vapisi onneksi kaiveltu turvekerros, ja kaikista koloista tirkisteli,
ryömi, lipui ulos tai lensi päältä harmaita, rinnasta ja vatsasta
häikäsevän valkoisia lintuja, suurempia kuin kyyhkyset, joilla oli
eriskummallinen nokka ja muoto, lyhyet, kapeat ja teräväpäiset siivet
ja ikään kuin typistetty pursto. Kaikista koloista tulvi niitä esiin
ja samoin kaikista kallion halkeamista ja raoista. Mihin hyvänsä
katsoi, ei silmä nähnyt mitään muuta kuin lintuja eikä korva voinut
käsittää mitään muuta kuin kumeasti kohisevaa ääntä, johon sekoittui
paruntaa ja huutoa lukemattomista kurkuista. Joka uusi askel
loitsi esiin uusia joukkoja vuoren sisällä. Vuorelta alas mereen
alkoi lenteleminen; merestä ylös vuorelle liiteli jo lukemattomia
parvia. Muutamista linnuista oli tullut satoja ja niistä satoja
tuhansia ja yhä tulvi toisia satoja tuhansia esiin ruskeanvihreästä
maasta. Pilvi, yhtä paksu kuin ennenkin saaren päällä, verhosi
meidät, verhosi koko vuoren niin, että se näytti muuttuneen
suunnattomaksi mehiläispesäksi, jonka ympärillä jättiläismehiläisiä
suristen ja poristen lentää liiteli. Mitä etemmäksi ehdimme, sitä
suurenmoisemmaksi muuttui näytelmä. Koko vuori tuli eläväksi. Sadat
tuhannet silmät tirkistelivät meitä tulokkaita. Joka taholta ja
suunnalta, kaikista sopukoista ja komeroista, kaikista raoista,
koloista ja halkeamista, oikealla ja vasemmalla, ylhäällä ja
alhaalla, ilmassa ja maassa vilisi lintuja. Vuoren seinistä, samoin
kuin sen huipultakin, syöksyi lakkaamatta tuhansia alas niin tiheissä
joukoissa, että ne ikään kuin olivat yhtäläisenä kattona päämme
päällä. Tuhansia tuli, tuhansia meni, tuhansia istui, tuhansia
liiteli mitä huvittavimmalla tavalla siivillänsä; satoja tuhansia
lensi, satoja tuhansia uiskenteli ja sukelteli ja vielä satoja
tuhansia odotteli meidän heitäkin liikkeelle säikyttävää astuntaamme.
Oli siinä vilinää, surinaa, tanssintaa, lentelemistä, ryömintää ja
matamista ympärillämme, niin että olisi melkein saattanut menettää
järkensä, että silmä ei lopulta tehnyt tehtäväänsä ja että kokenutkin
ja taitava pyssymies, joka koetti umpimähkään ampua jotakuta näistä
tuhansista, jäi kaikkine taitoinensa häpeään. Huumauksissa, tuskin
enää tajuten itseämme astuimme edelleen, kunnes viimein saavuimme
ylös huipulle. Toivomme, että siellä ylhäällä viimeinkin saisimme
taas lepoa ja rauhaa ja voisimme tehdä joitakin havaintoja, ei alussa
toteutunut. Sielläkin vilisi ja surisi kuten alempana rinteellä,
sielläkin ympäröi meitä lintupilvi niin tiheänä, että me näimme merta
alhaalta edestämme ainoastaan epäselvästi ja epämääräisesti kuin
jonkinlaisessa hämärässä. Vasta pari tunturihaukkaa, jotka olivat
tehneet pesänsä läheiseen kallioseinään, muutti yht'äkkiä tämän
merkillisen näytelmän. Meitä ruokit, kiislat ja lunnilinnut eivät
olleet vähääkään peljänneet; mutta näiden tuttujen ja ainaisten
vihollisten ilmestyessä syöksyi tiheä pilvi kuin loitsijan käskystä
yht'äkkiä alas mereen, ja näköala jäi avoimeksi ja vapaaksi.
Lukemattomat tummat pilkut, meressä uivien lintujen päät, näkyivät
selvään aaltojen sinivihreyttä vasten. Niitä päitä oli niin paljo,
että me sen toista sataa metriä korkean vuoren huipulta emme
voineet erottaa, mihin lintuparvi päättyi, emmekä huomata, missä
meri olisi ollut tyhjänä linnuista. Voidakseni likimainkaan lukea
niiden paljoutta, tähystin pientä nelikulmaista alaa ja aloin lukea
päitä sen sisältä. Siinä oli niitä toista sataa. Minä ajatuksissani
panin yhteen muutamia sellaisia nelikulmioita ja sain tuhansia.
