Nyt hautoo haahka sangen ahkerasti. Ja nyt huomataan hänen p

POHJOISNAVALTA PÄIVÄNTASAAJALLE

Helppotajuisia esitelmiä

Pitänyt

Toht. A. E. Brehm

Suom. Aatto S.

Werner Söderström, Porvoo, 1891.

SISÄLLYS:

Lintuvuoret Pohjolassa.

Tundra ja sen eläinmaailma.

Aasian aro ja sen eläimet.

Siperian metsät ja metsänriista sekä metsästys siellä.

Sisä-Afrikan aro ja sen eläinkunta.

Nisäkästen vaellukset.

Lintujen rakkaus ja aviot.

Apinat.

Karavaanit ja aavikkomatkat.

Maa ja asujamet Niilin koskien välillä.

Matka Siperiassa.

Pakana ostjakit.

Aron vaeltelevat paimenet ja laumat.

Kirgiisein kansan- ja perhe-elämä.

Siperian asukkaat ja pahantekijä-siirtolaiset.

Tutkimusmatkoja Tonavalla.

Lintuvuoret Pohjolassa.

Kuin luoja oli saanut valmiiksi maan ja iloitsi hyvin onnistuneesta

työstänsä, alkoi saatana heti miettiä sen hävittämistä. Silloin

hän ei vielä ollut karkoitettuna taivaasta, vaan asui ylienkelien

joukossa niissä paikoissa, joissa autuaat oleskelevat. Ylös

seitsemänteen taivaasen lensi hän ja sieppasi mahtavan ison kiven;

sen hän sinkautti kaikella voimallaan alas nuoruuden kauneudesta

ihanaa maata kohti. Mutta oikeaan aikaan huomasi luoja saatanan

häijyn aikeen ja lähetti yhden ylienkelinsä sitä estämään. Enkeli

lensi nopeammin kuin kivi ja sai suojelluksi maan. Ukkosen

kaltaisella jyrinällä syöksyi kallion lohkare mereen, niin että

aallot kuohuen nousivat pilviin saakka ja laajalti peittivät

tulvillansa läheiset maat. Äärettömän korkeasta putoamisestaan

murskautui kiven ulkokuori ja tuhansittain pirstaleita sinkoili sen

ympärille mereen, muutamat häviten syvyyteen, toiset jääden korkealla

ylemmäksi meren pintaa, jossa ne vielä tänäkin päivänä ovat paljaina

ja alastomina kuin itse heitetyn kiven sisuskin. Silloin armahti

Jumala kallioita ja päätti äärettömässä hyvyydessään antaa elämää

kehittyä myöskin niille autioille kallioille. Mutta elämää tuottava

maa, elämän ehto, pii melkein loppunut. Tuskin oli muuta jäljellä

kuin kylvää sinne tänne vähä rahtunen.

Niin kertoo vanha tarina, joka elää ylhäällä Pohjolassa, Lapinmaan

asujanten muistissa. Kivi, jonka saatana heitti, on Skandinaavia;

sirpaleet, jotka putoilivat sen ympärille mereen, ovat karit ja

luodot, jotka kirjavana kehyksenä ympäröivät tätä niemimaata; raot

ja halkeamat, joita kiveen pudotessa tuli, ovat syvät vuonot ja

laaksot sisämaassa; maarahtuset, joita luojan lempeästä kädestä

siihen tipahteli, ovat se vähäinen ala hedelmällistä maata, kuin

Skandinaaviassa on.

Täytyy olla itse käynyt Skandinaaviassa ja varsinkin Norjassa,

täytyy olla itse purjehtinut sen saaristossa, täytyy olla itse

matkustanut maan eteläisimmästä päästä ylös pohjoisimpaan niemeen

saakka, ymmärtääkseen tämän luonnonomaisen tarinan koko syvyyttä

ja merkitystä. Ihmeellinen on tosiaan tämä maa, ihmeelliset sen

syvät vuonot, ja vielä ihmeellisempi on sitä ympäröivä saari- ja

luotoseppele.

Skandinaavia on alppimaa, kuten Sveitsi ja Tyroli, ja kuitenkin niin

äärettömän toisenlainen kuin ne. Kuten Alpeilla on Skandinaaviassakin

tunturinsa, korkeat lumi- ja jäätunturit, kuohuvat puronsa, kirkkaat,

tyynet alppijärvensä, tummia havumetsiä alhaalla laaksoissa,

vaaleanvihreitä koivikkoja ylempänä, laajoja, täällä tundroiksi

muuttuneita soita tunturien leveillä seljillä, hirsikartanoita

rinteillä ja karjataloja ylimmissä laaksoissa. Ja kuitenkin on kaikki

niin perin toisin kuin alppimaissa, ja erotuksen huomaa jokainen, ken

on nähnyt ne molemmat. Se johtuu siitä, että kaksi maan suurenmoista

ja mahtavasti vaikuttavaa aluetta täällä yhtyy: korkeat tunturit ja

meri.

Skandinaavian yleinen luonne on yht'aikaa vakava ja iloinen.

Ankaruuteen yhtyy lempeys, vuorotellen kolkon ja jylhän kanssa on

ilahuttavaa viehättävyyttä, kuolleen ja tuskastuttavan luonnon

rinnalla on ylentävää elävyyttä. Mustat kiviseinät nousevat

pystysuoraan ylös merestä, hajautuvat ja jakautuvat ja nousevat

edelleen jyrkkinä ja koleina ylös pilviin ja riippuvat uhkaavina

syvyyden päällä, ja niiden harjoilla lepäilevät peninkulmia laajat

jääkentät, peittäen kokonaiset maakunnat ja karkoittaen kaiken

muun elämän paitsi sieltä alkavia tunturipuroja, näitä puroja,

jotka kaikkialla kutovat hopeavöitänsä mustain kallioiden ylitse,

ilahuttaen silmää ja samalla hyvitellen korvaakin laulamalla

jättiläistunturien korkeaa veisua, näitä puroja, jotka joka

notkelmasta katoavat syvyyteen ja syöksyvät taas esiin joka

halkeamasta taikka hurjassa tanssissa kuohuvat alas kallioita pitkin,

tehden putouksen toisensa perästä, ja vastaisella vuoren seinällä

kaiutellen porinaansa. Nämä kohisevat tunturipurot, jotka jokaisesta

tunturin notkelmasta syöksyvät syvyyteen, loistavat vesivyöt, jotka

riippuvat jok'ainoalla kallioseinällä, savun tapaisesti ylös nouseva

vesihöyry, joka kertoo syvällä piilevän kuohuvia koskia, ne ne juuri

herättävät elämää synkimpään erämaahankin, sellaisiin paikkoihin,

joissa silmä ei muuten näe muuta kuin kalliovuoria ja taivasta.

