Tuskin alkoi Antinpäivä, marrask. 30 p., valjeta, niin ilmoittivat
vartiamiehet Viipurin torneista, että vihollinen marssi muuria kohti.
Se läheni kolmena joukkona, kunkin etunenässä liehuva lippu ja monta
tuhatta miestä lipun perässä, ja heidän tullessaan pitkät keihäät
kädessä tanner näytti liikkuvalta metsältä. Kukin joukko pyrki
kaupunkiin eri kohdaltansa, kantaen pitkiä tikapuita edessänsä. Yksi
joukko riensi suoraan sitä suurta rikkoa kohti, joka kolmannen tornin
kaatuessa oli muuriin auennut. Tämän joukon lipunkantajana reipasteli
rivakka ja urhea ruhtinas. Hän ryntäsi aukon kautta; kiipesi sieltä
muurin päälle ja muu joukko perässä. -- Sillä välin olivat muutkin
parvet lähenneet muuria. He olivat nostaneet tikapuunsa muurin kupeille
ja niitä myöten myöskin päässeet ylös.
Nyt näytti Viipurin häviön hetki tulleen. Venäläisiä kihisi muurilla;
kolmesta tornista liehuivat voiton merkkinä heidän lippunsa; kahden
pasunan riemuitseva ääni kumisi muurilta yhtenään, kutsuen vereksiä
joukkoja lisään ja rohkaisten tappelussa olevien mieltä. Tällä tavoin
otellen oli nyt kulunut seitsemän tuntia. Venäläiset jo alkoivat vetää
tikapuitansa muurin päälle ja laskea ne alas sisäpuolelle, tullaksensa
niitä myöten alas kaupunkiin. Mutta äkkiä tärisytti maata kauhea
pamaus. Yksi torni, joka oli täynnä venäläisiä, syttyi tuleen ja
pirskahti miehinensä päivinensä pilviä kohti. Tornin alla oli näet
ruutia paljon, ja Posse oli sen saanut syttymään. Samassa ryntäsi
kaupungin väki rohkeammin esiin ja rupesi tempaamaan venäläisten
tikapuita maahan. Paljon hukkui tällä tavoin venäläisiltä väkeä, kun he
juuri parhaillaan kapuilivat tikapuita myöten alas. Ja muut, jotka
vielä olivat muurin päällä, joutuivat äkillisen huumauksen valtaan.
Heidän keskessään nousi hirveä huuto ja meteli; he karkasivat muurin
ulkopuolelle jääneille tikapuillensa ja alkoivat niitä myöten laskeutua
alas. Mutta kun he tietysti eivät voineet päästä kaikki yhtä aikaa,
niin syntyi muurin päällä julma tungos. Taempana olijat hädissänsä
eivät malttaneet odottaa siksi, kunnes toiset heidän edestään olisivat
kerinneet alas. He rupesivat tungettelemaan ja sysimään, niin että
väkeä muurin reunalta romahteli satamäärin alas. Tällä tavalla sai
monta tuhatta venäläistä surmansa, ja mitkä siitä pääsivät eheinä,
pakenivat leiriinsä takaisin.
Näin oli Viipuri nyt pelastettu surman suusta. Kummastuksella
katselivat sankarit, jotka sitä olivat suojelleet, tätä tekoansa,
eivätkä oikein uskoneet itsekään, että ilman erinäistä ihmettä olivat
kyenneet torjumaan päältään niin summattomat laumat. He arvelivat
nähneensä ilmassa pyhän Anteruksen ristin kaupungin yläpuolella, ja
raastuvan katolla olivat muka liehuneet Pyhän Olavin ja Eerikin liput,
säikähytellen venäläisten sydämiä.
Barbaran yönä vasten jouluk. 4 p:ää läksi osa venäläisiä matkalle, ja
ennen jouluk. 15 p:ää, Annan juhlaa, oli heidän leirinsä aivan tyhjänä.