Vaan minä olisin voinut saada monta tuhatta sellaista nelikulmiota
eikä sittekään vielä olisi kaikki se merenpinta ollut luettuna,
jossa lintuja oli. Nyt minä näin miljooneja, joista oli puhuttu.
Mutta vain hetkisen oli tämä taulu edes näennäisesti tyynenä. Kohta
alkoivat linnut jälleen lentää ylös päin, ja kuten ennen nousi
satoja tuhansia yht'aikaa merestä kiipeilemään vuorta ylös; kuten
äsken syntyi pilvi ympärillemme; kuten äsken pimittyivät aistimemme.
Kykenemättä katselemaan, huumauksissa ympärilläni vallitsevasta
sanomattomasta hälinästä heittäydyin minä pitkäkseni maahan ja joka
taholta ja suunnalta tulla tulvi lintuja. Koloista ryömi yhä uusia
esiin ja niihin takaisin toisia, joita ennen olimme säikyttäneet;
ihan minun ympärilleni joka taholle laskeutuivat ne alas; huvittavan
kummastuneesti katselivat ne vierasta olentoa, joka makasi heidän
allansa; tanssien ja tallustellen tulivat ne niin lähelle minua,
että minä koetin tavoitella niitä kiinni käsilläni. Jokaisessa
näiden omituisten lintujen liikkeessä oli miellyttävintä kauneutta.
Ihmeekseni huomasin nyt, miten jäykät ja kylmät paraimmatkin kuvat
ovat; sillä minä huomasin näissä merkillisissä olennoissa paljon
suurempaa vilkkautta ja elävyyttä, kuin ennen olisin uskonutkaan.
Eivät ne silmänräpäystäkään istuneet hiljaa, vaan liikuttelivat
ainakin päähänsä ja kaulaansa lakkaamatta, milloin minnekin päin, ja
heidän piirteensä ja muotonsa tulivat tosi taiteellisiksi. Näytti
siltä, kuin ihan huoleton jättäytymiseni heitä tarkastelemaan
olisi saanut heiltä palkkioksi rajattomimman luottamuksen. Minä
oleskelin näiden tuhansien kanssa, kuin olisivat ne olleet tavallisia
kotieläimiä, ja viimein koko miljoonat eivät pitäneet minusta enempää
lukua, kuin olisin minä ollut yksi heistä.
Kahdeksantoista tuntia olin minä tällä vuorella oppimassa tuntemaan
ruokkien elintapaa. Kuin keskiyön aurinko suurena ja veripunaisena
seisoi taivaalla ja levitti ruusuhohdettansa meidänkin vuoremme
seinille, tuli äänetön hiljaisuus, jota keskiyö tavallisesti tuottaa
ylhäällä Pohjolassakin. Meri oli vuoren ympäriltä jäänyt tyhjäksi;
kaikki linnut, jotka siihen asti olivat siellä kalastelleet ja
sukellelleet, olivat nyt lentäneet ylös vuorelle. Siellä ne nyt
istuivat, mistä vain löysivät istuinpaikkaa, pitkissä riveissä,
kymmenittäin, sadoittain, tuhansittain ja satatuhansittain, pitkinä,
häikäsevän valkoisina viivoina, kun jok'ainoalla oli valkoinen rinta
merelle päin. Vaiennut oli heidän "ar"- ja "er"-huutonsa, joka,
vaikka kunkin yksityisen linnun ääni on verraten hyvin heikko, oli
meitä perin huumannut; ainoastaan aaltojen kuohu alhaalla kalliota
vasten pauhasi ja kohisi nyt kuten ennenkin. Vasta sitte, kuin
aurinko, jälleen nousi ylemmäksi, alkoi entinen elämän vilinä
uudestaan, ja kuin me viimein läksimme kotimatkalle ja laskeuduimme
alas samaa tietä, kuin olimme kiivenneet ylöskin, kietouduimme taas
samanlaiseen tiheään lintupilveen.
