poispääsöä, ja jos siinä vesi juoksee, kuinka hitaasti hyvänsä,
muuttuu sellainen suo aina vetiseksi ja alempana hetesuoksi.
Siellä kasvaa runsaasti saraa, alempana villapajua, joka on toinen
tundran tunnuskasvi. Se ainoastaan soveliaimmissa paikoissa kasvaa
miehen korkuiseksi, mutta kaikkialla sentään niin tiheässä, että ne
vesakot saattavat tosiaan olla ihan läpipääsemättömät sanan oikeassa
merkityksessä. Vielä pahemmin kuin tunturien vaivaispetäjissä ovat
villapajun oksat ja juuret kietoutuneet niin sekaisin, että ne
pysäyttävät vahvimmankin käden ponnistukset, jos se koettaa taivuttaa
niitä vähänkään syrjään, ja panee vaeltajan jaloille niin paljon
vastuksia, että sitkeinkin ja lujatahtoisin mies tuota pikaa luopuu
yrityksistään tunkeutumaan niiden lävitse, vaikkapa maa ei olisikaan,
kuten tavallisesti on, suota, jossa tiheikön alla on väijyksissä
melkein toinen toisensa vieressä mutarapakoita ja silmäkkeitä, joiden
syvyyttä ei mieli tee koettamaan.
Jos matkustetaan yli tundran, huomataan, että koko sillä alalla on
lakkaamatta vaihtelevina, vaan kuitenkin ainiaan saman muotoisina
nämä nyt mainitut tuntomerkit. Ainoastaan siellä, jossa suuri,
vesirikas joki juoksee alavaa tundraa pitkin, saattaa olla toisin.
Sellainen joki kokoo välistä yksiin paikkoihin ne hietajoukot, jotka
se on huuhtonut mukaansa; melkein lakkaamaton ja tavallisesti kova
tuuli pyörryttelee ne rannoille hietasärkiksi; ja siten on syntynyt
maata, joka ei kuulu tundran luonteesen. Näillä särkkäkunnailla
kasvaa Siperiankin tundroilla lehtikuusi muhkeaksi puuksi; se ynnä
monenlaiset pajut ja vaivaisleppävesakot saattavat silloin tehdä
maiseman hyvin viehättäväksi. Saattavatpa lehtikuuset lähellä pikku
järviä kasvaa ryhmittäinkin ja noiden vesakkojen kanssa yhdessä
olla muodostuneina niin sieviksi puistoiksi, että ne eivät jäisi
huomaamatta muissakaan rikkaammissa ja eloisemmissa seuduissa; täällä
ne vaikuttavat niin valtaavasti, että niiden muisto kerrassaan jääkin
pysyväiseksi.
Lehtikuusien suojassa kaikkialla, mihin niitä on hietasärkillä
juurtunut, menestyy muitakin pitkärunkoisia kasveja, esim.
suippolehtisiä pajuja, pihlajia, tuomia ja kuusamoita, ja hiedasta
kasvaa monta kukkaa, joiden olisi luullut pysähtyneen kauas etelään.
Täällä hämmästyttää etelämaalaista rantakukka punaisten kukkainsa
komeudella; täällä kanervaruusu takertuu hennoilla oksillaan kiinni
äidilliseen maahan, koristaen sitä sekä niillä että kukillaan;
ystävällisenä kotiseudun muistuttimena viittailee täällä sininen
lemmikki; täällä viihtyy erämaassa myöskin aivastusjuuri ja
ruohosipuli, virmajuuri ja ajuruoho, neilikka ja kissankello,
hiirenherne, leinikkö ja jäkkärä, luhtakaali, sinilatva, hanhenjalka
ja monta muuta. Sellaisissa paikoissa on paljon useampia kasveja,
kuin edeltä päin osattaisiin uskoakaan; mutta tosin tulevatkin
vaatimukset vähäisiksi, kuin päivä- ja viikkokausia yhä huomataan
samaa köyhyyttä ympärillään, yhä nähdään vain vaivaiskoivuja ja
villapajuja, suokukkia ja saraheinää, peuranjäkälää ja suosammalia,
kuin ainoastaan on kutistuneita, sammalissa piileviä tai pitkin
maata matavia puolukoita ja variksenmarjoja virvokkeiksi ja kukkain
sijasta ainoastaan suomuuramia koristamassa sammalikkoa ja kuin
päivä toisensa perästä astuskellaan niiden päällitse, yhä toivoen
vaihtelua ja aina pettyen toivossaan. Jokainen etelän kasvi johtaa
mieleen onnellisemmat seudut; sitä tervehditään kuin rakasta ystävää,
jonka arvoa on punnittu oikein vasta sitte, kuin ollaan peloissaan
kadottavansa hänet kokonaan.
