissa tapahtuu sama muutos,
ja tundran synkkä tummanruskean-vihreä väri muuttuu niin kirkkaaksi
punaisenruskeaksi, että ei edes keltaisenvihreä peuranjäkäläkään
enää herätä siinä erityistä huomiota. Etelää kohti tai pois merelle
lentävät tundran siivekkäät kesävieraat, myötävirtaan uivat pois sen
kalat. Vuorilta tulee peura vähitellen alemmaksi, jäljissä susi; ylös
vuorille lentää nyt tuhansien suuruisiin parviin kokoutunut metsäkana
oleskelemaan siellä, kunnes talvi taas ajaa hänet alas alavalle
tundralle.
Vielä muutamia päiviä, niin talvi, pelottava meille kuten tundran
muuttolinnuillekin, mutta toivottu sen ihmisasujamille, saapuu tähän
kolkkoon maahan vallitsemaan kauan, paljon kauemmin kuin kevät,
kesä ja syksy yhteensä. Päivä- ja viikkokausia yhtä mittaa sataa
lunta milloin hiljakseen teräväkulmaisina kiteinä, milloin myrskyn
piestessä suurina höytyvinä. Vuoret ja laaksot, joet ja järvet
verhoutuvat vähitellen tähän kaikki peittävään talvipukuun. Vielä
välkkyy silloin tällöin puolenpäivän aikaan lyhykäinen auringonsäde
lumipinnalla; mutta kohtapa kirkkaallakin ilmalla ainoastaan kalpea
kajastus etelässä ilmoittaa päivän olevan jo puolessa. Pitkä talviyö
on alkanut. Kuukauden toisensa perästä kimeltelee ainoastaan tähtien
heikko kajastus lumivaipalla, ja ainoastaan kuu heijastusvalollaan
ilmoittaa, että maapallomme elvyttävä valon ja lämmönlähde on sentään
vielä olemassa. Mutta kuin aurinko on kokonaan poistunut tundralta,
nousee sille toinen loistava ja säteilevä valo: ylhäällä pohjoisessa
liekitsee ja palaa "soweidud", jumalaistuli, revontulet.
Aasian aro ja sen eläimet.
Tosin yksitoikkoinen, vaan erittäin omituinen on se ääretön ala, joka
leviää yli koko Keski-Aasian ja jatkuu Europaan: aro. Pintapuolisesta
katselijasta saattaa näyttää helpolta kuvaella sitä, mutta vaikeaksi
punnitsee sen tehtävän jokainen, ken on tottunut katsomaan vähän
syvemmälle. Sillä niin perin yksitoikkoinen, niin ihan ilman
vaihtelua ei aro kuitenkaan ole. Erilainen on se kukoistuksensa
ja lakastuksensa aikoina, erilainen kesällä ja talvella; varsin
erilainen on se samanakin vuodenaikana ylängöillä ja alangoilla,
niissä paikoin, joissa vuoria kohoaa siitä, ja niissä, joissa purot,
järvet, joet ja lammikot kuvastavat laaksomaisemia. Yksitoikkoisesti
vaikuttaa aro ainoastaan sen tähden, että sama kuva näkyy kyllä
tuhannestikin, että se, joka, ainoastaan kerran nähtynä, viehättäisi
ja tyydyttäisi silmää, täällä on ihan joka päivä ja joka hetki
nähtävänä.
Venäläinen ymmärtää "aro"-sanalla kaikkia keskimmäisten
leveysasteiden välisiä, metsättömiä, vaan kuitenkin jonkun verran
kasvullisia seutuja, sekä ihan sileitä tai aaltomaisia tasankoja että
kunnahista tai vuorista aluetta, joko siinä sitte on hedelmällistä,
mustaa ruokamultaa, niin että maanviljelys siellä täällä kannattaa,
taikka maa on niin laihaa, että ainoastaan kuljeksivat paimenet
voivat käyttää hyväkseen siellä ilman ihmisen työtä kasvavaa ruohoa.
Tämä käsitys saattaa ollakin oikea, sillä molemman laatuisissa
paikoissa on samoja kasveja, molemmissa elää samat eläimet, ja
vuodenaikojen vaihtelu tapahtuu molemmissa melkein samalla tavalla.