Ruokit eivät kuitenkaan vedä puoleensa huomiotamme ainoastaan
suurella paljoudellaan; on heidän elämässäänkin ja tavoissaan monta
miellyttävää puolta. Heidän seura-avunsa kehittyvät hautoma-aikana
verrattoman korkealle. Täydellisinä merilintuina elävät kaikki ruokit
pesimisajan alkuun asti yksinomaan aukealla merellä, pitämättä
lukua ankarimmastakaan talvesta tai raivoisimmastakaan myrskystä.
Eivät he, paitsi vain jotkut ani harvat yksityiset linnut, edes
pitkänä talviyönäkään poistu pohjoisesta kodistaan; satojen ja
tuhansien suuruisissa parvissa kuljeksivat he kalakarilta toiselle
ja tietävät yhtä hyvin löytää kaikki aukot jäiden välistä kuin
muutkin paikat aukealta mereltä, joista ravintoa on saatavana.
Mutta kuin aurinko jälleen nousee ylemmäksi, liikkuu heissä vain
yksi tunne, rakkaus, kukistumaton ikävä päästä niin pian kuin
mahdollista taas sille vuorelle, jossa heidän oma kehtonsa oli.
Silloin he kaikki noin pääsiäisen aikaan rientävät enemmän uiden
kuin lentäen lintuvuorelle. Mutta ruokkien joukossa on enempi
uroksia kuin naaraksia eikä siis jokainen uros ole niin onnellinen,
että saa itsellensä puolison. Muiden lintujen elämässä sellainen
epäkohta saa aikaan lakkaamattomia taisteluja, vaan ruokkilintujen
kesken se ei häiritse rauhaa. Ne surkuteltavat olennot, joita me,
puhuaksemme ihmisolojen mukaan, sanomme vanhoiksi pojiksi, rientävät
yhtä hyvin kuin onnelliset, leikkivät ja toisiaan hyväilevät
paritkin lintuvuorta kohti, lentävät yhdessä niiden kanssa ylös
ja seuraavat niitä kalastusretkille läheiseen mereen. Heti, kuin
ilma sallii, alkavat parit taas laittaa kuntoon vanhoja kolojansa,
tyhjentää, syventää ja suurentaa niitä, taikka, jos tarvitsee,
myöskin kaivaa itselleen uutta pesänpaikkaa. Heti, kuin ne työt on
suoritettu, munii naaras käytävän perällä olevaan kammioon paljaalle
maalle yhden hyvin suuren, hyrrän muotoisen, pilkullisen munansa
ja alkaa vuorotellen uroksen kanssa hautoa. Vanhapoika-paroille
alkaa nyt surun aika. Hekin tahtoisivat niin mielellään ottaa
kannettavakseen isän huolia, mutta heillä ei ole ollut onnea, ja
nyt on liian myöhä. Sen tähden päättävät he ainakin siten osoittaa
hyvää tahtoansa, että ystävinä liittyvät onnelliseen pariin. Kuin
yön hetkinä naaras makaa pesässä ja uros istuu käytävän suulla
vartioimassa, menevät he hänen luoksensa, ja kuin uros vuorostaan
hautoo sill'aikaa, kuin naaras meressä kalastelee, seisoo vanha
poika vartiana, kuten oikea puoliso äsken teki. Ja jos molemmat
puolisot lentävät yht'aikaa ulos merelle, rientää hän saamaan edes
jotakin palkkiota uskollisuudestansa. Heti kiiruhtaa hän pesän
perälle siksi aikaa lämmittämään paljaaksi jäänyttä munaa. Nämä
aviottomuuteen tuomitut käyttävät hyväkseen tilaisuutta, saadakseen
hautoa edes hetkisen. Tästä omaa voittoa pyytämättömästä rakkaudesta
on yksi hyvä seuraus, josta me ihmiset saattaisimme kadehtia
ruokkeja. Niillä vuorilla, joilla nämä linnut asuskelevat, ei ole
yhtään orpolasta. Jos jostakin parista uros joutuu kuoleman omaksi,
saa leski heti toisen puolison, ja jos niin käy, joka sentään on
harvinaista, että molemmat pesän asukkaat, molemmat yhden lapsen
vanhemmat yht'aikaa joutuvat surman suuhun, ovat hyväntahtoiset
vanhat pojat heti valmiit hautomaan munaa ja kasvattamaan poikasta.
Poikanen on perin toisenlainen kuin sorsa- ja lokkilintujen poikaset.
Tiheässä, harmahtavassa untuvapuvussa tulee se ulos kuorestaan, jossa
ensin heräsi elämään, mutta sen täytyy pysyä vielä viikkokausia
luolassaan ennen, kuin se kykenee uskaltamaan ensi lentoa merelle.
