Uuden valtionhoitajan ensimäisiä toimia oli sotajoukon lähettäminen
Suomeen. Siksi hän valitsi kelpo väkeä ja sääsi erään _Niilo
Arvinpojan_ päälliköksi. Alapäällikkönä seurasi myös aatelismies
Ahvenanmaalta, _Henrikki Juhonpoika_, Hagan herra. Sinne mennessään he
valloittivat Kastelholman ja Ahvenanmaan, mutta heidän lähdettyään
anasti Tanskan uljas amiraali, Severi Norrby, sen jälleen
kuninkaallensa. Lopulla vuotta vasta lähetettiin sinne Ruotsista
uudestaan sotaväkeä; silloin se valloitettiin jälleen, ja pysyi sitten
ruotsalaisten käsissä.
Suomen mantereella yhdistyi heti Ruotsin väkeen aatelismiehiä ja
talonpoikia suurin parvin; sillä sielläkin kyti salainen viha Tanskan
valtaa vastaan. Näin karttuneella joukollaan taisi Niilo Arvinpoika
pian ruveta Turun linnaa saartamaan. Mutta sitä vahvaa varustusta ei
voinutkaan ensi-iskulla kaataa. Niilon joukolta puuttui myös alussa
tykkejä sekä ruutia. Siinä suhteessa he kuitenkin pian saivat apua
Kuusiston hovista; jalo piispa Kurki lähetti tykkinsä ynnä
ampumavaransa, ja myös kaikki palveluksessansa olevat huovit.
Lisäjoukot olivatkin piirittäjille hyvin tarpeellisia; sillä linnassa
oli Tuomas junkkarilla vahvasti väkeä, enimmäkseen sotaan tottuneita
sotilaita Saksanmaalta. Linnan muurilla ammui tiheässä tulikitoja, ja
kellarit olivat ahdetut täyteen muonaa sekä ampumavaroja. Juuri vähä
ennen piirittäjäin tuloa oli paljon näitä tarpeita ynnä myöskin
lisäväkeä tuotu linnaan. Näin varustettuna eivät linnalaiset
huolineetkaan istua muurien takana odottaen piirittäjien
päällekarkauksia; he vähä väliä itse hätyyttelivät niiden leiriä.
Muutamalla tämmöisellä retkellä saivat he useita Ruotsin herroja
vangeiksensa. Silloin ilmaantui surkea näky kauhistuneitten
piirittäjien silmien eteen. Muurin päälle pystytettiin hirsipuut, jotta
ne näkyivät hyvin kauas, ja niihin hirtettiin äsken saadut vangit ynnä
monta muuta vankia, joita linnassa oli ennestään. Näiden hirtettyjen
parissa oli myös Niilo Arvinpojan oma veli.
Tämä oli vain alku niihin hirmutöihin, joita Tuomas junkkari harjoitti
Turun linnan isäntänä. Tammikuussa 1522 lähetti Kristiern joka paikkaan
päälliköilleen käskyn, että heidän tuli tappaa kaikki heidän hallussaan
olevat Ruotsin ja Suomen miehet; ei pitänyt edes niitäkään
säästettämän, jotka olivat uskollisia olleet. Kuningas näet alkoi jo
voittoaan epäillä ja tahtoi vimmoissansa kuitenkin tehdä vielä niin
paljo vahinkoa kuin mahdollista. Muutamat päälliköistä eivät tätä
julmaa käskyä totelleet; Severi Norrby esim. ei sallinut tehdä
väkivaltaa yhdellekään vangillensa. Mutta Tuomas junkkarissa oli juuri
tämmöisen käskyn täyttäjä; heti sanan saatuansa hän ryhtyi verityöhön.
Silloin sai moni ennen säästyneistä herroista laskea päänsä pölkylle.
Se oli loppu Tönne Eerikinpoika Tottin, se Henrikki Steninpoika
Renhufvudin, se myös Tuomas junkkarin oman uskollisen sihteerinkin,
jonka ainoa rikos oli se, että hänet ruotsalainen äiti oli synnyttänyt.
Monta muuta halvempisukuisista vietiin suoraa päätä hirsipuuhun; kaikki
tuomiotta, tutkinnotta ja papin avuttakin surmattiin.