Mutta vaikka sisämaan kauneus onkin erittäin ylevä, vaikka vuonot

kallioseinineen, rotkoineen ja laaksoineen, niemineen ja kannaksineen

ovatkin erittäin lumoavat ja valtaavat, niin vielä omituisemmat ovat

luodot ja saaret ulkona meressä pitkin koko maan rannikkoa etelästä

aina pohjoisimpaan päähän saakka; ne muodostavat eksyttävän sokkelon

lahtia ja salmia, jonka vertaista tuskin missään muualla tavataan

koko maan päällä.

Suuret saaret ovat enemmän tai vähemmän itse mannermaan kaltaiset;

pienillä saarilla ja luodoilla on aivan omituinen luonteensa. Se

kuitenkin vaihtelee enemmän tai vähemmän joka leveysasteella,

mikäli matkustetaan pohjoisemmaksi. Tosin niistä puuttuu, kuten

itse merestäkin, etelän rikkaus; vaan niiltä ei suinkaan puutu

kaikkea kauneutta, ja varsinkin vaikuttavat ne mahtavasti keskiyön

hetkinä, jolloin keskikesän aurinko suurena ja veripunaisena

seisoo tuolla alhaalla taivaanrannassa ja levittää laajoille

vuorten huipuille ja avaralle merelle ikään kuin harsolla verhottua

loistoansa. Tätä suloutta suuresti edistävät kaikkialta näkyvät

talonpoikaistalot, laudoitetut ja turvekattoiset hirsirakennukset,

omituisessa veripunaisessa loistossa, joka jyrkästi eroaa vihreistä

turvekatoista, viereisten vuorenseinäin mustuudesta ja lumitunturien

sinijäätiköistä.

Ihmeekseen huomaa maata tuntematon etelämaalainen, että nämä talot

tulevat suuremmiksi ja tilavammiksi, mitä kauemmaksi matkustetaan

pohjoiseen päin, ja että ne, vaikka niitä ympäröimässä ei enää

olekaan mitään peltoja, vaan korkeintaan pikku kasvitarhoja,

kuitenkin suuruudelta, tilavuudelta ja ulkovarustuksilta ovat paljon

muhkeammat eteläisen Skandinaavian tuparakennuksia ja että muhkeimmat

ja suurenmoisimmat niistä ehkä ovat verraten hyvin pienillä saarilla,

joissa ainoastaan ohut turvekerros peittää kalliota ja joissa ei enää

edes pientä kasvitarhaakaan voida saada menestymään karussa maassa.

Tämä näennäinen arvoitus selviää, kuin otetaan huomioon, että täällä

Pohjolassa ja Lapinmaassa ei kynnetä maata, vaan meri on peltona;

että siellä ei kylvetä kesällä eikä heilutella viikatetta, vaan

keskitalvella niitetään kylvämättömästä pellosta; että juuri niinä

kuukausina, joina pitkällä yöllä on eittämätön herruus, jolloin

auringon sijasta ainoastaan kuu paistaa ja aamu- ja iltaruskon

sijasta ainoastaan revontulet liekitsevät, ihmiset siellä ylhäällä

kokoovat meren runsaita satoja.

Syys-päiväntasauksen aikaan varustautuvat kaikissa rantakylissä

pitkin koko Norjan rannikkoa voimakkaimmat miehet korjaamaan Pohjolan

laihoa. Joka kaupunki, joka kauppala, joka kylä lähettää vahvasti

miehitetyn laivan ylös saariin ja luotoihin, tuonne pohjoisen

napapiirin toiselle puolelle, asettumaan ankkuriin mihin hyvänsä

sopivaan lahteen ja sieltä laivastansa ja talonpoikaistaloista käsin

kokoomaan saalista. Keskikesällä on maa siellä ylhäällä hiljainen

ja tyhjä ihmisistä; talvella ovat lahdet, saaret ja salmet täynnä

voimakasta kansaa, ja uutterat ihmiskädet ovat yöt päivät työssä.

Vaikka talot näyttävätkin hyvin tilavilta, ei niihin kuitenkaan mahdu

se väen paljous, joka tänne tulvii kokoon, ja laivain lähellä ovat

useinkin tilapäiset, turvekattoiset tuvat niukkana suojana ankaralta

talvi-ilmalta.

Noin talvi-paivänseisauksen aikaan, jolloin me vietämme joulua, on

toimeliaisuus siellä ylhäällä vilkkaimmillaan. Jo viikkokausia on

meri tarjonnut aarteitansa. Mahtavimman kaipauksen vaikutuksesta,

kuin vallitsee elävissä olennoissa, vastustamattomasta taipumuksesta

kylvämään tulevien sukupolvien siemeniä nousee meren syvimmistä

syvyyksistä lukemattomia kalaparvia, turskia, koljoja ja muita, veden

pintakerroksiin; ne lähestyvät rantaa, tunkeutuvat kaikkiin kanaviin,

salmiin ja vuonoihin ja täyttävät meren pinnan monen peninkulman

laajuudelta. Niin tiheässä uivat nämä yhden ainoan tunteen pakosta

rannoille kokoutuvat kalat, että veneen täytyy ihan sanan mukaan

raivata itselleen tietä sen suunnattoman kalaparven lävitse,

että verkot kalain painosta jäävät roteviltakin miehiltä välistä

nostamatta taikka repeytyvät rikki, että kalaparveen pystyyn pistetty

airo jonkun silmänräpäyksen seisoo ennen, kuin kaatuu veden pinnalle.

Kalliosaarissa aina veden keskikorkeudesta ylös maan alarajaan

asti, jota on huipuilla, on paljas kallio lakkaamatta peitettynä

halaistuilla kaloilla, joita on aseteltu sinne kuivamaan, ja toisia

riippuu niiden päällä telineissä kuivamassa ahavassa. Tosin silloin

tällöin kalliot ja telineet tyhjennetään ja sovitellaan kimppuihin

sidotut kuivat kalat varta vasten tehtyihin aittoihin, mutta lyhyen

hetken ne vain ovat tyhjinä, sillä uusia tällä välin pyydettyjä ja

halottuja kaloja levitellään ja asetellaan entisten sijaan.

Kuukausia kestää tätä vilkasta elämää, kuukausittain on

lakkaamattomia markkinoita; kuukausittain vaihtavat täällä Etelä

ja Pohjola aarteitansa. Vasta niinä päivinä, jolloin puolenpäivän

aikaan kirkas valo etelässä ennustaa vielä piilossa pysyvän auringon

kohta ilmestymistä taikka jolloin se jo ehkä itsekin lyhyen hetken

katselee näitä maita, lakkaa vähitellen runsas saalis. Aitoista

viedään laivoihin kuivat kapaturskat, ladotaan niitä täyteen kaikki

paikat kölistä kanteen asti, ja varustaudutaan palaamaan kotiin

taikka purjehtimaan kuka minnekin. Laiva toisensa perästä nostaa

ruskeareunaiset purjeensa ja purjehtii omia teitään.

Hiljaisemmaksi jää Pohjola, tyhjemmäksi maa, autiommaksi meri.