Se lento on, kuten lukemattomat poikasten ruumiit kivillä vuoren
juurella todistavat, aina vaarallinen ja uskalias yritys. Molempien
vanhempain saattamana, pelkäävästi käyttäen vielä harjautumattomia
jalkojaan ja yhtä levottomasti koetellen vasta kasvavia siipiään,
seuraa poikanen kasvattajiaan, jotka vähitellen ohjaavat hänet alas
vuorelta tai ainakin sellaiseen paikkaan, josta hyppäys mereen on
vähimmin vaarallinen. Sellaisella kallion kielekkeellä viipyvät
vanhemmat lapsensa kanssa usein pitkän ajan ennen, kuin saavat
poikasensa ryhtymään tuohon ensimmäiseen ratkasevaan hyppäykseen.
Isä ja äiti koettavat rohkaista häntä; poikanen, kuten muutkin
linnunpojat, muuten hyvin tottelevainen lapsi, ei nyt pidä lukua
heidän huudoistaan eikä kehoituksistaan. Isä silloin pelkääväisen
poikasensa nähden heittäytyy mereen; kokematon poikanen istuu yhä
kalliolla. Uusia näytteitä, uusia kehoituksia, kunnes poikanen
viimein uskaltaa hypätä ja syöksyy kuin putoava kivi syvälle alas
mereen, rehkii, tajuamatta seuraten luonnonviettiänsä, ylös veden
pintaan, katselee ympärilleen, katsoo pitkin ääretöntä meren pintaa
ja on siitä hyppäyksestä muuttunut merilinnuksi, joka siitä lähtein
ei enää pelkää mitään vaaraa.
Ihan toisenlainen on elintapa niillä lintuvuorilla, joita
kolmivarpaiset lokit valitsevat pesimäpaikoikseen. Sellainen vuori
on Svärtholman niemi etäällä pohjoisessa, Laxen- ja Porsanger-vuonon
välillä, lähellä Nordkapia.
Minä tiesin ennestään, miten nämä lokkilinnut eleskelevät
pesimäpaikoillaan. Faber, etäisen Pohjolan lintujen etevä tuntija,
on kuvannut sitä tapansa mukaan muutamilla sattuvilla sanoilla:
"Ne lentäessään pimittävät auringon; ne istuessaan peittävät saaret
ja luodot; niiden huuto kaikuu kovemmin kuin aaltojen pauhu; ne
hautoessaan värjäävät kalliot valkoisiksi" Nähtyäni haahkasaaret
ja ruokkivuoret uskoin minä kyllä Faberin sanat ja kuitenkin
epäilin, kuten jokainen luonnontutkija aina tekee, ja olin sen
tähden halukas käymään Svärtholmassa. Sen höyrylaivan kapteeni,
jolla matkustin, rakastettava norjalainen, täytti, kuin lähemmin
tutustuimme, mielellään pyyntöni, että hän laskisi aivan pesimäpaikan
ohitse. Siten lähestyimme eräänä iltana myöhään nientä. Jo kuuden
tai kahdeksankin meripeninkulman päässä tapasimme parin sadankin
suuruisia lokkiparvia, jotka kaikki riensivät pesintäpaikalle. Mitä
lähemmäksi saavuimme Svärtholmaa, sitä tiheämpään kulki näitä parvia
ja sitä suurempia ne olivat. Viimein oli edessämme lintuvuori, mereen
melkein pystysuoraan viettävä, noin kahdeksan sadan metrin, pituinen
ja noin sadan viidenkymmenen tai kahden sadan metrin korkuinen
kallioseinä, täpö täynnä kaikenlaisia koloja. Matkan päästä näytti
se harmaalta ja kiikarilla saattoi siinä huomata lukemattoman joukon
valkoisia pisteitä ja viivoja. Näytti ihan siltä, kuin suunnaton
kivitaulu olisi ollut piirusteltuna täyteen kaikenlaisia kuvioita;
oli ihan, kuin koko kallio olisi ollut verhottuna ihmeellisellä,
vitjoista, renkaista ja tähdistä kudotulla verkolla. Mustista,
suuremmista ja pienemmistä koloista välkkyi valkoista; pengermiä
vasten näkyi se valkoinen vielä selvemmin ja kirkkaammin. Ne olivat
hautovia tai pesissään istuvia lokkeja, niistä ne muodostuivat nuo
kuviot, ja Faberin sanat: "ne istuessaan peittävät saaret ja luodot"
näkyivät olevan totta ihan kirjaimen mukaan.