Näennäinen ihme, mitenkä kaikki luetellut ja muut mainitsematta
jääneet kasvit kasvavat esiin yksinomaan särkkäin kuivasta hiekasta,
selviää, jos otetaan huomioon, että ainoastaan särkiksi kokoutunutta
hiekkaa voi taivaalta kuukausia yhtä mittaa säteilevä aurinko niin
paljon lämmittää, että nämä kasvit voivat menestyä. Koko muulla
tundralla se on mahdotonta. Suot, rämeet ja hetteet, jopa monta
metriä syvät järvetkin ovat ainoastaan ohuena kesäpeitteenä sillä
ikuisella talvella, joka tundralla näyttää kuolettavaa ja samalla
säilyttävää voimaansa. Missä hyvänsä koetetaan kaivaa maata,
kaikkialla on tavallisesti jo yhden metrin syvyydessä jäätä tai
ainakin routaista maata, ja noin sata metriä syvälle täytynee
kaivaa ennen, kuin päästään maan jääkuoren läpi. Se se juuri estää
ylhäisempiä kasveja täällä menestymästä ja sallii ainoastaan
sellaisten elää, jotka tyytyvät kuivaan, kesällä vähän sulaneesen
maakerrokseen. Vasta kaivamalla huomataan tundra siksi, joka se
oikeastaan on: äärettömäksi ja muuttumattomaksi jääkellariksi, joka
on sellaisena ollut tuhansia vuosia ja yhtä kauan vielä sellaisena
pysyy. Että se ainakin jo on ollut sellaisena arvaamattoman
kauan, todistavat ne muinaiseläinten jäännökset, jotka ovat sinne
hautautuneet ja siellä säilyneet meidän aikoihimme asti. Tundran
jäästä kaivoi Adams vuonna 1807 esiin sen suuren mammut-eläimen,
jonka lihalla jakutien koirat sammuttivat nälkäänsä, vaikka se
oli elänyt monta vuosituhatta sitte ja jo arvaamattoman etäisessä
muinaisuudessa sukupuuttoon hävinnyt. Tundran jäät olivat keskeensä
haudanneet muinais-elefantin ruumiin ja semmoisenansa tuhansia vuosia
säilyttäneet.
Monta samanlaista ja varmaan myöskin muita, nykyajankin, eläimiä on
tundra haudannut jäihinsä. Vielä kauan mammut-eläimen häviämisen
jälkeen asuskelivat bison-härkä ja myski-hirvi sen alueella, ja
jättiläishirvi ja hirvi kuuluivat ennen muinoin sen eläinkuntaan.
Mutta nykyään on sen eläinmaailma yhtä köyhä ja yhtä yksitoikkoinen
kuin sen kasvikuntakin, kuin se itse. Tämä on kuitenkin totta
ainoastaan eläinlajeista, ei eläinten lukumäärästä. Sillä eleskeleepä
myöskin tundralla, ainakin kesällä, paljo eläimiä.
Vasta myöhään keväällä saa tundra asujamensa. Niistä eläinlajeista,
jotka eivät talveksikaan poistu tundralta, ei talvella näy monta.