Viimein kevät-päiväntasauksen aikaan ovat melkein kaikki vieraat

purjehtijat poistuneet pyyntipaikoilta ja kaikki kalat taas

peräytyneet meren pimeihin syvyyksiin. Mutta jo lähettää meri uusia

lapsia, taas rupee olemaan elämää kaikissa salmissa, lahdissa

ja vuonoissa, eikä ainoastaan siellä, vaan myöskin saarissa ja

luodoissa, ja kohta katselevat mereen miljoonat linnunsilmät niiltä

paikoilta, joissa vilkas talvielämä vallitsi.

Syvällisenä piirteenä kaikkein varsinaisten merilintujen elämässä on,

että ainoastaan kaksi asiaa voi pakottaa heitä käymään maalla: joka

kevät uudestaan heräävä rakkauden tunne ja lähestyvän kuoleman synkkä

aavistus. Ei talven pitkä yö, ei sen pakkanen eikä sen myrskyt aja

niitä maalle, he ovat karaistuneet kaikkia Pohjolan ilman ankaruuksia

vastaan ja tottuneet tekemään tehtäviänsä aalloilla tai niiden alla;

ei myöskään petokalojen uhkaava hammas pelota heitä pakenemaan

maalle; he käyvät jollakin yksinäisellä meren saarella ainoastaan

sattumalta, jospa sitäkään tapahtuu, ja silloinkin viivähtävät

he maalla ainoastaan lyhyen hetken vähän tarkemmin rasvaamassa

höyheniänsä, kuin vedessä voi tapahtua. Mutta kuin auringon ensi

säteiden välähtäessä rakkaus alkaa liikkua heidän sydämmissänsä,

silloin palaavat vanhat ja nuoret, vaikkapa tuhannenkin peninkulman

päästä, uiden tai lentäen taas siihen paikkaan, jossa he ensin

näkivät päivän valon. Ja kuin keskellä kylmää talveakin, jolloin ne

paikat ovat kauan olleet autioina, merilintu tuntee sydämmessään

kuoleman, rientää hän, mikäli voimia riittää, kuolemaan, jos suinkin

mahdollista, samassa paikassa, jossa hän ensin pesässä silmänsä avasi.

Lukemattomien merilintujen jokavuotiset kokoukset pesimispaikoilla

vilkastuttavat ja elvyttävät niitä monta kuukautta semmoisella

tavalla, jota on mahdoton kuvata. Erilaiset, kuten merilinnut itse,

ovat lintuparvet, ja erilaiset myöskin paikat eli, kuten norjalaiset

sanovat, vuoret, joilla ne silloin oleskelevat. Muutamat valitsevat

pesimispaikoikseen sellaisia luotoja, jotka tuskin ovat ylempänä

ylintä vedenrajaa eivätkä kasva muuta, kuin mitä linnut välttämättä

tarvitsevat pesän tueksi, jonka he tekevät aaltojen rantaan ajamasta

meriruohosta: toiset valitsevat sellaisia saaria, jotka jyrkkinä ja

koleina nousevat satoja metrejä korkealle meren pinnasta ja joissa

joko on runsaasti pengermiä, koloja, halkeamia ja muita piilopaikkoja

taikka kyllin paksu kerros turpeeksi muuttuneita kasvein jäännöksiä.

Matalampia luotoja sanovat norjalaiset "haahkasaariksi" sen

merilinnun mukaan, joka heille on hyödyllisin ja arvokkain ja jota he

sen tähden erittäin huolellisesti hoitelevat: lintuvuoriksi yleensä

sanotaan sitä vastoin vain jyrkempiä ja korkeampia saaria, joissa

paraastaan asuskelee alkkoja eli ruokkeja ja lokkeja.

Vaikka valppaan tutkijan hyvin tekisikin mieli lähemmin tarkastella

ja laveammin kuvata jokaista erityistä meren pesimälintua, niin

Pohjolan lintuvuorten asujanten monilukuisuus pakottaa häntä pysymään

vain joissakuissa. Minunkin täytyy luopua siitä huvista, että

piirtäisin täydellisiä kuvia näiden lintujen elämästä; mutta katson

kuitenkin olevani velvollinen ainakin pintapuolisesti kuvaamaan

joitakuita, saadakseni esiin muutamia pääpiirteitä merilintujen

elintavasta. Vaikka vaali onkin vaikea, niin yksi niistä, joka joka

kevät palaa samoille pesäpaikoille ja ihmeellisesti tuottaa niille

elävyyttä ja omituista väritystä, haahka, ei kuitenkaan saa jäädä

pois valittujen luvusta. Kolme lajia näitä muhkeita sorsalintuja

asuu tai käy Europan rannoilla; yksi niistä, tavallinen haahka,

tavataan verraten hyvin etelässäkin, jopa luoteisen Saksan edustalla

saarissa. Niiden höyhenpuku on Pohjolan meren tarkka kuva. Mustaa

ja punaista, tuhkaharmaata ja jäävihreätä, valkoista, ruskeaa ja

keltaista on siinä puvussa sekaisin. Tavallinen haahka on vähimmin

kaunis niistä, mutta kuitenkin on sekin muhkea lintu. Niska ja

selkä, nauhus siipien poikki ja vatsapuolen sivuilla pilkut ovat

valkoiset kuin aaltojen vaahto; kaula ja kupu ovat ruusunkarvaiselta

vivahtavat valkopohjalla, ikään kuin keskikesän auringon hehku

olisi niihin jättänyt jotakin sädeloistostansa; piiru poskissa on

vihreä kuin tunturien jää; rinnan alapuoli ja vatsa, siivet ja

pursto, seljän takapuoli ja perä ovat mustat kuin itse meren syvyys.

Sellaisen korupuvun on kuitenkin ainoastaan uros saanut osakseen;

naaras, kuten kaikki sorsanaarakset, on paljon yksinkertaisemmassa,

vaan sentään hänkin hyvin miellyttävässä puvussa. Yleinen ruosteen

karvainen, milloin enemmän, milloin vähemmän ruskeaan vivahtava pohja

on piirreltynä täyteen pitkittäin ja poikittain pilkkuja, viivoja ja

kiemuroita, niin moninaisesti vaihtelevia, että ei ole sanoja tehdä

siitä tarkkaa kuvaa.