Laivamme, laskien ihan kallioseinän vieritse, säikytti liikkeelle
jonkun osan lokeista, ja silloin kehittyi silmäini eteen saman
kaltainen kuva, kuin ennen olin nähnyt monella haahkasaarella ja
toisilla lokkisaarilla. Ystäväni laukasi kanuunan ja sen pamaus
täräytti kallioseinää. Niin kuin lumiryöpyn kulkiessa, kuin myrsky
pudistelee lumisia pilviä, kunnes ne hiutuviksi pirstautuneina
putoavat maahan, niin satoi nyt lintuja ylhäältä. Ei näkynyt vuorta
eikä taivasta, vaan ainoastaan verraton vilinä. Paksu pilvi pimitti
koko näköalan, ja Faberin sanat: "ne lentäessään pimittävät auringon"
olivat myöskin toteutuneet. Ankarasti puhalteli pohjatuuli ja kiehuen
pieksi Jäämeri vuoren juurta; mutta vielä kovemmin kaikui lokkien
raakunta, niin että siten toteutuivat nämäkin Faberin sanat: "niiden
huuto kaikuu kovemmin kuin aaltojen pauhu." Viimein laskeutui pilvi
alas mereen, sen peitossa olleet Svärtholman piirteet näkyivät
jälleen ja silmä kiintyi uuteen näytelmään. Kallioseinillä näytti
istuvan yhtä monta lokkia kuin ennenkin ja kuitenkin oli tuhansia
lentelemässä. Ja kuin uusi laukaus säikytti liikkeelle toisia parvia,
satoi uudestaan satamalla lintuja alas mereen; ja kuitenkin oli
yhä vielä satoja tuhansia istumassa kallioseinällä. Mutta merellä
niin etäälle, kuin silmä kantoi, kiikkui aalloilla lokkeja ikään
kuin valkoisena vaahtona. Miten voisinkaan kuvata tätä näytelmää?
Sanoisinko, että meri oli mustaan aaltopukuunsa kutonut miljoonittain
valkoisia helmiä? Taikka vertaisinko lokkeja tähtiin ja merta taivaan
kanteen? En tiedä, mutta sen tiedän, että en ole koskaan nähnyt
merellä mitään kauniimpaa. Ja ikään kuin siinä ei olisi vielä ollut
kylliksi, levitti pilvien peitossa ollut keskiyön aurinko yht'äkkiä
hetkiseksi ruusuhohdettansa yli niemen, meren ja lintujen, valaisten
kaikki aaltojen harjat, kuin olisi suurisilmäinen verkko ollut
levitettynä meren pinnalle, ja samalla näkyivät häikäsevän valkoiset
lokit sitä selvemmin tässä ruusuhohteessa. Me katselimme ääneti tätä
näytelmää. Me, kaikki matkustavaiset, yksin laivamiehetkin, seisoimme
kauan liikahtamatta, kiintyneinä edessämme olevan ihmeellisen
taulun katselemiseen, kunnes viimein äänettömyyttä keskeytti eräs
meistä, joka, enemmin vain tointuakseen oman äänensä kaiusta kuin
ilmaistakseen, mitä hän sisällänsä tunsi, päästi huuliltansa tulemaan
runoilijan sanat:
Puol'yön aurinko punassaan
Lepäsi rannalla taivaan;
Yö ei ollut, ei päivä, vaan
Niiden välillä aivan.
Tundra ja sen eläinmaailma.
Pohjoisnavan ylt'ympäri on leveä vyöhyke kolkkoa maata, erämaata,
jota ei aurinko ole tehnyt siksi, kuin se on, vaan vesi. Ylhäällä
navalle päin muuttuu tämä erämaa vähitellen avaroiksi jäätasangoiksi,
etelään päin vaivaismetsiksi; itse tulee se lumi- ja jäälakeudeksi
silloin, kuin pitkä talvi alkaa, jota vastoin pienikasvuisia puita
ainoastaan syvimmissä laaksoissa, päiväpaisteisimmilla rinteillä
siellä täällä taistelee olemassa olostaan. Tämä seutu on tundra.
