Suurempaa sotaa Ruotsin ja Venäjän välillä ei ollutkaan sen perästä
ollut, kun Maunu Eerikinpoika kävi Inkerinmaata käännyttämässä. Siitä
oli nyt jo kulunut toista sataa vuotta. Tällä rauhan ajallakin kävivät
kyllä kummanpuoliset raja-asukkaat vähä väliä naapuriensa luona
ryöstämässä sekä tappamassa, ja rikkoivatpa myös rajalinnain isännät
toisinaan rauhaa, käyden pienillä sotaretkillä toisen valtakunnan
alueella. Mutta näistä tapauksista ei ollut kuitenkaan syttynyt
varsinaista sotaa, ja tuon tuostakin koeteltiin sammuttaa vainon
kyteviä kipinöitä, rakentamalla taas välirauhaa muutamiksi vuosiksi.
Vaan näiden sotaleikkien sijaan piti nyt tulla täysi tosi. Viimeisenä
parina vuosikymmenenä oli yhä paksumpia pilviä alkanut nousta Suomen
itäisille rajoille, ja rajalaisten välinen kiihkeä viha sekä yhä
tihenevät hävitysretket olivat jo kauan ennustelleet ankarampaa
ottelua.
Vuonna 1475 lähetettiin Viipurin linnan ja läänin haltijaksi Ruotsin
ritari _Eerikki Akselinpoika Tott_. Tämä heti ryhtyi kaikellaisiin
toimiin, saadaksensa hänelle uskotun maakunnan paremmin suojelluksi
vihollisten retkiä vastaan. Viipurin kaupungin suojaksi hän rakensi
vahvat muurit. Ja koska pohjoinen puoli hänen lääniänsä, Savon
kihlakunta, oli aivan turvaton, alkoi hän heti maahan tultuansa
rakennuttaa sinne uutta linnaa. Se rakennettiin saarelle keskelle sitä
salmea, joka johtaa Haukiveden ja sen kautta koko Pohjois-Savon vedet
Pihlajaveden kautta Saimaaseen. Linnallensa hän pani nimeksi
_Olavinlinna_, vaan nykyään me sanomme sitä suomenkielellä
_Savonlinnaksi_, ja sen ruotsalainen nimi on _Nyslott_ (Uusilinna).
Tott oli sen ensin rakentanut puusta, niinkuin useimmat pienet linnat
siihen aikaan olivat. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin, v. 1477,
>rakennettiin se uudestaan kivestä. Se oli neliskulmaan rakennettu,
torni joka kulmassa; mutta nykyään on vain kolme tornia jäljellä;
neljäs on jossakussa sodassa räjähytetty ilmaan. Tätä uutta linnoitusta
Tott ei saanutkaan rakennella rauhassa; yhtenänsä kävivät venäläiset
ahdistamassa hänen työväkeänsä. Eräässä kirjeessänsä kertoo hän siitä:
kun työmiehiä lähetettiin soimilla (aluksilla) hiekkaa, kiviä ja
kalkkia hakemaan, täytyi aina niiden suojaksi panna mukaan joukko
sotamiehiä ynnä 12-14 Tottin omaa palvelijaa, kaikki rautapaidoissa ja
miekat vyöllä.
Näissä autioissa erämaissa, missä siihen aikaan ei vielä ollut
asukkaita paljon yhtään, oli näet raja valtakuntien välillä hyvin
epävarma. Ruotsalaiset sanoivat rakentaneensa Savonlinnan omalle
puolellensa rajaa, vaan venäläiset sitä vastoin väittivät sen jo heidän
alueellaan seisovan. Samaten oli Pohjanmaallakin kova riita rajoista:
Ruotsin kruunu omisti itsellensä maat Oulunjärven takamaille asti;
venäläiset puolestansa inttivät rajansa käyvän Pohjanlahden rannikkoon
Pyhäjokea myöten vaatien siten omaksensa koko Perä-Pohjan eli
pohjoispuolen Pohjanmaata.