Ei mikään muu sorsalaji ole niin varsinaisessa merkityksessä meren

asujan kuin haahka, ei mikään kömpelömmin astua huojuskele maalla, ei

mikään lennä raskaammin, ei mikään ui nopeammin, ei mikään sukella

taitavammin eikä syvemmälle kuin haahka. Aina viisikymmentä metriäkin

sukeltaa hän alas meren pinnasta hankkimaan itselleen ravintoa

syvältä merestä, ja koko viisi minuuttiakin eli siis tavattoman

pitkän ajan sanotaan sen voivan pysyä yhtä päätä veden alla. Ennen

pesimisajan alkua hän joko ei ollenkaan lähde pois aavalta mereltä

taikka vain ihan poikkeuksen tavoin ja silloinkin paremmin vain

oikusta kuin minkään välttämättömyyden pakosta. Jo ennen talven

loppua ovat suuret parvet, joissa tämäkin sorsalaji mieluisimmin

eleskelee, jakautuneet eri pareiksi, ja ainoastaan ne urokset, joiden

ei ole onnistunut löytää itselleen paria, uiskentelevat vielä pikku

ryhmissä. Puolisojen välillä vallitsee molemmin puolin onnellisin

sopusointu. Ainoastaan yksi tahto, epäilemättä naaraksen, määrää

molempien tekemisen. Jos naaras nousee veden kalvosta lentämään

pari kolme sataa metriä, seuraa uros häntä; jos naaras sukeltaa

syvälle, katoaa uroskin silmänräpäyksessä veden alle; mihin hyvänsä

naaras kulkee, seuraa uros häntä uskollisesti; mitä hyvänsä naaras

tekee, näkyy se aina olevan uroksen mielen mukaan. Vielä elää pari

ulkona aukealla merellä, vaikka tosin ei enää loitompana kuin

viisikymmentä metriä syvillä vesillä, ja aina semmoisissa paikoissa,

joissa raakkuja on runsaasti peittämässä kallioita ja pohjaa. Nämä

nilviäiset ne ovat näiden haahkojen usein yksinomaisena ravintona

ja niiden tähden sukeltavat ne alas hyvinkin syvälle; nämä raakut

myöskin suojelevat heitä aina puutteelta, joka välistä uhkaa niin

monta muuta sorsalajia. Huhtikuussa ja viimeistään toukokuun alussa

lähestyvät parit yhä enemmän saaristoa ja samalla myöskin rantaa.

Haahkanaaraksen sydämmessä ovat äidin huolet heränneet, ja niiden

tähden saavat kaikki muut huolet haihtua. Ulkona aukealla merellä

oli pari niin arka, että se ei koskaan odottanut minkään veneen

eikä laivan lähestymistä, ja ihmistä se pelkäsi enemmän kuin mitään

muuta olentoa; nyt lähellä saaria on suhde ihan toisin. Totellen

ainoastaan äidinaistia uiskentelee naaras pesintäsaarille; pitämättä

enää vähääkään lukua ihmisestä astua huojuskelee hän ylös maalle.

Yhä edelleen levotonna seuraa häntä uros, tuon tuostakin kaiuttaen

varoittavaa "ahua, ahua!"-huutoansa, osoittaen hyvin huomattavaa

epäilystä, pysähtyen tuon tuostakin, miettien kauan ja vasta sitte

uiden taas edelleen. Naaras ei pidä lukua mistään siitä. Huolimatta

koko maailmasta astuskelee hän yli koko saaren, etsien sopivaa

pesän paikkaa. Ollen itsepäinen hän ei suinkaan tyydy mihin hyvänsä

kuivaan ruohokasaan, jonka vesi on ajanut maalle, eikä matalaan

katajapensaasen, jonka maata myöten leviävät oksat kyllä tarjoaisivat

turvallista piilopaikkaa, eikä myöskään vanhaan arkkuun tai

laatikkoon, jonka saaren omistaja on varta vasten hänelle suojaksi

asettanut ja koonnut siihen vielä valmiiksi risuja ja ruohojakin;

vaan hän ihan huolettomasti, kuin olisi oikea kotieläin, lähestyy

omistajan asuntoa, astuu sisään, tallustelee yli lattian, tunkeutuu

itse emännän kyökkiin ja omiin huoneihin ja oikullisuudessaan ja

itsepäisyydessään valitsee ehkä pesäksensä juuri leivinuunin ja

siten pakottaa talon emännän, vaikka mahtavankin, monta kuukautta

paistamaan leipänsä toisessa saaressa. Nähtävästi vavisten seuraa

häntä uskollinen puoliso niin etäälle, kuin mahdollista; mutta kuin

naaras hänen mielestään kokonaan unhottaa kaiken varovaisuuden,

jopa menee niinkin pitkälle, että rohkenee asua saman katon alla

ihmisten kanssa, silloin uros ei enää koetakaan taistella hänen

itsepäisyyttänsä vastaan, vaan jättää hänet omin neuvoinsa ja lentää

takaisin ulos turvalliselle merelle ja odottelee siellä naaraksen

jokapäiväisiä käyntejä. Haahkarouva ei tuosta ole millänsäkään, kokoo

vähän risuja itselleen, ottaa mielellään vastaan apua keitä hyvänsä,

asettelee risut ja ruohot kasaan, kaivaa molemmilla jaloillaan

kuopan, pyöristelee ja sijoittelee sen sileällä rinnallaan, itse

lakkaamatta pyörien ja käännellen itseään, ja alkaa sitte toimitella

pesän varsinaista sisustamista. Ajatellen ainoastaan perillistensä

hyvinvointia nyppii hän rinnastaan verrattoman hienoja untuvia, tekee

niistä jonkinlaisen peitteen, joka riittää verhoamaan koko kolon ja

sitä paitsi yläreuna jää niin tiheäksi rimpsuksi ylt'ympäri, että,

milloin lintu sattumalta lähtee pois pesästään, se suojelee munia

kaikelta kylmyydeltä. Jo ennen saamistansa sisäverhoa valmiiksi

alkaa hän munia verraten pieniä, sileäkuorisia, likaisen- tai

vihreänharmaita muniansa, kunnes aarre tulee täys'lukuiseksi, jolloin

siinä on kuusi tai kahdeksan munaa, harvoin enempi tai vähempi.

Tätä hetkeä on norjalainen odottanut. Oman voiton pyyntö se teki

hänet niin ystävälliseksi lintua kohtaan. Vierasvarainen isäntä

muuttuu nyt ryöväriksi. Vähääkään säälimättä ottaa hän munat pesästä,

vieläpä kalleista untuvista kudotun sisäverhonkin. Neljäkolmatta

tai kolmekymmentä pesää antavat yhden kilon untuvia, joiden arvo on

saantipaikalla noin kolmekymmentä kruunua eli kaksiviidettä markkaa.

Nämä numerot kylliksi selittänevät norjalaisten ryöstönhalun.