Yksitoikkoista kuvaa minä koetan piirtää, kuin nyt ryhdyn kuvailemaan
tundraa; siitä tulee harmaa taulu harmaalle pohjalle, mutta ei se
kuitenkaan ole ihan ilman kaikkea kauneutta; erämaa se on, mutta
sellainen, jossa kuitenkin elämä, joka monta pitkää kuukautta on
nukuksissa ja ikään kuin kokonaan karkoitettuna, aika-ajoin liikkuu
ihmeellisen rikkaana.
Meidän kielessämme ei ole mitään sanaa, joka täydellisesti merkitsisi
tundraa. Tundra ei ole kangas eikä suo, ei hete eikä räme, vaikka
se monin paikoin on milloin minkin niiden kaltainen. On koetettu
sanoa sitä "suo-aroksi"; mutta se nimitys on oikea ainoastaan
silloin, kuin aro käsitetään laajimmassa merkityksessään. Minun
mielestäni on tundra enimmin niiden soiden kaltainen, joita tavataan
korkeain tunturien leveillä harjoilla; mutta monessa pääkohdassa on
se perin toisenlainen kuin nekin suomaat, koska tundran luonne on
ihan erikoinen. Jos tahdotaan, voidaan siinä erottaa alava ja ylävä
tundra; vaan sataa metriä korkeamman tai matalamman maan erotus on
kuitenkin tundralla enemmin näennäinen kuin todellinen.
Matalain, ikään kuin likistyneiden aaltopiirteiden rajoittamana
leviää _alava tundra_ silmäin eteen; mataloiksi syvennyksiksi
alenevat laaksot, mataloita kunnaita myöskin ovat etäältä katsoen
vuorilta, jopa oikeilta vuorenseljänteiltäkin näyttävät korkeudet
heti, kuin päästään niiden juurelle. Lakea, yksitoikkoinen, mitään
ilmasematon on koko seutu, yleensä katsoen; eikä kuitenkaan käy
sanoa, että sen eri osissa ei olisi mitään vaihetusta. Kuin monta
päivää päästänsä vaellellaan tundraa pitkin, kohtaa silmää useinkin
pienet, kauniit luonnonnäyttämöt; mutta ainoastaan poikkeuksen tavoin
kiintyy sellainen kuva mieleen, koska tarkemmin katsellessa sen
yksinäisen taulun kaikki pääkohdat, kehys, pääpiirteet ja värit ovat
niin saman kaltaiset kuin ennen nähdyt, että muisti ei jaksa pitää
niistä kiinni. Mutta kaikessa siinä yksitoikkoisuudessaan ei tundran
luonne kuitenkaan ole kokonainen, vielä vähemmin mikään suurenmoinen,
ja juuri sen tähden näiden seutujen näkö ei lämmitä, ne eivät vaikuta
kuten muut maisemakuvat ylentävästi meidän mieleemme, eikä siis
myöskään ehkä opita oikein arvostelemaan sitä tosi kauneutta, jota
todella ei voida sanoa puuttuvan edes tästäkään erämaasta.
Suurimman kauneutensa saa tundra taivaasta, suurimman sulonsa
vedestä. Ihan puhdas ja kirkas on taivas harvoin, vaikka täälläkin
kuukausittain lakkaamatta paistava aurinko voi säteillä lämpimästi ja
rasittavasti polttaa laakoja kunnaita ja mataloita laaksoja. Yleensä
välkkyy sininen taivaan kansi ainoastaan joistakuista yksityisistä
paikoista, vaaleain, keveiden pilvien väliltä; mutta ne tihenevät
usein paksuiksi pilviksi, joita vähitellen ilmestyy ylt'ympäri
äärettömän näköalan joka taholle: ne lakkaamatta muuttuvat ja
siirtyvät, vaihtelevat muotoa ja väriä, ilmestyvät ja katoavat, ja
niiden vaihteleva valaistus silloin niin lumoaa silmää, että melkein
unhottuu niiden alla makaava lakea seutu. Jos lämpimäin päivien
jälkeen ukkossade nousee uhkaamaan ja taivas sieltä täältä pimenee
tummaksi siniharmaaksi, jos vetiset pilvet painuvat keveämpien alle
ja aurinko kuitenkin välkkyy vielä puhtaana ja loistavana niiden
väliltä, silloin esiytyy autio seutu tosiaan lumoavassa kauneudessa.
