Kaarle kuninkaan uskollisimpia ystäviä ja paraita sotapäälliköitä oli
ollut ritari Sten Sture. Sentähden määräsikin Kaarle kuollessansa hänet
valtionhoitajaksi ja uskoi hänen haltuunsa Tukholman linnan avaimet.
Mutta tehdessään sen hän samalla kovin varoitti Sturea tavoittamasta
kuninkaan nimeä ja arvoa. "Tavoittaessani sitä", vakuutti kuoleva
kuningas, "on minun onneni sortunut ja olen joutunut ennen aikojani
hautaan".
Tämän viisaan neuvon Sture hyvin kätki mieleensä; hän tyytyi aina
valtionhoitajan nimeen, mutta piti kuitenkin täyden kuninkaallisen
vallan käsissään. Valtionhoitajan virkaan, jonka kuningasvainaja oli
uskonut hänelle, sai hän myös säädyiltä vahvistuksen Arbogan
valtiopäivillä. Varsinkin puolustivat häntä kiihkeästi porvarit ja
talonpojat, jotka aina kipeämmin kuin aatelisherrat ja papit, olivat
saaneet kärsiä vieraasta vallasta. Nämät alhaisemmat säädyt olivat
vastakin aina Sturen turvana ja tukena, jonka vuoksi hän puolestansa
heitä suosi ja auttoi. Viime kuluneina vuosisatoina olivat muinaiset
kansankäräjät kokonaan muuttaneet luonnettansa ja tulleet
herrainpäiviksi, missä vain aatelisilla ja papeilla oli sananvaltaa.
Mutta Sture alkoi niihin jälleen kutsua porvareita ja talonpoikia, joka
tapa sitten on kestänyt meidän aikoihimme asti. Paitsi sitä teki hän
toisenkin mainittavan hyvän Ruotsin porvareille. Kaikissa Ruotsin ja
Suomen kaupungeissa asui näet paljon saksalaisia porvareina ja
kauppamiehinä. Nämät saksalaiset olivat entisinä aikoina hankkineet
itsellensä kaikellaisia etuja, joiden nojalla polkivat ja sortivat maan
omia kansalaisia. Olipa Tukholmassa ollut aikoja, jolloin saksalaiset
porvarit oikein tappamalla ja teloittamalla koettivat hävittää
ruotsalaisia ammattiveljiänsä. Suurin ja haitallisin etu, mikä näille
saksalaisille oli suotu, oli se, että puolet kaupungin raatimiehistä
oli valittava heidän joukostansa. Sen nyt Sture hävitti säätäen, ettei
vast'edes kaupungin hallituksessa saisi olla muita kuin maan omia
miehiä. -- Että tämä uusi sääntö Suomessakin teki tehtävänsä, näemme
selvään siitä, että sen jälkeen raatimiesten ja pormestarien
luetteloihin vähä väliä ilmaantuu puhtaita suomalaisia nimiä.
Kaarlen kuoltua oli Tanskan kuningas Kristiern uudestaan pyytänyt saada
Ruotsin kruunun päähänsä, ja kun ruotsalaiset eivät siihen hyvällä
taipuneet, tuli hän suuren ja hyvin varustetun sotajoukon kanssa
Tukholmaan. Kaupungin pohjoispuolella oli silloin mäki, nimeltä
Brunkeberg, joka nyt on tasoitettuna tantereena ja torina keskellä
kaupunkia. Tällä mäellä olivat ruotsalaiset Kristiernia vastassa ja
saivat täydellisen voiton. Se oli vuonna 1471. Kristiernin täytyi
kiireimmiten pötkiä pakoon, ja toista kertaa hän ei yrittänytkään tulla
onneansa koittelemaan. Hän kuoli v. 1481.
Hänen poikansa ja perillisensä, _Hannu eli Juhana_ kuningas, rupesi nyt
vuorostansa pyrkimään isänsä entiseen valtakuntaan. Ruotsin herrojen
parissa olikin niitä, jotka häneen olisivat suostuneet, mutta Sture
teki taitavalla ja viisaalla menettelyllään kaikki heidän vehkeensä
turhiksi. Vihdoin keksi Hannu kuningas toisen keinon, jolla hän toivoi
saavansa ruotsalaiset pakotetuksi hänen turviinsa pakenemaan. Hän teki
v. 1493 liiton Ruotsin itäisen naapurin, Venäjän kanssa. Siinä liitossa
sovittiin yhteisestä sodasta Ruotsia vastaan, ja Hannu kuningas lupasi,
niinpian kuin hän olisi saanut Ruotsin valtikkansa alle, antaa
venäläisille sota-avun palkinnoksi sen osan Suomenmaata, minkä he
vakuuttivat vanhastaan olleen heidän omansa. Tämä osa Suomea oli
Länsi-Karjala eli Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat, Torkel
Knuutinpojan sotasaalis. Liitto oli tehty syvimmässä salaisuudessa,
niin että se vasta monta vuotta myöhemmin tuli ruotsalaisten tietoon.
Mutta sen hirveitä hedelmiä sai Suomi raukka pian kokea, kun venäläinen
alkoi entistä kauheammin hävittää maata.