Sten Sturen veltot toimet Suomessa olivat Ruotsissakin nostaneet
kaikkien mielet häntä vastaan. Talonpojat ja porvaritkin, joissa
hänellä tähän asti oli ollut paras tuki, kääntyivät nyt nurjamielisiksi
häntä vastaan. Tästä saaden rohkeutta nousivat hänen aateliset
vihamiehensä, Upsalan arkkipiispan Jaakon johtamina, viimein kapinaan
ja kutsuivat maahan Hannu kuninkaan Tanskasta. Syyksi luopumiseensa
julistivat herrat sen, että Sture tarpeettomalla sekautumisellaan
Liivin asioihin oli yllyttänyt venäläiset sotaan, ja sitäpaitsi niin
toimettomasti johtanut tätä sotaa, että suuri osa Suomea oli tullut
venäläisten kynsissä raadelluksi. Kolmannenkin syyn vetivät herrat
esiin luopumuskirjeessään, joka kuitenkin on pikemmin luettava Sturelle
ansioksi, nimittäin että hän talonpojille oli antanut sananvaltaa
valtiopäivillä.
Hannu kuningas, kutsun saatuansa, ei viivyskellyt kauan, vaan saapui
heti Ruotsiin sotajoukkoineen. Sture, nähdessään ylt'ympärillänsä
pettureita ja tultuaan tappelussa voitetuksi, lakkasi pian turhasta
vastustuksestaan. Hannu kuningas, joka luonteeltansa oli hyvänsävyinen,
otti Sturen lempeästi vastaan. Sovinnossa hän lupasi unohtaa kaikki,
mitä Sture valtionhoitajana oli tehnyt ja lisäksi soi hänelle lääniksi
koko Suomenmaan sekä Viipurin, Savon, Hämeen, Raaseporin ja Korsholman
linnat, ynnä vielä muitakin läänejä Ruotsissa. Näistä piti Sturen
kuoltuakin Hämeenlinnan ja läänin jäädä Inkeri rouvalle, hänen
leskelleen.
Kun sitten kuningas ja valtionhoitaja käsikkäin astuivat sisään
Tukholman linnan portista, kysyi kuningas leikillänsä: "No, olettekohan
valmistanut kylliksi ruokaa ja olutta minua varten sekä vierasten
iloksi?" Siihen vastaten osoitti Sture vain piispoja ja virkkoi:
"Kysykää noilta; nehän ne ovat tämän kaiken leiponeet ja keittäneet,
saattanevat Teidän Armollennekin tehdä samaten, kun vaan voimat
karttuvat." Sitten kun kuningas linnassa tiedusteli Sturelta
hallitusasioita, niin kuuluu hän vielä hänelle sanoneen: "Pahan
perinnönpä te, Sture herra, minulle olette jättänyt tässä Ruotsissa,
kun olette tehnyt herroiksi talonpojat, jotka Jumala on orjiksi
luonut." Tämä kuninkaan moite oli suurin kiitos, minkä Sturen
hallituksesta olisi voitu antaa.
Hannu kruunattiin sitten Upsalassa ja siinä tilaisuudessa lyötiin monta
Ruotsin miestä ritariksi. Tätä arvoa ei voinut kukaan muu antaa kuin
kuningas itse. Sentähden arveleekin Ruotsin riimikronika, että tämä
seikka auttoi Hannun pääsemistä Ruotsiin, sillä suuret aatelisnaiset
halusivat kiihkeästi rouvan nimeä. Siihen aikaan näet ei muita kuin
ritareja ja heidän puolisojansa sanottu _herroiksi ja rouviksi_.
Sturen vihamiehet olisivat mielellään suoneet näkevänsä hänen päänsä
pölkyllä. Mutta kuningas pysyi lujasti siinä, minkä Sturelle oli
luvannut. Sääsipä lähtiessään Sturen yhdeksi niistä neljästä
valtaneuvoksesta, joille kuninkaan poissa ollessa uskottiin Ruotsin
hallitus. Kadehtijat ja vihamiehet olivat tästä vimmoissaan ja
ponnistivat kaikin voimin saattaaksensa Sturen häviöön. He syyttivät
jälleen Sturea hänen toimettomuudestaan Suomen sodassa, ja vakuuttivat,
että Viipurin lääniläiset halusivat päästä venäläisten turviin, koska
Ruotsin valta ei heitä paremmin suojellut. Näistä kovista kanteista
puhdistuaksensa kirjoitti nyt Sture Maunu piispalle Turkuun ja pyysi,
että hän hankkisi hänelle puolustuskirjeitä suomalaisilta. Jalo Maunu
Stjernkors ei silloin enää muistanutkaan sitä eripuraisuutta, mikä
heidän välillään oli ollut Venäjän sodan aikana, vaan lähetti kohta
kirjeen Viipurin linnan isännälle ja väelle, kaupungin pormestarille ja
raadille ynnä maapapeille, käskien heidän kutsua talonpojat kokoon ja
kysyä, oliko heillä mitään valittamista Sture herraa vastaan. Kirjeensä
lopussa hän niin selvään osoitti, minkälaista vastausta hän toivoi,
että tuskin tarvinnee epäillä sieltä tulleen täyttä puhdistusta
Sturelle. Samana vuonna, 1498, kutsui Sture itsekin Suomessa käydessään
Turun porvariston kokoon raastupaan. Sinne hän sitten tuli itse, piispa
ja muita Suomen herroja seurassaan, ja kysyi, oliko porvareilla mitään
syytä valittaa niiden voutien toimenpiteistä, jotka hänen puolestaan
pitivät linnaa ja kaupunkia hallussaan. Sielläkin vastattiin, ettei
ollut minkäänlaista kanteen syytä.
