Sten Sturen kuoltua oli Hannu taaskin hieronut sovintoa ruotsalaisten
kanssa, vaan pian hän oli nähnyt, ettei hän hyvällä saisi heitä
suostumaan. Siitä syystä oli hän taaskin ruvennut sotakeinoihin. Me
olemme nähneet, kuinka hän venäläisiä yllytti Suomeen hyökkäämään. Hän
itse puolestansa kävi sotaa Ruotsin etelärajoilla ja lähetti joka kesä
Itämerelle suuria laivaparvia. Nämät Hannun laivat harjoittivat mitä
julmimpia merirosvojen töitä. Uljaitten ja armottomien päällikköjensä,
Jöns Holgerinpoika Ulfstandin, Otto Ruudin ja Severin Norrbyn johdolla
he purjehtivat merta ristin rastin, ryöstäen kaikki laivat, jotka
Ruotsin tai Suomen rannoilta uskalsivat ulota. Kaukaisemmille
matkoille, Lybeckiin tai muihin Saksan kaupunkeihin, ei Suomen
laivurien tietysti ollut lähtemistäkään. He vain välistä kiiruhtivat
meren yli Ruotsiin tai Vironmaalle, suolaa ja muita tarpeellisimpia
tavaroita noutamaan. Mutta siinäkin oli pujahtaminen surman suun
sivuitse, sillä Naissaaren takana, Räävelin edustalla, oli aina
vihollinen väijymässä. Kun nämät merirosvot olivat jonkun laivan
saaneet käsiinsä, he tavallisesti tappoivat enimmän osan väkeä. Eikä
siinä kyllä että tappoivat, vaan he kiduttivat heitä myöskin hirveällä
tavalla. Kädet, jalat vangeilta ensin silvottiin ja sitten vasta
heitettiin miesparat meren pohjaan. Harvat heidän kynsistänsä pääsivät
niin eheinä kuin kerran muutamat raumalaiset.
Oli näet kuusi Rauman laivaa joutunut merirosvojen käsiin. Nämät
sulloivat kaikista aluksista parhaat tavarat yhteen laivaan ja panivat
viisi omaa miestänsä ynnä kolme Rauman porvaria sitä Gotlantiin
viemään. Gotlanti kuului silloin Tanskan vallan alle ja oli
merirosvojen paras pesäpaikka. Jo alkoi laiva perille lähestyä, ja
Visbyn linna tuli näkyviin; silloinpa muuan rosvoista piloillansa
osoitti sormellaan yhtä tornia. "Kas tuossa", irvisteli hän vangeille,
"saatte monta pirun yötä kokea!" Tästä silmittömästi tuskastuen, vangit
äkkiä karkasivat rosvojen kimppuun. Heidän onnistui päästä
tanskalaisten ja sen paikan väliin, missä aseita talletettiin. Näin
joutuivat aseettomat rosvot pian tappiolle; kolmelta pää halkaistiin ja
kaksi heittäytyi mereen, maalle uidakseen. Mutta pelastuneet
raumalaiset käänsivät riemuiten laivan kokan kotiinpäin, ja perille he
pääsivät onnellisesti, tuoden paljon kalliimman lastin laivassaan, kuin
mitä heillä lähtiessä oli ollut.
Näitä Tanskan rosvoja ei aina ollutkaan kovin suuret joukot, mutta
Suomen herrojen velttous oli syynä siihen, että he kuitenkin saivat
paljon vahinkoa aikaan. Bjelke kyllä oli valpas tässä niinkuin
muissakin toimissaan. Hänen sota-aluksensa saattoivat aina Suomen
kauppalaivoja, taikka jos missä vahinkoa oli tehty, ne karkoittivat
merirosvot ja ryöstivät usein saaliit heidän käsistään. Niin säilyivät,
niinkuin hän itse kirjeessä mainitsee, hänen lääninsä, Viipurin rannat
ja laivat jotenkin eheinä. Mutta joka paikkaan eivät Bjelken laivat
kerinneet, ja muut Suomen herrat olivat kovin hitaita auttamaan.