Merestä jokiin nousevat kalat kätkee jää, siellä talveakin viettävät
nisäkkäät ja linnut kätkee lumi, jonka alla ne elävät tai jonka
väriset ne ovat. Vasta sitte, kuin lumi alkaa sulaa etelärinteiltä,
alkaa myöskin eläinkunta herätä. Hitaasti ja vitkastellen saapuvat
kesävieraat. Peuraa seuraa susi, joista lähteviä jäälohkareita
kesälintujen joukko. Muutamat niistä viipyvät vielä epätietoisina
eteläisemmissä seuduissa ja ovat melkein jo rupeamaisillaan pesimään,
vaan katoavat yht'äkkiä pysäyspaikastansa, lentävät nopeasti edelleen
tundralle, tekevät heti sinne saavuttuaan pesänsä, munivat ja
hautovat ahkerasti, ikään kuin tahtoen voittaa takaisin sitä aikaa,
kuin heidän eteläisemmissä maissa elävät ja pesivät sukulaisensa
ovat päässeet heistä edelle. Muutamiksi viikoiksi supistuu heidän
kesänsä. He saapuvat, uskollisesti yhtyneinä koko elinajaksi
taikka ainakin koko kesäksi; sydän sykkii rakkaudesta, laulaen ja
riemuiten ryhtyvät he pesän tekoon; lakkaamatta pitävät he vaaria
vanhemman-velvollisuuksistansa, hautovat, kasvattavat ja opettavat
poikasiaan, luovat sulkansa ja lähtevät taas ulos maailmaan.
Niitä eläinlajeja, joiden täytyy katsoa tundraa kodiksensa, on
vähä, mutta paljon useampia on niitä, joita me saatamme katsoa
tämän seudun varsinaisiksi eläimiksi. Sellainen on ensinnä naali.
Hän on yleinen yli koko tundran; hänelle, ainakin etelämpänä, ynnä
tavalliselle punaiselle ketulle ja muille saman suvun lajeille
antaa tundra elatusta. Naalilla on myöskin tundran värit: kesällä
kiviharmaa, talvella lumivalkoinen. Ihan muiden kettujen tavalla
toimiskelee naalikin ja kuitenkin on koko hänen olemuksensa ja
tapansa ihan toisenlaiset kuin ketun ja muiden sukulaistensa. Perin
väärin tehdään hänelle, jos sanotaan häntä erittäin lahjakkaan,
älykkään ja kekseliään heimon turmeltuneeksi, vähäjärkiseksi vesaksi.
Sukunsa kekseliästä viisautta, tarkoin punnitsevaa viekkautta ja
ainiaan pystyssä pitävää mielenmalttia hän ei ole saanut paljoa
osakseen. Uhkarohkea, tunkeileva ja typerä on hänen käytöksensä. Hän
on hävytön kerjäläinen, julkea veijari, mutta ei suinkaan viekas,
kaikkia asianhaaroja tarkkaan punnitseva ja kaikkia mahdollisia
keinoja hyväksensä käyttävä rosvo tai ryöväri. Ihan levollisesti
katselee hän metsästäjän pyssynpiippuun; ottamatta vaaria häntä
tarkoittavasta, ihan päällitse suhisevasta luodista seuraa hän
vaarallisinta vihollistaan; ihan arvelematta tunkeutuu hän
kuljeksivan poronpaimenen tuohimajaan; huolettomasti lähestyy hän
yöllä taivasalla makaavaa ihmistä varastamaan häneltä saalistansa tai
ajattelemattomuudessaan tavoittamaan suuhunsa hänen ehkä paljasta
kättään tai jalkaansa. Minulle itselleni sattui, että naali, jota
hämärässä koetin monta kertaa ampua, osumatta kuitenkaan kohti,
seurasi minua kuin koira; vanhalle metsästyskumppanilleni Erik
Svensonille, Dovretunturilta, tapahtui sellainen onnettomuus, että
naali yöllä söi kappaleen nahkavällystä, jolla hän makasi; ja vanha
Steller kertoo monta muuta tämän eläimen tekoa, jollaisia jokainen
pitäisi ihan mahdottomina, jos koko joukko yhtäpitäviä havaintoja ei
vahvistaisi niiden totuutta. Tosin saattaa riittämätön tutustuminen
tundralla hyvin harvoin liikkuvaan ihmiseen olla pääsyynä tämän ketun
kummalliseen käytökseen, mutta ainoana syynä se ei ole. Sillä ei
tavallinen kettu eikä mikään muukaan tundran nisäkäs käyttäydy niin
typerästi kuin naali; ei edes tunturisopuliakaan voida tässä kohdassa
verrata häneen.