Mutta Sturen vihamiehet eivät kuitenkaan heittäneet, ja viimeinkin
heidän onnistui saada kuninkaan epäluulot hereille. Hannu rupesi
arvelemaan, että Sture todella oli kovin mahtava. Sentähden täytyi
tämän v. 1499 suostua lääneistään maksamaan 2,000 markkaa vuotuista
veroa. Ja samana vuonna vielä, kesäkuussa, otti kuningas häneltä
tärkeät Turun, Viipurin ja Savon linnat, joiden sijaan kuitenkin hän
antoi muutamia pienempiä läänejä Ruotsissa. Sture ei tämän jälkeen
tietysti ollut aivan tyytyväinen, ja muutenkin alettiin Hannun
hallitukseen suuttua. Sillä kuningas ei pitänyt muillekaan antamiansa
lupauksia, ja hänen voutinsa rasittivat kansaa, niinkuin muukalaiset
aina olivat tehneet. V. 1500 oli Hannu yrittänyt kukistaa
ditmarskilaisia, pientä talonpoikaiskansaa, joka asui Tanskan
mannermaan rannoilla. Vaan Ditmarskin uljaat urhot olivat kirveillään
kaataneet taikka soihinsa upottaneet Hannun rautaiset ritarit. Tästä
nyt karttui ruotsalaistenkin rohkeus ja kapinan tuumat levisivät
leviämistänsä. Tapahtuipa sitten seikka, joka viritti kytevät kapinan
tuumat ilmivalkeaan.
Me muistamme, että Hannun tekemä liitto ja yllytykset etupäässä olivat
viekoittaneet venäläiset Suomeen. Nytpä tuli v. 1501 suuriruhtinaan
lähettiläitä Tukholmaan, juuri kun kuningas varustausi pitämään
herrainpäiviä Ruotsin säätyjen kanssa. Nämät lähettiläät tulivat Hannun
eteen ja esittivät Ruotsin valtaneuvosten kuullen seuraavat ruhtinaansa
valitukset. Ensiksi he kysyivät, oliko Hannu peräti unohtanut
lupauksensa, minkä hän liittoa Ruotsia vastaan tehdessään oli ristiä
suutelemalla antanut, että nimittäin Äyräpään, Jääsken ja Savon
kihlakunnat annettaisiin takaisin Venäjän suuriruhtinaalle, niiden muka
oikealle herralle, jolta ne väärin olivat valloitetut Ruotsin kruunun
omaksi. Myöskin suuriruhtinas suuresti kummeksui, millä syyllä Hannu
vaati vapaiksi ne ruotsalaiset vangit, jotka olivat joutuneet hänen
käsiinsä. Hannun yllytyksestähän, arveli suuriruhtinas, oli Ruotsi
tullutkin heidän molempien viholliseksi, ja mitä väkeä ruotsalaiset
tässä sodassa kadottivat, se, veli pyhä, tapahtui teidän tähtenne.
Mikä lienee Hannun mieli ollut, kun näin hänen tuumansa paljastettiin
Ruotsin herroille, ei ole vaikea arvata. Ja ruotsalaiset puolestaan
nousivat vimmoissaan nyt ilmikapinaan. Sten Sture teki alun Taalain
vuorilla, häneen yhtyi sitten Svante Sture ja vihdoin koko Ruotsi.
Lopulla vuotta oli Sture taaskin valittu valtionhoitajaksi, ja alussa
vuotta 1502 antausi Tukholmankin linna. Keväällä läksi sitten Sture
Suomeen, missä useat linnat olivatkin jo hänen väkensä hallussa. Turun
linna, missä Maunu Frille hallitsi, oli väkisin valloitettava.
Piiritystä kesti kaksi kuukautta, heinäkuusta syyskuuhun saakka, ja
linna joutui vihdoin Sturen valtaan sen johdosta, että Frillen palkattu
sotaväki nosti kapinan. He näet tahtoivat ryöstää kuninkaan raha-arkut
saaliiksensa ja aukaisivat sentähden portit Sturelle. Sen jälkeen
Viipurinkin isäntä, Eerikki Tuurenpoika Bjelke, luopui kuninkaan
puolelta ja avasi linnansa portit.