Tästä syystä, peläten kovempia hyökkäyksiä venäläisten puolelta, kävi
Tott vielä v. 1477 Turun tuomiorovastin, Maunu Niilonpoika Särkilahden
kanssa Ruotsissa apua pyytämässä. Sillä kertaa he eivät saaneet muuta
kuin sota-aseita ja muita tarpeita; mutta v. 1479 lähetettiin väkeäkin
suomalaisten avuksi, ja Tott kävi näiden kanssa 20-30 peninkulmaa
Venäjän rajan toisella puolella hirmuisesti hävitellen vihollisten
maata. Sen aikuinen tieto kertoo tapetun monta tuhatta ihmistä ja
eläintä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. -- Seuraavana vuonna
kuoli Tott, ja hänen kuoltuansa laimeni sota muutamaksi ajaksi.
Vihdoinpa rakennettiin v. 1487 uusi välirauha, jonka piti kestää viisi
vuotta.
Tämä oli loppunut juuri vähää ennen kuin Hannu kuningas teki liittonsa
venäläisten kanssa. Ja olivatpa venäläiset sen kestäessäkin tehneet
hirveän hävitysretken Peräpohjaan. Syytä oli siis muutenkin pelätä,
että sota syttyisi uudestaan. Ja sen lisäksi oli täysi syy pelätä,
että tämä uhkaava hyökkäys tulisi monta vertaa kovemmaksi ja
vaarallisemmaksi, kuin mikään venäläisten retki sitä ennen. Venäjän
maalla oli näet tapahtunut suuria muutoksia. Moskovan suuriruhtinaaksi
oli v. 1462 tullut nuori ja innokas hallitsija, Iivana III
Vasilinpoika. Tämä oli vähitellen kukistanut Venäjän monilukuiset
pienet ruhtinaat ja yhdistänyt niiden aluskunnat oman valtikkansa alle.
V. 1478 oli hän viimein valloittanut myös mahtavan ja suuren Novgorodin
vapaakaupungin, joka tähän asti, yksinänsä taistellen Ruotsia vastaan,
oli varjellut venäläisten valtaa Suomen heimokuntien maassa.
Mongoleille[4] oli ennen Iivanan aikoja aina suoritettu veroja Venäjän
maista. Mutta hän heitti ne rohkeasti maksamatta, ja hävitti v. 1480
koko Mongolien vallan Euroopassa. Juuri näinä aikoina, v. 1492, oli hän
näistä syistä omistanut itsellensä uuden kopean arvonimen, nimittäen
itseään _koko Venäjänmaan itsevaltiaaksi_. Saatuaan toimeen kaikki muut
tehtävänsä, oli hän nyt alkanut kääntää silmänsä ulkopuolellekin
venäläisten varsinaista rajaa; hän tahtoi valtikkansa alle palauttaa
nekin suomensukuiset kansat, joita Saksan ritarit ja Ruotsin kuninkaat
hallitsivat, vaan joiden arveltiin, Venäjän valtaa perustettaessa,
kuuluneen Rurikin alamaisten joukkoon. Nämät kansat olivat virolaiset
Virossa sekä Liivinmaalla ja Suomen niemellä läntisin osa karjalaisten
heimoa.
Koska siis sota syttyi uudestaan, ei Suomen miesten niinkuin ennen
täytynyt kestää ainoastaan Novgorodin voimaa vastaan, vaan heitä uhkasi
nyt koko avara Venäjä luvuttomin laumoinensa. Ja mikä pahempi, heidän
oli aivan omin voimin ponnistettava pahinta hyökkäystä vastaan. Ennen
oli kahdesti, vv. 1488 ja 1492 solmittu liitto Liivin ritarien kanssa
Venäjää vastaan; vaan nyt näillä oli kylläksi tekemistä oman maansa
varjelemisessa ja keskinäisten riitojensa ratkaisemisessa. Eikä tullut
Ruotsistakaan apua silloin, kuin olisi ollut kipein tarve.