Ritari Eerikki Tuurenpoika Bjelke, jolle nyt Suomen hallitus oli
uskottu ja joka monta vuotta väsymättömällä huolella valvoi maamme
etua, ansaitsee hyvin laveampaa mainetta. Hän oli sukuansa
ruotsalainen. Hänen isänsä, ritari, valtaneuvos ja marski Tuure
Tuurenpoika Bjelke, Kråkerumin ja Räfvelstadin herra, oli aikanansa
ollut mahtava mies; äiti Inkeri Körning oli suurta tanskalaista sukua.
Minä vuonna Eerikki Tuurenpoika oli syntynyt, siitä ei ole yhtään
tietoa, vaan luultavasti tapahtui se 15:nnen vuosisadan keskipaikoilla.
Ei ole tietoa meillä siitäkään, milloin hän ensin alkoi kotimaatamme
palvella, mutta syytä on arvella sen olleen vuosisadan seitsemännellä
kymmenellä. Vanhemman Sten Sturen aikana oli jo Eerikillä ollut useat
kerrat milloin mikin linna hallussansa. Hän oli Hannu kuninkaan
erinomaisessa suosiossa, niinkuin jo mainittiin, ritarin kultakannukset
ja valtaneuvoksen arvo hänelle taisi tulla jo osaksi Hannun
kruunausjuhlassa. Pian hän myöskin nähtiin isäntänä Viipurin tärkeässä
linnassa. Sentähden pysyi Bjelke kuninkaalle uskollisena kauemmin kuin
kukaan muu, ja lähetti vasta 1502 luopumuskirjeen Hannulle. Siitä
saakka hän yhtä lujasti pysyi Sturein puolella, ja turhaan Hannu v.
1505 yritti häntä puolelleen houkutella. Bjelke heti lähetti kuninkaan
kirjeen Ruotsiin Svante Sturelle, kysyen, mitä hänen piti siihen
vastata.
Suomen ylimaaherrana ei Bjelke saanut paljon lepoa nauttia. Sillä
kahtaalta uhkaili silloin vaara Suomennientä. Mannermaan rajalta
venäläinen yhä ahdisteli, ja Tanskan meriväki hävitti rantamaita.
Lähellä Venäjän rajaa asuen, Bjelke aina piti tarkasti silmällä
levottomien naapuriensa hankkeita. Hän lähetteli vakoojia heidän
maahansa tiedustelemaan, hän sovitteli rajalaisten riitoja, hänen
lähettiläitään kävi alinomaa rajalinnojen pajarien puheilla, jopa
toisinansa tulivat itse suuriruhtinaankin eteen. Näin onnistui Bjelken
aina saada venäläiset hillityksi, joka kerta kun he Tanskan
yllytyksistä kiihtyen uudestaan nostivat riitaa rajoista. V. 1504 oli
kyllä, niinkuin tiedämme, sovittu välirauhasta; vaan v. 1506 sai jo
Hannu kuningas uuden liiton toimeen uuden suuriruhtinaan, Vasili IV
Iivananpojan kanssa. Pariin vuoteen ei tästä kuitenkaan vielä ollut
mitään hätää, koska Venäjä samaan aikaan kävi sotaa tatarilaisten sekä
puolalaisten kanssa, ja jälkimäiset raatelivat pahasti heitä useassa
tappelussa. Mutta tehtyään rauhan näiden kanssa suuriruhtinas v. 1509
alkoi kiivaammin varustautua Suomea vastaan ja yltyi yhä kopeammaksi
vaatimuksissansa. Hänen piti muka saada koko maamme omakseen taikka
ainakin 15 peninkulmaa pitkä ja 14 leveä rajareunus Viipurin ja
Savonlinnan lääniä. Sittenkin Bjelke sai hänet jälleen hillityksi, ja
v. 1510 päätettiin uusi välirauha. Kolmen vuoden perästä piti
kummaltakin puolin tultaman kokoon Vuoksen tienoille. Silloin tuo
riidanalainen raja oli yksin neuvoin käytävä ja tehdyn sovinnon tuli
nyt pysyä 60 vuotta edelleen.
Itäisen rajan varjeleminen, joka Bjelkelle tuotti niin paljon huolta,
oli myös epäilemättä aiheena erääseen hänen yritykseensä, joka todistaa
hänen suurta älyänsä. Molempien rajalinnojen, Viipurin ja Savonlinnan,
etäisyys toisistaan sekä vaikeat kulkuneuvot tekivät vaikeaksi, usein
mahdottomaksi ennättää hyvissä ajoin toisesta toiseen avuksi. Sentähden
päätti Bjelke kaivannolla yhdistää Suomenvedenpohjan ja Saimaan vedet
niin, että alukset pääsisivät koko välin kulkemaan. Kaivanto pantiinkin
alulle, vaan työ jäi pian kesken, luultavasti rahan ja työvoimien
puutteesta sekä rajan rauhattomuuden tähden. Parasta se muuten taisikin
olla. Silloin näet ei vielä osattu sulkuja rakentaa niinkuin tätä
nykyä. Kun kaivanto olisi rantaharjanteen puhkaissut, olisivat siis
Saimaan vedet estämättä päässeet tulvailemaan Viipurin rantamaiden yli
ja luultavasti upottaneet sen peräti. Bjelken yrityksen jälkiä on
nytkin vielä nähtävänä lähellä Saimaan kanavan alkua.