Sillä valo ja varjo maalaavat nyt laaksoja ja kunnaiden harjoja,
ja niiden värien entinen väsyttävyys ja yksitoikkoisuus muuttuvat
nyt vaihteleviksi ja eläviksi. Ja kuin keskikesän aurinko seisoo
suurena ja punaisena taivaalla, kuin kaikkein pilvien alalaidat
ovat reunustetut purpuralla, kuin aurinkoa peittävät vuorten
harjanteet kantavat kauas loistavaa, liekitsevää sädekruunua, kuin
kevyt ruusuhohde leviää yli ruskeanvihreän seudun, kuin, lyhyesti
sanoen, sielu on pohjoisen keskiyö-auringon sanomattoman tenhovoiman
vallassa, silloin muuttuu tämä erämaa ihmeellisen rikkaaksi ja
ihanaksi seuduksi, ja syvällä sydämmessä liikkuu pyhä, salaperäinen
tunne.
Elämää ja vaihtelevaisuutta tuottavat seudulle myöskin tundran
koristeet, lukemattomat järvet. Yksitellen tai ryhmissä, vierekkäin
tai toinen toistaan ylempänä, leviten peninkulmia pitkiksi
vesistöiksi ja supistuen pikku lammikoiksi, kaunistavat ne jokaista
päälaaksoa, jopa melkein jokaista sivunotkelmaakin, välkkyvät kaikkea
elvyttävässä auringonpaisteessa ja osoittavat, jos niitä joltakin
kunnaalta katsellaan, useinkin syväin tunturijärvien kaunista
siniväriä, vaikka muuten ovatkin harmaat ja värittömät. Kuin silloin
aurinko loistaa ja välkkyy niiden aaltokuvastimissa tai kuin keskiyön
aikaan nekin kylpevät ruusuhohteessa, paistavat ne kuin elävät valot
niitä ympäröivästä hämärästä, niin että silmä mielellään saattaa
viivähtää niitä katselemassa.
Paljon suurenmoisempia, vaikka kyllä yhä vielä kolkkoja ja
yksitoikkoisia maisemakuvia avaa _ylävä tundra_ vaeltajan silmäin
eteen. Jokainen oikea vuori näyttää täällä kaikkia kauneuksia, jotka
aina ovat melkoisen korkeiden vuorten tuntomerkkeinä. Tavallisesti
nousevat ne ylös melkein pystysuoraan, ja niistä syntyvät harjanteet
osoittavat voimakkaimpia piirteitä; lumikatto niiden harjoilla on
kaikkialla, missä luonnonsuhteet sallivat, kylmettynyt jäätiköiksi.
Oikeaa tundraa syntyy vain siellä, missä vesi ei pääse nopeasti
pois juoksemaan; koko muu seutu näyttää niin perin toisenlaiselta
kuin alavampi tundra, että ainoastaan molempien yleensä yhtäläinen
kasvimaailma osoittaa vaeltavalle tutkijalle, että hän tosiaankin
on tundralla. Alamaassa paksulla mädänneiden kasvein jäännöksien
kerroksella peitetty vyörykivi-pohja on täällä melkein kaikkialla
näkyvissä; äärettömät kasat suunnattomia kallionlohkareita on
rinteissä ja laaksot ovat niitä täynnänsä; vyörykivi on pohjana
laajain, melkein ihan tasaisten pintain alla, joita pitkin vaeltaja
siitäkin syystä vitkastellen astuu, että myöskin syvemmälle katseleva
tutkija huomaa tässä tapaavansa arvoituksia, mitä niihin voimiin
koskee, jotka melkein erehtymättömän tasaisesti ovat levitelleet
noita lohkareita niin laajoille aloille. Mutta niiden välitse
tippuu ja tiukkuu, porisee ja solisee, virtaa ja kuohuu, kiehuu
ja pauhaa vettä kaikkialta alas syvyyteen. Pitkin jyrkkäyksiä
juoksee se pisaroina tipahdellen, vesisuoniksi kokoutuen, jopa
porisevina purosinakin; ylhäisten jäätiköiden porteilta lähtee
maitovalkoisia puroja; alas vesilammikoihin juoksee se sameina
pikku jokina; järvistä se lähtee kristallikirkkaina jokina, ja
härjänsilmissä kiehuen, kuohuen ja pauhaten syöksyy se yhä alemmaksi
putouksesta toiseen, kunnes saapuu alavalle tundralle, suurempaan
jokeen tai mereen. Mutta aurinko, milloin se vain pilkistää
pilvien raoista, maalaa tämänkin niin omituisen tunturimaailman
ihmeellisillä väreillänsä, erottaa vuoret ja laaksot, valasee
jokaisen lumilakeuden, saattaa joka jäätikön, mutta samalla myöskin
joka rotkon, joka vuorenhuipun, joka harjun, jokaisen vuorenseinän
selvästi näkyviin, joka järven säteilemään kuin kirkas tunturisilmä,
levittää aamu- ja iltahetkinä taulun pohjaksi ikään kuin kevyen
siniharson ja peittää puolenyön aikaan kaikki tyyni syvimmillä
säteillänsä, kunnes koko seutu ihan kylpee ruusuhohteessa. Varmaan ei
itse tundraltakaan puutu kaikkea suloutta.