Raskaalla mielellä näkee haahkanaaras tämänvuotiset toiveensa

rauenneen; hämmästyksissään ja kauhistuksissaan lentää hän merelle

ja on näkymättömissä muutamia päiviä. Mutta pianpa haahkamme palaa

takaisin ja astua huojuskelee, ihan kuin ei olisi mitään tapahtunut,

taas ylös maalle laittamaan itselleen uutta pesää. Luultavasti hän

tällä kertaa karttaa entistä paikkaa ja tyytyy ensimmäiseen kuivaan

ruohokasaan, joka ei vielä kokonaan ole toisten hallussa. Vielä

kerran laittelee hän kuntoon pesäkolon ja vielä kerran alkaa hän

etsiä ja nyppiä höyheniänsä, saadakseen kuntoon mielestänsä ihan

välttämätöntä untuvapeitettä. Vaan mitkään ponnistukset eivät auta;

vaikka hän miten kurkottelee ja vääntelee kaulaansa, niin hänen

untuvavarastonsa on lopussa. Mutta milloinka on äiti, vaikkapa

sorsankin muodossa, ollut neuvoton, kuin on ollut pitäminen huolta

lastensa hyvinvoinnista? Ei haahkakaan ole neuvoton. Itsellään

hänellä ei ole mitään untuvia jäljellä, vaan hänen puolisollansa

niitä on kosolta sekä rinnassa että seljässä. Nyt täytyy hänen tulla

esiin. Ja vaikka uros ehkä vastusteleekin, vaikka edellisten vuosien

muistot hänessä jyrkästi panevat vastaan, täytyy hänen kuitenkin

totella ja taipua. Ihan säälimättä nyppii toimelias äiti häneltä

untuvat, ja muutamassa tunnissa tai ainakin parissa päivässä tulee

uros yhtä paljaaksi kuin emä itse. Minusta on aivan luonnollista,

että haahka-uros sellaisen kohtelun jälkeen lähtee niin pian, kuin

suinkin pääsee, pois merelle ja sitte monta kuukautta seurustelee

ainoastaan toisten yhtä onnettomain kumppaniensa kanssa eikä enää

pidä lukua hautovasta puolisostansa eikä tulevista perillisistä. Jos

tosiaan, kuten kaikilla pesintäpaikoilla sentään tapahtuu, nähdään

joku haahka-uros hautovan naaraksen luona, niin luullakseni se voi

olla ainoastaan sellainen, joka ei vielä ole nypitty.

Nyt hautoo haahka sangen ahkerasti. Ja nyt huomataan hänen pukunsa

ainoaksi soveliaaksi, ell'emme sano: ainoaksi mahdolliseksi, kuin

hänellä voi olla. Pesää ympäröivään ruohoon sekautuu hänen värinsä

ihan täydellisesti; ei edes haukan eikä merikotkankaan terävä

silmä voi huomata häntä. Sekä yleinen väri että myöskin jokainen

pilkku ja jokainen viiru on niin kuivan meriruohon näköinen, että

hautova lintu, kuin se laskee alas kaulansa ja vähän levittää

siipiänsä, ihan häviää näkyvistä. Monta, monta kertaa on minullekin

tapahtunut, että olen, tarkalla metsästäjän ja tutkijan silmällä

tähystellen, astunut sellaisilla haahkasaarilla ja vasta siitä

huomannut ihan jalkaini juuressa hautovan haahkanaaraksen, että se

on torjuen ruvennut nokallaan hakkaamaan saappaitani. Ken tietää,

miten innokkaasti haahkat hautovat, häntä ei suinkaan ihmetytä, että

voidaan päästä niin lähelle pesässään makaavaa haahkanaarasta; mutta

se kummastuttanee myöskin kokenutta tutkijaa, että haahkanaaras pois

lentämättä antaa kosketella munia altansa ja että hän ei huoli edes

siitäkään, että hänet nostetaan pois pesästä ja lasketaan jonkun

matkan päähän maahan, ainoastaan nähdäkseen, miten kiireesti se

löntystelee takaisin pesäänsä.

Haahkan äidinrakkaudessa ja äidinilossa on myöskin toinen puolensa.

Jokainen haahka, ehkäpä muutkin sorsalajit, ei ainoastaan tavoittele

perillisonnea, vaan hänen äidinsilmänsä tahtoo nähdä niin monta

poikasta kuin mahdollista. Siitäpä seuraa, että hän ihan arvelematta,

jos vain suinkin voi, varastelee toisilta, jotka hautovat hänen

lähellänsä. Vaikka hän hautookin ahkerasti, täytyy hänen kuitenkin

kerran päivässä lähteä pesästään hankkimaan itselleen ravintoa sekä

puhdistamaan, siistimään ja rasvaamaan höyheniänsä, jotka turmeltuvat

suuresta hautomalämmöstä. Katsahtaen epäluuloisesti naapureihin

oikealle ja vasemmalle nousee hän ylös jonakin ensimmäisenä

aamupäivän hetkenä, ehkä jo kauan kärsittyään kalvaavaa nälkää, astuu

pois pesästä ja huolellisesti kääntelee nokallaan pesää ympäröivän

untuvareunuksen kätkeväksi ja suojelevaksi peitteeksi munille;

sitte hän lentää nopeasti ulos merelle, sukeltaa sukeltamistaan

alas syvyyteen, täyttää nopeasti kupunsa ja kurkkunsa aina nieluun

saakka meren raakuilla, kylpee, siistii ja rasvaa itseänsä, palaa

takaisin maalle ja rientää, koko matkan ahkerasti kuivaten ja

silittäen höyheniänsä, jälleen pesäänsä. Naapurisisaret makaavat yhä

niin viattoman näköisinä kuin mahdollista pesissään, ja kuitenkin

ovat he, ainakin joku heistä, tällä välin tehneet itsensä syypääksi

näpistelemiseen. Heti, kuin emä lensi pois, nousi yksi naapureista

ylös, kohotti vierasten munain peitettä ja vieritti nopeasti omaan

pesäänsä siitä yksi, kaksi, kolme, jopa neljäkin munaa; sitte

peitti hän jälleen pesän huolellisimmasti ja asettui onnellisena ja

tyytyväisenä taas hautomaan väärin lisäytynyttä aarrettansa. Ehkä

kotiin palaava haahkanaaras kyllä huomaa, mitä hänelle on tehty;

mutta hän ei vähimmälläkään tavalla näytä, mitä tietää, vaan asettuu

ihan tyynesti hautomaan kuten ennenkin, ikään kuin ajatellen:

"maltahan, ystäväiseni, kyllä sinäkin lennät pois pesästäsi, ja mitä

sinä teit minulle, saatan minäkin tehdä sinulle jälleen." Ja todella

munat likeisistä haahkanpesistä siten lakkaamatta siirtyvät toisesta

toiseen. Haahkasta näyttää olevan yhtä, omiako vaiko vieraita ne

lapset ovat, jotka kehittyvät eläviksi onnellisen äidin rinnan alla.

Pääasia on vain, että poikasia on.

Kuusikolmatta päivää hautoo haahkanaaras, ennen kuin munat kypsyvät.