Merkillinen ilmiö on tosin tämäkin tundran asukas, olkoonpa se mikä
sukunsa laji hyvänsä. Häntä tai ainakin hänen jälkiänsä tavataan
kaikkialla. Ristiin rastiin on varsinkin niissä paikoin, jotka ovat
ihan vaivaiskoivun peitossa, kapeita, sammalikkoon tallattuja,
sieviä polkuja, jotka usein ulottuvat monta sataa metriä jotenkin
samaan suuntaan ja monesti poikkeavat oikealle tai vasemmalle ja
vasta monen kierroksen jälkeen palaavat päätielle. Niillä poluilla
näkyy tuon tuostakin pieni, hamsterin kaltainen, lyhythäntäinen
eläin, kuivina kesinä suurissa joukoinkin sukkelasti vilahtavan
esiin ja äkisti katoavan. Se on sopuli, eräs myyrälaji, suurempi
kuin päästäinen, mutta pienempi kuin iso rotta. Sen karva on
säännöttömän kuvikas, tavallisesti ruskea, harmaa, keltainen ja
musta. Jos sopuli paloitellaan, niin ihmeekseen huomataan, että siinä
niin sanoaksemme on ainoastaan nahkaa ja sisuksia. Luut ja lihakset
ovat hennot ja hienot, vaan sisälmykset, varsinkin ruuansulattimet
ja siittimet erittäin kehittyneet. Siitäpä selviää eräs seikka,
joka on kauan ollut arvoituksena: sopulien melkein yht'äkillinen
ja ikään kuin rajaton lisäytyminen ja heidän merkilliset ja, kuten
näyttää, säännölliset vaelluksensa. Tavallisissa oloissa elää sopuli
hyvin levollisesti. Ei kesällä eikä talvella sillä ole mitään
elatushuolia. Kaikenlaiset kasviaineet, talvella sammalet, juuret,
jäkälät ja kuoret kelpaavat sille ravinnoksi; asuntona on sillä
kesällä mikä kolo hyvänsä, talvella lämmin, hyvästi sisustettu,
paksuseinäinen pesä lumen sisässä. Tosin on vaaroja kaikkialla,
sillä, paitsi karvaiset ja höyheniset ryövärit, yksin peuratkin
surmaavat niitä sadoittain ja tuhansittain; mutta ne lisäytyvät
kuitenkin lakkaamatta suurissa määrin, kunnes sattuu erityisiä
tapauksia, jolloin muutamissa viikoissa syntyneet miljaardit häviävät
parissa päivässä. Joku kevät tulee tavallista aikaisemmin ja kesä
on tavattoman kuiva tundralla. Kaikki sopulinaarasten ensimmäiset
pojat kasvavat hyvin pian ja jo enintään kuuden viikon kuluttua itse
kartuttavat sukuansa. Vanhemmat ovat tällä välin saaneet toiset pojat
ja nekin noudattavat toisten esimerkkiä. Kolmen kuukauden kuluttua
kaikki kukkulat ja laaksot ovat täpö täynnään sopuleja. Mihin
hyvänsä katsoo, näkyy noita vilkkaita eläimiä; yht'aikaa näkee niitä
kymmenkunnan ja tunnin kuluessa tuhansittain. Joka tiellä ja polulla
vilisee niitä; ahdingossaan kääntyvät ne muristen ja hammasta purren
yksin ihmistäkin vastaan, ikään kuin niiden suunnaton paljous tekisi
jokaisen yksityisenkin uhkamielisen rohkeaksi. Mutta tämä ääretön,
yhä kasvava paljous tulee juuri heidän tuhoksensa. Tuota pikaa ei
köyhällä tundralla enää ole mitään tarjottavaa niiden ahneille
hampaille. Näljän hätä uhkaa, ehkäpä todella tuleekin. Silloin nämä
pulaan joutuneet eläimet yhtyvät, alkavat vaeltaa sadoittain; ne
sadat kasvavat tuhansiksi, joihin liittyy yhä toisia tuhansia, kunnes
joukot paisuvat äärettömiksi. Suoraan suuntaan ne kulkevat, ensin
arvattavasti vanhoja valmiita polkujansa, sitte raivaten uusia; niin
pitkissä riveissä, ett'ei päitä näy, rientävät ne yhä edelleen ja yhä