Leiri kaikkine laitteineen jäi suomalaisten käsiin: siinä oli 34
suunnatonta tykkikiveä ja puujalat, joiden päällä tykit olivat
seisoneet. Tieto piirityksen lakkaamisesta kerkesi Turkuun joulu-yönä,
juuri kun tuomiokirkossa alettiin veisata kiitosvirttä: Te Deumia.
Viipurista oli kirje tullut Kymijoen vartijoille ja ne sen heti
toimittivat Turkuun.
Viipurin piirityksen aikana oli venäläisjoukko käynyt Savoakin ynnä sen
uutta linnaa ahdistelemassa. Mutta linnan isäntä, urhoollinen Pietari
Niilonpoika Kylliäinen ajoi heidät takaisin, ennenkuin he vielä olivat
kerinneet tehdä suurta vahinkoa. Heidän jäljissänsä hän samosi yli
rajankin ja poltti 800 taloa.
Näin olivat venäläisten yritykset joka paikassa kääntyneet turhaksi.
Mutta rajaseuduilla, missä he olivat kulkeneet, oli kuitenkin kaikki
hävitetty: talot poltetut, vilja ja karja ryöstetty ja paljon asukkaita
tapettu tai viety Venäjälle. Nekin, jotka heidän käsistänsä pakenivat
metsiin ja korpiin, olivat pakkasesta ja nälästä turmeltuneet
pahanpäiväisiksi; silmät olivat paisuneet nyrkinkokoisiksi ja moni,
lämpimään tultuansa tai ruokaa saatuaan, kaatui kuoliaana maahan.
Kansan muistissa on "Viipurin pamaus" säilynyt näihin päiviin saakka,
ja kummia tarinoita siitä sekä Knuutti Possestakin on kulkenut suusta
suuhun, polvesta polveen. Possen arvelee kansa olleen taitavan
tietäjän, jonka ei tarvinnut muuta kuin sauvallansa piirtää laivan
kuvan rannan hietikköön, niin siihen heti syntyi laiva mastoinensa, ja
pussista pudistella höyheniä, niin muuttui joka höyhen ratsumieheksi
täysissä aseissa. Milloin hänen teki mielensä käydä Sten Sturen
puheilla Ruotsissa, hän Viipurin muurille nousten vain heilutti
suitsia; samassa ilmaantui hevonen, joka hänet vei ilman kautta perille
ja jälleen takaisin vuorokauden kuluessa. Jo seuraavan vuosisadan
keskellä kertoo myös Ruotsin historioitsija Olaus Magnus täytenä totena
kummallisen tarinan Viipurin pamauksesta. Viipurin lähistöllä, sanoo
hän, on maanalainen luola; siihen kun jotain heitetään, niin kuuluu
samassa kauhea pamaus, ja kaikki lähellä olijat menevät pyörryksiin,
niin etteivät taida puhua, kuulla eikä pystyssä pysyä. Tätä keinoa
käytetään venäläisten päälle rynnätessä, ja siinä kaatuu paljoa
suuremmat joukot kuin suurimmasta tykinluodista ikinä. Näiltä
pyörtyneiltä vihollisilta linnan väki ryöstää aseet, vaan ei viitsi
tappaa heitä. Sillä toinnuttuansa he kiireimmiten pötkivät pakoon,
eivätkä uskalla koskaan palata takaisin. Mutta rauhan aikana
vartioidaan tätä luolaa tarkasti, ettei siihen oman väen vahingoksi
putoaisi mitään. Toinen tarina Viipurin pamauksesta tietää, että Posse
suuressa kattilassa puolen vuorokautta keitti sammakoita, käärmeitä,
elohopeaa, lipiää ja kalkkia. Sitten hän oli kätkenyt oman väkensä maan
rakoihin, kellareihin sekä patjojen alle, ja antanut vanhan ukon
laukaista sekoituksen tuleen. Vihollisia oli siitä kaatunut
tuhansittain, vaan olipa kaatunut Possen omaakin väkeä, jotka eivät
hänen käskynsä mukaan olleet piiloon menneet. Tätä kattilaa oli muka
kauan aikaa pidetty tallella Viipurin linnassa.