Rosvot eivät muuten tehneetkään tuhoa ainoastaan merellä; vähä väliä he
kävivät rantojakin hävittelemässä, ja niitä oli vielä paljon vaikeampi
varjella kuin laivoja. Äkkipäätä he laskivat laivoillansa johonkuhun
rantaan, ryöstivät, polttivat likimpiä kyliä, ja olivat tavallisesti jo
pitkän matkan päässä, ennenkuin linnoista joutui sotaväkeä apuun tai
seudun talonpojat kerkesivät paikalle suurin joukoin. Olipa kuitenkin
rannan talonpojilla kaikellaisia keinoja, joilla he rosvoilta kokivat
varjella itseänsä. Salmien suuhun he upottivat kiviä tai löivät
seipäitä, jotta vihollisten laivat tarttuisivat niihin kiinni. Tai kun
ulkosaariin asetetut vartijat ilmoittivat rosvojen tulevan,
kokoontuivat talonpojat rannan äyräille. Sieltä he ampuivat nuolensa
vihollista vastaan ja vierittivät veneitten päälle suuria kiviä.
Myöskin kerrotaan heidän sahanneen rannasta kyliin johtavien teitten
varsilla puut tyvestä poikki, jotta ne töin tuskin pysyivät pystyssä,
mutta sivukulkijain tärinästä romahtivat päälle. Ulkosaarissa taas,
missä vihollisen tiedettiin käyvän puita hakkaamassa, viritettiin
pehkuihin jousia, jotka miehen astuessa päälle lennättivät nuolen
jänteestään. Myöskin olivat ahdistetun kylän miehet välistä
pakenevinansa eri haaroille, ja kun vihollinen hajosi heitä takaa
ajamaan, he salateitä myöten kokoontuivat jälleen yhteen ja tappoivat
rosvot yksitellen.
Varsinkin kerrotaan kahdesta tanskalaisten retkestä, jotka olivat kovin
tuhoisia Suomelle. Toinen oli käynti Ahvenanmaalla v. 1507, toinen
Turun kaupungin hävitys v. 1509.
Ahvenanmaalla olivat rosvot käyneet jo kerran ennenkin, vaan silloin,
v. 1505, oli Kastelholman isäntä, Eerikki Juhananpoika Vaasa,
varustanut heille niin tuliset tervetuliaiset, että he kiireimmiten
karkasivat laivoihinsa takaisin.
Mutta toisin kävi v. 1507. Suuret laivaparvet olivat jo kesän alussa
saapuneet Suomen vesille, ja Bjelke oli kauan kehoitellut Suomen
herroja varustamaan voimiansa, jotta miehissä karkoitettaisiin
viholliset, jotka väijyivät Räävelin edustalla. Mutta toimesta ei
tullut tekoa, ja niin kerkesi vihollinen kenenkään estämättä saada
työnsä tehdyksi. Keskellä heinäkuuta tulivat he Ahvenanmaalle,
polttivat siellä Kastelholman poroksi ja ryöstivät maakuntaa sillä
tavalla, että viimein talonpojat sekä papit heille suorittivat suuren
polttoveron, jotta he eivät peräti hävittäisi heitä. Lunnaat saatuansa
läksivät rosvot jälleen matkoihinsa, vieden laivoissansa summattomat
saaliit ynnä Eerikki Bjelken veljenkin, Sten Bjelken, joka oli linnassa
ollut isäntänä. Rosvojen lähdettyä saapui sinne vihdoin apuväkeä
Suomesta. Siinä oli piispa Juhana Olavinpojan huoveja viisikymmentä ja
saman verran valtionhoitajan omaa väkeä; Eerikki Bjelke oli lähettänyt
30 ja Inkeri rouva, vanhemman Sten Sturen leski, oli Hämeenlinnasta
pannut parveen 24 miestä. Suomen apuväen lipussa oli Sturen vaakuna
joka kulmassa ja keskellä paistoi punainen risti. Jos tämä joukko olisi
ajoissa tullut avuksi, niin tanskalaiset olisivat palanneet senkin
kerran tyhjinä. Vaan nyt suomalaiset löysivät linnan raunioina ja koko
Ahvenanmaan melkein autioksi hävitettynä.