suoraan yli kallioiden ja vesien, jos niitä eteen sattuu. Tuhansia
kuolee nälkään, vaan niiden ruumisten ylitse vaeltaa yhä toisia:
satoja tuhansia hukkuu vesiin tai musertuu kallioilta pudottautuessa,
vaan toisia yhä tulvii niiden ylitse: ja vielä toisia satoja ja
tuhansia joutuu takaa-ajavien naalien, kettujen, susien, ahmojen,
haukkojen, korppien, pöllöjen ja räiskien vatsaan. Mihin ne vaeltavat
ja miten kuolevat, ei kukaan tiedä, mutta se tiedetään, että tundra
niiden takana on ihan niin paljaaksi syöty, että usein kuluu monta
vuotta ennen, kuin ne harvat, jotka jäävät jäljelle ja pysyvät
hengissä, ehtivät lisäytyä ja taas huomattavassa määrässä elvyttää
kotiseutuansa.
Kolmas tundran varsinainen eläin on peura. Ken on nähnyt tätä
jotenkin rumaa hirvilajia ainoastaan vangittuna eli kotieläimenä,
hänellä totisesti ei ole aavistustakaan, millainen se on
vapaudessaan. Täällä opitaan pitämään sitä oikeassa arvossaan,
täällä, tundralla, tullaan huomaamaan, että se kyllä on tähän
kauniisen ja muhkeaan eläinheimoon hyvin soveltuva laji. Tundraa
se rakastaa koko sydämmestään. Näkymättömän laajoja jäätuntureja,
pohjattomien rahkasoiden hyllyvää pintaa, yli vyörykivien, yli
tuuhealatvaisten vaivaiskoivujen ja kimmoisten sammalkenttäin,
yli jokien ja järvien astuskelee hän leveäkavioisilla, lapion
muotoisilla, tavattoman liikkuvaisilla ja joka askeleelta narisevilla
jaloillaan; paksuimmankin lumen alta kaivaa se kavio hänelle esiin
ravinnon. Pohjolan pitkän talviyön purevalta pakkaselta suojelee
häntä tiheä, talven nuolia pelkäämätön turkkinsa, puutteelta ja
näljältä se seikka, että hän ei pidä niin tarkkaa lukua ruuan
laadusta; sudelta, joka lakkaamatta vaanii häntä ihan kintereillä,
suojelevat häntä ainakin jonkin verran hänen tarkat aistimensa
ja valppautensa, nopeutensa ja uupumattomuutensa. Kesät hän
viettää ylävän tundran puhtailla kukkuloilla, joiden rinteillä,
ihan jäätikköjen vierellä maasta, jota monin paikoin hyvinkin
laajalti peuranjäkälä peittää, versoo myöskin mehukkaita, maukkaita
alppikasveja; talveksi hän laskeutuu alavalle tundralle kunnasriviltä
toiselle, etsien tuulen puhdistamia, vähälumisia paikkoja. Vähän
ennen on se saanut haarukkaisen sarvikruununsa ja samalla vaurastunut
täyteen voimaansa; silloin on sille myöskin alkanut kiima-aika ja se
on tasaväkisten ja samanmielisten kilpakosijain kanssa taistellut
hengen edestä, taistellut niin, että hiljainen tundra on kajahdellut
voimakkaista sarvien yhteen törmäyksistä. Nyt hän, kyllästyneenä
taisteluihin ja meteliin, vaeltelee yhdessä muiden kumppanien kanssa
suurissa joukoissa rauhallisesti aluettansa ja varustautuu taisteluun
talvea vastaan. Tosin peura ei kauneudelta eikä ylevältä ryhdiltä
ole hirven vertainen, mutta ken näkee hänen kotimaassaan vapaana
orjuuden kahleista kuljeksivan vahvoissa joukoissa lumituntureilla
kuin kuvatauluina, joiden pohjana on joko sinitaivas tai valkoinen
lumi, hän mielellään tunnustaa tämänkin olevan sitä samaa muhkeata
metsän riistaa ja tämänkin saavan oikean metsämies-sydämmen sykkimään
nopeammin, kuin hän olisi koskaan voinut edeltä päin uskoakaan.