Metsättömäksi maaksi täytyy aroa sanoa, mutta ihan ilman puita se
ei kuitenkaan ole. Sillä leveän- ja syvänlaisissa jokien laaksoissa
kasvaa sekä korkeita pensaita että puita. Erittäin suotuisissa
oloissa kasvavat muutamat pajulajit sekä valko- ja hopeahaapa
korkeiksi puiksi, jotka tiheinä lehtikujina reunustavat jokien
rantoja, taikka menestyy koivukin ja kasvaa ryhmiksi ja metsiköiksi,
taikka juurtuvat myöskin kuuset ja männyt hietasärkille metsiköiksi,
joita tosin ei käy verrata varsinaisiin metsiin, vaan joissa
kuitenkin on puita yhtä tiheässä kuin vesien rannoillakin. Sellaiset
paikat ovat kuitenkin poikkeuksina, ne ovat tavallansa vierasta
maailmaa arolla; niitä voitaisiin verrata aavikkojen kosteikkoihin.
Toisin paikoin on aro ylinäkymättömän avara, ainoastaan sieltä täältä
vähän aaltomainen tasanko, toisin paikoin moninaisesti vaihteleva
maisema ja vielä toisissa paikoissa on korkeita vuoria. Yleensä
rajoittavat hyvin erikorkuiset kunnasseljänteet näköalaa joka taholta
ja tavallisesti kunnaat myöskin ympäröivät jokaista laaksoa, niin
että vesi niissä näyttää olevan pulassa löytäessään tietä pois,
jos se sitä ollenkaan löytääkään. Monesti hyvinkin monihaaraisten
kunnasseljänteiden pisimmistä poikkilaaksoista juoksee pieni puro
suuren umpilaakson syvintä paikkaa kohti ja päättyy järveen, jonka
suolainen rantaäyräs silloin pitkän matkan päästä kimeltelee ja
välkkyy, kuin olisi talvilumi siellä yhä paikoillaan. Matkan päästä
näyttävät kunnaat korkeilta vuorilta; sillä näillä suunnattomilla
aloilla kadottaa silmä oikean mittansa, joka olisi välttämätön
oikein arvaamiseen, ja tottunuttakin silmää nämä kunnaat pettävät,
kuin kallio niiden sisältä tulee ylhäällä näkyviin kaikenmoisina
huippuina ja keiloina, harjoina ja kärkinä niiden seljällä. On
sentään, puhumattakaan Kiinan rajan läheisistä korkeista tuntureista,
jo kirgiisein arollakin oikeita vuoria, jotka eivät lähelläkään
vähennä suurenmoista vaikutusta, jota niiden terävät ja säännöttömät
huiput ja rinteet ovat matkan päästä tehneet. Mitä korkeammat ja
monihaaraisemmat vuoret ovat, sitä runsaampia vesisuonia lähettävät
ne alas laaksoihin ja sitä suuremmat ovat siis myöskin järvet
syvimmissä laaksoissa, joihin joki ulottuu, kykenemättä sentään niitä
täyttämään ja raivaamaan edelleen tietä piirittävien mäkien läpi,
sitä avarammat suola-arot ainiaan suolaisten järvien ympärillä,
joista ei ole mitään veden poispääsöä. Tästä huolimatta on aron
yleinen luonne aina saman kaltainen, vaihdelkootpa yksityiset
maisemakuvat kuinka moninaisesti hyvänsä.
