Iäksi päiviksi näytti nyt Ruotsin vapaus olevan veriin hukutettu; mutta
päinvastoin tämä veri olikin vain ikäänkuin virvoittava sade vapauden
oraalle. Luultavasti olisi pelko, niinkuin Kristiern toivoi, hillinnyt
Ruotsin kansan kostonhimoa ja vapaudenhalua, jollei joku etevämpi mies
olisi heille tarjoutunut johtajaksi. Mutta semmoinen päällikkö olikin
jo aivan lähellä. Se oli nuori _Kustaa Eerikinpoika Vaasa_.
Hän oli syntynyt v. 1496 ja oli samaisen Eerikki Vaasan poika, joka v.
1505 piti Kastelholman linnaa hallussansa. Kohta syntymästä asti
ennustettiin Kustaasta erinomaista sankaria; sillä hänellä oli
syntyessään ollut päässä niinkutsuttu "voittolakki". Kasvaessaan
osoittautuikin hän hyvin hilpeäksi ja älykkääksi, ja hänet lähetettiin
Sten Sture nuoremman luokse sotatemppuja sekä ritarin tapoja oppimaan.
Tätä opettajaansa hän seurasi kaikkiin sotiin tanskalaisia vastaan ja
urhoollisuudellaan saattoi nimensä jo silloin mainioksi. V. 1518 sai
kuitenkin Kristiern hänet ynnä muita Ruotsin herroja petoksella
käsiinsä ja vei ne vangiksi Tanskan maalle. Kustaa Vaasa annettiin
erään sukulaisensa, tanskalaisen ritarin, haltuun ja sai siellä koko
vuoden 1519 pelolla sekä harmilla katsella tanskalaisten suuria
sotavarustuksia ja kuulla heidän hävyttömiä kerskauksiaan. Viimein hän
ei malttanut enää, vaan karkasi pois, vaikka oli luvannut pysyä
alallaan.
Ruotsiin monen mutkan perästä päästyänsä kesällä 1520, yritti Kustaa
kohta nostaa kansaa vierasta valtaa vastaan. Mutta talonpojat toisin
paikoin eivät tohtineet nousta aseisin Tanskan ylivoimaa vastaan,
toisin paikoin eivät tahtoneetkaan; sillä heidän mielestään oli uuden
kuninkaan hallitus varsin hyvä. Eihän se heille tehnyt pahaa, vaikka
herroja hätyytteli, ja olihan nyt suola paljo huokeammassa hinnassa,
koska ei mikään enää estänyt merikulkua.
Vielä päätti Kustaa Vaasa uudistaa yrityksensä Taalainmaalla, ennenkuin
hän kaikesta toivosta luopuisi. Taalain miehethän olivat vanhastaan
mainitut Ruotsin urhokkaimmaksi, vapaudelle hartaimmaksi väestöksi.
Tottahan he nytkin olisivat yhtä valmiit nostokäskyä tottelemaan.
Lukemattomat vaivat ja vaarat uhkasivat uljasta nuorukaista sekä
matkalla Taalainmaalle että myös hänen siellä kuljeskellessansa. Sillä
tanskalaiset, jotka olivat saaneet tiedon hänen vehkeistään, hakivat
häntä joka paikasta. Kerrankin oli Kustaa, talonpoikaiseksi rengiksi
puettuna, rikkaan Antti Pietarinpojan, Rankhyttan isännän palvelukseen
ruvennut. Mutta pian huomasivat muut palvelijat, ettei hän ollut
tottunut heidän työhönsä eikä myöskään tavoiltaan heidän kaltaisensa.
Sattuipa eräs palvelustyttö näkemään silkkisen paidankauluksen, joka
sarkanutun alta pilkisti esiin. Siitä tuli viimein ilmi, kuka hän oli,
ja vaikka isäntä ei pettänyt häntä, ei hän myöskään tohtinut kauemmin
pitää häntä luonaan.
Toisen kerran hän oli metsämies Sven Elfinpojan mökissä Isalassa.
Astuupa tanskalainen soturiparvi sisään, tiedustellen pakolaista. Surma
olisi siinä Kustaan perinyt, ellei emäntä neuvokkaisuudellaan olisi
pelastanut häntä. Hän kohotti leipälapionsa, jolla hän juuri toimi
uunin edessä, ja löi sillä Kustaata selkään, sanoen: "Mitäs tässä
vieraita ällistelet, lurjus? Pois riiheen eloa puimaan!" Kustaa riensi
ulos tuvasta, eikä tanskalaisille sattunut mieleenkään, että tuo
talonpoikaiseukon kurittama renki olisi voinut olla heidän haettavansa
herra. Kauemmin ei kuitenkaan tohdittu pitää Kustaata täälläkään, vaan
Sven läksi viemään häntä muualle, olkikuorman sisään peitettynä.
Matkalla tulivat taas tanskalaiset vastaan ja katselivat kuormaa
epäluuloisesti. Usean kerran he pistivät keihäillään olkiin,
koetellakseen oliko siinä ketään sisässä. Mutta Kustaa ei virkkanut
sanaakaan, vaikka yksi pisto sattui häneen. Veri, joka haavasta rupesi
vuotamaan, olisi kuitenkin antanut hänet ilmi, jollei Sven taas olisi
keksinyt sukkelaa keinoa. Hän leikkasi hevoselleen haavan reiteen, ja
kun tanskalaiset huomattuansa verijäljet, vähän ajan päästä ajoivat
heitä takaa, osoitti hän heille, mistä muka veri oli vuotanut.
Näin onnistui Kustaan päästä eheänä kaikista vaaroista; mutta hänen
nostokehoituksensa eivät taalalaisiinkaan pystyneet. Tuskissaan,
epäilyksissään läksi hän siis Norjaan pakenemaan, josta hän toivoi
pääsevänsä Saksaan. Mutta likellä rajaa saavutti hänet sukkela
hiihtäjä. Se oli taalalaisten sanansaattaja, joka pyysi häntä palaamaan
takaisin. Etelästä tulleet uudet sanomat tanskalaisten julmuudesta
olivat vihdoin yllyttäneet Taalain kansan ja saaneet sen mielen
muuttumaan.
Niinkuin lumivyöry vuorilta riensi nyt Kustaa Vaasa alussa vuotta 1521
taalalais-joukkoineen tanskalaisten päälle, joka paikassa saaden
lisäväkeä ja murtaen, musertaen häntä vastaan lähetetyt parvet. Syksyn
tultua oli koko Ruotsi vapaana, Tukholman linna yksin vain oli vielä
vihollisen vallassa. Syyskuussa valittiin vapauttaja valtionhoitajaksi.