On lintujenkin luokassa tundran varsinaisia asukkaita. Tässä
Pohjolan erämaassa vaeltelija tapaa niistä ainakin yhden: kesällä
kirjavan, talvella lumivalkoisen metsäkanan. Minä en nyt tarkoita
kiirunaa, joka asuskelee vain ikuisen lumen rajoilla, vaan sen
sukulaista, laaksoissa ja tunturien alarinteillä oleksivaa tavallista
metsäkanaa. Kaikkialla, missä vaivaiskoivu menestyy, tavataan häntä
aina; varsinkin kuin yön hiljaisuus vallitsee tundralla, tulee
hän näkyviin, vaikkapa aurinko vielä paistakoonkin taivaalta. Se
ei koskaan jätä kokonaan kotiseutuansa; enintään saattaa talvi
karkoittaa sen ylävältä tundralta alavalle. Vilkas ja vikkelä, rohkea
ja urhea, luulevainen ja taistelunkiihkoinen kilpakumppaneja kohtaan,
hellä ja rakas puolisollensa ja pojillensa on tämä lintu. Sen
elintapa on saman laatuinen kuin turkinpyyn, vaan koko sen olemus ja
kaikki liikkeet ovat kuitenkin verrattoman paljon sulavammat. Siinä
on erämaan koko elämä koottuna linnun muotoon. Hänen uhoitteleva
äänensä kajahtelee hiljaisina kesäöinä, nämä lintuparvet elvyttävät
melkein kaikkein muiden lintujen hyljeksimää talvista tundraa, hänen
näkönsä ilahuttaa tutkijaa kuten metsästäjääkin.
Kesällä yhtyy yleensä hänen seuraansa tunturikurmitsa. Tätäkin
voidaan sanoa tundran uskolliseksi lapseksi. Kuten strutsit ovat
aavikoiden, leivoset viljavainioiden varsinaisia asukkaita, on tämä
tundran omia eläimiä. Hänen puvussaankin, vaikka se kyllä näyttää
hyvin kirjavalta, on tundran värit; hänen surumielinen ja valittava
äänensä soveltuu varsin hyvin tälle yksitoikkoiselle, ikävälle
erämaalle. Vaikka häntä mielellään kohdataan omassa kotiseudussa,
niin ikävä häntä on tavata tundralla. Hänen surumielinen huutelunsa,
joka kaikuu yöt päivät, tekee, kuten tundra itsekin, kuulijan mielen
alakuloiseksi.