Epäilemättä olisi näin käynyt kaikkien muidenkin linnassa olevien
Ruotsin ja Suomen miesten. Mutta erään herran sukkela kavaluus sai
loput pelastetuksi. Tämä oli _Eerikki Fleming_, Suomen aatelissukua.
Hän oli aina ollut kovasti vihaavinansa Kustaa Vaasan joukkoa, ja oli
siten päässyt Tuomas junkkarin täyteen luottamukseen ja suosioon. Nyt
pyysi hän saadakseen hyökätä piirittäjien leirin kimppuun. Sen Tuomas
junkkari salli mielellään, sallipa myöskin, että hän itse saisi valita
seuraajansa. Fleming kokosi nyt linnan väestä kaikki Ruotsin ja Suomen
miehet ynnä niiden lisäksi muutamia tanskalaisia näön vuoksi. Sitten
hän oli joukkoineen yöllä lähtevinänsä leiriä vastaan. Mutta salaa hän
oli leiriin lähettänyt sanan Niilo Arvinpojalle. Kun sitten linnalaiset
hiljaa hiipien olivat tulleet leiriä likelle, karattiin sieltä heitä
vastaan. Samassa kääntyivät myös Flemingin omat miehet, ja vähäinen
tanskalaisjoukko tapettiin yksin neuvoin.
Näin oli vaihtelevalla onnella taisteltu koko talvi; mutta kevään
tullen painui voitto Tanskan puolelle. Niinpian kuin meri jälleen
läikkyi laineina, purjehti Severi Norrby suuren laivaston ja sotajoukon
kanssa Itämerelle. Ensin hän meni Tukholmaan viemään ruokaa ja muuta
apua; sitten hän vei koko väkensä Turun linnan avuksi. Semmoista voimaa
vastaan ei Niilo Arvinpojan joukko kestänyt. Toukokuun 22 p.
vetäytyivät he Turusta Hämeenlinnaan päin. Lähtiessään vielä
räjähyttivät ilmaan ruutikellarin, joka heillä oli pohjoispuolella
Aurajokea. Tuosta syttyi kaupunki palamaan ja, mikä säästyikin, sen
ryöstivät Norrbyn miehet kaikki tyyni.
Janakkalassa Niilo Arvinpoika jälleen pysähtyi, aikoen Hiitin sillan
takana yrittää vastarintaa. Siellä hän odotti muutamia päiviä
vihollisten tuloa, vaan ne eivät tohtineetkaan niin kauas ulota
laivoistansa. Nyt pidettiin suuri sotaneuvottelu Hiitin leirissä ja
päätettiin erota kahdelle haaralle. Koska ei kuitenkaan kyetty
seisomaan Norrbyn voimia vastaan, niin piti Eerikki Flemingin ja Niilo
Arvinpojan suurimman joukon kanssa mennä Ruotsiin Kustaa Vaasan luokse,
ja Suomeen jäi vain pieni parvinen, jonka piti Niilo Grabben johdolla
vastustaa tanskalaisia.
Ei piispa Kurjenkaan sopinut Suomessa enää pysyä. Kerran oli
kuninkaallinen peto kyllä armahtanut häntä; mutta piispan viime tekojen
perästä olisi viipyminen merkinnyt varmaa kuolemaa. Piispa pakeni
sentähden maata myöten Raumalle, jossa hänellä oli laivansa. Sieltä hän
purjehti sitten Ulvilan[7] kaupunkiin. Mutta kun sinnekin läheni
Tanskan väkeä häntä tavoittelemaan, hän astui jälleen laivaan, aikoen
hakea turvaa Ruotsissa, Kustaa Vaasan luona. Hänen kanssaan pakeni
tuomiokirkon dekani Konrad ynnä useampia kanunkeja; paitsi näitä oli
vielä laivassa paljon aatelisrouvia ja neitoja Suomesta. Toukok. 22 p.
he olivat jo päässeet Ruotsin rannoille, Öregrundin kaupungin
edustalle, ja riemuiten he kiittivät Jumalaa onnellisesta matkastaan.
Mutta äkkiä nousi hirveä myrsky, joka särki laivan kallioon, niin että
se upposi miehineen tavaroineen päivineen. Se oli loppu piispa Arvi
Kurjen, viimeisen katolisen piispan Suomen maassa.