Ne Pohjolan asukkaat, jotka toimivat ymmärtäväisesti, antavat hänen

tällä kertaa olla rauhassa, koettavatpa vielä, mikäli voivat,

auttaakin häntä pidättämällä niin paljon kuin mahdollista kaikkia

vihollisia ja rauhan häiritsijöitä kaukana saaresta. He tuntevat

jokainen omat haahkansa, ell'ei nimeltä, niin ainakin sen verran,

että tietävät, mihin aikaan se tai se on hautonut loppuun asti ja

aikoo nuorisojoukkonsa kanssa lähteä meren turviin. Se tie tulee

kuitenkin usein turmiolliseksi monellekin varomattomalle nuorelle

haahkalle. Samoilla saarilla pesiväiset tai niillä muuten käyvät

haukat ja vielä enemmin korpit, räiskät ja suuret merilokit väijyen

odottavat poikasien ensi lähtöä ulos maailmaan, iskevät niihin ja

vievät pois ruuaksensa. Sitä saaren omistaja kuitenkin koettaa

estää eräällä tavalla, joka hyvin kuvaa näitä ennen niin villejä

ja arkoja, mutta pesintäaikana oikeiksi kotieläimiksi muuttuneita

haahkoja. Hautoma-ajan lopulla menee omistaja joka aamu saarelle

auttamaan haahkaäitejä ja kokoomaan toista untuvasatoa. Seljässä

on hänellä suurempi kori ja toisella käsivarrella pienempi. Siten

astuu hän pesältä pesälle, nostaa jokaista haahkaemää ja katsoo,

joko poikaset ovat päässeet ulos munista ja ehtineet kylliksi

kuivaa. Jos niin on, sulloo hän koko pikku joukon käsikoriin, ottaa

taitavalla sieppauksella pesästä untuvaverhon, heittää sen selkäänsä

suurempaan koriin ja menee edelleen. Luottavasti astua tallustelee

haahkaemä hänen jäljestänsä tai pikemmin piipittävien poikasiensa

perästä. Samalla tavalla tyhjennetään toinen ja kolmas pesä ja niin

yhä edelleen niin kauan, kuin käsikoriin mahtuu poikasia; ja emä

toisensa perästä yhtyy saattojoukkoon, tiellä puhua laverrellen

sisaruksiensa kanssa. Meren rantaan päästyä mies kääntää käsikorin

alassuin ja kaataa koko nuorisojoukon suoraa päätä veteen. Heti

syöksyvät kaikki haahkanaarakset uikuttavien poikasiensa jäljestä;

houkutellen, huutaen ja osoittaen kaikkea äidin hellyyttä uivat ne

keskelle poikajoukkoa ja jokainen koettaa koota itselleen niin monta

kuin mahdollista. Nähtävästi ylpeänä uipi joku tiehensä, jäljessä

pitkä rivi poikasia, mutta toinen, jolla on ollut huonompi onni,

purjehtii keskelle tuota laahuksen tavalla onnellista emää seuraavaa

pienokaisparvea ja koettaa houkutella puoleensa niin monta poikasta

kuin mahdollista, ja samoin tulee kohta kolmas houkuttelemaan hänkin

muutamia itsellensä. Siten uiskentelevat kaikki emät huudellen,

kaakotellen ja houkutellen sekaisin, kunnes viimein jokainen saa

jälkeensä pienen joukon, omiako vaiko toisten poikasia, ei ole helppo

tietää. Haahkaemät itsekään eivät sitä suinkaan tiedä, mutta äidinilo

ja äidinylpeys on siltä yhtä suuri.

Kaikissa tapauksissa seuraa tälläkin tavoin kokoon haalittu

poikajoukko jo ensimmäisinä olemisensa hetkinä uskollisesti äitiänsä

tai kasvatusäitiänsä. Hän vie heti poikaset sellaisiin paikkoihin,

joissa raakkuja on kalliossa aina alimpaan vedenrajaan asti, noukkii

niistä niin monta, kuin hän perheinensä tarvitsee, rikkoo pienimpien

kuoret ja levittää sisällyksen poikasillensa. Pojat ovat jo elämänsä

ensi päivästä valmiit uimaan ja sukeltamaan yhtä ahkerasti kuin

vanhempansa, ovatpa vielä paljon etevämmätkin heitä siinä, että

liikkuvat paljon helpommin maalla, jossa ne ovatkin hämmästyttävän

sukkelat. Jos he väsyvät ollessaan lähellä jotakin saarta, viepi emä

heidät heti maalle, ja silloin ne juoksentelevat kuin turkinpyyn

poikaset ja ymmärtävät vähimmästäkin varoitushuudosta niin hyvästi

peittäytyä maata vasten painautumalla, että niitä voi huomata vasta

pitkän etsimisen jälkeen; jos ne väsyvät, kuin jo ollaan kaukana

saaristosta, levittää äiti siipensä ja selkänsä niille leposijaksi.

Niillä kun ei koskaan ole puutetta, kasvavat ne tavattoman nopeasti,

niin että ne jo parin kuukauden kuluttua ovat emänsä kokoiset ja

ainakin yhtä taitavat kaikissa merielämän tempuissa. Nyt saapuu

myöskin isä täst'edes viettämään talvea yhdessä perheen kanssa,

joka tavallisesti yhtyy muihin, niin että välistä on yhdessä monta

tuhattakin perhettä.

Suuri, vuosi vuodelta yhä nouseva hyväin untuvien hinta tekee

haahkan arvokkaimmaksi kaikista sorsalinnuista. Tuhat paria haahkoja

on jo melkoinen omaisuus. Mutta useimmilla haahkasaarilla pesii

ainakin kolme, jopa neljäkin tuhatta paria, ja kellä onnellisella on

pesimäpaikkoja, joissa käy vieläkin enempi näitä lintuja, hän saa

niistä oikein kadehdittavia tuloja. Paitsi haahkoja pesivät näillä

saarilla myöskin rantaharakat ja räiskät, joiden munia kootaan

ja käytetään kaikenlaisiksi ruokatarpeiksi ja kaupataan moniin

paikkoihin. Siellä täällä suolataan myöskin poikasia talveksi, ja

siten voivat saaret antaa runsasta satoa, jonka tähden ne ovatkin

ankaran tarkastuksen alaiset ja erityisillä laeilla suojellut.

Yhtä omituinen kuin viehättäväkin on näytelmä, jota haahkojen ja

muiden merilintujen käyntisaaret tarjoavat. Paksumpi tai ohuempi

pilvi häikäsevän valkoisia lokkeja liihoittelee saaren ympärillä.

Lakkaamatta tulee joukottain ja parvittain näitä pesimälintuja

saarelle ja lentää taas jälleen merelle; silloin tällöin käyvät

he myöskin läheisillä luodoilla, levittäen viehätystä ja eloa

kuivaneille, vihreiksi matoiksi muuttuneille sammalistoille, joita

on punaisten hirsitalojen edessä. Syystä kyllä ylpeänä osoitti eräs

Lofoten-saarien asujan monen sadan tuhannen suuruista lokkiparvea,

joka suurissa joukoissa etsi hyönteisiä hänen talonsa edustalla.