Paljon mieluisemmin kuunnellaan toisen näiden seutujen kesävieraan
ääntä. Minä en nyt tarkoita sinirinta-satakielisen suloisia säveliä,
jota lintua täällä katsotaan mitä tavallisimmaksi pesimälinnuksi
ja syystä kyllä sanotaan "satakieleksi", en aina tundralle saakka
tunkeutuvan räkättirastaan kaikuvaa laulua, en lapinsirkun
enkä pulmusen yksinkertaista viserrystä, en muuttohaukan enkä
piekanahaukan kimeätä kirkunaa, en merikotkan riemuitsevaa huutoa
enkä tunturipöllön yhtäläistä ääntä, en ison joutsenen tärisevää
torvisoittoa enkä sorsan valittavaa laulua; vaan minä tarkoitan
joidenkuiden kuikkien houkuttelu- ja rakkaushuutoa: hurjaa,
säännötöntä ja ikään kuin hillitöntä, vaan kaiukasta ja moniäänistä,
kauas kuuluvaa Pohjolan säveltä, joka on kuin meren aaltojen hyrsky,
syvälle putoavain koskivesien jymisevä pauhu. Missä hyvänsä on
kalainen järvi ja saraheinikossa turvallisen tiheä piilopaikka,
tavataan näitä tundran ja meren lapsia, näitä Pohjolan hiljaisten
järvien rauhallisia kalastajia ja meren uskaliaita, pelottomia
sukeltajia. Mereltä ne tulevat tundralle pesimään ja merelle
vievät ne poikasensa heti, kuin ne kykenevät hoitamaan itseänsä
kuten ne itsekin. Niin pitkälle, kuin tundra ulottuu, kulkevat ne
sen vesiä pitkin; mutta vielä rakkaammat kuin suuret järvet ovat
niille pikku lammikot tundran rannikkovuorilla, joilta he joka
päivä saattavat hurjan riemuista lauluansa kaiutellen syöksyä
lainehtivaan, heille aarteitansa tarjoavaan kotimereen. Mereltä
tulee myöskin kaksi muuta tundran varsinaista lintua. Ihastuksella
seuraa silmä tunturiräiskän kaikkia liikkeitä ja vielä suuremmalla
ihastuksella vesipääskysen. Molemmat nämä myöskin pesivät tundralla:
toinen aukeilla sammalsoilla, toinen lammikkojen ja rapakkojen
äyräillä, jotka ovat enimmän piilossa tiheäin villapajujen alla.
Jos muita lokkeja sanotaan "meren korpeiksi", voidaan räiskiä sanoa
"meren haukoiksi". Syystä kyllä nimitellään niitä "rosvo"- ja
"kärkkylokeiksi"; sillä oikeiksi ryöväreiksi rupeavat ne, milloin
eivät voi kärkkyä, ja kärkkyvieraita ne ovat, milloin eivät itse saa
pyydetyksi mitään saalista. Haukkojen tavalla lentelevät ne kesällä
tundraa, talvella pohjoisen meren rannikkoja ristiin rastiin; ne
liitelevät sekä veden että maan päällä, etsien saalista, sukkelasti
ja taitavasti syöksyvät ne alas päin ja iskevät ripeästi ja varmasti
uhriinsa; mutta nämä niin taitavat ryövärit eivät ollenkaan häpeä
hävytöntä kerjäämistä, milloin se paremmin soveltuu. Onneton se lokki
tai muu vesilintu, joka on saanut jotakin niin, että tunturiräiskä
sen huomaa. Nopeasti kuin nuoli ajaa räiskä onnellista saaliin
hankkijaa takaa, huutelee ja ikään kuin leikillä liitelee hänen
ympärillänsä, kavalasti estää häntä pakoon pääsemästä, rohkeasti
torjuu kaiken vastarinnan ja väsymättä, hellittämättä kiusaa
häntä, kunnes ahdistettu heittää hänelle saaliinsa, vaikkapa jo
olisi puoleksi niellytkin sen. Hänen käytöksensä, sukkeluutensa ja
notkeutensa, uskaliaisuutensa ja rohkeutensa, väsymätön valppautensa
ja erittäin tunkeileva kärkkymisensä ovat tosiaan lumoavat katsella;
yksin hänen kerjäilemisensäkin unhottuu hänen sulavia liikkeitänsä
tarkastellessa. Ja kuitenkin ovat vesipääskysen liikkeet vielä
viehättävämmät. Hän on kahlaaja, jolla on sekä oman lahkonsa että
vesilintujen lahkon ominaisuudet; hän elää milloin maalla, milloin
vedessä, jopa meressäkin. Sievänä ja suloisena, viehättävämpänä
liikkeiltään kuin mikään muu vesilintu uipi hän aalloilla; reippaasti
ja notkeasti juoksee hän pitkin rantaa; taivaanvuohen nopeudella
lentelee hän ristiin rastiin ilmassa. Ollen luottavainen ja sopuisa
päästää hän ihmisen hyvinkin lähelle katselemaan; ollen tuskaisen
arka perillisistään hän tavallisesti itse ilmasee neljä päärynän
muotoista munaa sisältävän pesänsä, vaikka muuten kyllä huolellisesti
onkin valinnut, hyvän kätköpaikan rantaruohokosta. Ehkäpä häntä
voidaan katsoa viehättävimmäksi ilmiöksi kaikkein tundran lintujen
seassa.