Ei puhuttaisi totta, jos sanottaisiin, että arolla ei ole mitään
viehättäviä eikä suurenmoisia seutuja. Pohjois-Saksan nummet ovat
ikävämmät ja yksitoikkoisemmat kuin aro. Jo vähän aaltomaisella
tasangollakin kiintyy silmä mielellään järviin, joita on kaikissa
syvimmissä paikoissa; kunnahisessa maisemassa tai korkeampain vuorten
seuduilla ovat vesistöt aina maiseman suurena kaunistuksena. Jospa
ei aina, niin tavallisimmasti kumminkin järvien ympärillä ei ole
puita eikä edes pensaitakaan levittämässä viehättävää vihreyttä;
usein ovat järvet ihan paljainakin ja alastomina silmäin edessä; vaan
kaunistavat ne sentään silloinkin aroa. Sillä taivaan kuvastumisesta
siniseltä välkkyvä vedenpinta tervehtii niin ystävällisesti ja veden
elvyttävä voima tulee ilmi täälläkin. Ja kuin järven toista rantaa
kokonaan rajoittaa vuoristo, kuin ehkä, kuten Alakulin tykönä,
korkeat vuoret ovat maisemakuvan kehyksenä ja ympäröivä aro on niin
jyrkkänä ja ihantavana vastakohtana kimeltelevälle vedenpinnalle,
tummille vuorenrinteille ja lumipukuisille vuorten huipulle, kuin
sinertävä, ikään kuin harsoinen etäisyyden väritys leviää yli
tasankojen ja vuorien ja ilmoittaa kauneutta olevan sielläkin, jossa
sitä ei luulisi olevan, silloin tunnustetaan ilolla ja mielellään,
että arollakin on tavallansa viehättäviä maisemakuvia.
Mutta jos vaelletaan pitkin peninkulmain pituisia laaksoja taikka
tasankoja, niin sileitä, että vasta etäällä näköpiirin rajalla
näkyy vähäisiä aaltoviivoja; jos on alinomaa edessä sama, vähääkään
muuttumaton taulu, sama näköala pohjoista ja etelää, länttä ja
itää kohti; jos keskellä tuota äärettömältä tuntuvaa lakeutta
yksinäisyyden ja kaihon tunne rupee vaivaamaan; niin ei maisema
ole silloinkaan ihan ilman kaikkea suloutta, koska kasvimaailma
on verraten rikas, kirjava ja vaihtelevainen. Ainoastaan niissä
paikoissa, joissa järven ympäriltä leviää suola-aro, näyttää
maisema lohduttoman köyhältä ja autiolta. Siinä ei ole juuri mitään
aron kasveja, ainoastaan pienikasvuinen, näivettynyt suolayrtti,
jotenkin saman kaltainen kuin pieneksi jäänyt kanerva, kasvaa siellä
täällä pienissä mättäissä. Niiden välillä on paksumpi tai ohuempi
suolakerros, ja kuopat, jotka kerran ovat täyttyneet, näyttävät
jäätyneiltä vesilätäköiltä. Suola verhoaa koko maata ja pitää allansa
olevaa mutaa aina kosteana ja on niin lujasti kiinni maassa, että
se ainoastaan vaivalla saadaan siitä eroamaan. Sen tähden tarttuu
astujan samoin kuin hevosenkin jalkaan joka askeleella suuret
möhkäleet suolaa ja mutaa, vaunut uppoavat syvälle tuohon sitkeään
seokseen, ja pyörät narisevat välistä suolassa niin kuin kovalla
pakkasella lumessa. Sellaiset paikat tosin tuntuvat sanomattoman
tyhjiltä ja surettavilta, mutta kaikki muut eivät suinkaan ole
sellaiset.
Kasvikunta arolla on paljon rikkaampi lajeista, kuin tavallisesti
oletetaan, paljon rikkaampi, kuin minä voin sanoakaan, koska en ole
asiantuntija. Ruokamullan seuduissa tshi- ja thyrsa-ruoho yhdessä
angervopensaan kanssa karkoittavat paikka paikoin melkein kaikki
muut kasvit; mutta niiden välistä ja samoin laihasta maasta kasvaa
kaikenlaisia kukkia. Kaikkialla, missä maa alenee laaksoksi, muuttuu
kasvisto vähitellen suoseudun omaiseksi, ja sara ja ruoko, jotka
täällä pääsevät valtaan, jättävät täällä, kuten mainitut ruohot
äskeisissä paikoissa, vielä kylliksi tilaa monen moisille kukille
kehittyäkseen. Mutta kukoistusaika on lyhyt arolla, lakastuksen ja
kuoleman aika pitkä.