"Maamme on liian köyhä, liian kylmä ja liian karu", sanoi hän,

"että voisimme, kuten te etelässä, pitää kesyjä kotilintuja. Mutta

meidän kyyhkysemme lähettää meille meri, ja sanokaapa, oletteko

koskaan nähneet mitään kauniimpaa." Minun täytyi tosiaankin vastata

eittämällä, sillä nuo häikäsevän valkoiset ja vaalean-siniharmaat

lokkijoukot rehevässä, vihreässä ruohokossa suurenmoisessa Pohjolan

tunturimaailmassa olivat tosiaankin erittäin lumoava näky. Nämä lokit

ne enemmän kuin mitkään muut jo etäältä ilmasevat pesintäsaaret ja

erottavat ne muista muuten ihan saman kaltaisista luodoista. Muista

siivekkäistä asujamista huomataan tuskin mitään, vaikka niitäkin

voi olla tuhansittain. Vasta sitte, kuin keveissä, verrattomissa

veneissä lasketaan ulos asutulta rannalta ja soudetaan saarta

kohti, keskeytyy lintujen hiljainen kotielämä. Jotkut rantaharakat,

jotka etsivät ravintoansa juuri veden rajan yläpuolelta, näkevät

ensinnä veneen ja lentävät nopeasti sille vastaan. Sillä nämä

linnut, joita tuskin puuttuu mistään saaresta tai luodosta, ovat

rauhallisesti yhdessä asuvain pesintälintujen turvallisuuspoliisi.

Ne ovat uteliaammat ja vilkkaammat kuin mitkään muut rantalinnut,

kuin minä tunnen, ja itsetietoiset, varovaiset ja ajattelevaiset,

joten niillä on yhdessä kaikki ominaisuudet, kuin tarvitaan,

ollakseen johtavina jäseninä sekanaisissa yhteiskunnissa. Jokainen

uusi, outo tapaus kiihottaa heidän uteliaisuuttansa ja saattaa

niitä toimittamaan tarkkaa tutkintoa. Siten ne lentävät vastaan

joka veneelle, lentelevät monen moneen kertaan sen ympäri yhä

pienemmissä piireissä, parkuvat lakkaamatta, houkuttelevat siten

sinne muita sukulaisiansa ja herättävät jo nyt kaikkein muiden saaren

viisasten lintujen huomiota. Heti, kuin tulevat vakuutetuiksi, että

tosiaankin on vaara tarjona, rientävät he ripeästi takaisin ja

julistavat varoittavilla huudoilla tutkimustensa tulokset kaikille

saaren linnuille, jotka tahtovat ottaa sitä huomioon. Muutamat lokit

päättävät nyt ottaa omin silmin selkoa häiriön syystä. Noin viisi tai

kuusi lentää niitä venettä vastaan, pysähtyy liihoittelemaan ilmaan

kuten haukat, syöksyvät ehkä rohkeasti alas rauhan häiritsijöihin

päin ja palaavat saareen vielä nopeammin, kuin tulivat. Ihan kuin

epäillen heitä, nousee kolme, neljä, kymmenen kertaa niin monta

ilmaan ja tekee ihan samalla tavalla kuin ensimmäiset vakoojat.

Kohta kokoutuu kokonainen pilvi lintuja veneen päälle. Se tihenee

tihenemistään ja tulee yhä uhkaavammaksi, koska linnut yhä rohkeammin

lentävät venemiehiä vastaan ja sitä paitsi myöskin jättävät jälkeensä

merkkejä, jotka eivät juuri kaunista kasvoja eikä vaatteita.

Pesimäpaikan lähellä kiihtyy melu täydelliseksi pauhinaksi,

lintujen huuto ja parkuna monituhat-kertaiseksi huumaavaksi

melskeeksi. Jo ennen veneen saapumista rantaan ovat naarastensa

luona käymässä olleet haahka-urokset astua huojuskelleet alas

rantaan ja uivat nyt varoittavaa "ahua, ahua"-huutoansa kaiutellen

ulos merelle. Niitä seuraavat merimetsot ja koskelot, jota vastoin

rantaharakat, kurmitsat, riskilät, haahkat, lokit ja tiirat, sekä

siellä mahdollisesti olevat luotokirviset ja västäräkit pysyvät

paikoillaan, rohkenematta lähteä saarelta. Mutta kahlaajalinnut

juoksentelevat kuin pahan hengen ajamina lukemattomissa joukoissa

edes takaisin rannalla; riskilät, jotka ovat meluten kiivenneet ylös

jyrkkiä kallioita, painautuvat liitteiksi maata vasten ja makaavat,

katsoa tuijotellen vieraita tunkeutujoita, ja haahkat varustautuvat

tekeytymään sopivana silmänräpäyksenä näkymättömiksi omalla tavallaan.

Vene saapuu rantaan. Noustaan saarelle. Tuhannen tuhansia kimeitä

huutoja kajahtaa yht'aikaa; lentävä lintupilvi tihenee ihan

läpinäkymättömäksi; satoja tuhansia hautovia lokkeja nousee parkuen

yhtymään lentävien joukkoon; rantaharakat yhtyvät konserttiin ja

lentelevien, parkuvien, huutavien lintujen pauhina tulee niin

huumaavaksi, että luulisi kerrassaan joutuneensa noitain tanssiaisiin:

Äänet läpi myrskyn pauhaa,

Yltä, läheltä ja kaukaa,

Pitkin vuoren rinnettä

Hyökyvi loitsujen melskettä.

Mefistoteleen sanat toteutuvat. Hälinä ja pauhina, eri lintumuotojen

ja äänien sekasotku ihan rampaa kaikki aistimet; silmissä kimeltelee

ja välkkyy, korvissa suhisee ja kohisee niin, että viimein ei

voida käsittää mitään väriä eikä ääntä. Mihin hyvänsä kääntyy,

kohtaa silmää kaikkialla, saaren joka puolella tuo äsken mainittu

lintupilvi; mihin hyvänsä katsoo, ei näe edessään mitään muuta

kuin lintuja; jos tuhansia laskeutuu alas, on toisia tuhansia jo

lentänyt ylös; ja heidän huolensa ja levottomuutensa perillisten

turvallisuudesta saattaa heidät unhottamaan oman voimattomuutensa

sekä koettamaan tosin vaarattomalla, vaan kuitenkin hyvin

kiusoittavalla tavalla estää tutkijan kulkua.

Ihan toisenlainen kuin jotenkin viaton ja huoleton elämä

haahkasaarilla on valko-, haili- tahi merilokkien asumain saarien

elämä. Nekin kokoutuvat joukottain pesimään eräille eri saarille,

niin että sellaisessa saaressa voi välistä olla neljä, jopa viisikin

tuhatta paria. Itse saari on yhtä kaunis ja suurenmoinen näytelmä

kuin haahkasaarikin. Suuret häikäsevän valkoiset ja vaalean- tai

tummansiniseen vivahtavat linnut eroavat ihmeellisesti koko seudun

luonteesta ja niiden liikkeissä on kaikkea sitä suloutta, joka

yleensä on lokkilajien tuntomerkki. Mutta nämä vahvat, voimakkaat ja

saaliinhimoiset linnut ovat tosin seuralintuja, vaan eivät suinkaan

rauhallisia naapureja. Ei yksikään sellaisen parven jäsen usko

toistansa. Joka eri pari elää itsekseen, ottaa määrätyn alan, kuinka

pienen hyvänsä ihan itselleen eikä salli minkään muun parin tulla

sille alueelle; eivät molemmat koskaan poistu yht'aikaa pesästä, ja

jos joku yhteinen voimakas vihollinen ne karkoittaa, niin rientävät

ne niin pian kuin mahdollista takaisin pesään suojelemaan sitä omilta

sukulaisiltansa.

