Ruotsin valtionhoitajalle, Sten Sturelle, oli jo hyvissä ajoin tullut
tieto venäläisten aiotusta retkestä. Mutta hän ja muut Ruotsin herrat
olivat paraillaan sovittelupuuhissa Tanskan kanssa, eivätkä joutaneet
heti muistaa niin syrjäisen maakunnan hätähuutoja. Keskipaikoilla
marraskuuta vasta he huoveinensa kokoontuivat Tukholmaan. Sinne tuotiin
myöskin Upsalasta Pyhän Eerikin sotalippu, jonka suojassa toivottiin
voitavan voimallisemmin tapella uskon vihollisia vastaan. Sitä
kanneskeltiin juhlallisin menoin pitkin Tukholman katuja ja asetettiin
viimein Pyhän Yrjänän alttarille Klaran-kirkkoon.
Katrinanpäivänä, marrask. 25 p., astui Sten Sture laivoihinsa
Kohaminassa. Näin myöhään syksyllä on laivakulku Ahvenanmaalle aina
vaivalloinen, vaan aikainen talventulo teki sen sillä kertaa vieläkin
vaarallisemmaksi. Ankara koillistuuli, joka Suomeen purjehtijoille oli
laitavastainen, läikytti jäisiä aaltoja aluksiin ja ajoi silmät umpeen
lumiräntää. Viidentenä päivänä eli juuri sinä mainiona Antinpäivänä,
jolloin Viipuri niin ihmeellisellä tavalla pelastui vihollisen
väkirynnäköstä, pääsi vihdoinkin Sten Sture Ahvenanmaan mantereelle.
Mutta niistä 900 miehestä, jotka matkalle lähtiessä häntä seurasivat,
oli nyt vain puolet jäljellä. Myrsky oli laivaston hajoittanut;
neljäsataa miestä oli se ajanut takaisin Ruotsin rannikolle, toisia oli
vienyt Uudellemaalle. Kaksi laivaa oli aaltojen kourissa särkynyt, ja
väki pääsi kyllä hengissä saareen, vaan siinä oli kylmä ja nälkä monta
näännyttänyt kuoliaaksi, ja henkiin jääneiltäkin oli pakkanen turmellut
kädet sekä jalat pahanpäiväisiksi. Ahvenanmaan rannoille jäätyivät nyt
kaikki laivat kiinni ja sinne täytyi ne jättää muonavaroineen
kaikkineen. Itse väki marssi suurella vaivalla jäätä myöten Turkuun.
Siellä Sten Sturea kohtasi iloinen sanoma Viipurin pelastuksesta ja
venäläisten lähdöstä omille mailleen. Sentähden hän hajoitti väkensä
talvimajoihin eri haaroille. Suuren osan asetti hän Satakunnan
kuninkaankartanoon; taalalaiset ynnä joukko pestattua väkeä lähetettiin
Viipuriin, ja 70 huovia Knuutti Kaarlenpojan johdolla läksi Savonlinnan
väen lisäksi. Kun viimeksimainitut helmik. 2 p. pääsivät perille, niin
he hämmästykseksensä havaitsivat, että siellä oli jo suuria
venäläisparvia linnaa piirittämässä. Nämät heti hyökkäsivät taajoin
joukoin heitä vastaan, ja töin tuskin pelastui kahakasta 7-8 miestä
hengissä.
Vaikka näet venäläisten retki Viipuria vastaan oli niin onnettomasti
loppunut, niin ei heittänyt suuriruhtinas kuitenkaan vielä
valloitustuumiansa. Hän asettui itse Novgorodiin asumaan, likemmältä
valvoaksensa sodan menoa; suuret joukot kerättiin kaikista Venäjän
maista sotaan, ja keskipaikoilla tammikuuta läksi jo uusi parvi
Suomeen. Päällikköinä sitä johdattivat ruhtinaat Vasili Kosoi sekä
Andrei Tsheljadnin, joille oli se käsky annettu, että he tällä kertaa
karttaisivat Viipuria ja samoisivat sen sivuitse Suomen sydänmaita
ryöstämään. Tämä parvi se olikin, jonka Knuutti Kaarlenpoika
huoveinensa pahaksi onneksi oli kohdannut. Savonlinnan edustalla he
eivät viipyneet kauan, vaan kun he eivät sitä heti saaneet valtaansa,
niin he riensivät sen sivuitse yhä edelleen. Tuskin oli Hämeeseen
alkanut saapua kalpeita, säikähtyneitä pakolaisia Savosta, niin jo
ilmoittivat kylien ja kirkkojen tulet vihollisenkin tuloa. Pian ennätti
myös Turkuun hätäsanoma, että venäläinen jo on Hämeenlinnan edustalla,
ryöstää Hattulan kirkon kuvat ja ristit ja seisoo jo kahden päivämatkan
päässä itse Turun kaupungista.
Tästäkös nyt Sturellekin tuli kiire. Arpakapula pantiin kulkemaan
ympäri Suomenmaata, käskien miehen joka talosta aseisiin. Eikä
aikaakaan, niin oli jommoinenkin joukko koolla Turussa Sturen johdossa.