Ehkä ei ole liikaa sanoa, että neljän vuodenajan erotus ei voi
tulla missään jyrkemmin näkyviin kuin arolla, jossa kukkain kirjava
komeus ja aavikon kaltainen tyhjyys, syksyn sulous ja talven
autius vaihtelevat, jossa hävitysvoima esiytyy yhtä mahtavana kuin
kasvatusvoimakin, auringon hehku vaikuttaa yhtä tuhoavasti kuin
pakkanen jossa kuumuuden tappama ja rajumyrskyjen pois lakasema elämä
kuitenkin herää jälleen, ikään kuin riemuiten herää kevätauringon
ensi säteiden välähtäessä, jossa ei edes kuluttava tulikaan voi
kokonaan hävittää, mitä auringon hehkulta ja myrskyiltä on jäänyt
jäljelle. Voimakkaampi saattaa kevät olla päiväntasaajan seuduissa,
vaan ei missään ihanampi kuin arolla, jossa kevät yksinään jaksaa
kestää kesän, syksyn ja talven hävitykset.
Vielä on aro vihreä, kuin kesä tulee sinne; mutta sen täysi komeus
on jo kadonnut. Jotkut kasvit vain pääsevät nyt vasta täysin
kehittyneiksi; nekin lakastuvat ensimmäisinä hehkuvan kuumina
päivinä ja kirjava kevätpuku muuttuu harmaaksi ja keltaiseksi.
Vielä kestää mehukas, vihreä thyrsa-ruoho kuivuutta; mutta sen
pitkät, tiheäkarvaiset akanat ovat jo täys'kasvuiset, heiluvat
heikoimmistakin tuulen henkäyksistä ja verhoavat ikään kuin
hopeaharsolla allansa olevaa vihreyttä. Muutamien päivien perästä
ovat ruoho ja röyhyt yhtä kuivat kuin jo ennen kellastunut
tshi-ruoho, joka keväällä näyttää maasta, nousevalta, mutta nyt
viikatetta odottavalta viljalta. Raparperin leveät lehdet makaavat
rypistyneinä maassa; angervo on jo lakastunut, hernepensas lehdetön;
kuusama ja vaivaismanteli seisovat ihan kuivaneina; ohdakkeet
ovat siemenpuvussaan; ainoastaan marunalajit eivät vielä, ole
muuttaneet harmaanvihreitä lehtiänsä. Puhtaana ja loistavana
paahtaa aurinko janoavaa maata; sillä ainoastaan harvoin tihenevät
ja sakenevat taivaan kantta ihanasti koristavat pilvenhattarat,
ja vaikkapa ne joskus satavatkin, riittää se sade tuskin estämään
tomua pölyämästä pienimmästäkin tuulen puhalluksesta. Eläimet
ovat vielä kesäpaikoillaan; mutta lintujen laulu on jo vaiennut.
Ainoastaan matelevaiset, lukemattomat liskot ja käärmeet, varsinkin
kyykäärmeet riemuitsevat hyvinvoinnista, ja heinäsirkat parveilevat
suunnattomissa joukoissa, pitkin aroa, ylös lentäessään oikeina
pilvinä pimittäen ilmaa.
Jo ennen kesän loppua pukeutuu aro syyspukuunsa, jossa on, monta
keltaisenharmaan vivahdusta, vaan joka sittekin on yksitoikkoinen
ja suloton. Kaikki hauraanlaiset kasvit makaavat ensi myrskyn
katkomina maassa ja toinen myrskyn puhallus kuljettaa niitä hurjassa
tanssissa pitkin aroa. Ne oksistaan kietoutuvat ja vanuvat suuriksi
keriksi, jotka vierivät ja hyppivät myrskytuulessa kuin kummitukset
pitkin maata ryöppyävissä tomupilvissä. Mutta ylhäällä, ylemmissä
ilmakerroksissa lentävät mustat vesi- tai lumipilvet kilpaa
niiden kanssa. Maalla elävät muuttolinnut ovat jo ammoin paenneet
eteläisempiin seutuihin, vesilinnut keräytyneinä suuriksi joukoiksi
joka järvelle varustautuvat lähtemään; ne nisäkkäät, jotka vaihtavat
olinpaikkaa, kuljeksivat suuremmissa tai pienemmissä joukoissa
paikasta toiseen, jossa luulevat olevan ruokaa; ne, jotka makaavat
talvisaikoina, sulkevat luoliensa suut; matelevaiset ja hyönteiset
vetäytyvät piiloihinsa.