Tundraa kuvaavat ovat myöskin petolinnut, ainakin heidän elintapansa
täällä. Sillä ainoastaan etelälaidalla eli ylävällä tundralla on
puita tai kallioita, joihin he mieluisimmin rakentavat pesänsä, ja
sen tähden täytyy heidän myötä tai vastoin tahtoaan tehdä muualla
pesänsä maahan. Vaivaiskoivun toisiinsa kietoutuneiden oksain
välillä riippuu suopöllön pesä, ylempänä latvoissa on piekanahaukan;
paljaalla maalla tunturipöllön samoin kuin muuttohaukankin, vaikka
tämä viimeksi mainittu valitsee, mikäli mahdollista, ainakin rotkon
äyrään pesäpaikakseen, ikään kuin siten petellen itseään, että muka
siinä on kylliksi korvausta kukkuloista, joita täällä ei ole. Että
hän kuten kaikki muutkin hänen kaltaisensa varsin hyvin käsittää
pesän sopimattoman paikan, osoittavat he käytöksellään, kuin näkevät
ihmisen lähestyvän. Jo pitkän matkan päästä katsellaan vaeltajaa
epäluulolla ja tervehditään kovilla huudoilla; mitä lähemmäksi hän
tulee, sitä suuremmaksi kasvaa huolestuneiden vanhempien tuska. Ensin
ne liitelivät ylempänä pyssyn kantamaa tämän niin harvoin näkyvän,
vaarallisen vihollisen päällä; mutta nyt ne rohkeasti syöksyvät
alas, lentävät niin läheltä pään päällitse, että selvään kuuluu
heidän vahvain siipiensä suhina ja välistä täytyy peljätä niiden
tosiaan iskevän kiinni kyntensäkin. Ja poikaset, jotka matkan päästä
näyttävät pieniltä, valkoisilta palloilta, kyykistyvät tuskaisesti
odottamaan ainakin aavistettua, ell'ei vielä tunnettua vihollista ja
pysyvät siinä, ehkäpä kaatuma-asennossa niin liikkumattomina, että
voidaan rauhassa piirustaa ne, pelkäämättä niiden pienimmälläkään
liikkeellä häiritsevän.
Monta muuta eläintä voisin luetella, jos se minusta näyttäisi
tarpeelliselta tundran kuvaamiseksi. Yhtä ei kuitenkaan sovi jättää
unhotuksiin: sääskeä. Ken arvelee tätä huomattavimmaksi kaikista
tundran elävistä olennoista, häntä ei toden totta voida syyttää
erehdyksestä. Monelle ylhäisemmälle eläimelle, varsinkin linnuille ja
kaloille, tekee se mahdolliseksi elää täällä; toisia, esim. ihmisen,
pakottaa se aika-ajoin siirtymään pois; se on yksinomaan syynä, että
tundra kesällä ei sovellu sivistyneiden ihmisten asuinpaikaksi. Sen
esiytymistä ei osaa edeltä päin aavistaakaan; sen voima voittaa
ihmiset ja eläimet; sen tuottamia tuskia ei millään sanoilla voida
kuvata.