Ruotsin riimikronika, luultavasti vähän liioitellen, sanoo siinä olleen
enemmän kuin 40,000 miestä. Niissä oli 900 huovia eli ratsumiestä, ja
luotipyssyjä kiilsi 500:n miehen olalla; pieniä tykkejä eli
skerpentinejä oli 103. Matinpäivänä, helmik. 24 p., läksi tämä uhkea
joukko liikkeelle Turusta, uhaten hävittää venäläisistä joka kynnen.
Mutta ei vihollisia enää missään tavattukaan, joille olisi voitu kostaa
tehdyt vahingot. Jos saamme uskoa Ruotsin riimikronikan sanoja, niin:
Mitä nyt auttoi enää kaikki puuha ja huoli!
Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli,
niissä ei kuulunut yhtään ihmissanaa,
eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa!
Venäläinen oli tehtävänsä tehnyt; hän ei sentähden ruvennutkaan
odottamaan Sturen suuria varustushankkeita, vaan oli lähtenyt takaisin
omille mailleen. Maalisk. 6 p. oli jo parvi Novgorodissa jälleen,
tuoden summattoman saaliin ja paljon vankeja mukanaan. Sten Sture ei
huolinut nyt talvisydännä lähteä rajan taakse heitä ajamaan takaa. Hän
laski taas nostoväen hajalle ja majoitti huovinsa enimmiten
pappiloihin. Ainoastaan Tukholman pestatun väen hän jätti rajalle
Savonlinnan miesten avuksi. Niinpian kuin sitten meri jälleen suli,
läksi valtionhoitaja takaisin Ruotsiin, josta jo kuukauden päästä
lupasi tulla suuren apujoukon kanssa. Suomen väen päälliköksi asetti
hän urhokkaan Svante Sturen, joka ei kuitenkaan ollut hänen sukuaan,
vaikka heillä oli sama nimi.
Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat, kesä kerkesi mennä ohitse, eikä
vielä kuulunut valtionhoitajaa eikä noita luvatuita apujoukkoja. Suomen
väki näitä odottaen istui joutilaana ja kulutteli vain ruokavarojansa.
Niin eivät venäläiset tehneet. He sinä kesänä hävittivät uudestaan
Juvan pitäjää, joka silloin käsitti koko koillispuolen Savoa. Samaan
aikaan tulvasi toinen vihollisvirta Lapin tuntureilta alas
Pohjanmaalle. Iivana oli keräyttänyt paljon väkeä Vienan seuduilta,
Äänisjärven rannoilta ja Ustjugin korvista asti, ja antanut ne kahden
veljen, ruhtinasten Iivana ja Pietari Ushatin johtoon. Tämä joukko
kiersi pitkin Jäämeren rantaa ja tuli sitten Lapin tuntureita myöten
Perä-Pohjan rannalle eli Venäjän kronikan sanojen mukaan "kymmenen
virran maalle". Siinä sitten hävittelivät niin hirmuisella tavalla,
että asukkaat tuskissansa viimein lupasivat antautua Venäjän vallan
alle. Koska venäläiset syksympänä palasivat Moskovaan, oli heillä
mukanaan lähettiläitä Limingan pitäjästä, joka käsitti silloin koko
Kajaanin kulmankin; niiden piti tarjoutua Suuriruhtinaan alamaisiksi.
Iivana otti nämät lähettiläät suosiolla vastaan ja päästi lahjoilla
takaisin omaan kotiinsa.
Seuratessaan näitä venäläisten hirmutekoja, eivät Suomen herrat enää
malttaneetkaan joutilaina odotella, vaan päättivät Sten Sturen
avuttakin omin voimin kostaa viholliselle. Svante Sture kulutti omat
rahansa ja lainasi suuria summia lisäksi, joilla sitten varusti 70
laivaa. Niillä hän purjehti elok. 15 p. Knuutti Possen ja 2,000 miehen
kanssa Narvajoen suuhun. Tämä joki oli rajana Liivin ritarien ja
venäläisten välillä. Viron puolella seisoi vanhastansa Narvan kaupunki;
vaan omalle eli Inkerin puolelle olivat venäläiset viisi vuotta
takaperin rakentaneet uuden linnan ja panneet sille nimeksi Ivangorod.
Tätä Ivangorodia eli suomalaisten puheenparren mukaan Joanan linnaa oli
Svante Sture tullut ahdistelemaan. Linnassa oli 3,000 miestä ja
likiseuduilla seisoi vielä toisiakin joukkoja. Vaan linnan isäntä, Juri
Babitsh, oli pelkuri ja karkasi heti vihollisen tultua. Kuusi tuntia
teki päälliköttä jäänyt väki vastarintaa, vaan sitten pääsi Svante
Sture rynnäköllä linnaan. Siinä saivat voittajat summattomat saaliit.