Muutamissa, vaikkapa vain ani harvoissakin paikoissa vaikuttaa
kasvikuntakin eloa ja kauneutta. Männyt ja kuuset joko ovat
pysähtyneet etemmäksi etelään taikka tavataan niitä täällä ainoastaan
suojaisimmissa laaksoissa. Eivät edes hongatkaan, joita täällä vielä
on siellä täällä ja jotka näyttävät juuri siltä, kuin jättiläiskäsi
olisi niitä latvasta kouraissut ja vääntänyt kuin vitsaa, voi enää
menestyä tundran ylemmissä seuduissa. Koivutkin, joita sentään kasvaa
pohjoisempanakin, kutistuvat kasvultaan ja näyttävät pikkuisilta
kääpiöiltä. Ainoastaan lehtikuusi pysyy paikoittain valtiaana ja
kasvaa oikeiksi puiksi; mutta ei sitäkään voida katsoa tundran
varsinaiseksi, tuntomerkkinä huomattavaksi kasviksi. Siinä on
vaivaiskoivu enemmin kuin mikään muu. Tämä kasvi, joka ainoastaan
hyvin soveliaissa paikoissa kasvaa metrin korkuiseksi, on verraten
suurimmassa tundran osassa niin vallalla, että muita pensaita ja
pikku kasveja näyttää olevan vain niukasti ripoteltuina sen sekaan.
Kaikkia paikkoja, mihin vain voi saada juurensa kiintymään, järvien
ja jokien rannoista aina ylös vuorten huipuille saakka, verhoaa se
ohuemmalla tai paksummalla kerroksella, niin tasaisella, että laajat
alat näyttävät kuin viikatteella niitetyiltä; ainoastaan niissä
paikoin sitä ei ole, joissa maa on niin vesinen, että se on muuttunut
veteläksi suoksi; ainoastaan siinä se kutistuu ja kuihtuu, jossa
lihava, auringon paisteessa helposti kovettuva savi tai hedelmätön
somero peittää kunnaita; mutta muuten se kilpailee vallasta vielä
suosammalienkin kanssa, joita kasvaa kaikissa alemmissa seuduissa,
sekä kaikkia kukkuloita peittävän peuranjäkälän kanssa. Monen
neliökilometrin ala yhdessä jaksossa on vaivaiskoivuja niin tiheässä,
että ainoastaan häviämätön suosammal vielä uskaltaa sen ohella vaatia
osaansa maasta, jota vastoin muissa, vähemmin kosteissa paikoissa
vaivaiskoivu, halava ja suokukka kasvavat sekaisin. Sitä paitsi
näkyy sentään usein myöskin marjapensaita, varsinkin puolukoita,
variksenmarjoja, karpaloita ja juolukoita.
Jos maa jossakin paikassa on alempana kuin sen ympäristö ja siis
hyvin vesinen, pääsee valkosammal vähitellen voitolle, karkoittaa
viimein vaivaiskoivun kokonaan pois ja hyötyy paksuiksi, hyllyviksi
kerroksiksi, jotka kuihtuneiden juuriosain nopeasta turvettumisesta
yhä sekä ylenevät että laajenevat, kunnes vesi viimein estää niitä
edelleen leviämästä taikka supistelee pieniksi kunnassaariksi. Jos
maan syvennys on vain vähäinen, syntyy siihen kokoutuvasta vedestä
ainoastaan ani harvoin järvi tai lammikko; se päin vastoin tunkeutuu
tietämättömän syvälle maahan ja siten syntyy suo, jonka ohut, tosin
kyllä sitkeistä saran juurista kutoutunut pinta kannattaa vaaratta
ainoastaan leveäsorkkaista peuraa, vaikka se kyllä hänenkin allansa
hyllyy ja hetkuu ja syvälle vaipuu poronreen jalasten alla.