Vuonna 1508 olivat suomalaiset suuressa pelossa ja varustivat
vastarintaa kaikin voimin, sillä huhu oli levinnyt, että kuningas itse
aikoi kesällä tulla suuren sotajoukon kanssa Suomeen. Mutta kesä kului
rauhassa; ainoastaan kova nälkä rasitteli silloin maatamme. Sitä
verisempi oli sitten kesä 1509. Suuri Tanskan laivasto ilmaantui
jälleen Suomenlahdelle. Sen päällikkönä oli _Otto Ruud_, joka ei
tuntenut pelkoa, vaan ei myöskään sääliä eikä armoa. Tanskalaiset
taaskin valloittivat Ahvenanmaan ja karkasivat sitten yöllä elokuun
2:ta päivää vasten Turkuun. Helppo on arvata, miten säikähtyneinä Turun
porvarit kavahtivat vuoteiltaan, kun heitä ei herättänyt päivän
kultainen koite, vaan palavien talojen leimu; kun heidän korviinsa
eivät soineet laitumelle lähtevien lehmien kellot, vaan sotatorven
toitotukset ja poloisten veljiensä parku. Julmasti menetteli vihollinen
Turussa. Tuomiokirkosta ryöstettiin kalkit, pyhäin kuvat, piispan
sauvat ja messupuvut ynnä kaikki muut kalliit tavarat. Porvareilta
riistettiin kaikki, mitä vaan hengen takana oli. Monta pormestaria,
raatimiestä, pappia ja muuta väkeä surmattiin surkealla tavalla, ja
rikkaimmat, joista oli toivo saada suuret lunnaat, vietiin laivoihin
vangeiksi. Ne, jotka olivat päässeet pakoon tätä verisaunaa, piilivät
sitten pitkät ajat mailla, eivätkä uskaltaneet palata entisille
asuinsijoilleen. Kauan, rosvojen lähdettyäkin, seisoivat puotien ovet
ja talojen portit seposelällään ja koko kaupunki oli tyhjänä ja
autiona.
Pari viikkoa pysyivät tanskalaiset Turussa ja alkoivat linnaakin jo
piiritellä. Vaan sitä he eivät kyenneetkään valloittamaan, ja
syvemmälle maahan tunkeutumasta estivät heitä piispa Juhana Olavinpojan
vankat varustukset. Kun näin aika kului ja suomalaisten joukko
karttumistaan karttui, päättivät viholliset viimein lähteä. Heidän
laivansa kulkivat alas Aurajokea ja siis aivan linnan tykkien suitse,
vaan monta miestä ei heiltä siinä kuulu hukkuneen, sillä linnassa ei
sattunut olemaan taitavata tykkimestaria. Kokonaan ei vihollinen
kuitenkaan lähtenytkään pois, vaan siirtyi ainoasti Hankoniemen
edustalle. Siellä se vielä vähän aikaa viipyi, vaatien polttoverona
Turun kaupungilta ja lääniltä 12,000 markkaa sekä saman verran piispan
puolesta. Sillä ehdolla hän lupasi hävityksistänsä lakata. Lieköhän ne
rahat saanut vai ei, siitä ei ole tietoa, vaan viikkoa myöhemmin oli
laivasto lähtenyt. Ainoastaan kuusi pientä laivaa oli jäänyt jäljelle,
jotka ryöstelivät Uudenmaan rantoja ja estivät Suomen laivoja
pääsemästä Vironmaalle. Lähtiessään olivat rosvot uhanneet tulla
takaisin Mikonpäiväksi taikka ainakin seuraavana keväänä. Silloin oli
muka Suomi valloitettava kokonaan tai ainakin hävitettävä aivan
autioksi. Hädissään pyysi nyt piispa apua Ruotsista, lisäten että
muuten rahvas tuskissaan antautuisi viholliselle. Niin oli nytkin
toisin paikoin tapahtunut ja toisin paikoin oli sitä vain väkisin saatu
estetyksi.
Vuosi 1510 ei tuonut kuitenkaan sitä tuhoa mukanaan, mitä oli uhattu ja
pelätty. Päinvastoin lakkasi nyt sota muutamiksi vuosiksi. Kun se
uudestaan leimahti rajummin riehumaan, oli jo Svante Sture monta vuotta
maannut haudassansa ja niin myös Hannu, hänen vihamiehensä.