Kirstuttain kannettiin laivoihin kultaa ja hopeaa, vahaa ja hunajaa
sekä kalleita nahkoja. Vankejakin saatiin noin kolme sataa. Mutta
tarkoin Sture keräsikin kaiken saaliin, niin että yksin linnan
rautaportitkin saranoineen kuljetti myötänsä. Linnaa ei ruotsalaisten
sopinut pitää itsellään, koska se oli kovin kaukana ja aivan erillään
Ruotsin muista maista. Sentähden he tarjosivat sen liittolaiselleen,
Liivin maamestarille. Mutta koska ei tämäkään, venäläisten kostoa
peläten, uskaltanut sitä ottaa vastaan, niin jättivät sen ruotsalaiset
autioksi ja purjehtivat omalle maallensa takaisin. Heidän lähdettyään
palasivat siihen venäläiset paikalla, varustivat sen entistä
vahvemmaksi ja ampuivat sitten pilkoillaan yli joen Narvan kaupunkia,
niin ettei siellä kukaan voinut kävellä kaduilla.
Svante Sturen palatessa retkeltään, oli viimein valtionhoitajakin
saapunut Suomeen. Ympäri koko Ruotsia oli hän kerännyt raskaan
sotaveron ja nostanut sotaan joka viidennen miehen. Tämän nostoväkensä
kanssa hän nyt majaili Santahaminassa, missä nykyään Helsingin kaupunki
sijaitsee. Hän aikoi 130:lla laivalla lähteä sotaan venäläisten omille
rannoille ja käski nyt Svanteakin kanssansa tulemaan. Mutta tämä sanoi,
ettei hän jaksanut kauemmin olla sodassa, koska hän koko kesän oli
yksinään saanut taistella venäläistä vastaan ja sen lisäksi oli
takertunut suuriin velkoihin, kun valtionhoitaja ei ollut lähettänyt
ruokaa eikä palkkaa väelle. Sten Sture haukkui tämän johdosta Svante
herraa maanpettäjäksi, ja tämä läksi heti Ruotsiin 700 huovin kera. Nyt
ei pysynyt talonpoikainen väkikään enää valtionhoitajan leirissä, sillä
se oli kovasti saanut kärsiä nälkää ja janoa ja heidän vaatteensa
olivat kuluneet aivan repaleiksi. Sten Sture itsekin laski suurimman
osan väkeään kotiin menemään. Sen vähäisen joukon kanssa, mikä hänellä
vielä oli, hän läksi rajalle päin. Lähtiessänsä hän oli ottanut Turun
piispalta 30 sälytystä eli lästiä rukiita[5] ja tyhjentänyt Pyhän
Henrikin uhriaarteet; mutta hän ei sittenkään saanut muuta toimeen,
kuin että hän jätti lisäväkeä Viipurin ja Savon linnoihin sekä
hakkautti murroksia Pernajan pitäjästä alkaen Hämeen rajaa pitkin. --
Kovasti suutuksissaan tästä Sturen toimettomuudesta oli Maunu piispa ja
samoin muutkin suomalaiset yleensä. Vielä pahemmaksi kävi heidän
mielensä, kun he saivat kuulla Sten Sturen ehdoitelleen
valtaneuvoskunnalle, että rauhan vuoksi heitettäisiin tuo riidanalainen
rajareunus venäläisille. Sen lisäksi tuli vielä, että valtionhoitaja
rupesi tekemään lähtöä Ruotsiin, koska hän pelkäsi Svante Sturen siellä
nostavan kapinan. Tuskissaan kirjoitti nyt Maunu piispa Ruotsiin
kirjeen toisensa perästä, valittaen että Sturen lähdettyä tämä "kotimaa
parka" jäisi aivan turvatonna alttiiksi venäläisille. Sitten ei olisi
muu tarjona kuin tuho ja marttyyrikuolema. Hartaasti rukoili hän itse
Stureakin, ettei tämä Suomenmaata jättäisi, ja Ruotsista annettiin
lujat vakuutukset, ettei siellä ollut minkäänlaisia kapinan hankkeita.
Mutta turhaa oli kaikki. Sten Sture ei huolinut pyynnöistä eikä
vakuutuksista, vaan läksi kun läksikin meren yli Ruotsiin.
Suomen onneksi taipuivat venäläiset juuri silloin sovintotuumiin.
Tammikuussa 1497 oli Maunu piispalla kokous Porvoossa muiden Suomen
herrain kanssa; siellä päätettiin lähettää lähettiläitä Moskovaan, ja
maalisk. 3 p. oli jo välirauha kuudeksi vuodeksi jälleen sovittu.
Näiden vuosien kuluttua ruvettiin varsinaiseen rauhan tekoon, joka
vihdoin tuli toimeen Novgorodissa v. 1504 syysk. 14 p:nä. Kaiken piti
pysyä entisellään, niinkuin Maunu Eerikinpojan aikana oli sovittu.
Rajat vain olivat vasta tarkemmin määrättävät kummankin puolin. Näin
loppui Iso Venäläissota, joka oli uhannut eroittaa Suomen
Ruotsinvallasta taikka ainakin supistaa maamme rajat paljoa
ahtaammalle.