Vähemmin meluinen, mutta yhtä suurenmoinen on elämä varsinaisilla

lintusaarilla, joissa ruokit, kiislat ja lunnilinnut pesivät ja

joille myöskin joku lokki ja merimetso on asettunut. Riittänee

kyllin, jos koetan kuvata yhtä näistä vuorista, jonka tähden palaan

kertomukseeni.

Suurten Lofoten-ryhmään kuuluvain saarien pohjoispuolella on noin

kolmen sadan metrin päässä rannasta kolme kellon muotoista saarta,

Nykenit, jotka koleina ja jyrkkinä nousevat merestä noin sadan metrin

korkeuteen ja joita ympäröitsee pienistä luodoista kudottu seppele.

Yksi näistä kalliokeiloista on "lintuvuori", ja mitään tavallansa

suurenmoisempaa tuskin voidaan ajatella.

Oli ihana kesäpäivä, kuin varustauduimme lähtemään sinne; meri

oli siloinen ja tyyni, taivas kirkkaan sininen, ilma lämmin ja

suloinen. Lukemattomain luotojen välitse sousivat pikku venettämme

voimakkaat seudun miehet. Mihin hyvänsä katsoin, kaikkialla näin

lintuja. Melkein joka kivi, kuin pisti ylös veden pinnasta, oli

kuin elävä. Muutamat välkkyivät valkoisina merimetsojen jäljistä,

jotka siellä säännöllisesti olivat levänneet muutaman tunnin joka

päivä. Riveissä kuin sotamiehet istui niitä kymmenen, kaksikymmentä,

jopa satakin kummallisimmissa asennoissa, kaulat ojennettuina ja

siivet levitettyinä, että joka ruumiin osa saisi oikein kylliksi

päivänpaistetta, viuhtoen siipiänsä ikään kuin löyhyttääkseen

viileyttä toinen toiselleen, ja tarkkaavasti tähystellen joka

taholle. Kumeasti huutaen pulahtivat ne veneemme lähestyessä alas

veteen sekä uiden ja sukeltaen tekivät tyhjäksi kaikki kokeemme

päästä niitä lähemmäksi. Toiset luodot olivat ihan täpötäynnä

lokkeja, satoja ja tuhansia ihan samaa lajia, sekä uroslintuja,

jotka ehkä olivat saapuneet jostakin haahkasaaresta seurustelemaan

keskenänsä sill'aikaa, kuin naarakset olivat hautomispuuhissaan.

Toisten kalliosaarien ympäri oli häikäsevän valkoisia haahkoja, ehkä

jo nypittyjä uroksia, kokoutunut suurin joukoin; paikoittain olivat

ne kehyksenä, joka etäältä loisti kuin suuret valkoiset lummekukat

meidän järvivesissämme. Matalammissa salmissa näkyi kalastelevia

koskeloita ja kuikkia, joista joku silloin tällöin kaiutti pitkää

huutoansa, niin pitkää ja niin monisäveliseltä heläjävää, että sitä

olisi voitu sanoa oikeaksi lauluksi, ell'ei se olisi ollut niin

hurjaa säveltä, kuin ainoastaan pohjoismeren lapsi voi laulaa, joka

on kuunnellut talvimyrskyjen ulvontaa ja kohinaa ja aaltojen kumeaa

pauhua. Ylpeänä kuin ruhtinas valtaistuimellaan istui siellä täällä

merikotka, kaikkein meren siivekästen olentojen kauhu, ehkäpä koko

joukkokin niitä kylläisiä ja turpeita ryövärejä; nopeasti kuin

nuoli lenteli peninkulmia laajaa aluettansa tunturihaukka, joka

oli rakentanut pesänsä jyrkälle kallionseinälle; purjehtelevia

kalalokkeja ja kolmivarpaisia lokkeja sekä kalastelevia tiiroja

liiteli ylös alas; rantaharakat tervehtivät meitä lirityshuudoillaan,

ja ylt'ympäri kohoili veden pintaan ja jälleen sukelsi alas ruokkeja

ja kiisloja.

Tämän kirjavan seuran seassa soutelimme edelleen. Soudettuamme

noin kymmenen meripeninkulmaa saavuimme Nykenien alueelle. Mihin

hyvänsä käänsimme silmämme, kaikkialla näimme muutamia vuoren siellä

vierailevista asujamista kalastelemassa merellä, sukeltelemassa

tai säikähtyneinä veneemme tulosta ylös lentämässä, jolloin ne

liitelivät niin läheltä pitkin veden pintaa, että heidän tulipunaiset

uimajalkansa sivelivät aaltojen harjoja. Me näimme viidenkymmenen,

jopa sadankin suuruisia parvia, näimme niitä kaikkialta tulevan

tulvaamalla vuorelta tai rientävän sinne takaisin emmekä voineet

kauemmin olla epätietoisina, että lähestyimme väkirikasta

lintuvaltakuntaa. Mutta oli puhuttu miljooneista pesivistä linnuista,

vaan sellaista paljoutta emme toki voineet missään huomata. Viimein,

kuin olimme kiertäneet pitkän kallioniemen, oli Nyken edessämme.

Ylt'ympäri meressä näkyi mustia ja vuoren juurella valkoisia

pilkkuja. Ensimainitut olivat ihan ilman järjestystä, viimemainitut

yleensä riveissä tai tarkkarajaisissa ryhmissä; ne olivat uivia

ruokkeja, pää, kaula ja niska ylhäällä veden pinnasta, ja toisia

vuorella istumassa, valkoinen rinta merelle päin. Varmaan niitä oli

tuhansia, mutta ei suinkaan miljooneja.

Noustuamme maalle vastapäiselle saarelle ja levättyämme Nykenin

omistajan luona sousimme salmen ylitse siihen saareen, hyppäsimme

ylös kalliolle eräästä paikasta, jossa kuohu ei ollut liian kova,

ja kiipesimme ripeästi ylös aina siihen turvekerrokseen asti, joka,

ottamatta lukuun muutamia ylöspistäviä piikkejä ja okaita, peittää

koko Nykenin. Siellä heti huomasimme, että koko se turvekerros oli

kaikkialla täpö täynnä käytäviä, saman kaltaisia, kuin kaniinit

tekevät, niin että koko vuorella ei ollut edes tavallisen pöydän

kokoistakaan alaa, johon ei olisi auennut sellaista käytävää.